Jäähyväiset kotiseudulle – Paasikiven hallitus

Moskovan välirauhan jälkeen luovutetun Karjalan väestön oli sanottava uudestaan jäähyväiset kotiseudulleen. Noin 450 000 karjalaista joutui jatkamaan elämäänsä uusissa oloissa.

Karjalaisen siirtoväen asuttaminen onnistui nopeasti sekä viranomaisten että siirtoväen oman aktiivisuuden ansioista. Maataloussiirtoväki jatkoii maanhankintalain turvin ammattiaan uusissa oloissa. Kaupunkilaissiirtoväen sijoittaminen oli vapaaehtoista, ja moni siirtyi sinne, minne vanha työnantajakin meni. Useissa kaupungeissa rintamamiehet asuttivat kokonaisia uusia kaupunginosia.

Karjalaiset eivät unohtaneet entisiä kotiseutujaan, mutta kylmän sodan vuosina yhteydet Karjalaan jäivät pääasiassa kultaantuvien muistojen varaan. Erään karjalaisten itseoikeutetun puhemiehen mukaan ”moni haikaili rajan taakse jäänyttä sahaa ja myllyä, kun todellisuudessa pirttiin jäi pistosaha ja kahvimylly”.

Muistojen ja nykyisen todellisuuden vertailuun tarjoutui tilaisuus vasta 1980-luvun lopulla, jolloin itäraja avautui prestroikan myötä. Tuolloin karjalaiset saattoivat mm. omin silmin todeta, mitä tapahtuu, kun pienen markkinatalousmaan kansainvälinen kulttuurikeskus muuttuu kommunistisen jättiläsivaltakunnan ”vanhaksi venäläiseksi kaupungiksi”. Muutaman tunnin matkasta muodostui pitkä hyppy sekä henkiseen että fyysiseen menneisyyteen.

Paasikiven hallitus

Syyskuun lopulla 1944 nimitetty U.J.Castrenin hallitus ei kyennyt vakiinnuttamaan asemaansa. Se edusti vanhaa poliittista valtarakennetta, minkä vuoksi se ei tullut toimeen sen paremmin vasemmiston kuin valvontakomission kanssa. Oli saatava hallitus, joka kykenisi siihen. Tämän tehtävän sai hoitaakseen 17. marraskuuta nimitetty J.K. Paasikiven hallitus.

Paasikivi ei ollut kuulunut sodan aikaiseen korkeimpaan johtoon, joten hän oli vpaaa sotapolitiikan rasitteista. Hänen Neuvostoliiton-politiikkansa perusnäkemys oli kiteytynyt jo vuosisadavaihteen venäläistämiskaudella. Tuolloin hän oli kuulunut myöntyvyyslinjan omaksuneisiian vanhasuomalaisiin, joiden mielestä venäläistämiseen täytyi tietyissä määrin taipua, sillä lojaalisuuden avulla hankittaisiin vallanpitäjien luottamus.

Paasikiven ajaman ulkopolitiikan perusoivallus oli näkemys siitä, että Neuvostoliiton ulko- ja sotilaspoliittiset intressit Suomeen nähden oli hyväksyttävä realiteetteina. Riitaisuuksista kärsisi aina enemmän heikompi osapuoli eli Suomi. Joulukuussa 1944 pitämässään radiouheessa pääministeri totesi: ” Kansamme perusetujen mukaista vakaukseni mukaan on, että tulevaisuudessa Suomen ulkopolitiikkaa niin johdetaan, ettei se tule kulkemaan Neuvostoliittoa vastaan. Rauha ja sopu sekä luottamuksellinen naapurisuhde suuren Neuvostoliiton kanssa on meidän valtiollisen toimintamme ensisijainen ohje.”

Lojaalisuudellakin on rajansa, ja tämä raja kulki Paasikiven mielestä Neuvostoliiton ulko- ja sotilaspoliittiseten intressien ja Suomen sisäpolitiikan välillä. Raja ei ollut tarkka ja yksiselitteinen, mutta se oli olemassa, minkä myös vastapuolen odotettiin tunnustavan.

Paasikivellä ei ollut illuusioita Neuvostoliiton suhteen. Hän ymmärsi maan ”demokratian” todellisen luonteen ja pyrki estämään sen leviämisen Suomeen. Vaikka hänen toimintamahdollisuutensa olivat alkuvaiheessa rajalliset, hän pyrki tiukasti pitämään kiinni Suomen perinteisestä yhteiskuntajärjestyksestä.

Sisäpoliittisesti tämä merkitsi sitä, että hän pyrki aktiivisesti vetämään kommunistit mukaan hallitusvastuuseen. Hallituksessa kommunistit olisivat vaarattomampia kuin oppositiossa, jossa he olisivat voineet toimia vapaasti ja liittoutua myös neuvostoliittolaisten kanssa hallitusta vastaan.

Paasikiven hallitus oli selvästi uuden suunnan hallitus, sillä siinä oli 10 uutta ministeriä. Siinä oli porvarillinen enemmistö, mutta sen kokoonpano heijasti poliittisessa kentässä tapahtunutta muutosta jo ennen kkuin muutoksen voimakkuutta oli mitattu eduskuntavaaleissa.

Kommunistit saivat nyt ensimmäisen kerran edustajan Suomen hallitukseen, kun toiseksi sosiaaliministeriksi nimitettiin maatalousteknikko Yrjö Leino, O.V. Kuusisen tyttären Hertta Kuusisen puoliso. Leino oli Paasikiven mielestä ”hyvä mies”, jonka kanssa tulee toimeen”.

Kuutosia ja SKDL:a edusti valtionvarainministeri nimitetty Johan Helo, ja SDP:n ryhmä oli hyvin vasemmistopainotteinen. Rauhanoppositio oli mukana neljällä edustajalla.

Hallitus oli sisäisesti ristiriitainen, mutta se onnistui työssään edeltäjäänsä paremmin. Eiryisesti hallituksen ja valvontakomission suhteet paranivat, mikä näkyi mm. edistymisenä aikaisemmin syksyllä lukkituneissa sotakorvausneuvotteluissa.

Lähdeaineisto Suomi kautta aikojen ISBN 951-8933-60-X

Välirauha ja vasemmiston esiinmarssi

Suomen rauhanvaltuuskunta lähdössä Moskovaan

Neuvostoliitto oli asettanut rauhanneuvottelujen ehdoksi sen, että aloitteen on tultava Suomesta. Mannereheim viivytti aloitteen tekemistä kolme viikkoa ja valmisti ensin Saksan siihen. Hän ilmoitti saksalaisille 17. elokuuta, ettei Rytin antama lupaus olla solmimatta erillisrauhaa siotisi häntä.

Moskovan ennakkoehdot saatiin 29. elokuuta. Niiden mukaan Suomen on katkaistava suhteet Saksaan ja vaadittava sen joukkojen poistamista maasta 15. syyskuuta mennessä. Eduskunta hyväksyi 2. syyskuuta 1944 äänin 108-45 ennakkoehdot, mutta julkistaessaan asian pääministeri Antti Hackzell ei epähuomiossa maininnut välirikosta Saksan kanssa. Tämä vaikutti osaltaan siihen, että neuvostoliittolaiset lopettivat sotatoimet vuorokautta myöhemmin kuin suomalaiset eli 5. syyskuuta.

Pääministeri Hackzellin johtama Suomen valtuuskunta lähti 7. syyskuuta 1944 Moskovaan, jossa se joutui odottamaan viikon Neuvostoliiton ehtoja. Paine mursi Hackzellin terveyden. Hän sai aivoverenvuodon muutama tunti ennen neuvottelujen alkamista. Hänen tilalleen Moskovaan matkusti ulkoministeri Carl Enckell.

Neuvostovaltuuskuntaa johtanut Molotov esitti 14. syyskuuta Neuvostoliiton ja Ison-Britannian yhteisen ehdotuksne aseleposopimukseksi. Samalla hän syytti suomalaisia siitä, että nämä eivät olleet rikkoneet välejään Saksan kanssa. Saksalaisten epäonnistunut hyökkäys Suursaaren valloittamiseksi 15.syyskuuta antoi suomalaisille tilaisuuden osoittaa, että Suomi oli kääntänyt aseet Saksaa vastaan.

Suomalaisten esitkset ehtojen lieventämisestä tai täsmentämisestä kaikuivat muutamaa vähäistä poikkeusta lukuun ottamatta kuuroille korville. Molotov painotti tiukasti, että mikäli sopimusta ei allekirjoitettaisi viivyttelemättä, valtuuskunta saisi matkustaa kotiin ja Suomi miehitettäisiin.

Molotovin tiukkuuss, piinaava jännitys ja vastuun paine olivat murtaa valtuuskunnan terveyden, Hackzellin lisäksi puolustusministeri Rudolf Walden halvaantui pari kuukautta neuvottelujen jälkeen, ja asiantuntijana neuvotteluihin osallistunut yleisesikunnan päällikkö Erik Heinrichs joutui paineen seurauksena sairaalaan heti Suomeen palattuaan, Lopulta Enckell ja Walden hyväksyivät sopimuksen omalla vastuullaan 19. syyskuuta. Eduskunnan valtuutus tuli vasta muutama tunti allekirjoituksten jälkeen.

Välirauhansopimuksen ehdot olivat vielä ankarammat kuin Moskovan keväällä 1944 tarjoamat ehdot. Niiden mukaan Suomen itärajaksi tuli vuoden 1940 raja, minkä lisäksi Suomi menetti Petsamon, Hangon asemesta Suomen oli vuokrattava Porkkalan alue Helsingin länsipuolelta Neuvostoliitolle laivastotukikohdaksi. Lisäksi Suomen oli mm, maksettava Neuvostoliitolle 300 miljoonan dollarin sotakorvaukset, sitouduttava luovuttamaan Neuvostoliiton sotavoimien käyttöön lentokenttiä ja satamia, kotioutettava kenttäarmeija kahdessa ja puolessa kuukaudessa, rangaistava sotarikolliset, lakkautettava kaikki hitleriläismieliset järjestöt ja kumottava poliittista tomintaa koskevat rajoitukset. Suomeen oli myös perustettava liitttoutuneiden komissio valvomaan sopimuksen ehtojen noudattamista.

Suomen johdolle oli selvää, että suhteiden saaminen kuntoon Neuvostoliiton kanssa edellytti välirauhansopimuksen ehtojen tarkkaa täyttämistä. Vain neljä päivää välirauhansopimuksen allekirjoittamisen jälkeen hallitus lakkautti fasistisina tai Neuvostoliitolle vihamielisinä yli 400 yhdistyst, joista huomattavampia olivat AKS ja IKL paikallisosastoineen. Myös suojeluskunnat, Lotta Svärd ja Suomen Aseveljien Liitto lakkautettiin.

Vasemmiston esiinmarssi

Syksyllä 1944 Suomen sisäpolitiikassa tapahtui jyrkkä muutos, kun poliittiset vangit vapautettiin ja kommunistien julkinen toiminta sallittiin, Kuutoset eli hallituksen sodanaikaista politiikkaa vastustaneet SDP:n entiset kansanedustajat saivat takaisin eduskuntapaikkansa ja vuosikymmeniä maan alla toiminut Suomen kommunistinen puolue saattoi aloittaa julkisen toiminnan.

Kommunistit tyhtyivät lokakuun alussa suunnittelemaan tulevaa toimintaa. Johdon ottivat käsiinsa Ville Pessi, Aimo Aaltonen ja Kaukko Heikkilä, jotka päätivät ryhtyä muodostamaan mahdollisimman laajaa kansanrintamaa. Puolueen omat voimat eivät olisi riittiänneet Suomen poliittisen suunnan kääntämiseen.

Syksyllä 1944 aikana syntyi kaksi uutta poliittista järjestöä. Kommunistit ja SDP:n vasemmisto-oppositio perustivat rauhanopposition porvarillisten edustajien kanssa 15. lokakuutta 1944 Suomi-Neuvostoliitto-seuran. Perustavan kokouksen puheenjohtajana toimi J.K. Paasikivi, ja sen ensimmäiseen johtokuntaan kuului mm. Urho Kekkonen. Seuran jäsenistö kasvoi nopeasti, sillä vuoden lopulla sen jäsenmäärä oli jo noin 70 000.

Poliittisen kentä uutuus oli SKDL eli Suomen Kansan Demokraattinen Liitto, joka perustettiin SKP:n ja kuutosten johdolla 29. lokakuuta. Se pyrki kokoamaan yhteen kaikki sotapolitiikkaa vastustaneet ja uutta yhteiskuntajärjestystä kannattavat voimat, minkä vuoksi se oli avoin niin järjestöille kuin yksityishenkilöillekin.

SKDL:n tärkeimpänä tavoitteena oli saada SDP:n järjestöt ja jäsenet irtautumaan puolueen virallisesta johdosta, Käännytytyötä tehtiin niin työpaikoilla kuin väenkokouksissa ja mielenosoituksissa.

SKDL onnistui hajottamaan SDP:n rivejä mutta ei koko puoluetta, Tämä johtui ennen kaikkea siitä, että SKDL koki päävihollisekseen Väinö Tannerin eikä huomannut asevelisosialistien nopeaa nousua SDP:n johtopaikoille. Asevelisosialistit pyykittivät lujasti SDP:n ja SKDL:n rajan, SDP:n johto kielsi puolueen osastoja liittymästä SKDL:oon ja hylkäsi tammikuussa 1945 SKDL:n vaaliliittotarjouksen. Päätösten seurauksena J.W. Keto ja Mauno Pekkala liittyivät kansandemokraatteihin, kun taas K.A.Fagerholmin ympärille ryhmittynyt oppositioryhmä pysyi muutamaa poikkeusta lukuunottamatta lojaalina SDP:lle.

SDP ei pelastunut vain taitavan puolustaumisensa vaan myös SKP:n neuvotomuuden ja viivyttelyn vuoksi. Kommunistit katsoivat, että he olivat liian heikkoja ottamaan vallan, joten muutokselle oli annettava aikaa.

Myös ulkopoliittiset syyt puolsivat hidasta kiirehtimistä. Kun maailmansota oli yhä käynnissä, Neuvostoliitolle oli tärkeintä voittaa sota.Se ei halunnut sitoa voimiaan syrjäisessä Suomessa käytävään poliittiseen valtakamppailuun.Se tyytyi siihen, että välirauhan määräykset pannaan täytäntöön ja sotakorvaukset maksetaan.

Lähdeaineisto Suomi kautta aikojen ISBN951-8933-60-X

Itäraja vaikenee

Suomalaiset ja venäläiset neuvotelijat kohtaavat ensimmäisen kerran Lavolassa Vuoksen rannalla.

Heinäkuun loppupuolella 1944 alkoi asemasotaa muistuttava hiljaiselo Karjalan kannaksella. Laatokan pohjoispuolella sen sijaan taistelut jatkuivat aina elokuuhun saakka. Suomalaiset olivat onnistuneet torjumaan venäläisten hyökkäykset Viipurin pohjoispuolella, Viipurianlahden länsirannalla sekä Laatokan-Karjalassa U-asemassa. Viimeiset taistelut oli käyty Ilomantsissa. Tälle tasalle suomalaiset ryhmittyivät puolustukseen ja alkoi uusi asemasota.

Suurhyökkäyksen torjunnan jälkeen

Viipurinlahden rannalla V Armeijakunnan alueella suomalaiset kaivoivat puolutusasemia niemiin ja pitkin rannikkoa, ja mereen laskevien jokien länsirannoille rakennettiin sulkuasemia. Partiointi oli vilkasta, ja Armeijakunnan alueella järjestettiin myös kaukopartiotoimintaa Viipurinlahden itäpuolelle.

Heinäkuun lopusta lähtien vihollisen aktiivisuus väheni myös IV Armeijakunnan alueella Viipurin pohjoispuolella. Kummallakin puolella rintamaa tehtiin kenttävarustelutöitä ja ammuttiin progandalehtisiä vastustajan asemiin. Tykistöllä ja kranaatinheittimistöllä tulitettiin havaittuja maaleja joskus ahkerastikin.

