Vihollinen aloitti jättimäisen hyökkäyksen

Neuvostoliitto oli keskittänyt tammikuun aikana lisäjoukkoja Kannakselle. Helmikuussa se aloitti jättimäisen hyökkäyksen Mannerehim-linjaa vastaan. Suomen pääpuolustuslinja murtui Lähteen lohkolla, ja suomalaiset vetäytyivät Länsi-Kannaksella väliasemaan. Punapanssareiden paineessa vetäytyminen väliasemasta taka-asemaan aloitettiin kuun lopulla. Kulisseissa käytiin kiihkeitä rauhanneuvotteluja.

Puna-armeijan tykistö oli kuluttanut suomalaisasemia ja joukkoja tammikuussa tykkitulella. Suurhyökkäystä edelsivät aamuisin ammutut tuntikausien tulivalmistelut. Myös ilmavoimat olivat hyökkäysjoukkojen tukena.

Neuvostoliiton suurhyökkäys Karjalan Kannaksella mursi Suomen puolustuksen Mannerheim-linjalla. Noin 60 % neuvostojoukoista, eli yli 300 000 miestä, oli keskitetty Muolaanjärven ja Karhulan välille. Hyökkäyksen painopiste oli Summan suunnalla. Puna-armeijan aalto kävi päin suomalaisasemia koko Kannaksen leveydeltä. Se torjuttiin muualla paitsi Lähteen lohkolla, jossa vihollinen onnistui puhkaisemaan puolustuksen.

Murtuman vuoksi oli vaarana,että venäläiset pääsisivät suomalaisten selustaan, ja niin joukkojen oli vetäydyttävä pääpuolustuslinjalta väliasemaan, joka oli huonosti varustettu. Väliasema pidettiin 12 päivää.

Venäläiset saivat varsinkin Näykkäjärvellä horjutettua Suomen puolustusta niin, että kuun lopulla alkoi vetäytyminen taka-asemaan. Lisäksi neuvostojoukot etenivät huolestuttavasti Viipurinlahdella, jonka jää kantoi panssarivaunut. Puolustusta suunniteltaessa tätä ei Suomen sodanjohdossa oltu osattu ottaa huomioon, ja alueen joukot oli mitoitettu alakanttiin.

Eräs olennaisimpia tekijöitä Suomen puolustuksen murtumisessa oli panssaritorjunta-aseistuksen ja tykistön ammusten puute. Siellä, missä hyökkäykseen valmistautuvia neuvostojoukkoja vastaan pystyttiin suuntaamaan tykistäkeskityksiä, ne onnistuttin yleensä lyömään hajalle.

Taipaleessa käytiin kiivaita taisteluita, mutta rintama kesti. Avainasemassa olivat nopeasti liikuteltavat reservit sekä 7. D.n taistelukokemus. Miehistöä etulinjassa vaihdettiin taajaan. Vaikka edessä oli välill kovin kokemattomia joukkoja, kokeneiden Taipaleen taistelijoiden reservistä tekemät vastaiskut karkottivat sisäänmurtautuneet viholliset kerta toisen jälkeen.

Laatokan Karjalassa Neuvostoliiton hyökkäys oli pysäytetty ja sen joukot saarrettu lukuisiin motteihin, joita venäläiset huolsivat ilma- ja jääteitse. Motteja pyrittiin helmikuun aikana laukaisemaan ja niiden huoltoa vaikeuttamaan. Osa niistä saatiin vallattua, mistä tuloksena oli runsas sotasaalis. Esimerkiksi itäisen Lemetn ”kenraalimotista” haltuun jäi kymmeniä toimivia panssarivaunuja.

Mottien huoltoteistä käytiin kiivaita taisteluita. Laatokan saari hallitsemalla pyrittiin vaikeuttamaan Kitilän suurmotin huoltoa ja sulkemaan tie sinne. Verisissä yhteenototissa saaret vaihtoivat omistajaa, mutta koko ajan Kitilää pystyttiiin huoltamaan vähintään ilmasta.

Myös Kuhmossa vihollinen oli motitettu tulotiensä varteen hieman samoin kuin Raatteen tiellä kuukautta aikaisemmin. Sinne oli myös siirretty Raatteessa kunnostautunut 9.D. Kuhmon motti kuitenkin puolustautui hanakasti ja sai myös avukseen joukkoja, jootka toisn tuhottin. Suomalaisjoukot saivat lakaistua helmikuun aikana osan Kuhmon moteista, mutta syvälle kaivauntunut vihollinen oli pääosin paikallaan helmikuun lopussa.

Suomi tunnusteli rauhanmahdollisuuksia kahta reittiä: Kollontain kautta ja Ruotsin hallituksen välityksellä. Rintamatilanteen huononnuttua Suomen kannalta merkittävästi helmikuussa neuvottelut kävivät vilkkaana. Neuvostoliiton rauhanehdot olivat kuitenkin kovat. Ne olisivat edellytäneet rajojen siirtämistä Karjalassa ja tukikohdan luovuttamista Suomenlahdelta.

Neuvotteluiden pääarkkitehdit pääministeri Ryti, ulkoministeri Tanner ja salkuttomana ministeinä hallituksessa ollut Paasikivi olivat ehtoihin suostumisen kannalla. Ratkaisua kuitenkin emmittiin, ja varsinkin Kallio halusi selvittää kaikki mahdollisuudet toisenlaisiin ratkaisuihin. Mannerheim epäili rintaman kestävyyttä.

Neuvostoliiton ehtoihin suostumisen vaihtoehtoina olivat Ruotsin ja länsiliittoutuneiden apu. Ruotsi kuitenkin epäsi sotilasavun päättäväisesti. Se halusi pysyä ulkona sodasta ja turvata tuottoisan malmikaupan Saksan kanssa. Länsiliittoutuneiden intresseissä oli juuri Ruotsin malmi, eivätkä luvatut joukot olisi välttämättä olleet riittävät tai ehtineet ajoissa Suomen avuksi. Neuvostoliiton Suomelle antama vastausaika oli menossa umpeen maaliskuun ensimmäisenä päivänä.

Lähdeaineisto Ilkka Enkenberg Talvisota päivä päivältä ISBN 978-952-220-706-7