Vihtori Kosola kannettiin
ja heitettin Pallokentällä ennen marssia Senaatintorille.
Talonpoikaismarssi 7.
heinäkuuta 1930 huipensi Lapuan liikkeen. Silloin lähes koko
porvarillinen Suomi katsoi sen edustavan kansan terveen ytimen pyhää
tahtoa, vaikka keinoissa kansanmiehet. Marssi vauhditti
kommunistilakien säätämistä. Jälkiaallossa porvarit saivat
hajoitusvaaleissa 1.-2.10.1930 kahden kolmasosan määräenemmistön,
mikä tarvitaan perustuslakien
muuttamiseen.
Talonpoikaismarssi
oli
oikeistolaisen Lapuan
liikkeen
kannattajien
Helsingissä
7.
heinäkuuta
1930
järjestämä
joukkotapahtuma. Siihen osallistui 12 000 marssijaa.
Talonpoikaismarssia
on pidetty Lapuan liikkeen merkittävänä voimannäytteenä.
Lapuan
valtuuskunta lähetti kiertokirjeen Suomen talonpojille, joiden tuli
marssia Helsinkiin ilmoittamaan, että kommunismi
on
kitkettävä Suomesta. Ajatus marssiin saattoi tulla Italiasta,
jossa Benito
Mussolinin
johtamat
talonpojat marssivat Roomaan
1922,
mutta marssin suunnittelijan mukaan marssi oli suunniteltu
vastaavanlaisen, Ruotsissa vuonna 1914 järjestetyn marssin mukaan.
Marssireitti suunniteltiin muistuttamaan kenraali Gustaf
Mannerheimin
johtamaa
valkoisten
voitonparaatia
Suomen
sisällissodassa
1918.
Marssijat
kuljetettiin autoilla Helsinkiin, merkittiin sinimustin nauhoin ja
järjestettiin ryhdikkääksi rivistöksi. Nauhat marssijoille oli
järjestänyt Minna
Craucher.
Marssijat ottivat vastaan Senaatintorilla presidentti Lauri
Kristian Relander,
pääministeri Pehr
Evind Svinhufvud,
Mannerheim sekä Lapuan liikkeen johtohahmo Vihtori
Kosola.
Ester ja K.J.Ståhlbergin
kyyditys pian vaalien jälkeen käänsi maltilliset porvarit
lapualaisuutta vastaan. Liike vaikutti vielä presidentinvaaleissa
1931 P.E.Svinhuvudin voittoon 151-149, mutta sitten oli yhtä
alamäkeä; ensin neuvottomuus alkuperäisten tavoitteiden
toteuduttua, sitten surkea Mäntsälän kapina.
Talonpoikaismarssin
esikuvia olivat Bondetåget 1914, jossa vaadittiin Ruotsiin vahvempaa
maanpuolustusta sekä Italian fasistien ”marssi Roomaan” 1922.
Toisaalta marssi muistutti valkoisten vointoparaatia 16.5.1918.
Lapualaiset väläyttivät marssia painostaakseen tukahduttamaan
kommunistien toiminnan. Tärkein painostuskeino oli tosin poliittinen
väkivalta kyydityksineen. Vallankaappauksen pelossa Kyösti Kallion
keskustahallitus rajoittikin jokseenkin laittomasti kommunistien
toimintaa ja antoi 1.7. lakiesitykset vasemmiston nujertamisesta.
SDP:tä myöten nähtiin,
että tarvittiin laajapohjaisempi hallitus, jonka laupualaisetkin
hyväksyisivät. Näin syntyi 4.7. P.E.Svinhuvudin porvarillinen
kabinetti, johon Lapuan liike ei kuitenkaan saanut omaa edustajaa.
Ukko-Pekka vaati myös pahimista väkivaltaisuuksista luopumista.
Siviiliin siirtynyt tuleva
kenraali Paavo Talvela johti järjestelyjä, joissa nojattiin
suojeluskuntiin ja lottiin. Marssille lähdettiin kuitenkin
siviilipuvussa, Minna Craucher hankki käsivarsinauhat.
Osanottajamäärä
rajoitettiin 12 mieheen, lotat saivat tyytyä keittiötöihi. Ikäraja
oli 24 vuotta, jotta harkintakykyä riittäisi. Suuren joukon
kuljettaminen ja huoltaminen oli ajan olooissa melkoinen suoritus.
Lahjoituksia tuli yrityksiltä jopa yli oman tarpeen. Marssijat
ryhmitettiin maakunnitttain rykmentteihin, pataljooniin ja
komppanioihin. Aluksi rovasti K.R.Kares puhui Pallokentällä ja
Vihtori Kosola huudatti eläköötä isänmaalle. ”Jumalan
valitsemaa kansanjohtajaa” kannettiin vielä ympäri kenttää.
Marssi jatkui pitkin
nykyistä Mannerheimin tietä vapaussodan sankarihaudoille; muuta
nimeä eivät marssijat tietenkään hyväksyneet. Pääjuhlassa
Suurtorilla puhui Kosola ja tuleva piispa Väinö Malmivaara
saarnasi. Puheisiin vastasi Lauri Kr. Relander. Ohimarssia
vastaanottamassa oli myös Mannerheim ja hallitus Svinhufvudin
johdolla. Lopuksi Relander otti Kosolan kyytiinsä.
Tunnelma oli siis
korkealla. Mitä Lapuan liike kuitenkaan tekisi, kun sen vaatimukset
olivat jo toteutumassa? Joku väläytti jopa valmiin projektin
lopettamista. Liike kuitenkin jyrkentyi ja vaati ensin SDP:n ja
lopulta demokratian lakkauttamista.
Lapuan liike
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti