sunnuntai 7. syyskuuta 2014

Viipuri raunioituu

Vaikka Viipurin vanha kaupunki on lähes raunioina, Suomen lippu liehuu vanhan linnan tornissa 7.3.1940.

Jouluaattona alkoi Viipuria tulittaa Perkjärven suunnasta ampuva kaukotykki, joka tunnettiin pian aavetykin nimellä. Sen ampumat kranaatit vaurioittivat useita rakennuksia, ja osa siviiliasukkaista pakeni kauhuissaan pois sodan jaloista. Viipuri oli koko talvisodan ajan yksi neuvostolentäjien keskeisistä pommituskohteista. Kaupunkiin hyökättiin kaikkiaan 64 kertaa 1400 koneella, ja pommituksissa sai surmansa 38 siviiliä.

Kovempien pommitusten kohteeksi Viipuri joutui ”tuhosunnuntaina” 18.2.1940. Silloin kaupungin yllä oli päivän aikana kaikkiaan yli 200 konetta. Vanhassa kaupungissa tuho oli pahin, lukuisat keskiaikaiset rakennukset kuten vanha Varuskunnan kirkko (entinen Viiåurin tuomiokirkko), jota pidetään Mikael Agricolan hautapaikkana, raunioitui. Myös muissa kaupungeissa tuhot olivat suuret. Sähkönjakelu katkesi kun kaksi muuntaja-asemaa sai osuman, vedentulo lakkasi pummpuasemien ja putkien tuhoutuduttua. Kahden viipurilaisen sanomalehden, Karjalan ja Maakansan, talot paloivat – molemmat lehdet aloittivat ilmestymisensä vasta sodan päätyttyä Helsingissä. Viimeisetkin siviilit alkoivat poistua kaupungista – sodan loppuviikkoina kaduilla näkyi vain sotilaita.

Suomi ei varsinaisesti menettänyt Viipuria talvisodassa. Viipurinlahdella taisteltiin ankarasti helmikuun lopussa ja maaliskuun alussa, tilanne huononi nopeasti ja oli koko ajan kriittinen. Pääpuolustusaseman mentettyään joukot joutuivat taistelemaan avomaastossa, eikä kaikille riittänyt lumipukuja. Täydennysjoukot olivat sotaan tottumattomia, alueen puolustajat väsymyksestä puolikuolleita. Neuvostojoukot pääsivät etenemään esikaupunkeihin asti 11.3.1940, mutta varsinainen kaupunkialue onnistuttiin sitli pitämään halussa.

Kun sotatoimet päättyivät, jokot alkoivat saamansa käskyn mukaisesti vetäytyä taaksepäin.Keskiviikkona 13.3. suoritettiin Viipurin linnassa lipunlasku. Paikalla oli pieni kunniakomppania ja muutamia upseereita, korka-arvoisimpia II AK:n komentaja kenraaliluutnantti Harald Öhquist, joka oli ennen sotaa toiminut Viipurissa ja ollut mukana jo sisällissodassa kaupunkia valtaamassa. Öhquistin määräyksestä Suomen lippu oli liehunut linnan tornissa talvisodan ensimmäisen päivän aamusta lähtien yötä päivää, nyt se vedettiin puolisalkoon, nostettiin uudelleen ylsö ja laskettiin lopullisesti.

Maaliskuun 13. päivän aamuna 1940 aurinko paistoi kirkkaasti. Pakkanen oli pureva. Kenraaliluutnantti Harald Öhquist ja muut II Armeijakunnan esikunnan miehet seisoivat Rautakorven esikuntatunnelin suulla. Karjalan Armeijan esikunnasta oli tullut aamulla tieto, että rauhansopimu oli allekirjoitettu Moskovassa. Vihollisuudet lakkasivat tasan kello 11. Oli päättymässä sota, joka venäläisen runoilijan Aleksandr Tvardovskin mukaan ”ei ollut tuonut kunniaa voittajalle eikä häpeää hävinneelle”.

