Välirauha ja vasemmiston esiinmarssi

Suomen rauhanvaltuuskunta lähdössä Moskovaan

Neuvostoliitto oli asettanut rauhanneuvottelujen ehdoksi sen, että aloitteen on tultava Suomesta. Mannereheim viivytti aloitteen tekemistä kolme viikkoa ja valmisti ensin Saksan siihen. Hän ilmoitti saksalaisille 17. elokuuta, ettei Rytin antama lupaus olla solmimatta erillisrauhaa siotisi häntä.

Moskovan ennakkoehdot saatiin 29. elokuuta. Niiden mukaan Suomen on katkaistava suhteet Saksaan ja vaadittava sen joukkojen poistamista maasta 15. syyskuuta mennessä. Eduskunta hyväksyi 2. syyskuuta 1944 äänin 108-45 ennakkoehdot, mutta julkistaessaan asian pääministeri Antti Hackzell ei epähuomiossa maininnut välirikosta Saksan kanssa. Tämä vaikutti osaltaan siihen, että neuvostoliittolaiset lopettivat sotatoimet vuorokautta myöhemmin kuin suomalaiset eli 5. syyskuuta.

Pääministeri Hackzellin johtama Suomen valtuuskunta lähti 7. syyskuuta 1944 Moskovaan, jossa se joutui odottamaan viikon Neuvostoliiton ehtoja. Paine mursi Hackzellin terveyden. Hän sai aivoverenvuodon muutama tunti ennen neuvottelujen alkamista. Hänen tilalleen Moskovaan matkusti ulkoministeri Carl Enckell.

Neuvostovaltuuskuntaa johtanut Molotov esitti 14. syyskuuta Neuvostoliiton ja Ison-Britannian yhteisen ehdotuksne aseleposopimukseksi. Samalla hän syytti suomalaisia siitä, että nämä eivät olleet rikkoneet välejään Saksan kanssa. Saksalaisten epäonnistunut hyökkäys Suursaaren valloittamiseksi 15.syyskuuta antoi suomalaisille tilaisuuden osoittaa, että Suomi oli kääntänyt aseet Saksaa vastaan.

Suomalaisten esitkset ehtojen lieventämisestä tai täsmentämisestä kaikuivat muutamaa vähäistä poikkeusta lukuun ottamatta kuuroille korville. Molotov painotti tiukasti, että mikäli sopimusta ei allekirjoitettaisi viivyttelemättä, valtuuskunta saisi matkustaa kotiin ja Suomi miehitettäisiin.

Molotovin tiukkuuss, piinaava jännitys ja vastuun paine olivat murtaa valtuuskunnan terveyden, Hackzellin lisäksi puolustusministeri Rudolf Walden halvaantui pari kuukautta neuvottelujen jälkeen, ja asiantuntijana neuvotteluihin osallistunut yleisesikunnan päällikkö Erik Heinrichs joutui paineen seurauksena sairaalaan heti Suomeen palattuaan, Lopulta Enckell ja Walden hyväksyivät sopimuksen omalla vastuullaan 19. syyskuuta. Eduskunnan valtuutus tuli vasta muutama tunti allekirjoituksten jälkeen.

Välirauhansopimuksen ehdot olivat vielä ankarammat kuin Moskovan keväällä 1944 tarjoamat ehdot. Niiden mukaan Suomen itärajaksi tuli vuoden 1940 raja, minkä lisäksi Suomi menetti Petsamon, Hangon asemesta Suomen oli vuokrattava Porkkalan alue Helsingin länsipuolelta Neuvostoliitolle laivastotukikohdaksi. Lisäksi Suomen oli mm, maksettava Neuvostoliitolle 300 miljoonan dollarin sotakorvaukset, sitouduttava luovuttamaan Neuvostoliiton sotavoimien käyttöön lentokenttiä ja satamia, kotioutettava kenttäarmeija kahdessa ja puolessa kuukaudessa, rangaistava sotarikolliset, lakkautettava kaikki hitleriläismieliset järjestöt ja kumottava poliittista tomintaa koskevat rajoitukset. Suomeen oli myös perustettava liitttoutuneiden komissio valvomaan sopimuksen ehtojen noudattamista.

Suomen johdolle oli selvää, että suhteiden saaminen kuntoon Neuvostoliiton kanssa edellytti välirauhansopimuksen ehtojen tarkkaa täyttämistä. Vain neljä päivää välirauhansopimuksen allekirjoittamisen jälkeen hallitus lakkautti fasistisina tai Neuvostoliitolle vihamielisinä yli 400 yhdistyst, joista huomattavampia olivat AKS ja IKL paikallisosastoineen. Myös suojeluskunnat, Lotta Svärd ja Suomen Aseveljien Liitto lakkautettiin.

Vasemmiston esiinmarssi

Syksyllä 1944 Suomen sisäpolitiikassa tapahtui jyrkkä muutos, kun poliittiset vangit vapautettiin ja kommunistien julkinen toiminta sallittiin, Kuutoset eli hallituksen sodanaikaista politiikkaa vastustaneet SDP:n entiset kansanedustajat saivat takaisin eduskuntapaikkansa ja vuosikymmeniä maan alla toiminut Suomen kommunistinen puolue saattoi aloittaa julkisen toiminnan.

Kommunistit tyhtyivät lokakuun alussa suunnittelemaan tulevaa toimintaa. Johdon ottivat käsiinsa Ville Pessi, Aimo Aaltonen ja Kaukko Heikkilä, jotka päätivät ryhtyä muodostamaan mahdollisimman laajaa kansanrintamaa. Puolueen omat voimat eivät olisi riittiänneet Suomen poliittisen suunnan kääntämiseen.

Syksyllä 1944 aikana syntyi kaksi uutta poliittista järjestöä. Kommunistit ja SDP:n vasemmisto-oppositio perustivat rauhanopposition porvarillisten edustajien kanssa 15. lokakuutta 1944 Suomi-Neuvostoliitto-seuran. Perustavan kokouksen puheenjohtajana toimi J.K. Paasikivi, ja sen ensimmäiseen johtokuntaan kuului mm. Urho Kekkonen. Seuran jäsenistö kasvoi nopeasti, sillä vuoden lopulla sen jäsenmäärä oli jo noin 70 000.

Poliittisen kentä uutuus oli SKDL eli Suomen Kansan Demokraattinen Liitto, joka perustettiin SKP:n ja kuutosten johdolla 29. lokakuuta. Se pyrki kokoamaan yhteen kaikki sotapolitiikkaa vastustaneet ja uutta yhteiskuntajärjestystä kannattavat voimat, minkä vuoksi se oli avoin niin järjestöille kuin yksityishenkilöillekin.

SKDL:n tärkeimpänä tavoitteena oli saada SDP:n järjestöt ja jäsenet irtautumaan puolueen virallisesta johdosta, Käännytytyötä tehtiin niin työpaikoilla kuin väenkokouksissa ja mielenosoituksissa.

SKDL onnistui hajottamaan SDP:n rivejä mutta ei koko puoluetta, Tämä johtui ennen kaikkea siitä, että SKDL koki päävihollisekseen Väinö Tannerin eikä huomannut asevelisosialistien nopeaa nousua SDP:n johtopaikoille. Asevelisosialistit pyykittivät lujasti SDP:n ja SKDL:n rajan, SDP:n johto kielsi puolueen osastoja liittymästä SKDL:oon ja hylkäsi tammikuussa 1945 SKDL:n vaaliliittotarjouksen. Päätösten seurauksena J.W. Keto ja Mauno Pekkala liittyivät kansandemokraatteihin, kun taas K.A.Fagerholmin ympärille ryhmittynyt oppositioryhmä pysyi muutamaa poikkeusta lukuunottamatta lojaalina SDP:lle.

SDP ei pelastunut vain taitavan puolustaumisensa vaan myös SKP:n neuvotomuuden ja viivyttelyn vuoksi. Kommunistit katsoivat, että he olivat liian heikkoja ottamaan vallan, joten muutokselle oli annettava aikaa.

Myös ulkopoliittiset syyt puolsivat hidasta kiirehtimistä. Kun maailmansota oli yhä käynnissä, Neuvostoliitolle oli tärkeintä voittaa sota.Se ei halunnut sitoa voimiaan syrjäisessä Suomessa käytävään poliittiseen valtakamppailuun.Se tyytyi siihen, että välirauhan määräykset pannaan täytäntöön ja sotakorvaukset maksetaan.

Lähdeaineisto Suomi kautta aikojen ISBN951-8933-60-X