Partisaaniprikaatin tuho

12. Prikaatin IV Pataljoona on lähtenyt 21.7. sissiprikaatin takaa-ajoon

Itä-Karjalan korpialueella, Jolmajärven ja Seesjärven asumattomalla kannaksella käydään kesällä 1942 ikäänkuin tavallinen korpikahakka. Suomalaisen Rajajääkäripataljoona 5:n tiedustelupartio kohtaa tuntemattoman venäläisosaston ja järjestää väijytyksen. Tulituksessa kaatuu 10 neuvostosotilasta, joitakuita irtaantuu. Kun tulitus alkoi, kello oli 03.15 heinäkuun 11. päivänä. Aavistamattaan rajajääkärit olivat saaneet taistelukosketuksen 1. Partisaaniprikaatiin.

1. Partisaaniprikaati eli Puutoisten sissiprikaati muodostettiin alun perin vuonna 1941 Itä-Karjalasta evakuoidun väestön miehistä ja naisista – karjalaisista ja venäjän-karjalaisista. Mukana oli myös muutama alkuperäinen suomalainen. Arviolta 75 prosenttia joukoista oli poliittisesti uskottuja kommunisteja ja komsomoleja, Prikaatin valmenus alkoi Äänisen itärannalla sijaitsevassa Puutoisissa, Vahvuus olli tällöin noin 900 partisaania. Prikaati siirrettiin Sekeseen kesäkuun 10. päivänä, järjestettiin uudelleen ja varustettiin retkeä varten. Komentajana toimi Paateneen karjalaiskylästä kotoisin ollut majuri I. Grigorjev, esikuntapäällikkönä kapteeni Kolesnikov ja poliittisena komissaarina N. Aristov. Retkelle valittiin prikaatin yhdeksästä osastosta kuusi parasta, joiden huonokuntoisimmat partisaanit siirrettiin retkeltä poisjääneisiin osastoihin. Näiden parhaimmilla taas täydennettiin vastaavasti lähtevät osastot. Näin prikaatin vahvuus oli 592 miestä ja 46 naista. Aseistus oli kevyt, Vaatetus ja muona olivat peräisin Yhdysvaltojen Neuvostoliitolle antamasta sotilasavustuksesta.

Prikaati sai tehtävän 13.6.1942: Paljastamatta itseääan ennenaikaisilla partiaanitoiminnoilla prikaati hyökkää Porajärvelle ja Kontupohjaan, tuhoaa siellä olevat suomalaiset armeijakuntien esikunnat ja laitokset. Näiden päätehtävien väliaikoina prikaati häiritsee yhteensä kuukauden ajan osasotihin jalkautuneena suomalaisten liikeyhteyksiä. Retki itse osoitti parhaiten, että tehtävä oli mahdoton. Yhden tehtäväkohdan prikaati tosin pystyi täyttämään. Sen kaavailtiin viipyvän retkellään ”ainakin kaksi kuukautta”. Kolme päivää jäi auki.

Partisaanit siirrettiin Sekeestäa junalla Suglitsaan 29.6. ja seuraavana päivänä alkoi korpimarssi. Läpäistäkseen suomalaisten kenttävartiolinjan prikaati valitsi hankkimiensa tiedustelutietojen perustella pidemmän, Jolmajärven-Ontjärven kannaksen kautta kulkevan reitin. Prikaati ylitti 100 klometrin marssin suoritettuaan Rukäjärven-Paateneen tien viisi kilometriä Ontajärven länsipuolella. Heinäkuun 15. päivänä 14. D:n Kevyt Osasto 2:n sisipartio havaitsi ”100 miehen vihollisosaston” ylittänen tien matkalla länteen. Suomalaisten ensimmäiset vastatoimenpiteet käynnistyivät. Ylityksen havainneen partion lisäksi RajaJP5 aloitti jäljityksen kahden joukkueen voimin vielä samana päivänä. Partiot eivät saaneet kosketusta, mutta ilmoittivat takaa-ajavien reitin kääntyneen jyrkästi etelään. Partisaanien komentaja puolestaan tiesi takaa-ajon olevan käynnissä, koskapa jälkiosasto oli ryhtynyt ansoittamaan menojotosta. Suomalaisten lentotiedustelu paljasti asian kaikille osanottajille lopullisesti 17.päivä aamuyöllä.

Prikaatin alkuperäinen suunnitelma ei edellyttänyt kääntymistä oikopäätä etelään ja asettumista alttiiksi paljastumiselle, vaan kiertämistä lännempää Sidra. Tumbajoet ylittäen Porajärven suuntaan tarvittaessa hajaantuneena osastoittain. Erään tiedon mukaan majuri Grigorjev joutui tekemään tämän partisaaniliikkeen esikuntaakin huolestuttaneen päätöksen, koska täit vaivasivat yli puolta partisaaneista, Niinpä mahdollisen tautiepidemian välttämiseksi prikaati oikaisi autioksi tiedettyyn Tumban metsätyäpunktiin täisaunaan. Lentotäydennys tilattiin myös paikalle. Päätös oli ratkaiseva, mutta oleellisesti se helpotti suomalaisten vastatoimia. Heinäkuun 18. päivä kello 16.30 – 70 kilometrin pikamarssin jälkeen – prikaati tyäntyi amerikansuomalaisten rakentamaan Tumban kylään ja tuhosi siellä olleen suomalaisvartion lyhyen kahakan jälkeen.

Suomalaiset jäljitysosastot ja Paateneesta lähteneet tulpaksi tarkoitettu joukkue saavuttivat Tumban kylän myös 18. päivä illalla. Taistelu alkoi heti. Olipa täiden käynyt miten hyvänsä, suomalaiset havaitsivat kiivaan laukaustenvaihdoan lomassa prikaatin jälkipään jo ylittävän kyhäämillään lautoilla Tumbjärveä sen kapeimmalta kohdalta. Itse kylä roihusi. Oleellista oli, että suomalaiset saivat vangin, joka kertoi oman osastonsa vahvuudeksi 150 ja koko osaston vahvuudeksi 700 miestä. Tietoa ei kuitenkaan täysin uskottu. Kaksi päivää myöhemmin näet Maaselän Ryhmän komentaja T. Laatikainen pyysi Päämajalta lupaa käyttää 12. Prikaatin komppaniaa ja kahta jääkärijoukkuetta ”mikäli tilanteen kehitys vaatii lisävoimien käyttöä”. Se vaati. Partisaaniprikaatin rytistellessä korpilouhoissa epämääräiseen etelän suuntaan nälän ja takaa-ajopartioiden hätyyttelemänä, hankkeen mittasuhteet selvisivät vähitellen myös suomalaiselle taistelunjohdolle, Maaselän Ryhmän esikunta saikin jo 21. päivä Pääajasta ilmoituksen, jonka mukaan ”Ylipäällikkö on Tumban seudulla toimivan vihollisen sissiosaston tuhoamiseksi asettanut 12. Pr:stä Ryhmän komentajan käyttöön 1 pataljoonan aikaisemmin samaan tehtävään määrättyjen 4. jääkärijoukkueen ja 1 komppanian lisäksi”. Päivää myöhemmin alistettiin Ryhmälle vielä ratsuväkieskadroona ”erityisesti viestiyhteyksien tehostamiseksi”. Vihdoin 25. heinäkuuta kenraaliluutnantti Laatikainen määräsi 12 Pr:n komentajan eversti Mäkiniemen koko vastaoperaation johtajaksi seuraavasta aamusta klo 6.00 alkaen. Tehtävän ydin oli selkeä:tuhota partisaanit viimeiseen mieheen.

Pieningän salo oon Itä-Karjalan laajin yhtenäinen erämaa. Marssimaastona se on erikoisen viheliästä. Kaakkoil-luodesuunnassa polveilee lukematon määrä aina 300-400 metrin korkuisia kukkula- ja harjujonoja, joitten välissä notkoissa piilee louhoja, korpisuota, jokia ja aarniometsää. Partisaanien reitti poikitti nämä jääkauden terveiset mennen ja tullen.

Partisaaniprikaatin huolto oli myös osoittautunut epävarmaksi. Huolto-Douglasit, sikäli kuin alituisen huonon lentosään vuoksi pääsivät ilmaan, eivät erottaneet korpialueella omia merkkinuotioita vieraista pudottaakseen muonaa. Pieningän salon luonnonantimet osoittautuivat myös rajallisiksi. Marjat, sienet ja riista ehkä riittivät muutamalle kymmenelle verkkaiselle miehelle paikassaan, mutta toki muutamalle sadalle partisaanille, jotka poimivat niitä kiireissään etenemisuran pientareilta. Partisaaniprikaatissa vallitsi nälänhätä.

Virtanaan valuvan sateen vuoksi takaa-ajajien radiot eivä toimineet moitteettomasti. Siitä huolimatta partisaanien pääosaston marssisuunta kyettiin määrittämään, ja saatujen tiedustelutietojen perusteella suomalaiset rakensivat partisaaneille rysän. Partisaaniprikaatin komentajlle oli näet selvinnyt tehtävän mahdottomuus. Saatuaan 28. päivänä vihdoin yhteyden Sorokkaan hän sai myös esimiehensä vakuuttuneeksi asiasta ja paluuluvan, Prikaati siirtyi Vuottojärven länsipuolelle Tjasajoen alueelle. Lopullisesti prikaati pysähtyi takaa-ajajien jatkuvasti ahdistamana Tsajajoen mutkan koillispuolelle odottamaan ruokaa kyetäkseen aloittamaan paluun. Tavoite, Porajärvi, jäi 30 kilometrin päähän prikaatin ryhmittyessä 30. heinäkuuta asemiin kukkulalle 264,9.

Ruokaa ei tullut, Rysän rakentaneen kolmen komppanjan vahvuisen suomalaisen taisteluosaston hyökkäys sen sijaan alkoi samana iltana klo 23.07. Taistelu jatkui koko yön. Siitä huolimatta, että hyökkääjällä oli käytössään konekivääreitä ja kranaatinheittimiä, partisaanit kykenivät torjumaan ensimmäiset yritykset. Sen jälkeen loppuikin hyökkääjilta luonto. Erittäin sekavassa pimeätaistelussa sateen pieksäessä seutua partisaanit löivät suomalaiset osittain hajalle ja irtautuivat Tjasajoen yli länteen aamulla 31. heinäkuuta aloittaen nälän kourissa tuhoisan paluun pohjoiseen. Taistelualueelle jäi 113 kaatunut partisaania, joukossa majuri Grigorijev.

Täysin ulkopuolinen yhteyspartio havaitsi ensimmäisenä partisaanien irtautumisen jäljen Tjasajoen mutkassa. Ilmoitus saavutti taisteluosaston komentajan majuri Pyökkimiehen tosin vasta 1. päivä elokuuta. Suomalaiset olivat väsyneet. Hallitsevia piirteitä tämän jälkeiselle toiminnalle olivat partisaanien karmea häikäilemättömyys ja suomalaisten luulot ja toiveet.

Hämmingistä selvittyään suomalaiset aloittivat sitkeän takaa-ajon. Jäljille päässeen joukkkueen lisäksi määrättiin yksi komppania takaa-ajoon. Elokuun 2. päivän illalla komppania saikin kosketuksen partisaaneihin Vuonisjärven itäpuolella. Jatkuvasti kahakoiden komppania kykeni vaivoin säilyttämään tuntuman partisaanien pääosaan, tämän harhauttaessa tuon tuosta lähettämällä osastoja ja partioita eri suuntiin. Jäljet kelivät partisaanien tilasta. Tavattiin nälkään kuolleita, kannibalismia, lampeen hukutettuja haavoittuneita,

Elokuun 4. päivä partisaanit saivat kuudella pudotuksella kaksi päivänannosta muonaa. Huonojen yhteyksien takia takaa-ajaajien ilmoitukset samoin kuin niille annetut käskyt myähsätyivät tai eivät tulleet koskaan perille. Lentotiedustelu oli sen sijaan tuloksellista, Partisaaneille oli nyt mitä keittäää, ja nuotiotulien perusteella partisaanien todettin rarpovan pohjoiskursseilla. Partisaanien lentohuolto alkoi vihdoin sujua. Elokuun 5. päivä pudotettiin lisää muonaa. Sidrajärvelle lähetettyä lastia lähetettiin noutamaan noin 70 miehen vahvuinen ”Kostajat”-osasto. Osasto tavattiin vuonna 1970 melkein yhteen läjään kaatuneina Sidrajoen varrelta, Yksikään suomalaisosasto ei ole sitovasti ottanut kunniaa mysteeristä.

Elokuun 6. päivä suomalaiset yrittivät kahden komppanian väijytystä Tumbajoella, mutta myöhästyivät partisaanien ylittäessä joen klo 14.00. Jälkijoukkotaistelut kestivät seuraavaan yöhön. Kaksi päivää myöhemmin suomalaiset yrittivät tosissaan ja turhaan Sidrajoelle kolmen komppanian voimin.

Partisaanit jaksoivat noudattaa tarkoituksenmukaista taktiikkaa. Sidrajoen jälkeen partisaanit hajaantuivat ja ylittivät Voijärven-Tsiassalmen sankan aarniometsän reunustaman tien pimeyden turvin yöllä elokuun 14. päivänä. Suomalaiset kahakoivat tuon tuosta näennäisesti hajallaan olevan partisaaniosaston kanssa näiden edetessä vääjäämättä kohti Jolmajärveä. Partisaanit yllättivät vielä kerran muodostamalla kaksi osastoa: pääjoukko ryntäsi kapeana kiilana kahden suomalaiskomppanian läpi rajusta konekivääritulesta piittaamatta Valkealammella 15. elokuuta eklo 00.40 kahmien rynnäkössä mukaansa suomalaisreppuja, ruokaa ja telttavaatteita. Suomalaiset kuulivat laukauksia vielä aamuyöllä. Haavoittuneet partisaanit lopettelivat itseään. Kaikkiaan kaatui 58 partisaania, joista neljä oli naisia. Kaksi antautui. Pienempi osasto eteni partioittain Jolmajärven eteläkärjen suuntaan harhauttaen suomalaiset keskittämään torjuntansa sinne,

Pääosa valmisteli sensijaan Jolmajärven ylityksen ja toteutti sen 18. päivä kello 03.00 alkaen noin 700 metrin leveän salmen kohdalta. Yhteensä 24 lautan ainekset revittiin lähtörannan parakeista, Alueella ollut 32-miehinen suomalaisvartio sai hälytyksen puhelimitse ja siirtyi lähellä olleisiin kahteen saareen. Muut suomalaisosastot myöhästyivät. Neljä suomalaista Morane-Saulnier- hävittäjää rynnäköi lauttajonoa vastaan sitoutuen välittömästi taisteluun viiden neuvosto-Hurricanen kansa. Kumpikin osapuoli menetti yhden koneen. Yrityksessä kaatui 30 partisaania, 13 haavoittui ja 10 hukkui.

Yhteensä 120 partisaania saapui takaisin Suglitsaan 25. elokuutta. Kohtalo määräsi että saman verran piti vastustajan kärsiä tappioita. Lukuna oli 119 miestä. Kumpikin osapuoli oli epäonnistunut alkuperäisessä tehtävässään.

Lähdeaineisto Suomi sodassa talvi- ja jatkosodan tärkeät päivät ISBN 951-9078-94-0