Otto Ville Kuusinen
Suomalainen
ylioppilasnuoriso osallistui aktiivisesti heimotyöhön. Kun Aunuksen
retki ja Itä-Karjalan valloitusretket olivat epäonnistuneet,
ryhdyttiin heimoaatteelle luomaan laajempaa pohjaa. Ajatus
Akateemisen Karjala-Seuran eli AKS:n perustamisesta virisi alun perin
tarpeesta auttaa Suomeen paenneita tuhansia itäkarjalaisia, mutta se
kasvoi nopeasi laajaksi ideologiseksi ohjelmaksi. Virallisesi vuoden
1922 lpulla perustettu AKS tähtäsi voimakkaan ja suurista
päämääristä tietoisen iskujoukon muodostamiseen ajamaan
suomenheimoisten kansojen yhteyden, suomalaisuuden ja Suur-Suomen
asiaa. Seuran ideologinen lähtökohta oli romanttisen
kansallisuusfilosofian mukainen käsitys: jokaisella kansakunnalla
oli oma tehtävänsä, jonka se saattoi suorittaa vain yhtenäisenä.
Siksi Suomi oli saatava sekä kielellisesti että kansallisesti
yhtenäiseksi.
Seuraa hallitsi ankara
ryssäviha, sillä venäliset, niin valkoiset kuin bolsevikit,
nähtiin suurimmaksi esteeksi seuran tavoitteiden toteutumiselle.
Itseään Vihan veljiksi kutsunut seuran ydinjoukko korosti, että
yhtä syvästi kuin isänmaata rakastava, oli ryssää vihaava.
Kun itärajan takana
asuvien suomensukuisten heimojen asian ajaminen ei ollut mahdollista,
seura suuntasi huomionsa kotimaahan. Se oli aitosuomalaisen liikkeen
keskeisiä voimia ja vaati ruotsinkielisten erityisoikeuksien
purkamista. Erityisen näkyvästi seura toimi Helsingin yliopiston
suomalaistamiseksi.
Kansallisen eheytyksen
nimissä AKS oli valmis lievittämään yhteiskuntaluokkien välisiä
vastakohtaisuuksia ja poistamaan sosiaalisia epäkohtia. Seuran
tavoitteena oli mahdollisimman vahva isänmaa, joten
sosiaalidemokraatit oli välttämättä saatava yhteiseen rintamaan.
AKS saavutti nopeasti
johtavan aseman ylioppilasmaailmassa. Se oli suljettu järjestö,
jonka valajäseneksi saattoi päästä vain kahden vanhan jäsenen
suosituksesta. Seuraan kuului sen varsinaisen toiminnan aikana noin
3100 valajäsenta. Uusien jäsenten oli vannottava valalla
uskollisuutta isänmaalle ja luvattava työskennellä suuren Suomen
puolesta. Lujan uskon lisäksi seura edellytti jäseniltään vahvaa
puolustustahtoa ja -kykyä.
AKS ajoi päämääriään
näyttävästi; mielenosoitusten ja vihellyskonserttien ohella mieltä
osoitettiin tärvelemällä ortodoksisia kirkkorakennuksia ja Venäjän
vallan aikaisia symboleja sekä tervaamalla ruotsinkielisiä
kylttejä. 1920-luvun kuluessa seura radikalisoitui. Tiukka
kielipoliittinen linja karkotti seruasta maltillisempia aineksia,
mutta sekään ei riittänyt seuran radikaaleille, mm. Urho
Kekkosell, Lauri Aholle ja Martti Haaviolle, jotka erosivat seurasta
vuonna 1932 liian lievän aitosuomalaisuuden vuoksi.
Vuoden 1932 aikana AKS:aa
hajoitti myös Mäntsälän kapina, sillä seuran enemmistön
asettuminen tukemaan kapinallisia johti kansanvaltaisen opposition
eroon seurasta. Seuran jäsenmäärä kasvoi kaikesta huolimatta
voimakkaasti seuraavien vuosien aikana. 1030-luvulla AKS oli ykksi
Isänmaallisen Kansanliikkeen, IKL:n, taustavoimista, ja se jatkoi
taisteluaan aitosuomalaisen kieliohjelman hyvääksi. Vasta
maailmanpoliittisen tilanteen kiristyminen pakotti seuran luopumaan
ideologisista haavekuvistaan ja kiinnittämään päähuomionsa maan
puolustuskyvyn lisäämiseen. Seura käynnisti mm. Karjalan kannaksen
vapaaehtoiset linnoitustyöt vuonna 1939. Seuran tyä
maanpuolustustahdon hyväksi kantoi hedelmää toisen maailmansodan
aikana, seuran kasvattamat reservinupseerit kuuluivat Seuran
upseeriston parhaimmistoon. AKS kuuluu niihin järjestöihin, jotka
lakkautettiin syksyllä 1944 Neuvostoliiton vaatimuksesta.
Ensimmäisen maailmansodan
jälkeen Eurooppaan syntyi uusia kansallisvaltioita, jotka alkoivat
korostamaan merkitystään ja oikeutustaan omalla
erikoisluonteellaan. Myös Suomessa nationalismi väritti 1920- ja
1930-lukua. Suomen ruotsinkieliset eivät olleet tyytyväisiä
hallitusmuodon heille antamaan suojaan. He katsoivat, eteivät he ole
vain kieliryhmä, vaan oma kansansa tai kansallisuutensa. He
halusivat hallinnollista ja kulttuurista autonomiaa maan
ruotsalaisalueille ja kielilainsäädännön rajumpaa uudistamista.
Hallitus torjui esitykset
ruotsinkielisten itsehallintoalueiden perustamisesta, mutta
lainsäädännössä se tuli ruotsalaisia vastaan. Vuonna 1921
hyväksytyt kielilait vastasivat paremmin ruotsalaisen väestän
etuja. Maltilliset ruotsinkieliset olivat lakiin tyytyväisiä, mutta
jyrkempi suunta piti sitä vieläkin puolitiehen jääneenä. Nyt
aoite kielikiistassa siirtyi kuitenkin suomenkielisille.
Suomalaisuusliikkeen jyrkimmät kannattajat ryhmittyivät
aitosuomalaiseksi liikkeeksi, jonka mielestä ruotsinkieliset olivat
saaneet etuoikeuksia liikaakin.
Aitosuomalaisuuden mukaan
kansallisuuden olemus ilmeni erityisesti kielessä. Kansa oli
yhtenäinen ja voimakas vain, jos yksi ja sama kieli yhdisti sen
jäsenet. Siksi ruotsista oli tehtävä vähemmistön kieli, joka
oikeudet määräytyisivät ruotsinkielisen väestöryhmän koon
mukaan.
Puolueista maalaisliitto
asettui jyrkimmin aitosuomalaisuuden kannalle, kokoomus ja
edistyspuolue olivat pidättyväisiä, ja SDP:lle kielikysymys oli
”kuudennen luokan kysymys”. Voimakkaimmiin aitosuomalaisuutta
ajoivat eräät kansalaisjärjestöt, mm. Suomalaisuuden liitto ja
Akateeminen Karjala-Seura, AKS, joiden tavoitteena oli murtaa
ruotsinkielisten suhteellinen ylivalta ennen kaikkea sivistys- ja
talouselämässä.
Suomen työväenliike oli
kansalaisodan jälkeen tienhaarassa: sen oli päätettävä, toimiako
yhteiskunnan sisällä parlamentaarisen järjestelmän puitteissa vai
jatkaako sen ulkopuolella vallankumoukselisena liikkeena. Kun
kummallakin suunnalla oli kannattajansa, vanha työväenliike
jakaantui.
Suomesta Venäjälle
paennut punaisten johto perusti kesällä 1918 Moskovassa Suomen
Kommunistisen puolueen (SKP), joka omaksui marxilaisen
vallankumouksellisen linjan. Se kehotti suomalaisia kommunisteja
aloittamaan vallankumousta valmistelevan maanalaisen toiminnan ja
lähetti vuonna 1919 O.V. Kuusisen ja J.Lehtosaaren Suomeen johtamaan
työtä.
SDP:n tominta elpyi
nopeasti kansalaissodan päätyttyä. Vuoden 1919 eduskuntavaalien
jälkeen puolue oli jälleen Suomen suurin puolue. Sen johtoon
nousivat kapinasta sivulla olleet henkilöt, jotka viitoittivat Väinä
Tannerin johdolla puolueen linjaksi parlamentaarisen ja kansallisen
sosiaalidemokratian.
SDP:n sisälle
muodostunut, pääasiassa vasemmistososialisteista ja kommunisteista
koostunut oppositio vaati radikaalimpaa politiikkaa. Ratkaiseva
rajankäynti puolueen linjasta käytiin joulukuun 1919
puoluskokouksessa, jossa parlamentaarisen linjan edustajat voittivat
radikaalit selvin numeroin.
Myös Kuusinen huomasi,
ettei Suomen työväki ollut valmis aseelliseen vallankumoukseen. Hän
ryhtyi J.H:Lumivuokon kanssa johdattamaan kommunistista liikettä
parlamentaariselle tielle. Kun SDP:n valtaus epäonnistui,
kommunistit perustivat kesäkuussa 1920 Suomen sosialistisen
työväenpuolueen SSTP:n. Puolueen ohjelma oli kommunistinen, mutta
se saattoi aloittaa toimintansa, koska se ei liittynyt Moskovan
johtamaan vallankumoukselliseen kommunistiseen internationaaliin,
Komintermiin.
SSTP:n perustaminen
kiristi taistelua Suomen työväenliikkeen pääsuunnasta. Puolue
veti puoleensa SDP:n vasemmistoa, ja sihen liittyi
sosiaalidemokraattisia lehtiä ja järjestöjä, mm. Suomen
Ammattijärjestö. SSTP:n yllä oli alituinen lakkautusuhka, mutta
puolue ei pitänyt kynttiläänsä vakan alla. Se pyrki SKP:n
ohjeiden mukaisesti jäytämään porvarillisen
yhteiskuntajärjestelmän perusteita, ja Itä-Karjalan kriisin aikana
se piti näkyvästi Neuvosto-Venäjän puolta. Osin SSTP:n tiliin
luettiin Savukoskella helmikuussa 1922 puhjennut läskikapina, jonka
SKP oli todennäköisesti järjestänyt kostoksi suomalaisten
osallistumiselle Itä-Karjalan kansannousuun.
SSTP:n toiminta johti
vastaiskuun. Kyösti Kallion hallitus aloitti tiukat toimet
kommunismin tukahduttamiseksi. Toukokuussa 1923 SSTP ymmärsi
päiviensä olevan luetut, minkä vuoksi se perusti toimintansa
jatkuvuuden turvaamiseksi Suomen työväenpuolueen STP:n.
Paidanvaihto ei onnistunut. Elokuussa 1923 STP:n johtomiehet ja
kansanedustajat pidätettiin, sen kirjapainot takavarikoitiin ja
lehtien ilmestyminen estettiin. Hovioikeus ja korkein oikeus
julistivat STP:n lakkautetuksi, ja 189 syytettyä tuomittiin
vankeusrangaistuksiin. Tämän jälkeen kommunistinen liike toimi
Suomessa maanalaisena. Se käytti vaikutuskanavanaan
ammattiyhdistysliikettä ja kykeni organisoimaan 1920-luvun lopulla
useita selvästi poliittisia lakkoja.
Otto Ville Kuusinen
Vuosi 1923
Lähdeaineisto Suomi
kautta aikojen ISBN 951-8933-60-X
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti