Carl Enckel oli Suomen
ulkoministerinä neljästi, viimeksi 1944-1950. Hän oli
rauhanneuvotteluissa pueenjohtaja 1918 ja 1944 sekä jäsenenä 1947.
Marraskuun 1943 lopulla
alkoi erillisrauhakysymyksen toinen, keskimmäinen kuuma kierros,
joka huipentui maalis- ja huhtikuussa seuraavana vuonna. Suursota
Euroopassa oli kehittynyt vuoden 1943 aikana Saksan kannalta yhä
huonompaan suuntaan. Itärintamalla saksalaiset kykenivät
aloittamaan tavanomiasen kesäoffensiivinsa vasta heinäkuun alussa,
myöhemmin kuin kahtena edellisenä vuonna. Heinäkuun 5. päivänä
alkanut hyökkäys Kurskin mutkassa eteni hitaasti, ja heinäkuun 12.
päivänä alkanut neuvostojoukkojen vastahyökkys kehittyi pian
offensiiviksi, joka jatkui vuoden loppuun saakka. Saksalaiset
vetäytyivät Smolenskista etelään ulottuneella rinamanosalla
200-300 kilometriä menettäen muun muassa Kievin ja yhteyden
Krimille.
Kaiken lisäksi Saksan
liittokunnan hajoaminen alkoi kesällä 1943 Viktor Emamuelin
kukistaessa Mussolinin heinäkuun25. Päivänä. Italia yritti
syyskuussa kääntyä liittoutuneiden puoleen, mutta Saksan nopea
miehitys esti sen. Italia oli kuitenkin Mussolinin uudesta
varjohallituksesta huolimatta poissa Saksan liittokunnan riveistä,
ja liittoutuneet nousivat maihin Etelä-Italiassa syyskuun alussa.
Suursodan kehitys oli
saanut Suomen poliittisen ja sotilaallisen johdon vakuuttuneiki
siitä, että Saksa tulee häviämään sodan. Tilanne oli askeleen
pitemmällä kuin vuota aikaisemmin erillisrauanatunnustelujen
ensimmäisen vaiheena alussa, jolloin Saksan katsottiin vielä voivan
saavuttaa kompromissirauhan. Johtopäätökset Suomen osalta olivart
yleistilanteen kehityksen mukaiset. Suomalaisten epäluuloisuus
Neuvostoliittoa kohtaan – ja päin vastoin – oi entisellään,
muttta kehityksen paine johti Suomen johdon hylkkäämään
välittäjien käytön ja rauhan sekä Suomen itsenäisyyden
takaajien etsimisen. Rauhanteko ei vetäisi Suomea mukaan.
Yleistilanteen kehityksen
lisäksi syksyllä 1943 myös poliittinen paine Suomea kohtaan
lisääntyi. Liittoutuneiden ulkoministerit pitivät lokakuussa 1945
Moskovassa kokouksen, jossa Molotov vaari ainakin muodollisesti, että
ehdottoman antautumisen periaatetta olisi sovellettava Suomeenkin.
Yhdysvaltain ulkoministeri Gordell Hull koetti vastustaa tätä,
mutta loppujen lopuksi amerikkalaisten kanta jäi epäselväksi.
Lisäksi ulkoministerit sopivat rauhanteon kuuluvan sille
liittoutuneiden valtiolle, joka kussakin tapauksessa kantoi
päävastuun sotaponnistuksista. Näin Suomen tapaus tuli
Neuvostoliiton osalle.
Kollontain tarjous
Tiedot Moskovan kokouksen
päätöksistä kantautuivat Helsingin hallituksen tietoon ja
herättivät siinä suurta huolestumista. Tässä tilanteessa
Kremlissä katsottiin tilanne kypsäksi rauhanaloitteen tekoon.
Neuvostoliiton Ruotsin-lähettiläs Aleksandra Kollontai toimitti
marraskuun 20. päivänä Ruotsin hallituksen edustajien kautta
Suomelle seuraavan tiedon:
1) Jos Suomi on halukas keskustelemaan rauhasta, ovat sen edustajat tervetulleita Moskovaan.
1) Jos Suomi on halukas keskustelemaan rauhasta, ovat sen edustajat tervetulleita Moskovaan.
- Neuvostoliiton tarkoituksena ei ole tehdä Suomesta provinssia eikä rajoittaa sen itsenäisyyttä tai riippumattomuutta, ellei Suomen tuleva politiikka siihen pakota.Ruotsin hallitus ei halunnut virallisesti osallistua näin käynnistymässä olevaan rauhanrunnusteluun, mutta yksityisesti se korosti ystävällisen vastauksen välttämättömyyttä ja ilmoitti toimittavansa Suomeen elintarvikkeita, mikäli välien katkeaminen Saksan kanssa sitä vaatisi. Ruotsi koetti poistaa Suomen huolto-ongelman rauhanteon esteiden joukosta.
Uutiset olivat
huoomattavasti myönteisempiä kuin Suomen hallitus oli Moskovan
ulkoministerikokouksen perusteella odottanut. Vastauksessaan
Kollontaille marraskuun 29. päivänä hallitus korosti ymmärtävänsä
Suomen ja Neuvostoliiton hyvien suhteiden merkityksen. Hallitus olisi
valmis keskustelemaan kaikista rauhan aikaansaamiseenliittyvistä
kysymyksistä. Sen mielestä vuoden 1939 rajat tarjosivat pohjan
Suomen ja Neuvostoliiton hyvälle naapuruudulle, mutta hallitus oli
valmis neuovottelemaan hyvien suhteiden luomisen edellyttämien
muutosten tekemisestä rajalinjaan.
Teheran ja Suomi
Neuvostoliitto ei
reagoinut Suomen vastaukseen pitkään aikaan. Stalinilla ja
Molotovilla oli tärkeämpää tehtävää. Liittoutuneiden johtajat,
kolme suurta, kokoontuivat Teheranissa marraskuun 28. päivän ja
joulukuun 1. päivän välillä sopiakseen littoutuneiden yhteisestä
politiikasta sodan voittamiseksi. Suuret linjanvedot peittivät
Suomea koskeneen pienen asian taakseen. Yhdysvaltain presidentti
Roosevelt tiedusteli kokouksen viimeisenä päivänä Stalinilta,
voisiko Yhdysvallat tehdä jotakin Suomen rauhan hyväksi. Stalinin
vastaus osui rauhatekoa haitanneeseen kohtaan. Suomen hallitus oli
vastikään pitänyt Kollontaille toimittamassaan vastauksessa vuoden
1939 rajoja hyvänä pohjana. Stalinin mielestä se osoitti, että
suomalaiset eivät halunneetkaan rauhaa.
Suomen hallitus,
ylipäällikkö Mannerheim luonnollisesti mukana, pohti tilannetta
vuoden 1943 viimeisänä päivänä. Hallituksen piirissä tunnettiin
pettymystä, sillä Kollontain aikaisempien viestien verusteella oli
odotettu parempia ehtoja. Ne olivat osoittautuneet toiveiksi, ja
Moskova näytii kohtelevan Suomea niin ankarasti kuin tilanne salli.
Hallitus katsoi, ettei rauhaa olisi ollut mahdollista tehdä vuoden
1940 rajojen perusteella. Mannerheim kannatti edustajan lähettämistä
Moskovaan, mutta hallitus piti vaaraa asian paljastumisesta
saksalaisille siinä tapauksessa liian suurena.
Lähdeaineisto Suomi
sodassa ISBN 951-9078-94-0
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti