sunnuntai 18. toukokuuta 2014

Suomussalmen valtaus


Simo Häyhä oli yksi talvisodan legendaarisimmista hahmoista. Hän kaatoi lähteestä riipuen 200-453 vihollista, Hurjimpana päivänä 21.12.1939 kaatui 25 venäläistä.

Suomalaiset valtasivat 28.12.1939 Suomussalmen takaisin useiden yritysten jälkeen. Suomalaiset olivat odottaneet puna-armeijan vastahyökkäystä Suomussalmella, mutta sellaista ei koskaan tullut. Sen sijaan sinne kaivautunut Neuvostoliiton 163. divisioona alkoi irtautua asemistaan Kiantajärven jäätä pitkin. Vetäytyviä joukkoja tukivat panssari- ja ilmavoimat. Niinpä useita päiviä kestäneiden sitkeiden taisteluiden jälkeen suomalaiset miehittivät tyhjilleen jääneen Suomusslamen kirkonkylän ilman taisteluita. Osa joukoista oli tuolloin valvonut jo viisi vuorokautta peräjälkeen. Myös luonnonolot olivat ankarat, sillä pakkasta oli Suomussalmella useina päivinä yli 40 astetta.

Venäläiset saivat vetäytyä aluksi rauhassa, sillä kiväärit eivät ylettäneet jäällä maanneisiin. Kenttätykistö puolestaan ei voinut ampua, koska joku hevosmies oli katkaissut tulenjohtuepaikan ja tuliaseman välisestä puhelinkaapelista pätkän kuormansa sitomiseen. Osa suomalaisista joukoista ryhmistettiin vielä takaa-ajoon, joka kesti joulukuun loppuun asti. Juntusrantaan, Kiantajärven pohjoispuolelle, 163, divisioona järjesti itsensä puolustukseen. Se oli kuitenkin lyöty perusteellisesti. Divisioonan vahvuus oli alun perin noin 23 000 miestä, joista se menetti kaatuneina ja haavoittuneina nooin 6000-7000, lisäksi saatiin noin 300 vankia. Sitä vastaan taistelleet suomalaiset i. Divisioona ja Ryhmä Susi menttivät yhteensä 1000 sotilasta kaatuneina, haavoittuneita tai kadonneina. Sotasaaliikseen suomalaiset saivat muun muassa 15 panssarivaunua ja s6 kenttäkeittiötä.

Neuvostojoukot tekivät tiedustelyhyökkäyksten omaisia iskuja suomalaisten asemiin Kannaksella, ja erään sellaisen tuloksena syntyi pieni läpimurto Hatjalahdessa. Viisi hyökkäsyvaunua murtautui yöllä suomalaisten asemiin panssariesteeseen tehdyn aukon kautta. Puna-armeijan jalkaväki ei kuitenkaan ollut mukana juonessa, ja yksin jääneet panssarit olivat helppo maali. Kaksi niistä tuhottiin, kaksi vallattiin ja yksi pääsi pakenemaan. Aluetta puolustaneen 4. Divisioonan esikunnassa pääteltiin kyseessä olleen vihollisen tiedustelutoiminta, jolla pyrittiin selvittämään puolustajien ryhmitystä ja vahvuutta.

Laatokan Karjalassa suomalaiset jatkoivat Kitilän suunnalla hyökkäystään kohti Sortavalaa pyrkineitä Neuvostoliiton joukkoja vastaan. Toinen venäläisten huoltoteistä saatiin katkaistua, mutta Ruhtinaanmäen suunnalla taistelu oli takkuisempaa hyvin linnoitettuja neuvostoasemia vastaan.

Osasto Pajari oli 29.12.1939 ajanut venäläisiä takaa Ägläjärven valtauksen jälkeen ja ryhmittynyt puolustukseen Aittojoki-linjalle, jokan pohjoispäätä hallitsi Viitavaara. Suomalaiset valtasivat tämän tärkeän maastokohdan 29.12. ja aloittivat pari viikkoa kestäneet taistelut kumpareen hallinnasta. Paikalla taisteltiin tammikuun puoleenväliin asti, sillä myös venäläiset katsoivat sen tärkeäksi. Jatkuvat hyökkäysyritykset ja tykkituli kuitenkin kuluttivat joukkoja eikä Viitavaaran pitämistä enää katsottu tappioiden arvoiseksi.
Suomalaiset luopuivat mumpareesta lopulta 14. ja 15,1. välisenä yänä vihollisen huomaamatta. Viitavaara jäi neuvostoliittolaisille. Päämaja huomautti johtajia tällaisten taisteluiden tarkoituksenmukaisuudesta.

