Kallis voitto

Punaisten läntisten joukkojen antautuminen huhtikuun lopulla Lahden seudulla johti tuhansien ihmisten vangitsemiseen.

Valkoisten ja punaisten sota vaati raskaat uhrit. Kaikkiaan sodan aikana ja sen jälkiselvittelyissä kuoli yli 30 000 henkeä. Sisällissodille tyypillisesti suurimmat menetykset koettiin taistelukenttien ulkopuolella. Vihollista kohtaan tunnetun vihan syvyyttä ei säädellyt niinkään järki kuin tunteet.

Varsinaiset taistelutoimet koettelivat molempia osapuolia lähes yhtä ankarasti: valkoiset menettivät 3200 ja punaiset 3600 kaatuneina. Saksalaisia kaatui 300, ja myös venäläisten menetykset nousivat tuntuviksi.

Terrori eli siviilihenkilöiden ja sotavankien surmaaminen joko ilman mitään oikeudenkäyntiä tai täysin kyseenalaisen tuomion nojalla koetteli punaisia huomattavasti ankarammin kuin valkoisia. Punaiset surmasivat pääasiassa sodan alku- ja loppuvaiheessa noin 1650 valkoista, kun taas sotatapahtumien etenemisen myötä yltyneen valkoisen terrorin uhrina kuoli 8400 punaista, joiden joukossa oli 364 naista.

Punaisten uhrien määrän kaksinkertaisti sotaa seurannut vankileirikatastrofi. Sodan aikana ja sen jälkeen hallituksen joukot ottivat n. 80 000 vakia, jotka päätettiin asettaa oikeuden eteen. Vangituista vapautettiin kuulustelujen jälkeen 6000, ja loput asetettiin syytteeseen varta vasten perustetuissa tuomioistuimissa. Kaikkiaan 55 000 vankia tuomittiin. Vankeustuomiot vaihtelivat yhdestä vuodesta elinkautiseen. Kuolemantuomioita langetettiin 555, joista pantiin täytäntöön 265.

Vankileirikatastrofin suurin syy oli elintarvikepula, joka oli pahimmillaan kesällä 1918. Tilannetta pahensi vielä se, että heinäkuussa Suomeen saapui tuhoisa influensaepidemia, espanjantauti. Tämä maailmanlaajuiseen pandemiaan liittynyt tauti levisi kulovalkean tavoin yli koko maan. Suomessa tautiin kuoli seuraavien parin vuoden aikana noin 10000 henkeä, kaikkiaan sen arvioidaan aiheuttaneen noin 20 miljoonan ihmisen kuoleman.

Vaikesta oloista huolimatta huomattava osa punavangeista olisi kyetty pelastamaan, jos siihen todella olisi pyritty. Pelkästään tinkimällä valitusta laillisuusperiaatteesta ja sallimalla omaisten ruokalähetykset vangeille olisi helpotettu tilannetta ratkaisevasti.

Vankileirikatastrofissa oli joitakin samoja piirteitä kuin vuosien 1867-68 suurissa nälkävuosissa. Molemmat koettiin niin suuriksi onnettomuuksiksi, että ne eivät olleet ratkaistavisa julkisen vallan toimenpitein. Luterilaisen opin mukaan kohtaloon on alistuttava. Nälkä, puute, sairaudet ja kuolema olivat koettelemuksia, jotka oli kestettävä. Punavangitkin saivat selvitä, miten parhaiten taisivat.

Punavankikysymys poistui päiväjärjestyksestä vuonna 1927, jolloin viimeiset vangit armahdettiin. Sodan synnyttämät kaunantunteet, epäluuloisuus ja katkeruus osoittautuivat paljon pysyvimmiksi. Kansalaisten jako valkoisiin ja punaisiin oli niin jyrkkä ja usealle elämänalueille ulottuva, että Suomi nöytti kostuvan kahdesta kansakunnasta, joilla ei juuri ollut tekemistä toistensa kanssa.

Valkoiset kokivat sodan yksipuolisesti vapaussodaksi, mikä riisti hävinneeltä osapuolelta lähes kokonaan oikeuden itsenäisyyteen. Punaiset olivat joko rikollisia tai harhaanjohdettuja, joita oli syytä pitäää jatkuvasti silmällä. Eniten pelättiin sellaista asetelmaa, että Suomen kommunistit asettuisivat Suomen kansan selän takana Neuvosto-Venäjän politiikan välikappaleiksi.

Talvisodan alla syntynyt Terijoen hallitus osoitti, että tällainen asetelma ei ollut komministeille vieras. Neuvostoliiotn rinnalle eivät kuitenkaan asettuneet suomalaiset kommunistit, vaan kansalaissodan jälkeen Neuvosto-Venäjälle paenneet suomalaiset emigranttikommunistit. Heillä oli paljon voitettavaa mutta ei juuri hävittävää.

Lähdeaineisto: Suomi kautta aikoja ISBN 951-8933-60-X