Neuvostojoukkojen hyökkäily Vuosalmelle hiljeni 18.7.1944 alkaen, ja tavaksi tulleet yölliset hyökkäyksetkin laantuivat kuun lopulla. Tykistön ampuma häirintätuli oli tavanomaista, ja elokuun aikana vihollinen käytti keskimäärin 600 tykistön kranaattia vuorokaudessa, kun suomalaisten tykistö tulitti vastustajaa päivittäin noin 700 kranaatilla. Vihollisen havaittiin heinäkuun lopulta lähtien varustavan asemiaan kiinteillä laitteilla. Samoin ryhdyttiin tekemään myös suomalaisten puolella, missä tarkoituksena oli saada pääasemaan syvyyttä vihollisen pysyttämiseksi matalassa sillanpääasemassaan.

Vuoksen alajuoksulla III Armeijakunnan vastuualueella oli jos mahdollista, vieläkin hiljaisempaa. Päivittäiseen rutiiniin kuuluivat vain partiointi ja tykistön häirintäammunnat. Laatokan pohjoispuolella tapahtuneen torjunnan jälkeen toiminta muuttui samalla tavalla asemasodaksi. Ratkaisevia taisteluja ei alueella enää käyty. Lujiakin paikallisia yhteenottoja kuitenkin tapahtui. Tykistö tulitti voimakkaastikin, jopa niin, että kiivaimpina päivinä ammusten kulutus kohosi useaan tuahnteen laukaukseen.

VI Armeijakunnan joukot jatkoivat uutterasti asemien varustamista ja valmistautuivat mahdollisen uuden suurhyökkäyksen torjuntaan. Viimeinen merkittävä yhteenotto tapahtui syyskuun 2. päivänä, jolloin noin komppanian vahvuinen vihollinen yritti tunkeutua 8 Divisioonan asemiin Uuksjoella. Hyökkäsy tyrehtyi omaan miinakenttäämme.

III Armeijakunnan alueella tilanne säilyi myös asemasotana, Viimeisen yrityksensä vihollinen teki täällä 21. päivänä elokuuta, jolloin noin kolmen pataljoonan vahvuinen osasto hyökkäsi Raatsuväkiprikaatin asemia vastaan. Prikaati löi vielä samana päivänä hyökkäyksen takaisin.

14. Divisioonan alueella vihollinen yritti saada suomalaiset vetäytymään Rukajärveltä koukkaamalla elokuun alussa pohjoisen kautta divisioona selustaan. Hyökkäys pystyttiin torjumaan kiivaissa taisteluissa, ja 14 Divisioona jäi asemiin Rukajärven aselevon solmimiseen saakka. Vihollisen sissitoiminta ei soittanut laantumisen merkkejä. Kaksi kertaa vihollinen onnistui loppukesällä päästä aina Joensuun-Lieksan rautaitelle saakka. Jälkimmäisellä kerralla sissiosasto onnistui suistaa junan kiskoilta, Tämä taphtui aselevon solmimisen jälkeen 7. päivänä syyskuuta.

Taistelu taukoaa

Suomen ja Neuvostoliiton rauhanneuvottelut johtivat 2.9.1944 solmittuun aselepoon, jonka oli määrä astua voimaan 4.9.1944. Aamuyöllä kaikki rintamilla olleet suomalaiset joukot saivat tiedon aselevon solmisesta ja käskyn lopettaa tuli aamulla kello 07.00.

Kun välirauha saatiin syyskuun 19. päivänä solmituksi, suomalaiset joukot aloittivat vetäytymisensä Moskovan rauhan rajan länsipuolelle. Viimeisten joukkojen oli oltava rajan takana 28. päivänä syyskuuta.

Lähdeaineisto Suomi sodassa ISBN 951-9078-94-0

Suurhyökkäys torjutaan ja Mannerheim presidentiksi

Neuvostoliitto oli keskittänyt loppukevään aikana Leningradin alueelle ja Itä-Karjalaan mahtavan hyökkäysarmeijan. Joukkojen kokonaisvahvuus oli noin 450 000 miestä, 10 000 tykkiä ja kranaatinheitintä sekä 800 panssarivaunua ja rynnäkkötykkiä. Lentokoneita oli lähes 1000.

Suomen tiedustelu oli saanut tietoja hyökkäsyvlamisteluista, mutta päämajan yeisesikunnan omalaatuisen organisaation vuoksi niistä ei kyetty muodostamaan kokonaiskuvaa eikä niihin kaikkialla uskottu. Mannerheim vastusti Karjalan kannaksen joukkojen vahvistamista Aunuksen ja Maaselän kannaksen joukkojen kustannuksella.

Neuvostojoukkojen 9.6. massiivisella tulivalmistelulla aloittama suurhyökkäys Karjalan kannaksella mursi nopeasti suomalaisten puolustuksen. Suomalaiset joutuivat 12.6. lupumaan VT-asemasta ja ryhmittymään puolustukseen VKT-asemaan. Viipurin puolustus murtui 20.6. vajaan päivän taistelun jälkeen.

Neuvostojoukot jatkoivat hyökkäsytä kohti Lappeenrantaa, ja samaan aikaan alkoivat sotatoimet Aunuksen ja Maaselän kannaksilla. Suomalaisten puolustus petti myös siellä,ja neuvostojoukot saavuttivat U-aseman Laatokan rannalla ja Petroskoin tien suunnassa 10.7.

Suomalaisten tavoitteena oli saada Saksan tuella tilanne rintamilla vaikiintumaan, jotta rauhanneuvottelut Neuvostoliiton kanssa voitaisiin aloittaa uudelleen. Suomen puolusuksen kestäminen oli myös Saksan etu, minkä vuoksi se suostui siirtämään vajaat 70 lentokonetta käsittävän taisteluosasto Kuhlmayn Etelä-Suomeen. Lisäksi rintamille lähetettiin 9000 panssarinyrkkiä ja 5000 panssarikauhua Lapista ja Saksasta.

Saksan vaati laajemman tuen hintana lupausta siitä, ettei Suomi solmi rauhaa Neuvostoliiton kanssa ilman Saksan suostumusta. Presidentti Ryti antoi Suomen neuvottelemaan saapuneelle Saksan ulkoministeri Joachim von Ribbentropille vaaditun lupauksen 26. kesäkuuta Saksasta oli saapunut jo neuvottelujen aikana mm. rynnäkkötykkiprikati, ja sopimus johti toimitusten täydentämiseen ja vajaan saksalaisen jalkaväkidivisioonan siirtoon Virosta Viipurinlahdelle.

Neuvostoliiton suurhyökkäys Suomen valloittamiseksi huipentui kesä-heinäkuun vaihteessa Talin ja Ihantalan sekä Vuosalmen suurtaisteluihin. Erityisesti suomalaisen tyksitän keskitetty tuli, ilmaovimien iskut ja tehokkaat panssarinyrkit ja -kauhut pysäyttivät Neuvostoliiton massiiviset panssarimuodostelmat. Kun neuvostojoukot eivät onnistuneet saavuttamaan tavoitettaan, hyökkäys keskeytettiin ja joukot siirrettiin Keski-Euroopan tärkeämmille sotanäyttämöille.

Suomalaisten saavuttama torjuntavoitto oli huomattava, sillä neuvostojoukkojen hyökkäys oli mittasuhteiltaan valtava. Esimerkisi El Almenin taistelut Pohjois-Afrikassa jäivät materiaalisesti selvästi Kannaksen hyökkäystä pienemmäksi. Neuvostoliiton hyökkäyksen psyähdyttyä sotilaallinen tilanne rintamilla vakiintui. Suomen armeija oli yhä iskukykyinen, ja suomalaisilla oli vielä turvanaan vahvasti varustettu Salpalinja. Neuvostoliitto ilmoitti 14.7. olevansa valmis keskustelemaan rauhasta. Suomen armeija oli voittanut aikaa poliittiselle johdolle.

Mannerheim presidentiksi

Suomen saavuttaman torjuntavoiton jälkeen Moskova luopui ehdottoman antautumisen vaatimuksesta. Kun samaan aikaan Saksa oli menettänyt asemiaan Baltiassa ja suomalaiset olivat havahtuneet ymmärtämään tilanteen vakavuuden, rauha solmimisen edellytykset olivat huomattavasti parantuneet.

Antaakseen tilaa rauhalle Ryti luopui presidentin tehtävästä 1. elokuuta 1944. Eduskunta valitsi poikkeuslailla 4.8. Mannerheimin presidentiksi, ja tämä muodosti 8.8. uuden hallituksen, jonka pääministerinä oli Antti Hackzell ja ulkoministerinä Carl Enckell.

Kun eduskunta oli valinnut Mennerheimin presidentiki, hänelle oli hetken aikaa keskitetty todella paljon valtaa. Hän johti puolustusvoimien ylipäällikönä sotatoimia ja tasavallan päämiehenä sisä- ja ulkopolitiikkaa. Mannerheim ymmärsi, että rauha koettaisiin Suomessa raskaaksi ja epäoikeudenmukaiseksi. Se oli kuitenkin solmittava mahdollisimman nopeasti, sillä sodasta oli päästävä irti vielä kun suursota oli käynnissä.

Rauhan solmimiseen vaadittiin Mannerheimin arvovaltaa. Suomalaiset luottivat marsalkkaansa, ja myös Neuvostoliitto ymmärsi, että vain Mannerheimin johdolla Suomi kykenisi täyttämään rauhansopimuksen sitoumukset, joista vähäisimpiä ei ollut aseiden kääntäminen aseveljea Saksaa vastaan.

Lähdeaineisto Suomi kautta aikojen ISBN 951-8933-60-X

Saksan apu kesällä 1944

Presidentti Risto Ryti

Allekirjoittaessaan kesäkuun 26. päivän illalla niin sanotun Ribbentrop-sopimuksen nimenllä tunnetun kirjeen presidentti Ryti otti tietoisesti henkilökohtaisen riskin. Traagista Rytin uhrauksessa oli, että ainakin pintapuolinen todistelu voi osoittaa sen olleen vähemmän merkittävän kuin yleisesti kuvitellaan. Varsin usein Ribbentrop-sopimuksen hyödyllisyyttä perusteellaan väitteellä, että sopimuksen johdosta Saksasta saadulla sotamateriaalilla olisi ollut merkittävä osuus vastarintamme lujittamiseen ja kesän 1944 torjuntavoittoomme. Tarkempi silämys osoittaa kuitenkin, ettei tämä väite pidä paikkansa.

Saksalaisavusta sinänä oli kyllä suurta hyötyä suomalaisille, mutta asian ydin onkin siinä, että avun se osa, jonka voidaan varmasti väittää auttaneen suomalaisia, saatiin ilman Ribbentrop-sopimustakin. Tämä on osoitettavissa helposti numerotiedoin, joita perusteellisemmin on selvitellyt Osmo Kolehmainen vuonna 1976 julkaistussa tutkimuksessa.

Parhaiten asia tulee esille panssarintorjunta-aseiden kohdalla, joiden merkityksestä jokainen kesän 1944 rivimies osaisi kertoa. Olihan panssarintorjunta aivan alakynnessä venäläisten suurhyökkäyksen alkaessa. Sen sijaan kun neuvostojoukot pysäytettiin muutamaa viikkoa myöhemmin VKT-asemassa ja Laatokan pohjoispuolella, suomalaisilla oli selvä yliote vihollisen panssarivauhuihin. Tämä taasa aiheutui suurelta osin siitä, että Saksasta tuodut panssarinyrkit ja -kauhut pystyivät lyhyestä kantamastaan huolimatta läpäisemään kaikki vastustajan panssarivaunut.

Suomalaisilla ol ratkaisutaisteluiden aikana käytössään 864 panssarikauhua ja 12012 panssarinyrkkiä, siis varsin huomattava määrä näitä tehokkaita aseita. Yksikään niistä ei kuitenkaan ollut tullut maahamme Ribbentrop-sopimuksen perusteella, sillä ne oliva saapuneet jo ennen sopimuksen allekirjoittamista. Jonkin verran aseita oli saatu jo keväällä 1944, mutta pääosan saksalaiset olivat luovuttaneet havaitessaan suomalaisten joutuneen todelliseen hätään kesäkuun 10. päivän jälkeen. Ei Rytin tekemä sopimuskaan silti aivan hyödytön ollut: Sen perusteella tuli 13 800 panssarinyrkkiä ja 940 panssarikauhua. Ne saapuivat kuitenkin vasta heinäkuun 19. päivän jälkeen, joten ratkaiseviin torjuntataisteluihin ne eivät ennättäneet vaikuttaa.

Jotakin materiaalia, jonka suomalaiset saivat Ribbentrop-sopimuksen perusteella, ehti sentään todennäköisesti suurtaisteluihin mukaan. Näin oli laita esimerkiksi niiden 40 panssaritorjuntatykin, 15 rynnäkkötykin, 150 000 käsikranaatin ja sen suuren ampumatarvikemäärän, jotka saapuivat satamiimme kesä- ja heinäkuun vaihteessa. 43 panssaritykkiä, 15 rynnäkkötykkiä, 128 kenttätykkiä, 136 ilmatorjuntatykkiä sekä satoja tuhansia ammuksi tuli perille kuitenkin vasta heinäkuun 19. päivän jälkeen.

Aseiden lisäksi suomalaiset olivat toivoneet tuntuvaa apua taistelujoukkojen muodossa. Normandian maihinnousurintamalla ja Valko-Venäjän suurissa vaikeuksissa olleet saksalaiset kykenivät täyttämään kuitenkin vain osan toiveista. Karjalan Kannakselle saapuivat 122. Divisioona, 303. Rynnäkkötykkiprikaati ja noin 70 konettä käsittänyt lento-osasto Kuhmay. Näistä erityisesti Kuhlmay syöksypommittajat kunnostautuivat Talin-Ihantalan taisteluissa, noin 40 prosenttia suomalais-saksalaisten ilmavoimien pudottamista pommeista oli Kuhlmayn osaston pommeja. Saksalaisjoukoista kuitenkin vain 122. Divisioona tuli Suomeen Ribbentrop-sopimuksen perusteella. Kuhlmayn osasto ja rynnäkkötykkiprikaati saipuivat jo ennen kuin sopimus oli tehty.

Suomalaisten taistelumoraaliin Ribbentrop-sopimuksen suoma apu sentaan vaikutti. Kaikista edellä mainituista seikoista huolimatta Ryti ei kuitenkaan pistänyt turhaan nimeään paljon parjattuun sopimukseen. Suomella oli juhannuksen maissa 1944 vain kaksi vaihtoehtoa. Toinen vaihtoehto oli suostua venäläisten vaatimaan antautumiseen, jonka seurauksean olisi ollut maan miehitys. Toinen vaihtoehto oli osoittaa vastustajalle, että Suomi sitoutuisi ennemmin vaikka Saksankin kuin jättäyisi kokonaan toisen osapuolen armoille, Ribbnetrop-sopimus ja sitkistynyt vastarinta kaikilla rintamilla osoittivat talvisodan tavoin, miten suomalaiset reagoivat epätoivoisiin tilanteisiin.

Lähdeaineisto Suomi sodassa ISBN 951-9078-94-0

Ribbentropin- Rytin sopimus

Suomen pitäminen rintamassa ja sen taistelukyvyn säilyttäminen oli saksalaisille niin tärkeää, että Hitler päätti 12.6. kumota aseidenvientikiellon. Käytännössä auttamispäätös merktisi sitä, että Lapista siirrettiin Etelä-Suomeen 70 lentokonetta käsittävä Taisteluosasto Kuhlmay. Saksalaiset moottoritorpedoveneet toivat pikaisesti Suomeen 9000 panssarinyrkkiä ja 5000 panssarikauhua. Saksan laivasto sai käskyn tukea suomalaisia niin merellä kuin rannikollakin. Suomi sai myös kaipaansa viljaa.

Tilanne rintamalla oli edelleen kriittinen, Viipuri oli menetetty 20.6. Neuvostoliitto vaati Suomen hallitukselta presidentin ja ulkoministeerin allekrjoittaman selvityksn, että Suomi on valmis antautumaan ja pyytämään rauhaa Neuvostoliitolta. Vasta tällaisen asiakirjan saatuaan Neuvostoliitto olisi valmis ottamaan vastaan suomalaiset rauhanneuvottelijat.

Hallitus ei päässyt yksimielisyyteen, olisiko esitys torjuttava vai hyväksyttävä. Tasavallan presidentti epäröi, ministeri Tanner oli hyväksymisen kannalla ja pääministeri Linkomies ja ministerit Walden ja Ramsay selvästi vastaan. Marsalkka Mannerheim vastusti jyrkästi antautumista. Vaikka tilanne rintamalla oli saatu jotenkin hallintaan, oli neuvostoliittolaisten hyökkäys silti edelleen voimissaan, Suomen vetoomukseen saada panssaritorjunta-aseita Ruotsista oli vastattu kielteisesti. Tässä vaiheessa katsoi Hitler parhaimmaksi toimia.

Ylipäällikön valtuuttaman oli yleisesikunnan päällikkö, kenraali Heinrichs tiedustellut Saksan Suomessa olevalta yhteysupeerilta, kenraali Ehrfuhrtilta, oliko Saksa valmis antamaan Suomelle muutakin kuin ase-apua. Käytännössä tämä tarkoittaisi esimerkiksi kuuden jalkaväkdivisioonan lähettämistä Suomenlahden ja Saimaan väliselle alueelle. Kun suomalaiset nyt olivat avun tarpeessa, tarjoutui Hitlerille vihdoinkin tilaisuus puristaa heistä irti myös poliittisia sopimuksia sotilaallisen avun turvin.

Suomen avunpyyntöön suostuttiin, mutta Hitler edellytti, että Viipurin-Vuoksen-linja oli ehdottomasti pidettävä, eikä saksalaisten joukkojen sijoittamista taaempaan asemaan Salpa-linjalle voitu ajatellakaan. Ensi vaiheessa lähetettäisiin Saksasta yksi rynnäkkötykkiprikaati ja yksi syoksypommittajalaivua pohjoisesta, Mannerehimin ehdottamaa 6 divisioonaa ei toisn voitu ajatellakaan lähetettävän. Rauhoittaakseen suomalaisia Hitler antoi myös käskyn Narvan puolutuslinjan ehdottomasta pitämisestä.

Yllättäen sai Suoen ulkoministeri Ramsay 22.6. klo 14.30 tiedon, että valtakunnan ulkoministeri Ribbentrop saapuisi samana iltana Helsinkiin. Saksan asemahtia olivat samaan aikaan osoittamassa Helsingin satamaan saapunnet raskaat risteilijät Admiral Hipper ja Prinz Enge. Tribbentrop tasasi samana iltana vielä Rytin ja Ramsayn, ja neuvotteluja jatkettiin tiiviisti seruaavina päivinä. Vaatimuksena Ribbentroipilla oli, ettei Suomi saisi solmia neuvottelurauhaa Neuvostoliiton kanssa ilman Saksan suostumusta. Jos Suomi alistuisi tähän, se saisi vastaavasti Saksasta aseita, joukkoja ja ilmavoimia. Ulkoministeri teki selväksi, ettei sotilaallista apua ollut odotettavissa ilman tällaista sitoumusta.

Tilanne oli suomalaisten kannalta vaikea. Poliittista sitoumusta kohtaan tunnettiin vastenmielisyyttä, sellaisen solmimisa oli vältelty alusta alkaen. Se sotisi Suomen erillissotalinjaa vastaan ja sitoisi maan taistelemaan jo häviöön tuomitun Saksan rinnalla katkeraan loppuun asti. Tällainen sopimus tuhoaisi ehkä viimeisenkin mahdollisuuden sovittelurauhasta Neuvostoliiton kanssa.

Toisaalta tilaane rintamilla oli edelleen kriittinen. Neuvostoliitto oli vaatinut ehdotonta antautumista, johon hallitus ja vielä vähemmän armeija olivat valmiita. Antautumista seurausi neuvostojoukkojen miehitys kaikkine pelottavine seurauksineen, poliittisine puhdistuksineen jne. Ainoa keino vaikeissa tilanteeissa oli yrittää voittaa aikaa, Neuvostojoukkojen hyökkäys oli pysäytettäväja siten luotava paremmat edellytykset rauhanneuvotteluille.

Pitkien neuvotteluiden jälkeen muun muassa sotilasjohdon, ylipäällikkö etunenässä painotettua sotilaallisen avun saantia, päätti tasavallan presidentti Risto Ryti omissa nimissään allekirjoittaa Hitlerille kirjeen, jossa hän suostuisi vaadittuihin sitoumuksiin. Rytin motiivina oli aivan ilmeisesti kansakunnan itsenäisyyden ja yksimielisyyden säilyttäminen. Suostuminen ehdottomaan antautumiseen olisi saattanut johtaa kansankunnan jakautumiseen ja ehkä Saksan yrityksiin luoa sille myötämielinen hallitus maahan.

Periaatteellisen ratkaisun jälkeen nousi ongelmaksi, mitä valtio-oikeudellisia muotoja noudatten sopimus solmittaisiin. Varsinainen valtioiden välinen sopimus olisi vaatinut eduskunnan hyväksymisen, mikä taas sen hetkisessä tilanteessa olisi saattanut osoittautua hankalaksi. Mutta ei yksin tämä syy vaikutanut siihen, että Ryti henkilökohtaisesti sitoutui sopimuksen tekoon. Toisena ja varsin painavana tekijänä asiassa vaikutti myös hlau säilyttää sopimuksessa jonkinlainen takaportti, mahdollisuus irtautua siitä silti syyllistymättä varsinaiseen valtiosopimjuksen rikkomiseen.

Ryti-Ribbentrop-sopimus

http://fi.wikipedia.org/wiki/Ryti%E2%80%93Ribbentrop-sopimus

Rytin kirje

http://personal.inet.fi/koti/juhani.putkinen/Rytin_kirje.htm

Ryti-Rippensopimus M.Jokisipilä

file:///C:/Users/Erkki%20Aho/Downloads/8f95586c.html

Rytin lupaus sodan jatkamisesta

http://yle.fi/aihe/artikkeli/2006/09/08/rytin-lupaus-hitlerille-sodan-jatkamisesta

Venäläisten suurhyökkäys ja rauhanneuvottelut

http://oppiminen.yle.fi/historia-suomi/suomi-jatkosodassa/venalaisten-suurhyokkays-rauhanneuvottelut

Risto Ryti – kylmähermoinen mies

http://www.tieteessatapahtuu.fi/0506/Alanko0506.pdf

Risto Ryti

http://www.hs.fi/muistot/a1364352986243

Lähdeaineisto Suomi sodassa ISBN 951-9078-94-0

Suomi selviää

Mannerheimistä tulee Suomen presidentti

Suomi selviää täpärästi kesän 1944 kiirastulesta, kun se onnistuu äärimmäisin uhrauksin siirtämään irtaantumistaan Saksasta ajankohtaan, jolloin Berliiniin tähtäävä Neuvostoliitto ei ennätä vallata sitä.

Suomi on ahdingossa vuoden 1944 alussa. Yhdysvallat ja Ruotsi painostavat Suomen tekemään rauhan, ja Neuvostoliitto näytäää voimana Helsinkiin helmikuussa kodistamillaan suurpommituksilla. Suomi ottaa yhteyttä itänaapuriin, mutta Moskovan 21. helmikuuta ilmoittamat ehdot tuntuvat mahdottomilta hyväksyä. Suomen olisi mm. jo ennen varsinaisiin rauhanneuvottelujen alkamista täytynyt katkaista suhteet Saksaan ja riisuttava maassa olevat Saksan joukot aseista sekä hyväksyttävä vuoden 1940 rauhansopimus, vain Hangon luovuttamisesta olisi ollut mahdollista keskustella. Kun ehdot eivät lieventyneet jatkoneuvotteluissa, Suomi torjui rauhanehdot 15. huhtikuuta. Ratkaisuun vaikutti suuresti pelko Saksan vastatoimista. Saksa vastusti jyrkästi kaikkia Suomen rauhanponnisteluja ja kielsi mm. keväällä viljan toimitukset ja rajoitti aselähetyksiä.

Neuvostoliitto kokosi kevään aikana Leningradin alueelle ja Itä-Karjalaan voimakkaan hyökkäysarmeijan. Joukkojen kokonaisvahvuus oli noin 450 000 miestä, joiden tukena oli noin 10 000 tykkiä ja kranaantinheitintä, 800 panssarivaunua ja rynnäkköstykkiä sekä lähes 1000 lentokonetta. Massiivisella tulivalmistelulla 9. kesäkuuta alkanut suurhyökkäys Karjalan kannaksella murtaa nopeasti suomalaisten puolutusttuksen. Suomalaiset joutuvat jo 20. kesäkuuta luopumaan Vammelsuu-Taipale-asemasta ja ryhmittymään puoltukseen Viipuri-Kuparsaari-Taipale-asemaan.

Viipurin puolustus murtuu suomalaisten kauhuksi vajaan päivän taistelun jälkeen. Neuvostoliitto jatkaa hyökkäystään kohti Lappeenrantaa ja samaan aikaan alkavat sotatoimet Aunuksen ja Maaselän kannaksilla. Neuovstojoukot etenevät nopeasti ns. U-asemaan Laatokan rannalla ja Petroskoin tien suunnassa. Suomalaiset pistävät nyt kaiken pelin. Saksasta saadaan aseita ja joukkoja mm. lentokoneita ja rynnäkkätykkejä, ja presidentti Tyti tekee Hitlerin hämäämiseksi omissa nimissään ns. Ribbnetrop-sopimuksen, joka näennäisesti sitoon Suomen Saksaan. Neuvostoliiton hyökkäys huipentuu kesä-heinäkuun vaihteessa Talin ja Ihantalan sekä Vuosalmen suurtaisteluihin, joissa suomalaiset pysäyttävät hyökkääjän mahtavat panssarimuodostelmat. Koska tavoite ei toteutunut sunnitellussa ajassa, Stalin keskeyttää hyökkäyksen ja siirtää joukot Kesk-Euroopan tärkeämmille sotanäyttämöille.

Suomen saavuttama torjuntavoitto tuli ratkaisevalla hetkellä. Saksaan tähyävä Stalin oli valmis luopumaan ehdottoman antautumisen vaatimuksesta, ja Saksa ei enää kykene valvomaan Suomen tekemisiä. Suomalaiset ymmärtävät, että nyt on ainutlaatuinen mahdollisuus saada aikaan rauhansopimus, joka pitää maan itsenäisenä. Antaakseen tilaa rauhalle Ryti luopuu presidentin tehtävästä 1. elokuuta. Eduskunta valitsee 4. elokuuta uudeksi presidentiksi marsalkka Mannerheimin, joka nimittää 8. elokkuuta uuden, Antti Hackzellin johtaman hallituksen, Mannerheim ilmoittaa Saksalle, että Rytin lupaus olla tekemättä erillisrauhaa ei koske häntä, Tie rauhaan on auki ja 19. syyskuuta Suomi hyväksyy välirauhan ehdot.

Lähdeaineisto Kronikka 1900-1999 ISBN 951-35-6529-7