Tunnustelut jatkuvat

Pääministeri Edwin Linkomies

Kollontaille toimitettin kohtelias vastaus, jossa Suomen hallitus toivoi yhteyden säilyvän, mutta totesi esitetyn pohjan olevan neuvotteluille riittämätön. Asiallisesti Suomen hallitus oli sillä torjunut rauhanaloitteen, Syynä oli Moskovan rauhan rajojen palauttaminen, sillä muista Stalinin , Rooseveltin ja Churchillin esittämistä ehdoista ei Suomessa vielä tiedetty. Sitä paitsi Moskovan rauhan rajatkin olivat vielä liikaa toivottu, sillä armeijan ollessa Itä-Karjalassa ja tilanteen siten Suomen osalta jo kolmatta vuotta muuttumaton, sisäpoliittinen mielipide ei ollut taipuvainen niin suuriin myönnytyksiin. Vaikka hallitus saattoikin sodan oloissa hallita melko itsevaltaisin ottein, sekin nojasi sisäpoliittiseen kannatukseen. Tuo kannatus oli toistaiseksi juuri sotapolitiikan jatkaminen kannalla, vähintään Karjala oli saatava takaisin, sehän oli jo liitetty valtakuntaan. Sisäpoliittinen mielipide oli toistaiseksi tärkeä tekijä, joka jo ainakin jossakin määrin kahlitsi hallituksen toimintavapautta. Hallitus näki Suomen tilanteen selvästi huononpana kuin kansalaiset yleensä.

Rauhanneuvottelut eivät katkennetkaan Suomen torjuvaan vastaukseen. Jo lähettiläs Kollontai sanoi sita vastaanottaessaan, että pyrkimyksestään huolimatta hän piti tärkeänä jonkun Suoman hallituksen edustajan matkustamista Moskovaan keskusteluihin, ja mainitsi valtioneuvost Paasikiven sopivana henkilönä. Kreml ei tosin reagoinut suoraan, vaan vaikeni ja osoitti siten tyytymättömyytensä. Mutta muita vihjeitä alkoi tippua siitä, että suomalaisten olisi syytä jatkaan rauhantunnusteluja.

Tammikuun lopussa Yhdysvaltain Helsingin asiainhoitaja Edmund A. Gullison esitti ulkoministeri Ramsaylle Yhdysvaltain ehdotuksen Suomelle ensimmäisen askeleen ottamiseksi. Amerikkalaiset julkaisivat viestinsä helmikuun 1944 alussa sanojaan korostaakseen. Muutoinkin Yhydysvaltojen, Englannin ja Ruotsin lehdistössä alkoi kampanja Suomen painostamiseksi rauhanneuvotteluihin. Ruotsin kuningaskin lähetti sellaisen viestin. Kaiken lisäksi neuvostoilmavoimat pommittivat Helsinkiö suurin voimin kolme kertaa kymmenen päivän välein helmikuun 6. päivästä alkaen.

Kaikki nämä vihjeet saivatkin Suomen hallituksen ajattelemaan asiaa uudelleen. Tulos oli, että Paasikivi lähtisi aluksi Tukholmaan, ja jos osoittautuisi tarpeelliseksi, Moskovaan saakka. Paasikivi matkusti helmikuun 12, päivänä 1944 Tukholmaan muka kirjoja ostamaan. Hänen tärkeää diplomaattista tehtäväänsä koetettiin naamioida, jotta saksalaiset eivät kiinnittäisi huomiotaan Suomen rauhanhankkeisiin. Varovaisuus olli turhaa. Saksan Tukholman-lähettiläs raportoi Berliiniin heti Paasikiven huomiotaherättävästä toiminnasta Tukholmassa. Paasikivi tapasi nimittäin lähettiläs Kollontain, ja saksalaiset olivat hyvin selvillä tilanteen kehityksestä. Varovaisuus oli turhaa senkin vuoksi, että tiedoistaaan huolimatta saksalaiset eivät aikoneet ryhtyä vastatoimiin toistaiseksi.

Rauhan ehdot

Kollontailta Paasikivi sai Neuvostoliton rauhanehdot. Varmemmaksi vakuudeksi ne julkaistiin Ruotsin lehdistössä. Ehdot olivat jyrkät. Suomen neuvottelijat olivat tervetulleet Moskovaan, mutta sitä ennen Suomen olisi hyväksyttävä suhteiden katkaiseminen Saksaan, Moskovan rauhansopimus vuodelta 1940 ja sotavankien palauttaminen. Moskovassa voitaisiin sitten keskustella Suomen armeijan demobilisaatiosta, sotakorvauksista ja Petsamosta. Kollontai korosti vastauksella olevan kiire, eivätkä minkäänlaiset vastaehdotukset olleet sallittuja.

Taas Suomi joutui ulkomaisen painostuksen kohteeksi. Yhdysvaltain, Englannin ja Ruotsin lehdistössä pidettin ehtoja hyvinä. Samankaltaisia viestejä tuli diplomaattiteitä. Oli täysin selvää, että Suomi ei voisi nojata mihinkään apuun, vaan rauha olisi Suomen ja Neuvostoliiton kahdenkeskinen asia. Vuoden 1940 sopimukseen Suomen hallitus oli jo ottanut kantaa.Nyt saaduissa melkein täydellisissä rauhanehdoissa hallituksen huomiota kiinnitti vaatimus suhteiden katkaisemisesta Saksan ja ennenkaikkea vaatimus Saksan Suomessa olevien joukkojen internoimiseta. Sekä hallitus että ylipäällikkö Mannerheim pitivät sitä mahdottomuutena.

Saksalaisten internointi olikin erillisrauhan tämän kierroksen kariutumisen syistä toinen. Suomen hallitus oli tällä kertaa pyrkinyt salaamaan toimintansa Saksalta sen vuoksi, ettei se ryhtyisi vastatoimiin. Salaaminen tosin ei onnistunut, mutta saksalaiset eivät tosin halunneet ryhtyä toimenpiteisiin pelkkien keskustelujen vuoksi. Tässä suhteessa tammikuussa oli syntynyt mielenkiintoinen ja tuona aikana hermojarepivä tilanne. Tammikuun 14. päivänä 1944 alkaneella hyökkäyksellä neuvostojoukot mursivat Leningradin saarron ja saksalaiset vetäytyivät Narva-Pihkovan linjalle. Suomen kannalta se merkitsi ensinnäkin sitä, että Kannas ei ollut enää suojattu ja lisäksi Itä-Karjalaan kohdistui näin ollen strateginen uhka. Muta sen lisäksi näytti ajan kysymykseltä, milloin saksalaiset joutuisivat vetäytymään koko Suomenlahden etelärannalta.

Silloin yhteys Suomen ja Saksan välillä katkeasi, eikä Saksa olisi enää toimintakykyinen Suomea vastaan. Myös meriyhteys Suomen ja Saksan välillä kävisi silloin vaaranalaiseksi ja vaikeuttaisi huoltoa. Toistaiseksi helmikuussa Baltiassa olleet saksalaiset joukot muodostivat vaaran, ei niinkään Lapissa ollut saksalainen armeijakunta. Saksalaisilla oli siten toistaiseksi kyky puuttua Suomen rauhanhankkeisiin, eikä internointi olisi tullut kysymykseen.

Toinen neuvottelukierros raukeaa

Hallituksen vastaus sisälsi varauksen internointikysymyksen takia, siitä kuten muustakin haluttiin neuvotella. Moskovan vastaus tuli pian ja se oli selvä: ehdot on hyväksyttävä maaliskuun 18. päivään mennessä. Tilanne oli vaikea, mutta yhteyden katkaisemiseenkaan ei tuntunut hyvältä. Niinpä hallitus hankkittuaan eduskunnan ja ylipäällikön hyväksymisen vastasi päivää ennen määräajan umpeutumista tavalla, jolla vaaransi yhteyden katkeamisen. Suomi ei voi hyväksyä ehtoja ilman varmuutta niiden tulkinnasta ja sisällöstä. Kreml vastasi heti: tulkinnan saa Moskovassa.

Paasikivi ja entinen ulkoministeri Carl Enckell matkustivat Moskovaan maaliskuun 26. päivänä. Siellä selvisi, että Suomen kohdeltaisiin voitettuna maana, jolla ei olisi valinnan varaa. Saksalaisten internointi olisi toteutettava huhtikuun loppuun mennessä, armeija demobilisoitava heinäkuuhun mennessä, sotakorvauksia olisi maksettava 600 miljoonan dollarin edestä viidessä vuodessa ja rajat olisivat vuoden 1940 rauhan mukaiset. Ehdot olivat varsin kovat.

Helsinkiin palattuaan Paasikivi tosin puosi ehtojen hyväksymistä, mutta hallitus, ylipäällikkö ja eduskunta pitivät niitä mahdottomina. Hallitus hylkäsi ehdot ja edusunta antoi sille huhtikuun 15. päivänä luottamuslauseen. Rauhan tunnustelujen toinen kierros raukesi tällä tavoin ja sota jatkui.

Lähdeaineisto Suomi sodassa ISBN 951-9078--94-0