Siniristi, punatähti ja hakaristi

Kuinka kukaan presidentti tulee neljää vuotta toimeen saman hallituksen kanssa tai päinvastoin; kuinka joku pääministeri kestää niin pitkään yhden ja saman presidentin kelkassa. Suomessa se on ollut mahdollista kerran. Presidenttinä oli silloin jouhevuudestaaan tunnettu P.E.Svinhufvud ja pääministerinä professori T.M. Kivimäki, molemmat juristeja ja kohtuullisen huumorintajuisia miehiä.

Heidän yhteistyönsä alkoi vaikeana aikana, Mäntäslän jälkimainingeissa. Kivimäki oli edellisen hallituksen oikeusminsternä vihoittanut monen lapualaisen mielen, eikä hänen tulemistaan pääministeriksi nähty oikealla lainkaan hyvänä asiana.

Svinhufvudin ja Kivimäen väliin pyrittiin iskemään kiilaa huhukampanjoilla jo kesällä 1932. Juttua oikeusministeri Kivimäen juonittelusta syötettiin presidentille muun muassa hänen poikansa Einon välityksellä, mutta heikolla menestyksellä. Kesäkuun 11. pnä 1932 isä vastasi pojalleen:

”Mitä hallituksen jäseniin tulee, luulen kyllä pysyväni asiain ja miesten tasalla. Huhua Kivimäestä kuulin myös toiselta taholta, mutta ensii liioin usko. Minä saan toiselta puolen (ministereiltä) kuulla myös niin paljon huhuja ”oikeustolaisista” ja ”suojeluskuntamiehistä”, että osaan jotenkin arvostella huhujen arvoa. Ne juontavat usein alkunsa jostakin ehkäpä sangen viattomasta puheesta, joita sitten suurennellaan ja josta vedetään aivan väärät johtopäätökset.”

Millaisia huhuja Kivimäen hallituksen ympärillä liikkui, siitä antoi näytteen lähestystöneuvos Teo Snellman hänen ja Tukholman lähettiläämme Rafael Erichin skimaa koskevassa raportissaan (Erich, Maydell ja Tukholman selkkaus). Talvella 1933-34, väitti IKL:ää lähellä ollut Snellmaan, ”Helsingistä Tukholmaan saapuvat matkustajat uhä useammin kertoivat, että Suomessa on odotettavissa samansuuntainen kehitys kuin Virossa”, eli että äärimmäinen oikeisto pannaan täälläkin seinää vasten.

Väitetään hallituksen olevan ryhtymässä toimiin valtansa vakiinnuttamiseksi, ”josta olisi seurauksena mm. IKL:n hajottaminen ja sen johtomiestan vangitseminen”. Väitettiinpä sitäkin, että Kivimäki aikoo ottaa ”koko vallan käsiinsä”.

Tämäntapaiset ja muut Mäntsälän miesten liikkeellelaskemat huhut eivät siis järkyttäneet presidentin mielenrauhaa. Svihufvud kirjoitti pojalleen Einolle, etteivät myöskään mahdolliset puheet hänen seuraajastaan ole yllättäviä, onhan hän jo vanha mies: ”Mitä ihmeellistä esim. siinä olisi, jos Kivimäki olisi omiensa kesken lausunut, että heidän pitää asettaa Cajander presidenttiehdokkaaksi, jos minä syystä tai toisestä joutuisin pois. Minä olen jo siksi vanjha, että minä päivänä jhyvänsä voin kuolla.”

Presidentin loppusanoista heijastuu pitkäaikaisen ammattitoveruuden luoma luottamus Kimimäkeä kohtaan, mutta myäs aito svinhufvudilainen laistelutahto: ”Mutta että hän (Kivimäki) suunnittelisi ikävyyksien kautta minua väsyttävän, sitä minä uskon. Enkä minä olekaan niin väsytettävissä; kyllä kestän niin kauan kuin vain terveyttä piisaa.”

Presidentin valtaoikeuksien kuuluvan ulkopolitiikan johtamisesta Svinhufvud piti tarkkaa huolta koko hallituskautensa ajan. Ulkominsterinään hänellä oli luotettu mies Antti Hackzell. Hänen aikanaan presidentin ei tarvinnut usein puuttua asioiden kulkuun. Mutta kun Hackzellin seuraajaksi tuli tätä armaattomampi Rudolf Holsti, Svihufvud saneli ohjeet, joiden mukaan suhteita tärkeimpään ilmansuuntaamme itään oli edelleenkin hoidettava. ”Venäjä-politiikassa on huomattava, ettemme suinkaan voin rakentaa suhteita uhraamalla vähääkään ulkopoliittisesta itsenäisyydestämme.” Kaikista toimenpiteistä, jotka olivat ristiriidassa ohjeiden kanssa, ulkoministerin tuli neuvotella presidentin kanssa.

Ulkoministerin asema ei ollut helppo vallankaan Kivimäen hallituksen alkuaikoina. Suomen ja Neuvostoliiton kireät suhteet nostivat ulkoministerin verenpainetta joka kerran kuin neuvostolähettiläs kävi ulkoministeriössä, ja oli aikoja jolloin hänet nähtiin siellä sangen usein.

Pääministeri Kivimäki ei ollut ihastunut Suur-Suomi-haaveiluun, joka hänen hallituskaudellaan sai erilaisia muotoja ja haittasi ulkopolitiikan hoitamista. AKS:n jäsenen Matti Kuusen kirjoittama ”Runon ja raudan kirja”, joka ilmestyi keväällä 1935 ja sisälsi sekä suuria näkyjä että olevien olojen karmeaa pilkkaa, sai pääministerin varsin ärtyneeksi. Hän lausui kesäpuhekietueellaan näytteitä Kuusen runoista osoittaakseen, ”millaista nuoriso ei saa olla”.

Kun Saksan lähettilään korvin marraskuussa 1936 tuli tieto silloisen ulkoministerin Holstin suunnitelmasta Moskovan-matkasta, Saksan lähettiläs kiirehti ulkoministerein ja sitten presidentin luo kysymään: mistä matka johtuu? Mihin sillä pyritään? Presidentti Svinhufvud puolestaan rauhoitti v. Blucheirä sanomalla, että Holstin matkalla ei ole mainittavaa merkitystä. ”Se on muodollisuus eikä muuta Suomen ulkopolitiika suuntausta.”

Evästäessään Moskovaan lähtevää ulkoministeriä presidentti Svinhufvud halusi, että venäläisille erityisesti tähdennetään, mistä maiden välinen jännitys johtuu. Perimmäisenä syynä on se, että Neuvostoliitto ei ole pitänyt, mitä se Tarton rauhansopimuksessa lupasi Itä-Karjalan ja Inkerin osalta.

Lähdeaineisto: Sakari Virkkunen Svinhufvud – Kansallinen presidentti ISBN 951-1-06531-9