Rauhantunnustelujen toinen vaihe

Carl Enckel oli Suomen ulkoministerinä neljästi, viimeksi 1944-1950. Hän oli rauhanneuvotteluissa pueenjohtaja 1918 ja 1944 sekä jäsenenä 1947.

Marraskuun 1943 lopulla alkoi erillisrauhakysymyksen toinen, keskimmäinen kuuma kierros, joka huipentui maalis- ja huhtikuussa seuraavana vuonna. Suursota Euroopassa oli kehittynyt vuoden 1943 aikana Saksan kannalta yhä huonompaan suuntaan. Itärintamalla saksalaiset kykenivät aloittamaan tavanomiasen kesäoffensiivinsa vasta heinäkuun alussa, myöhemmin kuin kahtena edellisenä vuonna. Heinäkuun 5. päivänä alkanut hyökkäys Kurskin mutkassa eteni hitaasti, ja heinäkuun 12. päivänä alkanut neuvostojoukkojen vastahyökkys kehittyi pian offensiiviksi, joka jatkui vuoden loppuun saakka. Saksalaiset vetäytyivät Smolenskista etelään ulottuneella rinamanosalla 200-300 kilometriä menettäen muun muassa Kievin ja yhteyden Krimille.

Kaiken lisäksi Saksan liittokunnan hajoaminen alkoi kesällä 1943 Viktor Emamuelin kukistaessa Mussolinin heinäkuun25. Päivänä. Italia yritti syyskuussa kääntyä liittoutuneiden puoleen, mutta Saksan nopea miehitys esti sen. Italia oli kuitenkin Mussolinin uudesta varjohallituksesta huolimatta poissa Saksan liittokunnan riveistä, ja liittoutuneet nousivat maihin Etelä-Italiassa syyskuun alussa.

Suursodan kehitys oli saanut Suomen poliittisen ja sotilaallisen johdon vakuuttuneiki siitä, että Saksa tulee häviämään sodan. Tilanne oli askeleen pitemmällä kuin vuota aikaisemmin erillisrauanatunnustelujen ensimmäisen vaiheena alussa, jolloin Saksan katsottiin vielä voivan saavuttaa kompromissirauhan. Johtopäätökset Suomen osalta olivart yleistilanteen kehityksen mukaiset. Suomalaisten epäluuloisuus Neuvostoliittoa kohtaan – ja päin vastoin – oi entisellään, muttta kehityksen paine johti Suomen johdon hylkkäämään välittäjien käytön ja rauhan sekä Suomen itsenäisyyden takaajien etsimisen. Rauhanteko ei vetäisi Suomea mukaan.

Yleistilanteen kehityksen lisäksi syksyllä 1943 myös poliittinen paine Suomea kohtaan lisääntyi. Liittoutuneiden ulkoministerit pitivät lokakuussa 1945 Moskovassa kokouksen, jossa Molotov vaari ainakin muodollisesti, että ehdottoman antautumisen periaatetta olisi sovellettava Suomeenkin. Yhdysvaltain ulkoministeri Gordell Hull koetti vastustaa tätä, mutta loppujen lopuksi amerikkalaisten kanta jäi epäselväksi. Lisäksi ulkoministerit sopivat rauhanteon kuuluvan sille liittoutuneiden valtiolle, joka kussakin tapauksessa kantoi päävastuun sotaponnistuksista. Näin Suomen tapaus tuli Neuvostoliiton osalle.

Kollontain tarjous

Tiedot Moskovan kokouksen päätöksistä kantautuivat Helsingin hallituksen tietoon ja herättivät siinä suurta huolestumista. Tässä tilanteessa Kremlissä katsottiin tilanne kypsäksi rauhanaloitteen tekoon. Neuvostoliiton Ruotsin-lähettiläs Aleksandra Kollontai toimitti marraskuun 20. päivänä Ruotsin hallituksen edustajien kautta Suomelle seuraavan tiedon:
1) Jos Suomi on halukas keskustelemaan rauhasta, ovat sen edustajat tervetulleita Moskovaan.

2. Neuvostoliiton tarkoituksena ei ole tehdä Suomesta provinssia eikä rajoittaa sen itsenäisyyttä tai riippumattomuutta, ellei Suomen tuleva politiikka siihen pakota.
   Ruotsin hallitus ei halunnut virallisesti osallistua näin käynnistymässä olevaan rauhanrunnusteluun, mutta yksityisesti se korosti ystävällisen vastauksen välttämättömyyttä ja ilmoitti toimittavansa Suomeen elintarvikkeita, mikäli välien katkeaminen Saksan kanssa sitä vaatisi. Ruotsi koetti poistaa Suomen huolto-ongelman rauhanteon esteiden joukosta.

Uutiset olivat huoomattavasti myönteisempiä kuin Suomen hallitus oli Moskovan ulkoministerikokouksen perusteella odottanut. Vastauksessaan Kollontaille marraskuun 29. päivänä hallitus korosti ymmärtävänsä Suomen ja Neuvostoliiton hyvien suhteiden merkityksen. Hallitus olisi valmis keskustelemaan kaikista rauhan aikaansaamiseenliittyvistä kysymyksistä. Sen mielestä vuoden 1939 rajat tarjosivat pohjan Suomen ja Neuvostoliiton hyvälle naapuruudulle, mutta hallitus oli valmis neuovottelemaan hyvien suhteiden luomisen edellyttämien muutosten tekemisestä rajalinjaan.

Teheran ja Suomi

Neuvostoliitto ei reagoinut Suomen vastaukseen pitkään aikaan. Stalinilla ja Molotovilla oli tärkeämpää tehtävää. Liittoutuneiden johtajat, kolme suurta, kokoontuivat Teheranissa marraskuun 28. päivän ja joulukuun 1. päivän välillä sopiakseen littoutuneiden yhteisestä politiikasta sodan voittamiseksi. Suuret linjanvedot peittivät Suomea koskeneen pienen asian taakseen. Yhdysvaltain presidentti Roosevelt tiedusteli kokouksen viimeisenä päivänä Stalinilta, voisiko Yhdysvallat tehdä jotakin Suomen rauhan hyväksi. Stalinin vastaus osui rauhatekoa haitanneeseen kohtaan. Suomen hallitus oli vastikään pitänyt Kollontaille toimittamassaan vastauksessa vuoden 1939 rajoja hyvänä pohjana. Stalinin mielestä se osoitti, että suomalaiset eivät halunneetkaan rauhaa.

Suomen hallitus, ylipäällikkö Mannerheim luonnollisesti mukana, pohti tilannetta vuoden 1943 viimeisänä päivänä. Hallituksen piirissä tunnettiin pettymystä, sillä Kollontain aikaisempien viestien verusteella oli odotettu parempia ehtoja. Ne olivat osoittautuneet toiveiksi, ja Moskova näytii kohtelevan Suomea niin ankarasti kuin tilanne salli. Hallitus katsoi, ettei rauhaa olisi ollut mahdollista tehdä vuoden 1940 rajojen perusteella. Mannerheim kannatti edustajan lähettämistä Moskovaan, mutta hallitus piti vaaraa asian paljastumisesta saksalaisille siinä tapauksessa liian suurena.

Lähdeaineisto Suomi sodassa ISBN 951-9078-94-0