Tykistötuli oli jylissyt vielä koko aamun, mutta kello 11 jälkeen kuului enää vain hajanaisia laukauksia. Sitten tuli täysi hiljaisuus.
Hieman ennen puoltapäivää yleisradion kuuluttaja Kaisu Puuska-Joki ilmoitti lyhyesti:”Nyt saamme kuulla ulkoministeri Tannerin puhuvan.” Väinö Tanner kertoi rauhan tulosta ja rauhan ehdoista ja päätti puheensä näin:”Emme halunneet vapaaehtoisesti luopua demokraattisista oikeuksistamme. Toisin kuin eräät muut aikaisemmin, me rohkenimme asettua tämäntapaisia vaatimuksia vastustamaan. Kun maahamme hyökättiin, ryhdyimme päättäväisesti puolustamaan. Olemme näyttäneet pienille kansoille tien, jjota diktatuurimaiden vaatimusten edessä on käytävä. Meidän vikamme ei ole, että demokraattiset vallat jokoeivät ole halunneet tai voineet auttaa meitä tässä epätasaisessa taistelussa. Meidän viaksemme jää ainoastaan se, että olemme liian pieni kansa. Huolimatta puolustuksemme suuresta menestyksestä emme yksinämme voi viedä tätä taistelua voittoisan loppuun saakka. Kun apua ei tule, on taistelun lopputulos selvä. Sodan jatkuessa voidaan maamme valloittaa ja sen väestö voi joutua epätoivoiseen asemaan.”

Harald Öhquist antoi käskyn, että Suomen sotalippu Viipurin linnan Olavin tornista on laskettava alas. Tilaisuutta varten on koottava kunniakomppania Viipuria loppuun asti puolustaneen 3. Divisoonan miehistä.
Linnan alapihalle saapuivat Harald Öhquistin seurassa jääkärieversti Yrjö Takkula ja esikunnan toimintaupseeri K.V.Viisterän johtaman Patterinmäellä loppuun asti taistelleen Kevyt Osasto 3:n yksiköt. Öhquist puhui:
Sotilaat, Me olemme pakoitetut muutaman päivän kuluttua luovuttamaan Viipurin linnan, pohjolan vapauden ikivanhan vartijan, viholliselle. Niin katkera kuin tämä tapahtuma onkin, se ei voi tahrata teidän, Viipurin uskollisten puolustajien kunniaa, sillä te olette täyttäneet velvollisuutenne sotilaina viimeiseen saakka. Kun valtakunnan sotalippu nyt laskeutuu Pyhän Olavin tornin salosta, niin se laskeutuu yhtä puhtaana kuin Suomen armeijan kunnia. Sotilat! Tehkäämme kunniaa Suomen lipulle ja vanhalle uljaalle Viipurin linnalle.”

Kolme miestä – vänrikki, aliupseeri ja sotamies, laskivat kolmikielisen sotalipun puolisalkoon, nostivat sen uudelleen ylös ja laskivat lopullisesti alas. Yhdessä he ojensivat kokoon käärityn lipun viimeiset viikot sitkeästi taistelleen JR 7:n komentajalle eversti Kaarlo Heiskaselle joka antoi sen puolestaan 3. Divisoonan komentajalle, eversti Auno Kailalle. ”Viipurin puolustajat luovuttavat lipun siksi, kunnes se voidaan jälleen asettaa paikoilleen”. Yleensä jääkylmä ja hillitty eversti Kaila liikkutui voimakkaasti. Hän ojensi lippukäärön Öhqustille, mutta kykeni liikutukseltaan vain vaivon sanomaan lyhyen kiitoksensa viimeiset sanat: ”Herra kenraali” 3. Divisioona on täyttänyt tehtävänsä. Vihollinen ei saanut valloitettua Viipuria”.


Lähdeaineisto Helena Pilke ja Olli Kleemola Suomi taisteli – kuvat kertovat ISBN 978-952-220-768-5, Antero Raevuori Hyvästi Viipuri ISBN 978-952-492-809-0

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti