Suomi sitoutuu Saksaan

Pääministeri J.W. Rangell, presidentti Risto Ryti ja marsalkka Mannerheim kuuluivat siihen pieneen sotakabinettiin, joka sitoi Suomen Saksan sodanpäämääriin.

Vuosi 1940 oli Suomen kannalta selvästi puolustuksellinen, ja Suomen suuntautuminen Saksaan oli pitkälti Neuvostoliiton synyttämän uhan sanelema ”tarttumista oljenkorteen”. Viimeistään vuodenvaihteessa 1940-1941 tilanne muuttui: lähentymistä Saksaan ei perustellut enää idän uhka vaan toive revanssista. Suomi alkoi valmistautua hyvityssotaan.

Hitler allekirjoitti 18. joulukuuta 1941 Barbarossa -suunnitelman nimella tunnetun Saksan hyökkäyssuunnitelman Neuvostoliittoa vastaan, ja suomalaiset saivat tietää asiasta tammikuussa 1941. Tuolloin Suomen johto anatoi sotilailleen luvan keskustella Saksan ylimmän sodanjohdon kanssa sotilaallisesta toimintavalmiudesta ja joukkojen ryhmityksistä.

Ratkaiseva askel Saksan suuntaan otettiin helmikuussa 1941. Suomen ja Neuvostoliiton suhteet olivat juuri ajautuneet kriisiin Petsamon nikkelikiistan vuoksi, ja Suomessa harkittiin osittaisen liikekannallepanon toteuttamista. Mannerhein ja puolustusministeri Rudolf Walden painostivat tuolloin eroanomuksella Suomen poliittisen johdon liittymään Saksan puolelle. Sovittelevaa idäänpolitiikkaa kannattivat Moskovan-lähettiläs J.K. Paasikivi sai väistyä tehtävästään.

Suomen sitomisesta Saksan sodanpäämääriin vastasi pieni piiri, ns sotakabinetti, johon kuuluivat presidentti Ryti, Mannerheim, pääministeri Rangell, ulkoministeri Witting ja puolustusministeri Walden. Vaikka poliittista eliittiä pidettiin tilanteen tasalla, koko muu hallitus ja eduskunta syrjäytettiin lain hengen vastaisesti tärkeimmästä ulkopoliittisesta päätöksenteosta. Ne saivat yleensä tietää asioista vasta sitten, kun ne olivat muuttuneet tosiasioiksi ja pantu osin toimeen.

Sisäpiirin syntyminen johtuu siitä, että Suomen johtoon kuuluneet miehet halusivat sekä pitää asiat salassa että estää sosiaalidemokraattien vasemmistosiipeä ja muita mahdollisia oppositiovoimia asettumasta vastustaman valittua politiikkaa. Sisäpiirin miehet katsoivat, että kohtalo oli määrännyt heidät kantamaan vastuun Suomen tulevaisuudesta. Kun Saksan avulla näytti olevan mahdollista korjata talvisodassa koettu vääryys, he päättivät ottaa riskin.

Suomen ja Saksan suhteet tiivistyivät kevään 1941 aikana. Maaliskuussa maat allekirjoittivat kauppasopimuksen, ja Suomen hallitus suostui suomalaisten värväykseen SS-joukkoihin. Toukokuussa suomalainen upseerivaltuuskunta lähti Saksaan neuvottelemaan sotavoimien koordinoimisesta Neuvostoliiton hyökkäyksen varalta. Saksalaiset olivat kutsussaan korostaneet Neuvostoliiton uhkaa saadakseen suomalaiset neuvottelupöytään, ja he olivat oikeammassa kuin itse arvasivatkaan. Stalin oli vain muutamaa päivää aikaisemmin torjunut suunnitelman Saksan sotavoimien tuhoamisesta hyökkäyksellä, koska hän ei luottanut armeijansa iskukykyyn eikä uskonut Hitlerin ryhtyvän vielä kahden rintaman sotaan.

Touko-kesäkuun vaihteessa Suomi ja Saksa neuvottelivat sotaan liittyvistä poliittisista ja sotilaallisista kysymyksistä. Suomalaiset esittivät Saksalle toivomuksiaan sodan varalta ja ilmoittivat, etteivät he aloita sotaa ennen Neuvostoliiton hyökkäystä. Samanaikaisesta maat sopivat saksalaisten joukkojen tulosta Lappiin ja yhteistoiminnasta eri aselajien osalta.

Vasta tässä vaiheessa sotakabinetti raotti salaisuuden verhoa hieman laajemmille piireille. Koko Suomen hallitus sai tietää saksalaisyhteistyöstä 9. kesäkuuta 1941, jolloin presidentti ryti esitti valtioneuvostolle suurpoliittisen tilannekatsauksen. Siinä hän kertoi suojajoukkojen liikekannallepanosta ja saksalaisten joukkojen tulosta Lappiin.

Hallitus e asettunut vastustaamaan sisäpiirin toimenpiteitä, vaikka talvisodan tapaista yksimielisyyttä ei saavutettu. Erityisesti vasemmiston ministerit Mauno Pekkala ja K.A. Fagerholm arvostelivat hallituksen toimia, samoin eräät eduskunnan ulkoasianvaliokunnan jäsenet, kun heille kerrottiin asiasta 13. kesäkuuta. He olivat vihoissaan pääasiassa siitä, että heidät oli syrjäytetty asioiden valmistelussa.

Kesäkuun alun päätösten jäkeen Suomi ja Saksa olivat käytännössä sotaliitossa, vaikka maat eivät olleet solmineet virallista sotilasopimusta. Suomessa oli ennen Saksan sotaretken alkua saksalaisia joukkoja, ja lisäksi suomalaisten ja saksalaisten joukko-osastojen välillä oli ristiinmeneviä komentosuhteita. Siinä mielessä ei ollut kysyymys sotaliitosta, että mailla olisi ollut yhteiset tavoitteet. Suomi korosti käyvänsä erillissotaa omin sodanpäämäärin.

Hakiessaan turvaa Neuvostoliittoa vastaan Suomi oli ajautunut Saksan liittolaiseksi. Suomalaisten toimintaa arvioitaessa on muistettava, että maaillmanhistoriallisissa asoissa suomalaisilla ei ole suunnanvetöjän roolia. Päätös hyökkäyksestä Neuvostoliittoon tehtiin Berliinissä, ja saksalaiset olisivat hyökänneet suomalaisista riippumatta. Sodan ulkopuolelle suomalaiset eivät olisi todennäköisesti kyenneet mitenkään jättäytymään. Hangossa olii neuvostoliittolaisia joukkoja ja Saksa ja Neuvostoliitto halusivat molemmat Petsamon nikkeliä.

Lähdeaineisto: Suomi kautta aikojen ISBN 951-8955-60-X