Suurhyökkäys torjutaan ja Mannerheim presidentiksi

Neuvostoliitto oli keskittänyt loppukevään aikana Leningradin alueelle ja Itä-Karjalaan mahtavan hyökkäysarmeijan. Joukkojen kokonaisvahvuus oli noin 450 000 miestä, 10 000 tykkiä ja kranaatinheitintä sekä 800 panssarivaunua ja rynnäkkötykkiä. Lentokoneita oli lähes 1000.

Suomen tiedustelu oli saanut tietoja hyökkäsyvlamisteluista, mutta päämajan yeisesikunnan omalaatuisen organisaation vuoksi niistä ei kyetty muodostamaan kokonaiskuvaa eikä niihin kaikkialla uskottu. Mannerheim vastusti Karjalan kannaksen joukkojen vahvistamista Aunuksen ja Maaselän kannaksen joukkojen kustannuksella.

Neuvostojoukkojen 9.6. massiivisella tulivalmistelulla aloittama suurhyökkäys Karjalan kannaksella mursi nopeasti suomalaisten puolustuksen. Suomalaiset joutuivat 12.6. lupumaan VT-asemasta ja ryhmittymään puolustukseen VKT-asemaan. Viipurin puolustus murtui 20.6. vajaan päivän taistelun jälkeen.

Neuvostojoukot jatkoivat hyökkäsytä kohti Lappeenrantaa, ja samaan aikaan alkoivat sotatoimet Aunuksen ja Maaselän kannaksilla. Suomalaisten puolustus petti myös siellä,ja neuvostojoukot saavuttivat U-aseman Laatokan rannalla ja Petroskoin tien suunnassa 10.7.

Suomalaisten tavoitteena oli saada Saksan tuella tilanne rintamilla vaikiintumaan, jotta rauhanneuvottelut Neuvostoliiton kanssa voitaisiin aloittaa uudelleen. Suomen puolusuksen kestäminen oli myös Saksan etu, minkä vuoksi se suostui siirtämään vajaat 70 lentokonetta käsittävän taisteluosasto Kuhlmayn Etelä-Suomeen. Lisäksi rintamille lähetettiin 9000 panssarinyrkkiä ja 5000 panssarikauhua Lapista ja Saksasta.

Saksan vaati laajemman tuen hintana lupausta siitä, ettei Suomi solmi rauhaa Neuvostoliiton kanssa ilman Saksan suostumusta. Presidentti Ryti antoi Suomen neuvottelemaan saapuneelle Saksan ulkoministeri Joachim von Ribbentropille vaaditun lupauksen 26. kesäkuuta Saksasta oli saapunut jo neuvottelujen aikana mm. rynnäkkötykkiprikati, ja sopimus johti toimitusten täydentämiseen ja vajaan saksalaisen jalkaväkidivisioonan siirtoon Virosta Viipurinlahdelle.

Neuvostoliiton suurhyökkäys Suomen valloittamiseksi huipentui kesä-heinäkuun vaihteessa Talin ja Ihantalan sekä Vuosalmen suurtaisteluihin. Erityisesti suomalaisen tyksitän keskitetty tuli, ilmaovimien iskut ja tehokkaat panssarinyrkit ja -kauhut pysäyttivät Neuvostoliiton massiiviset panssarimuodostelmat. Kun neuvostojoukot eivät onnistuneet saavuttamaan tavoitettaan, hyökkäys keskeytettiin ja joukot siirrettiin Keski-Euroopan tärkeämmille sotanäyttämöille.

Suomalaisten saavuttama torjuntavoitto oli huomattava, sillä neuvostojoukkojen hyökkäys oli mittasuhteiltaan valtava. Esimerkisi El Almenin taistelut Pohjois-Afrikassa jäivät materiaalisesti selvästi Kannaksen hyökkäystä pienemmäksi. Neuvostoliiton hyökkäyksen psyähdyttyä sotilaallinen tilanne rintamilla vakiintui. Suomen armeija oli yhä iskukykyinen, ja suomalaisilla oli vielä turvanaan vahvasti varustettu Salpalinja. Neuvostoliitto ilmoitti 14.7. olevansa valmis keskustelemaan rauhasta. Suomen armeija oli voittanut aikaa poliittiselle johdolle.

Mannerheim presidentiksi

Suomen saavuttaman torjuntavoiton jälkeen Moskova luopui ehdottoman antautumisen vaatimuksesta. Kun samaan aikaan Saksa oli menettänyt asemiaan Baltiassa ja suomalaiset olivat havahtuneet ymmärtämään tilanteen vakavuuden, rauha solmimisen edellytykset olivat huomattavasti parantuneet.

Antaakseen tilaa rauhalle Ryti luopui presidentin tehtävästä 1. elokuuta 1944. Eduskunta valitsi poikkeuslailla 4.8. Mannerheimin presidentiksi, ja tämä muodosti 8.8. uuden hallituksen, jonka pääministerinä oli Antti Hackzell ja ulkoministerinä Carl Enckell.

Kun eduskunta oli valinnut Mennerheimin presidentiki, hänelle oli hetken aikaa keskitetty todella paljon valtaa. Hän johti puolustusvoimien ylipäällikönä sotatoimia ja tasavallan päämiehenä sisä- ja ulkopolitiikkaa. Mannerheim ymmärsi, että rauha koettaisiin Suomessa raskaaksi ja epäoikeudenmukaiseksi. Se oli kuitenkin solmittava mahdollisimman nopeasti, sillä sodasta oli päästävä irti vielä kun suursota oli käynnissä.

Rauhan solmimiseen vaadittiin Mannerheimin arvovaltaa. Suomalaiset luottivat marsalkkaansa, ja myös Neuvostoliitto ymmärsi, että vain Mannerheimin johdolla Suomi kykenisi täyttämään rauhansopimuksen sitoumukset, joista vähäisimpiä ei ollut aseiden kääntäminen aseveljea Saksaa vastaan.

Lähdeaineisto Suomi kautta aikojen ISBN 951-8933-60-X