Tilanne vuoden 1917 keväästä sotaan

Vuosien 1905-1906 tilanne toistui 1917. Taaskin tsaarinvallan luoma järjestysvalta romahti, ja tyhjiöön syntyi vähitellen kaksi aseellista kansalaisjärjestöä, suojeluskunnat ja järjestys-tai järjestökaartit. Jälkimmäisistä kehittyivät punakaartit, siis vallankumousarmeija. Tälläkin kerralla vastakkaisuutta syvenisvät monimutkaiset poliittiset ja yhteiskunnalliset tekijät. Työväenliikkeessa suojelukuntia nimitettiin samoin kuin suurlakon jälkeen ”lahtarikaarteiksi”, ja niihin suhtatuduttiin sekä vihamielisesti että pelokkaasti. Nytkin oli yrityksiä yhteiskunnalliset rajat ylittävien kaartien luomiseksi, mutta niissä ei onnistuttu.

Suojeluskuntia perusti kaksi eri tahoa, ja samoissakin suojeluskunnissa oli eri elementtejä. Maanviljelijäväestö oli tyytymätön elintarvikkeiden luovutukseen, ja maatalouslakot herättivät huomiota koko maassa. Suojeluskuntia oli perustettu runsaasti toisaalta Pohjanmaalle ja Karjalaan ja toisaalta Lounais-Suomeen. Pohjanmaalla ja Karjalassa perustamiseen vaikutti paitsi talonpoikien tyytymättömyys elintarvikelakien määräyksiin” myös järjestyksenpitotarve ja aktivistien venäläisvastainen ja kansallismielinen asennoituminen. Aseistautumista vaativan uhkan nähtiin yleensä tulevan alueen ulkopuolelta.

Paljon yksiviivaisempi oli suojeluskuntien lähtökohta Lounais-Suomessa. Siellä perustaminen johtui maaomistajien ja työväestön ristiriidoista. Uhkaa koettiin alueen sisältä, ja siksi tavoitteina olivat kotimainen järjestyksenpito ja omaisuuden suojelu. Maatalouslakoissa uhkakuva konkretisoitui. Ensimmäisen kerran ampuma-aseita käytettiin Huittisten meijerillä kesällä 1917. Silloin lähinnä paikkakunnan virkamiehistä koostunut suojeluskunnan alkio turvautui aseisiin ja haavoitti puolta tusinaa kiviä heittelevää maatalouslakkolaista. Risto Alapuro on osoittanut, että yhteenoton sai aikaan monimutkainen tapahtumasarja ja että välikohtauksen jälkeen lakkoon johtaneesta kiistasta sovittiin yllättävän vaivattomasti. Tietysti työväenlehdistö ja paikalliset työväenliikkeen aktiivit käyttivät kovaa kieltä ”Huittisten verihurtista”, eikä ole ihme, että kahakka kytki viholliskuvan suojeluskuntiin entistä kiinteämmin. Silti Huittisissakin järjestökaarti, kuten sitä siellä nimitettiin, perustettiin vasta sen jälkeen, kun Ammattijärjestön valtuusto oli 20 lokakuuta antanut kehotuksen kaartien perustamiseen. Ainakaan tällä paikallisella tasolla suojeluskunnan perustaminen tai edes kahakka eivät siis välittömästi synnyttäneet aseellista vastavoimaa.

Tilanteen kiristyessä myöhäissyksyllä suojeluskunnat hahmottuivat yhä selvemmin yhteenotoissa vastustajiksi. Marraskuun suurlakon aikana kaartit kävivät takavarikoimassa aseita ja elintarvikkeita sekä pidättivät suojeluskuntiin kuuluvia. Lakon aikana ja viikon kuluessa sen jälkeen tehtiin kaikkiaan 18 murhaa. Tapahtumat aiheutti työväenjärjestössä pelkoa rangaistuksista ja kostosta, ja kun suojeluskunnat sitten julistettiin hallituksen joukoiksi, ne nähtiin hyökkääjiksi paitsi työväenliikkeen progandassa myös aivan aidosti sen keskuudessa.

Poliittisesti aktiivisen vasemmiston piirissä kuvaa suojeluskunnista muovasivat sodan jälkiselvitellyt. Työväenjärjestöiltä kerätyssä terroritilastossa pahimpia väkivallan harjoittajina pidettiin suojeluskuntiena esikuntia ja yleensä paikallisia henkilöitä. Samoin Jaakko Paavolainen on päätynyt siihen, että suojeluskuntien esikunnilla oli erittäin merkittävä osuus valkoisessa terrorissa.

Suojeluskunnat heräsivät uudelleen toimintaan sitä mukaa kun punaisen Suomen alueet joutuivat valkoisten haltuun. Mukaan tuli usein sellaisia, jotka olivat kuuluneet suojeluskuntaan jo ennen sodan puhkeamista ja joiden henki oli siksi ollut punaisen vallan aikanauhattuna. Suojeluskuntien tehtäväksi lankesi luonnostaan turvaamistoiminta ja ”uuden kapinan” estäminen. Samalla ne paikallisten olosuhteiden tuntijoina saivat että ottivat kansantuomioistuimen luonteen. Niiden antamissa lausunnoissa vaadittiin rangaistuksia, vaikka kysymyksessä piti olla tietojen antamisen, näin suojeluskuntien esikunnat saivat tuomioistuimen roolin. Siihen rohkaisivat toki kysymykset, joilla haettiin vastausta esimerkiksi siihen, oliko vangin luota läydetty ryöstettyä tavaraa. Jaakko Paavolaisen lausunnoista kokoaman otoksen perusteella 13 prosenttia eli arviolta 3500 lausuntoa oli sellaisia, joissa vaadittiin kuolemantuomiota – suunnilleen sanoilla, että ”ei toivota koskaan takaisin”. Näitä lausuntoja annettiin kesä-heinäkuussa, jolloin tilanne oli rauhoittunut, joten vielä tuolloinkin purkautui rankaisemisen halu. Pääosa valkoisesta terrorista taphtui kuitenkin välittömästi taistelujen yhteydessä ja/tai sitten pikaisesti asetettujen rintama- ja kenttätuomioistuinten summittaisina tuomioina, kuten Heikki Ylikangas ja myös Paavolainen ovat osoittaneet. Mutta tässäkin vaiheessa juuri suojeluskuntien esikunnat olivat keskeisiä valkoisen terrorin toteuttajia. Samoin Alapuro ja Jukka Rislakki korostavat, että Huittisissa ja Jämsässä esikunta ei muut suojeluskuntalaiset vaikuttivat ratkaisevasti siihen keitä tuomittiin.

Lähdeineisto:Risto Alapuro Raja Railona ISBN 951-0-23032-4