Summassa ja Keljassa, jotka olivat olleet ankarien hyökkäysten kohteina aikaisemmin, neuvostojoukot jatkoivat tunnusteluaan ja tekivät rahoitettuja hyökkäyksiä suomalaisten asemia vastaan saadakseen selville puolustajien joukkojen vahvuutta ja ryhmityksiä. Nämä hyökkäykset lyötiin takaisin.

Sallan suunnalla oltiin siirrytty partio- ja sissisotaan, jolla pyrittiin aktiivisesti häiritsemään vihollisen huoltoa ja muuta toimintaa. Ryhmän tai joukkueen vahvuiset osastot ( 10-40 miestä) toimivat syvällä vihollisen selustassa, joskus jopa kymmenien kilometrien syvyydessä. Ensimmäiset iskut kohdistuivat Neuvostoliiton 122. Divisoonan selustaan, ja niillä katkaistiin sen johdinlinjat useista kohdista sekä tuhottiin yhdeksän autoa.

Kannaksella alkoi 30.12. hiljaisempi vaihe ennen vuoden vaihdetta. Päivän aikana tapahtunut neuvostohyökkäys vasta jäätynyttä Laatokkaa pitkin oli tiedusteluluontoinen, ja se lyötiin takaisina. Puna-armeija oli epäonnistunut yrityksessään murtaa Suomen puolustus salamasotataktiikalla. Suurvallan arvovalta oli joutunut koetukselle, ja sille oli tärkeää saada sotilaallinen voitto pienestä naapurimaastaan. Suomen torjuntavoitioista seurasi vaihdoksia ja uudenjärjestelyjä Neuvostoliiton joukoissa.

Myös suomalaiset tekivät hyökkäsysuunnitelmia. Raatteen tietä pitkin edennyt Neuvostoliiton 44. Divisioona käskettiin tuhota. Neuvostodivisioona oli tulossa kohti Suomussalmea hyökänneen 163. Divisioonan avuksi. Näiden joukkojen oli ollut tarkoitus katkaista Suomi Oulun kohdalta.

Suomen 9. Divisioona aloittaisi hyökkäyksen 2-3 vuorokauden kuluttua levon ja ryhmittelyjen jälkeen. Neuvostodivisioona ei kuitenkaan saanut olla rauhassa, vaan sitä häirittiin sissihyökkäyksillä, jotka söivät sotilaiden moraalia. Kerrotaan muun muassa, että kokonainen neuvostopataljoona lähti pakoon laukaustakaan ampumatta kuultuaan hiihtämisen ääniä lähimaastosta. ”Suomalaiskauhu” oli omiaaan leviämään korpitien varteen kaivautuvassa joukossa.

Suomen 9. Divisioona, jota johti eversti Hjalmar Siilasvuo,oli käymässä taisteluun Raatteen tiellä. Ensimmäinen suurempi taistelu vihollisen kanssa käytiin 31.12., kun Sissi Pataljoona 1 sai tehtäväkseen kiertää vihollisen selkään, sillä näytti, että se pyrkisi irtautumaan kohti itää.
Ollessaan matkalla ukrainalaisten selustaan SissiP 1 kohtasi vastaan kiertävän neuvostopataljoonan. Seurasi kaikkiaan neljän tuntia kestänyt taistelu, jonka aikana suomalaiset etenivt kohti neuvosliittolaisten asemia mutta joutuivat pysähtymään hyvin varustettujen linnoitteiden eteen.

Neuvostoliiton 44. Divisioona oli kaivautunut Raatteen tien vierustoille pitkään ja kapeaan siilipuolustukseen tien varsin suuntaisesti. Suomalaisten suunnitelmana oli aluksi saartaa neuvostojoukot, sulkea niiden pakotie ja sitten pilkkoa ne metsästä kohti tietä suuntautuvilla hyökkäyksillä osiin, jotka voitaisiin saartaan ja tuhota. Suomalaiset aloittivat varsinaiset hyökkäyksensä seuraavana päivänä.

Neuvostokonee ilmestyivät päivän aikana usean paikkakunnan ylle. Oli talvinen kirkan pakkaspäivä, mikä oli omiaan lisäämään pommitusintoa. Raskaimmat iskut ottivat vastaan Jyväskylä ja Vaasa, lisäksi muun muassa Tammisaarta ja Nurmijärvea pommitettiin. Jyväskylässä pommit putosivat suoraan kahteen suojakaivantoon, joihin ihmiset olivat paenneet pommituksia. Täysosumat vaativat 13 uhria. Kaikkiaan Jyväskylässä sai päivän pommituksissa surmansa 21 ihmistä. Myös aineelliset vahingot olivat suuret.


Lähdeaineisto Ilkka Enkenberg ISBN 978-952-220-706-7

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti