Miksi Suomi kesti?

Suomeen hyökännyt Neuvostoliitto sai vastaansa lähes yksimielisen kansan. Terijoen hallituksen perustaminen ja siviilikohteisiin suuntautuneet pommitukset lujittivat entisestään neuvostovihamielisyyttä, joka rakentui vanhan ”ryssänpelon” kommunisminvastaisuuden ja Stalin henkilön synnyttämän kammon varaan. Suomalaiset ymmärsivät, että Stalin aikoi tuhota maan itsenäisyyden.

Talvisodan henki oli parhaimmillaan solidaarisuutta ja ponnistelua yhteisen asian puolesta. Sitä ilmensivät SAK:n ja STK:n sopimus työmarkkinaneuvottelujen aloittamisesta sekä suojelukuntajärejstön ja sosiaalidemokraattisen puolueen sovinto, ja se huipentui vanien toimeenpanemiin rahankeräyksiin ja ilmoittautumisiin vapaaehtoisina rintamalle.

Työväestö asettui valtaosaltaan tukemaan puolustustaistelua. Kommunistien kanssa yhteistyössä olle kulttuurihahmot, kuten Arvo Turtiainen, Rauol Palmgren, Nyrki Tapiovaara ja Pentti Haanpää tarttuivat aseeseen muiden tavoin.

Aivan särötön kansan yhtenäisyys ei ollut. Kommunisteja oli turvasäilössä talvisodan aikana enimmillään 250, ja osa sosiaalidemokraateista suhtautui perinteisen nuivasti puoluejohtonsa veljeilyyn porvaerien kanssa. Näkyvimmin yhteisestä rintamasta poikkesi SDP:stä erotettu Mauri Ryömä, joka syytti avoimesti Väinö Tanneria Suoen porvariston ajaman onnettoman sotapolitiikan tukemisesta.

Myös tavallisen kansan keskuudessa oli soraääniä. Valtiolliseen poliisiin tehtiin lukuisia ilmoituksia vakoilijoista ja epäilyttävistä ihmisistä. Monet evakot joutuivat totetamaan, että kaikkien vauraiden maalaitalojen ja pappiloiden puunatuille lattioille ei haluttu laskea pakolaisia ”huonekaluja rikkomaan”. Isäntäväki saattoi myäs kiskoa kohtuuttomia vuokria tai kiristää ylihintoja elintarvikkeista. Työnsaantikaan ei ollut aina helppoa, kun jotkut tyänantajat ilmoittivat, etti mustalaisten ja karjalaisten kannata vaivautua.

Sotilaallisesti torjuntavoiton ratkaisivat kuningas Talvi, suomalainen yksimielisyys, neuvostoarmeijan puutteet ja suomalaiset rintamamiehet. Vaikka neuvostoarmeija oli miesmäärältään ja varustukseltaan ylivoimainen, sen iskukyky ei ollut samalla tasolla. Se oli melko huonosti varustautunut talvisotaan, ja upseereiden heikko taso heijastui joukkojen henkeen. Kun upseerit pelkäsivät joutuvansa teloitetuksi, jos eivät saavuttaisi tavoitteitaan, miehistätappioille ei pantu juuri minkäänlaista merkitystä. Puna-armeijan taktisessa ajattelussa tavalliset rivisotilaat olivat elävää materiaalia, jota uhrattiin säälittä.

Kun lisäksi neuvostoarmeijan puolutushaarojen ja aselajien yhteistyä ei toiminut, se ei voinut käyttää tehokkaasti hyväkseen voimakasta tykistötulta ja panssarivaunujoukkoja eikä ilmavoimiaan. Runsas kalusto sitoi joukot maanteille, jolloin maastossa liikkuvat suomalaiset saattoivat käydä niiden kimpppuun sivustasta tai selustasta.

Suomalainen taistelutaktiikka perustui joukkojen hiihto- ja maastonkäyttöön, liikkuvuuteen ja tottumukseen talvisiin olosuhteisiin. Aivan ongelmatonta suomalaistenkaan puolustautuminen ei ollut. Erityisesti joukkojen johtamisessa oli puutteita ja huolto sekä viestiyhteydet kärsivät ongelmista, jotka olisi pitänyt ratkaista jo rauhan aikana. Esimerkiksi Kannaksen suuri vastahyökkäys pysähtyi ensi sijassa johdon kokemattomuuteen suurten joukkojen käsittelyssä.

Talvisodan torjuntavoitin takana oli etenkin reservin miesten ja upseerien henkilökohtainen taistelukyky, mikä näkyi mm. rintamiesten taistelukyky, mikä näkyi mm. rintamamiesten hellittämättömyytenä, vähäisen tyksitulen tarkkuutena, panssarivaunujen uhkarohkeana tuhoamisena ja vaativana ”mottisotana”. Suurin sankari oli suomalainen soturi, joka kaikessa hallitsemattomasa ja alkukantaisessa yksilöllisyydessään ei suostunut antamaan periksi.

Lähdeaineisto Suomi kautta aikojen ISBN 951-8933-60-X