1930-luvun Suomi

Nuoren itsenäisen Suomen kansalaiset olivat ylpeitä omasta maastaan ja kansastaan, joka pärjäsi monen mittapuun mukaan hyvin maailman turuilla. Suomalainen naiskauneus juhli maailmalla jo 1930-luvulla. Ester Toivonen valittiin 1934 Miss Euroopaksi ja kolme vuotta hänen jälkeensä saman tittelin saavutti Britta Wickström. Taiteen ja kirjallisuuden allalla saavutettiin merkittävää kansainvälistä menestystä. Joulukuussa 1935 juhlittiin näyttävän kansainvälisesti Jean Sibeliusta tämän täyttäessä 70 vuotta. Sodan kynnyksellä sai F.E. Sillanpää arvostetun kirjallisuuden Nobelin palkinnon.

Nuori kansakunta ei menestynyt huonosti muillakaan elämänaloilla. Urheilun saralla Suomea juoksivat maailmankartalle mm. Hannes Kolehmainen, Paavo Nurmi ja Ville Ritola. Suomalaisten itsetuntoa nostatti myös 1930-luvun lopussa maallemme myönnetyt olympiakisat, jotka nostivat Suomen kansainväliseen polttopisteeseen. Helsingille oli myönnetty oikeus järjestää vuoden 1940 olympiakisat ja näitä kisoja silmälläpitäen useat tunnetut urheilujohtajat ja huippu-urheilijat vierailivat Suomessa ja Helsingissä ottamassa tuntumaa tulevaan olympiakaupunkiin.

Suomen maine maailmalla oli muutoinkin hyvä. 1930-luvun vaihteessa Suomi maksoi velkansa USA:lle ja saavutti maineitta asioistaan huolehtivana kansakuntana.

Tilanteen kiristyttyä nousi vapaaehtoisella pohjalla tehty maanpuolutustyö arvoonsa. Sodan varalta olivat koko 1920- ja 1030-luvun tehneet omaa työtään Suojeluskuntajärjestö ja Lotta Svärd. Maanpuolutuskyvyn kannalta tärkeä järjestö oli myös Sotilaskotiliitto, jonka aluunpaneva ajatuksen toivat jääkärit Saksasta tullessaan vuonna 1918. Oma tärkeä osansa oli tietysti myös Suomen Punaisella Ristillä.

Kuva Lotta Svärd-järejstön 20-vuotisjuhlallisuuksista, joihin osallistui lukuisa joukko valtakunnan silmäätekeviä.

Ensimmäinen merkki Neuvostoliiton konkreettisista aikeista Suomen suhteen saatiin vuonna 1938, jolloin Stalin käynnisti Suomen kanssa salaiset neuvottelut. Aiheena näissä keskusteluissa oli Leningradin turvallisuuden takaaminen, Neuvostoliitto katsoi, että valtakuntien välinen raja kulki liian lähellä Leningradin miljoonakaupunkia. Tällä syyllä Neuovstoliitto vaati Suomelta suuria alueluovutuksia. Käydyissä neuvotteluissa Suomi katsoi johdonmukaisesti, ettei maamme ollut uhka Neuvostoliitollle, joten Suomen hallitus kieltäytyi ryhtymästä mihinkään Neuvostoliiton esittämiin aluevaihtoihin tai muihin kouriintuntuviin toimiin.

Paasikivi seurueineen lähdössä ensimmäiselle neuvottelumatkalle 12.10.1939

Suomen asenne ei luonnollisestikaan miellyttänyt Stalinia, ja kun neuvottelut eivät johtaneet tuloksiin, julkisti Neuvostolitto lokakuun alussa 1939 neuvottelut lähettämällä Suomelle kutnsun saapua Moskovaan keskustelemaan ”ajankohtaisista poliittisista kysymyksistä:” Suomen neuvottelijaksi matkaan lähetetty J.K. Paasikivi sai Kremlissä vastaansa entisestään koventuneet vaatimukset, joihin sisältyi mm. Karjalan kannaksen osan sekä Suomenlahden ulkosaarien luovuttaminen Neuvostoliiton haltuun.

Neuvostoliiton vaateet olivat niin kovat, ettei niitä olut tarkoitettukaan hyväksyttäviksi. Itse asiassa Stalin oli aloittanut sotaretken valmistelut Suomeen Leningradin sotilaspiirissä jo syksyllä 1938, joten diktaattori arveli hyvissä ajoin ennen neuvottelujen aloittamist Suomen ongelman ratkeava – jos ei hyvällä, niin sitten pahalla.

Synkästä tilanteesa huolimatta mielialat Suomessa olivat syksyllä 1939 loistavat. Suomalaisten mielialan ja tunteet vangitsi osuvasti kirjailija F.E: Sillanpää runossaan, joka julkaistiin lokakuussa 1939 Suomen Kuvalehdessä. Vähän myöhemmin se sävellettiin marssiksi, jonka tahdissa sitten edettiin koko sota-aika. Varsinkin runon viimeinen säkeistö kouraisi syvältä kaikkien kansalaisten tuntoja:

Mitä lieneekin aarteita Suomessa,

toki kalleihin on vapaus.

Tääl suorana seistä ja kaatua

joka miehellä on oikeus.

Siis te lapaset ja vanhukset,

ja te äidit ja morsiamet;

niin kauan teilla on suojattu lies,

kun on pysytssä yksikin mies.

Lähdeaineisto Jouni Kallioniemi Suomalaiset isänmaan asialla ISBN 951-97093-2-0

Haupitseilla ja haulikoilla

Talvisodassa ei ollut kysymys mistä tahansa vihollisesta, vaan maasta, jolla oli 1930-luvun lopulla maailman suurin aseteollisuus ja joka sijoitti suurvalloista eniten maanpuolustukseen bruttokansantuotteensa nähden.

Malli Cajander on saanut nimensä A.K.Cajanderin maaliskuusta 1937- joulukuun alkuun 1939 istuneesta punamultahallituksesta, joka talvisodan sytyttyä sai luottamuksen eduskunnalta ja korvattiin laajemmalla Risto Rytin ”sotahallituksella”. Konkreettisesti malli Cajander syntyi loppukesän 1939 verbaalisessa väittelyssä sotamarsalkka C.G.Mannerheimin sekä pääministeri Cajanderin ja valtionvarainministeri Väinö Tannerin välillä edellisen vaatiessa vielä lisää varoja maanpuolustukseen ja jälkimmäisen suhteuttaessa puolustusmenoja muuhun yhteiskunnalliseen kehitykseen maassa.

Ylimääräisten harjoitusten alkaessa syksyllä asetakkeja ja -housuja riitti seitsemälle kymmenestä, päällystakkeja neljälle kymmenestä ja sotilasjalkineita miltei kolmelle kymmenestä. Todellisuudesa vaatetukseen liittyneet ongelmat ratkaistiin suhteellisen nopeasti eikä niillä ollut merkitystä itse sodankäyntiin. Ja ruokaakin riitti, kun päiväateria sisälsi 4140 kcal.

Malli Cajanderista ja Suomen puolustusvoimien 1930-luvun materiaalisesta puolutusvalmiudesta harvoin esitetään konkreettisia perusteita tai suhteutetaan asioita maamme tuolloiseen kantpkykyyn tai ylipäätänsä mihinkään.

Suomessa ryhdyttiin 1920-luvulla panostamaan sotataloudelliseen suunnitteluun, ensin kahdessa sotatalouskomiteassa ja vuodesta 1929 taludellisessa puolustusneuvostossa. Vuodesta 1936 alkaen suunnittelu toteutettiin puolustusministeriön sotatalousosastolla, jota johtamaan määrättiin tammikuussa 1936 Leonard Grandell. Kysymys ei ollut pelkästään puolutusvoimien matariaalisista tarpeista huolehtimisesta. Suunnitelmissa olivat mukana myös koko kansantalouden toimivuus ja siviiliväestön aineelliset tarpeet mahdollisessa kriisitilanteessa.

1920-luvull Suomessa sotatalouden suunnittelua haittasi puolustusvoimien haluttomuus antaa sotatalosukomiteoille tietoja sotilaspuolen asioista. Yhtenä merkittävänä askeleena armeijan materiaalisen puolustusvalmiuden kannalta voi pitää helmikuussa 1935 asetettua valtiontalouskomiteaa valtioneuvos J.K.Paasikiven johdolla. Jaos valmisteli puolustusministeriön tekemän pohjatyön perusteella perushankintaohjelman, jonka komitea hyväksyi, ja hallitus vei asiaa eteenpäin. Paasikiven komitea katsoi, että armeijan perushankintaohjelmaan tarvittiin 1678 miljoonaaa markkaa eli vuoden 1935 lisätalousarvioon 100 miljoonan lisäksi vähintään 210 miljoonaa markkaa lisää vuosina 1936-1942.

Taloudellisen puolustusvalmiuden suunnittelu siirrettiin 1936 puuolutusneuvoston puheenjohtajan sotamarsalkka Mannerheimin toivomusten mukaan sotilaiden johdettavaksi. Puolustusasetuksella 30. tammikuuta 1937 ministeriöön perustettiin sotatalouspäällikön virka, joon nimitettiin kenraalimajuriksi ylennetty Grandell. Se turvasi Mannerheimin mahdollisuuden tulla kuulluksi ja huomioon otetuksi sotalaoudellisessa suunnittelusa ja päätöksenteossa. Sotatalousosaston avuksi perustettiin maaliskuussa 1937 alusta saksalaisesikuvien mukaiset teollisuuspiirit Helsinkn, Turkuun, Tampereelle, Kuopioon ja Seinäjoelle ( myöhemmin Kokkolaan) sotateknisen koulutuksen saaneen upseerin johdolla. Sotatilan varalle oli olemassa suunnitelmat maan jakamisesta 43 teollisuusalueeseen.

Suomessa puolustuslaitoksen hankinnat suunnattiin 1920-luvun alun jälkeen lähes kokonaan kotimaisen tuotannon varaan, mikä pitkälti johtui eri intressipiirien halusta turvata omia asemiaan tässä yhteydessä. Tämä synnytti kotimaista ja valtion omistamaa sotatärkeää teollisuutta, jonka käyntiin saaminen vaati sekä aikaa että rahaa. Siksi tuotanto ei toiminut täysillä talvisodan syttyessä. Valtion omistamaan aseteollisuuteen luettiin 1918 perustettu Valtion laivatelakka Helsingissä ja Suomenlinnassa, ilmavoimien ilailutelaksta kehittynyt Valtion lentokonetehdas Helsingissä ( vuodesta 1937 Tampereella), Lapualle 1923 perustettu Valtion patruunatehdas ja 1926 Jyväskylässä aloittanut Valtion kivääritehdas, Vuonna 1935 esitettiin perushankitojen yhteydessä valtiojohtoisen tykkitehtaan perustamista. Valtion ruutitehdas oli aloittanut toimintansa Laukaan Vihtavuoressa vuonna 1926. Yksityisiä oli lähinnä kolem Tikkakoski Oy ( per. 1912) Oy Sytytin ( per.1929) aj Oy Sako Ab ( per.1921). Kotimaisen tuotannon suosiminen merkitsi varustautumisen kannalta sitä, että käytettävissä olleella rahamäärällä kyettiin ostamaan vähemmän tarvikkeita kuin mitä samalla summalla olisi saatu ulkomailta.

Sodan syttyessä Suomi oli hyvin maatalousvaltainen maa, jossa kolme viidesosaa työvoimasta luettiin alkutuotannon piiriin. Kolmekymmentäluvulle osuivat kansantalouden kultaiset vuodet, kun bruttokansantuote kasvoi kohisten. Hyvien aikojen ansioista ulkomainen velkamme aleni vuosikymmenen kuluessa noin kymmenestä miljardista markasta lähelle nollaa ja Suomi saavutti Yhdysvalloissa maineen maana, joka maksoi aina velkansa.

Suomen puolustusmenot olivat 15-20 prosenttia valtion kokonaismenoista, ja ne kasvoivat reaalisesti maailmansotien välisen ajan. Erityisesti 1920-luvun lopun laivasto-ohjelma sai rahaa, mikä vääristi sotilasmenojen rakennetta maavoimien kannalta katsottuna, Bruttokansantuotteeseen verrattuna Suomessa liikuttiin uli kahdessa prosentissa, mikä ylitti esimerkiksi Ison-Britannian vastaavan luvun. Sen aikaiset puolustusmenot kasvoivat tuntuvasti. Silti sen puolustusministeri Juho Niukkanen näki, että kaieksta sotavarustuksesta vallitsi puute.

Talvisota ja koko toinen maailmansota merkitsivät huomattavia menojen lisäyksiä Suomen valtiolle, erityisesti puolustusmenoina.

Talvisodan alkaessa Suomen armeijalla oli käytössään 255 000 kivääriä. Määrä oli kasvanut viiden edeltävän vuoden aikana reilulla neljänneksellä. Talvisodan päättyessä kiväärejä oli käytössä liki kaksi kolmasosaa enemmän kuin sodan alkaessa. Kotimaasta saatiin 83000 ja ulkomailta 77000 kivääriä sekä sotasaaliina vielä 25000 kivääriä.

Tykistöäkin Suomella oli, mutta talvisodan alkana sen ammusten päiväkiintiö oli vain muutamia kranaatteja tykkiä kohden. Talvisodan alkaessa armeijan käytössä oli 317 kenttäkanuunaan ja 279 kenttähaupitsiä ja sodan lopussa 460 kenttäkanuunaa ja 483 kenttähaupitsiä. Koko tykistön lisäys tuli ulkomailta.

Laivatolla oli talvisodan alkaessa käytössään parisataa laivaa ja liki neljäsataa moottorivenettä. Merivoimien hankinnoista kahdenkymmenen 45 torpedon hankinta tammikuussa 1940 Italiasta aiheutti jälkiselvittelyjä kuten 150 merimiinan hankinta samasta maasta.

Kansainvälisessä vertailussa talvisotaan lähtenyt Suomi pystyi mobilisoimaan rintamalle huomattavan suuren osan miespuolisesta väestöstään.

Kokonaisuutena ottaen voidaan sanoa, että Suomi oli suhteellisen hyvin valmistautunut talvisotaan, vaikka kansan mieliin on iskostettu ns. Cajanderin malli.

Lähdeaineisto Henrik Meinandet Historian kosto Suoomen talvisota kehyksissään Ilkka Nummelan kirjoitus ISBN 978-952-234-327-7

Sa nuori, itsevarma nykyisyys

Viipurissa, tuossa hyvinvoivassa ja touhukkaassa Itä-Suomen pääkaupungissa, vietettiin lippurivitöt hulmuten soitto- ja laulujuhlia heinäkuussa 1937. Päivä paistoi ja Salakkalahden kimallus sekoittui vierailijoiden kansallispukujen väriloistoon. Juhlapuheissa katsottiin pystypäin tulevaisuuteen. Mikään ei tuntunut huolettavan keskikesän päivistä nauttivaa musiikkiväkeä. Karjala-lehti kirjoitti juhlien aikaan vieraiden iloksi, että suomalaisuus oli saanut suurta suosita Pariisin maailmannäyttelyssä.

Kesästä 1933 kesään 1939 oli lämpimän ilmastoaallon kautta, myös talouden, kulttuurin, sosiaalisen huollon ja poliittisen toimintakulttuurin uudistamisen ja kohentamisen aikaa. Uskoa monipuoliseen kansalliseen kasvuun ja sitä kautta valoisaan valtiolliseen tulevaisuuteen 3,5 miljoonaiselle maalaiselle kansalle loi ensinnäkin Suomen kansainvälisen geopoliittisen aseman stavilisoituminen. Hyökkäämättömyyssopimus Neuvostoliiton kanssa saatiin vihdoin paperille 1932, ja sitä jatkettin 1934. Turvallisuusajattelu vahvistui myös jo lähtokohtaisestaa uskosta Kansainliiton kykyyn hoitaa globaalit kriisit ja turvata pienen valtioiden herkkä asem suurten imperiumien ja kansojen liitossa. Neuvostoliiton yhdistyminen Kansainliiton jäseneksi 1934 oli omiaan vahvistamaan luottamusta Suomen mahdollisuuksiin pysyä erillään maailmanlaajuisista konflikteista. Lisäksi eduskunta hyväksyi 1935 yksimielisesti Suomen liittymisen pohjoismaisseen puolueettomuuspolitiikkaan, mikä sekin valoi uskoa Suomen kansan ja valtion turvalliseen tulevaisuuteen,

Toinen kansallista optimismia lujittanut puoluepoliittinen tapahtumaketju liittyi sisäpoliittisen elämän uusiin avauksiin eli metsähallituksen pääjohtajan Aima Cajanderin punamultahallituksen nimittämiseen keväällä 1937. Sosiaalidemokraatit olivat nyt ensimmäistä kertaa sitten vuoden 1917 hallitusyhteistyössä oikeistopuolueiden kanssa, Mallia vasemmisto-talonpoikaisesta hallituksesa otettiin Ruotsista. Aikakauden vaiettuja aiheita oli muun muassa sisällisodan käsittely häävinnen näkökulmasa. Nuoren valtion uhoa voidaan nähdä yhä kannatusta saaneissa Suur-Suomi-puheissa jotka kiihtyivät sittemmin huippuunsa Suomen ja Natsi-Saksan liiton myötä.

Turvallisuutta tuovan hyökkäämättömyyssopimuksen ja korosteidsen valtiollisen itsevarmuuden lisäksi kolmas kansalaisissa toivoa herättänyt muutosprosessi liittyi talouselämän elpymiseen vuoden 1932 jälkeen. Lisäksi uudet talouselämän avaukset, Jäämerentien valmistuminen Rovaniemeltä Petsamoon 1933 sekä Kolosjoen nikkelikaivoksen rakentamisprosessin käynnityminen 1937 sekä kaivokseen littyvä kansainvälinen yhteistyö – saivat uskomaan, että pohjoinen kauppareitti tulisi olemaan Suomen talouden ennen näkemätön valttikortti menestykseen.

Vahva koulutususko oli lyhyen 30-luvun avainohjelmia, ja se johti myös käytännön toteutuksiin. Nuorison elämä jäsentyi koulutuspolkujen monipuolistumisen myötä aivan toisen näköiseksi kuin heidän vanhempiensa tulevaisuudenhaaveet olivat olleet.

Suomalaiskaupunkien katukandan pukeutumisessa alkoi pilkahdella tuon tuosta mannermaisia muotivaikutteita, kuten naisen asusteiden midipituiset jakkupukuluomukset viskooseineen ja vetoketjuineen viestittivät.

Neljäntenä 1930-luvun ihmisten tulevaisuuden uskoa ruokkivana tekijänä mainittakoon aikakauden perhepoliittiset ratkaisut, jotka ulottuivat aivan ruohojuuritasolle. Perheistituutioa, vaikka sekin oli muodoltaan erilainen kuin muutamia vuosikymmeniä aikaisemmin, oli yhä yksilöllinen turvapaikka nopeiden muutosten maailmassa. Juuri rutiininomainen arki toi turvallisuuden tunnetta.

Uudesta sosiaalisesta ajattelusta kertovat myös lukuisat 30-luvulla toteutut lainsäädännölliset uudistukset, Terveydenhuoltolaki, tuberkuloosi- ja piirisairaalajärejstelmät, lastensuojelulaki, perheellistymistä tukeva väestöpolitiikka, ennen muuta vähävaraisia äitejä kannustava äitiysavustuslaki suosittuine äitiyspakkauksineen ( 1937), ensimmäinen kansaneläkelaki ja alkoholistihuollon kehittäminen alkoivat vähin erin muuttaa uskoa helpompaan ja turvatumpaan tulevaisuuteen. Yhä laajemmaksi tiedonvälittäjäksi levinnyt Yleisradio vastasi perhekeskeisen vuosikymmenen haasteisiin ja alkoi lähettää suuren suosion saanutta Suomisen perhe-kuunnelmaa vuodesta 1938.

Laajemmassa katsannossa edellä mainitut sosiaaliset uudistukset kertovat hyvinvointivaltioprosessin käynnistämisestä myös Suomessa.

Lähdeaineisto Heikki Menannder Historian kosto ISBN 978-952-234-327-7 Mari Lähteenmäen kirjoitus

Presidentti K.J.Ståhlbergin kyyditys

Presidentti K. J. Ståhlbergin kyyditys

https://fi.wikipedia.org/wiki/K._J._St%C3%A5hlbergin_kyyditys

Luettelo K. J. Ståhlbergin kyydityksestä tuomituista

https://fi.wikipedia.org/wiki/Luettelo_K._J._St%C3%A5hlbergin_kyydityksest%C3%A4_tuomituista

Laillisuusmies Ståhlberg Lapuan liikkeen hampaissa

http://yle.fi/aihe/artikkeli/2006/09/08/laillisuusmies-stahlberg-lapuan-liikkeen-hampaissa

Eduskunnan puhemiehen Kyösti Kallion tervehdyspuhe
presidentti ja rouva Ståhlbergille 
Helsingin asemalla 16.10.1930

http://yle.fi/aihe/artikkeli/2006/09/08/laillisuusmies-stahlberg-lapuan-liikkeen-hampaissa

Veli-Pekka Lehtola, Presidentin kyyditys. Presidentti Ståhlberg, kenraali Wallenius ja kiihkon aika 1930, Otava, 210 s., Keuruu 2010

http://tuomioja.org/kirjavinkit/2010/10/veli-pekka-lehtola-presidentin-kyyditys-presidentti-stahlberg-kenraali-wallenius-ja-kiihkon-aika-1930-otava-210-s-keuruu-2010/

Oikeistolaisia tuulia ja sosiaalidemokraattista kunnallispolitiikkaa 1918-1940

http://www15.uta.fi/koskivoimaa/valta/1918-40/

Ståhlbergin muilutus oli jo liikaa

http://www.iltalehti.fi/lapuanliike/stahlbergin-muilutus-oli-jo-liikaa/

Demokratian tulikoe

http://vanhahistoria.blogspot.fi/2013/12/demokratian-tulikoe.html

Mäntsälän kapina kuivui kokoon

Vihtori Kosola, Walde Sario, Kurt Martti Wallenius ja neuvottelija Elja Rihtnimei 6. maaliskuuta Mäntsälässä.

Vähäväkinen mutta vauraaksi mainittu maatalousvalainen Mäntsälä pohjoisella Uudellamaalla tiedettiin levottomaksi paikkakunnaksi, jossa oikeisto ja vasemmisto olivat ottaneet toistuvasti yhteen punakapian jälkeenkin. Kommunismi oli ajettu Suomessa maan alle, mutta Mäntsälän työväentalossa oli harjoitettu edelleen kiihotusta.

Kipinät leimahtivat liekkeihin, kun kokoomuksesta sosiaalidemokraatteihin loikannut kansanedustaja, filosofian tohtori Mikko Erich esitelmöi Ohkolan työväentalossa. Valtiovaltakin kaivoi tietoisesti verta nenästään, sillä provokatiivisen luonteen ymmärtänyt maaherra Bruno Jalander oli määrännyt 25 poliisia Erichin suojaksi. Mäntsälän tilaisuus oli myös presidentti Svihuvfudin ja Etsivän Keskuspoliisin tiedossa.

Tohtori Erich ehti verrata vahvassa kansansuosiossa ollutta Lapuan liikettä kommunismiin, koska hänen mukaansa molemmat tähtäsivät omaisuuden hävittämiseen. Erich myös paheksui kovasti Suomessa ilmenneitä väkivaltaisuuksia, joiden hän tulkitsi huonontaneen arveluttavasti maamme mainetta ulkomialla ja varsinkin läntisissä naapurimaissamme.

Iltamat alkoivat Hiski Salomaan Vapauden Kaiho-kappaleella ja ehtivät vanheta vain kymmenen minuuttia,ennen kuin pihalta sisään juossut poliisi ilmoitti töväentalon joutuneen saarretuksi. Ulkoa kuulunut laukaus keskeytti Erichin puheen. Tulitus jatkui taukoamatta parisen minuuttia. Muutama luoti löysi tiensä sisäänkin. Kukaan ei haavoittunut, mutta luoti lävisti kahden poliisin manttelinhelmat.

Tulitus loppui, kun Helsingistä saapunut merivoimien luutnantti Esra Emanuel Terä käski. Iltamaväki – joukossa oli paljon naisia ja lapsia – poistui peloissaan saartoketjun läpi, ja viimeisenä ulos saatettiin tohtori Erich. Häntä nuhdeltiin ankarasti mäntsäläläisten kiihottamisesti marxilaisella juutalaisuudella, Erichin annettiin kuitenkin nousta poliisiautoon, ja häntä lähdettiin viemään kohti Helsinkiä. Kello oli 21.20.

Erichin kerrottiin luvanneen ennen lähtöän, ettei hän tulisi koskaan enää Mäntsälään. Uusi Suomi oli kuitenkin tavoittanut tohtorin yöllä tämän kotoa Helsingistä. Erich kertoi lehdelle, ettei olisi missään tapauksessa sellaiseen lupaukseen suostunut.

Mäntsälän suojeluskuntatallle oli kokoontunut nelisensataa aseistettua miestä ympäri maan ”lottien keittämää kahvia juomaan”. He kieltäytyivät noudattamasta presidentti Svinhufvudin käskyä palata viipymättä takaisin kotiseudulle ”kuuliaisina maan laielle ja valalleen”. Päinvastoin Mäntsälään marssi lisää väkeä.

Maalaisliittolaisen Johan Emil Sunilan johtama hallitus antoi helmikuun 29. päivänä komunisteja vastaan suunnatun tasavallan suojelulain perusteella asetuksen, jonka nojalla Lapuan liikkeen johto määrättiin pidätettäväksi. Sotaväen päälllikkä Aarne Sihvo puolestaan oli valmis hyökkäämään panssarivaunujen ja tykistön tuella kapinallisten kimppuun.

Hämeenlinnaan kokoontunut Lapuan liikeen johto oli lähettänyt samana päivänä presidentille ja hallitukselle kirjelmän, jossa vaadittiin hallituksen eroa ja poliittisen suunnan muutosta. Jos niin ei kävisi, ei rauhallisuutta maassa voitaisi säilyttää.

Johto myös käski liikkeen kannattajien siirtyä aseistettuna Mäntsälään, ja sinne se sirtyi itsekin Vihtori Kosolan ja kenraali Kurt Martti Walleniuksen johdolla. Lapulaisiai hiersi eityisestin Svinhufvudin toiminta, silla ”Ukko-Pekkaa” oli totuttu pitämään liikkeen henkisenä tukimiehenä. Svinhufvudia alettiin kutsua ”Akka-Pekaksi”.

Otsikot lehdissä 29. helmikuuta väittivät, että Mäntsälään oli saapunut jo 3000 miestä, enimmäkseen Uudeltamaalta ja Etelä-Hämeestä. Tosiasiassa Mäntsälään oli saapunut vain satakunta miestä noin 400 miehen lisäksi. Joukon ehdoton vaatimus oli maaherra Jalanderin ja Ernst von Bornin ero. Viimeksimainittu oli aiemmin koetellut lapualaisten kärsivällisyyttä lausumalla: ”Nyt katsotaan, kuka tässä maassa määrää, hallitus vai Kosola”.

Uuden Suomen väliotsikko kysyi, saapuvatko Mäntsälän miehet Helsinkiin. ”STT ilmoittaa saaneensa sellaisia tietoja, että Mäntsälään kokoontuneiden aikomuksena lienee saapua Helsinkiin, sitten kun joukko on kasvanut riittävän suureksi. Tälle tiedolle emme ole saaneet minkäänlaista vahvistusta. Yksityiset retkeilijät lienevät kyllä sellaisiakin uhkailuja Mäntsälässä lausuneet. Toisaalta vakuutetaan, että mistään Helsinkiin saapumisesta ei ole ollut puhettakaan”.

Mäntsälän miehiä kämpissään sunnuntaina 6. maaliskuuta ennen antautumista.

Lehden Mäntsälän-kirjeenviahtaja esitti myös, että ammuskelu Ohkolan työväentalolla olisikin käynnistynyt työväentalon pihalta ammutuista laukauksista noin 100 metrin päässä ollutta miesketjua kohti. Sen jälkeen ketjussa olleet miehet olivat ampuneet noin puolen minuutin ajan laukauksia ilmaan kuten heitä oli kehoitettu.

Maaliskuussa otsikoitiin, että hallitus oli ryhtynyt toimiin järjestyksen palauttamiseksi. Tasavallan suojelulakia sovellettiin, ja Helsingin varusväkeä oli vahvistettu. Lisäksi vakuutettiin, että maassa vallitsi täysi rauha, vaikka joissakin paikoissa tapahtui mainittavaa kokoontumista.

Uuden Suomen pääkirjoituksessa kysyttiin ”Mitä tilanne vaatii?” Tekstissä haluttiin huomauttaa lehden olevan edelleen sillä kannalla, että tilanteen selvittelyä helpottaisi huomattavasti, jos hallitus vaihdettaisiin tai ainakin uudistettaisiin osittain. Lehden mukaan tuntui nimittäin siltä, että istuvalta hallitukselta puuttuivat edellytykset asioiden hoitamiseen, Pääkirjoituksessa muistutettiin lisäksi, että pääministerir Sunila oli vakavasti sairaana.

STT:n edustajalle tarjoutui mahdollisuus puhua puhelimessa Mäntsälän suojelukuntalolla majailevan aluepäällikkö Kivisen kanssa, mutta Kivinen kieltäyti jyrkästi antamaan mitään tietoja. Puhelimeen tuli siinä vaiheessa eräs liikkeen johtomiehistä, joka ilmoitti, että Mäntsälän miehet muodostavat vain etuvartiojoukon, jonka takana on suurempia joukkoja eri osissa maata. Suunnittelivatko Mäntsälän miehet matkaan Helsinkiin? Vastaus kuului ”Mitäpä me siellä tekisimme?”

Tankkeja Helsingissä Mäntsälän kapinan aikaan 3. maaliskuuta

Helsingissä kuitenkin varustauduttiin pahimpaan, Pääkaupunkiin johtavia teitä valvottiin, ja matkustusjunat tarkistettiin Pasilassa. Porin rykmentti kutsuttiin Turusta Helsinkiin, ja sotaväki toi Hämeenlinnasta kuusi tankkia. Kenttätykistörykmentti 1:stä Hyrylästä saapui puolestaan osasto, joka sijoitettiin kaartin maneesiin. Poliisin tukena oli lisäksi valkoisen kaartin joukkoja, Vanhankaupungin nuorisoseuran talolle asettuneen Uudenmaan rykmentin väen mukana oli myös konekiväärejä.

Suojeluskuntia oli kelletty liikehtimästä. Niiden ylipäällikön Lauri Malmivaaran mukaan suojeluskuntalaisten tuli noudattaa ainoastaan päällystonsä määräyksiä ottamatta vastaan mitään käskyjä ulkoa. Siihen liittyen Etelä-Pohjanmaan suojeluskuntapäällikkö Matti Laurila kielsi jyrkästi johtamansa piirin suojeluskuntalaisia lähtemästä liikkeelle minkään kanslian tai syrjäisen henkilön kehotuksesta.

Mäntsälän miesten muonituksesta huolehtineita lottia

Keskiviikkona 2. maaliskuutta kerrottiin, että Lapuan liikkeen johtoa yritettiin tuloksetta vangita Hämeenlinnassa. Hallituksen varotoimenpiteitä vahvistettiin edelleen. Kaksi kokoomusministeriä – sosiaaliminiseri Kaarlo Edward Kilpeläinen ja apulaisministeri Niilo Solja – antoivat vt. Niukkaselle tasavallan presidentille osoitetun eronpyyntönsä. Sittemmin eroilmoituksen jätti myös valtionvarainministeri Kyösti Järvinen. Viimeksi mainittu kuitenkin perui eronsa. Kilpeläisen tilalle hallitukseen tuli kansanopistonjohtaja Erkki Paavolainen ja Soljan tilalle kenraalimajuri Karl Lennart Oesch, ja viimeksi mainittu sai haltunsa kaikki järjestystä ja turvallisuutta koskevat asia.

Mäntsälässä tilanne oli lehtien mkaan ennallaan. Huhut siitä, että Helsingistä olisi lähetetty sotaväkeä Mäntsälään olivat Uuden Suomen uutisen mukaan kaikkea perää vailla ja mahdollisesti saaneet alkuntsa siitä, että Helsinkiin tuotu kenttätykistörykemntin osasto piti yhteyttä varsinaiseen majoituspaikaansa Tuusulaan.

Uusi Suomi sai myös yhteyden Mäntsälän suojeluskuntatalolle. Puhelimmen vastasi todennäköissti luutantti Artturi Vuorimaa: ”Mitä sinne kuuluu, tiedustelimme,” ”Mitäpäs tänne, hyvää vaan. Meillä on täysi työ ottaessamme vastaan ja luetteloidessamme uusia tulijoita sekä järjestäessämme heille majapaikkoja.” ”Montako miestä siellä oikeastaan on?. Vastaukseksi tuli vain naurahdus.

Mäntsälän miesten konekiväärikomppania ennen antautumista

Keskiviikkona 2. maaliskuuta tasavallan presidentti Svinhufvud otti ylimmän johdon järjestyksen palauttamiseksi.Svinhufvud antoi radiossa julistuksen, jossa hän käski aseisiin tarttuneita palaamaan koteihinsä. Käskyn joudatajien presidentti lupasi välttyvän rangaistukselta, Lupaus ei kuitenkaan koskenut kapinaan yllyttäjiä

Lapulaisiin vetosi myys kaksi muuta vahvempaan arvostettua miestä eli arkkipiispa Lauri Ingman ja valtioneuvos JohanRichard-Kalmari.

Suomalaiset pääsivät huokaisemaan helpotuksesta perjantaina 4. maaliskuuta. Uuden Suomen etusivun pääostikko ”Maa rauhoittuu” kertoi kaiken oleellisen. Tasavallan presidentin päämajan ilmoitettiin kuitenkin toimivan, kunnes järejstys on täysin palautunut.

Lapuan liikkeen johdon kerrottiin kokoontuneen Tampereella. Siellä oli Uuden Suomen mukaan tehty päätös miesten palauttamisesta Mäntsälästä kotiseudulleen. Edelleen tiedettiin, että itse tasavallan presidentti olisi puhunut puhelimitse kokouspaikkaan kovaäänsen välityksellä.

Uudessa Suomessa julkaistiin 4. maaliskuuta mielenkiintoinen ilmoitus ”Kuvia Mäntsälän tapauksista”, Ilmoituksen mukaan samalla viikolla ilmestyvä ”suuremmoisen sisältörikas” Suomen Kuvalehti sisältää neljä kookasta sivua ja kaikkiaan 13 kuvaa.

Mäntsälä oli valtakunnan ainoa kipupiste. Liikehdintää oli myös Jyväskylässä. Helsinkiin Tasavallan presidentin puheille saapui Uuden Suomen mukaan perjantaina Mäntsälään kokoontuneiden miesten lähetystö. Auton kärjessä oli valkoinen viiri. Lähetystöön kuului porvoolainen tuomari E.A. Järveläinen sekä kolme suojeluskuntapukuun pukeutunutta miestä. Lähetystö esitti presidentille toiveita, minkä jälkeen se sai poistua. Kosola ja Walenius eivät olleet lähetystön mukana. Miehiä Mäntsälässä oli vielä arviolta kolmesataa.

Lauantaina 5. maaliskuuta ilmestynyt Uuden Suomen lisälehti ilmoitti, että Mäntsälä saarretaan, mutta Jyväskylästä olivat miesjoukot jo poistunueet. Hallitus olii miehittänyt Mäntsälään johtavat tiet. Lapuan liikkeen johtajista everstiluutnantti Susitaival ja Arne Somersalo olivat edelleen Mäntsälässä. Kosolan ja Walleniuksen olinpaikkaa ei tiedetty.

Seuraavana päivänä kerrottiin , että Mäntsälän joukko hajaantuu kotiseudulleen ja että jäljelle jäävät enää loppuselvitykset. Liikkeen johtomiestan kerrottiin olevan Mantsälässä ja antautunevan viranomaisille. Niminä mainittiin Kosola, Wallenius, Koivisto, Malkamäki, Sario, Susitaival, Somersalo, Tuomisto ja Vuorimaa.

Viimein maanantaina 7. maaliskuuta päästiin uutisoimaan, että Mäntsälän joukko oli antautunut sunnuntaina ja johtajat oli pidätetty. Samalla voitiin ilmoittaa, että Suomen markka nousee nopeassa tahdissa. Mäntsälän kapina johti käytännössä Lapuan liikkeen lopettamiseen. Liikkeen johtohahmot, myös Kosola ja Wallenius tuomittiin vankeuteen.

Lähdeaineisto Iltalehti Lapuan liike Asko Tanhuanpään kirjoitus

Mäntsälän kapina

http://vanhahistoria.blogspot.fi/2013/12/mantsalan-kapina.html

Mäntsälän kapina

https://fi.wikipedia.org/wiki/M%C3%A4nts%C3%A4l%C3%A4n_kapina

Mäntsälän kapina kukistettiin radion avulla

http://yle.fi/aihe/artikkeli/2010/03/15/mantsalan-kapina-kukistettiin-radion-avulla

Elias Simojoki - heimosoturi, joka ratsasti pyhällä vihalla

http://yle.fi/aihe/artikkeli/2013/07/05/elias-simojoki-heimosoturi-joka-ratsasti-pyhalla-vihalla

Talonpoikaismarssi - Lapuan liikkkeen huippuhetki

Vihtori Kosola kannettiin ja heitettin Pallokentällä ennen marssia Senaatintorille.

Talonpoikaismarssi 7. heinäkuuta 1930 huipensi Lapuan liikkeen. Silloin lähes koko porvarillinen Suomi katsoi sen edustavan kansan terveen ytimen pyhää tahtoa, vaikka keinoissa kansanmiehet. Marssi vauhditti kommunistilakien säätämistä. Jälkiaallossa porvarit saivat hajoitusvaaleissa 1.-2.10.1930 kahden kolmasosan määräenemmistön, mikä tarvitaan perustuslakien muuttamiseen. Talonpoikaismarssi oli oikeistolaisen Lapuan liikkeen kannattajien Helsingissä 7. heinäkuuta 1930 järjestämä joukkotapahtuma. Siihen osallistui 12 000 marssijaa. Talonpoikaismarssia on pidetty Lapuan liikkeen merkittävänä voimannäytteenä.

Lapuan valtuuskunta lähetti kiertokirjeen Suomen talonpojille, joiden tuli marssia Helsinkiin ilmoittamaan, että kommunismi on kitkettävä Suomesta. Ajatus marssiin saattoi tulla Italiasta, jossa Benito Mussolinin johtamat talonpojat marssivat Roomaan 1922, mutta marssin suunnittelijan mukaan marssi oli suunniteltu vastaavanlaisen, Ruotsissa vuonna 1914 järjestetyn marssin mukaan. Marssireitti suunniteltiin muistuttamaan kenraali Gustaf Mannerheimin johtamaa valkoisten voitonparaatia Suomen sisällissodassa 1918.

Marssijat kuljetettiin autoilla Helsinkiin, merkittiin sinimustin nauhoin ja järjestettiin ryhdikkääksi rivistöksi. Nauhat marssijoille oli järjestänyt Minna Craucher. Marssijat ottivat vastaan Senaatintorilla presidentti Lauri Kristian Relander, pääministeri Pehr Evind Svinhufvud, Mannerheim sekä Lapuan liikkeen johtohahmo Vihtori Kosola.

Ester ja K.J.Ståhlbergin kyyditys pian vaalien jälkeen käänsi maltilliset porvarit lapualaisuutta vastaan. Liike vaikutti vielä presidentinvaaleissa 1931 P.E.Svinhuvudin voittoon 151-149, mutta sitten oli yhtä alamäkeä; ensin neuvottomuus alkuperäisten tavoitteiden toteuduttua, sitten surkea Mäntsälän kapina.

Talonpoikaismarssin esikuvia olivat Bondetåget 1914, jossa vaadittiin Ruotsiin vahvempaa maanpuolustusta sekä Italian fasistien ”marssi Roomaan” 1922. Toisaalta marssi muistutti valkoisten vointoparaatia 16.5.1918. Lapualaiset väläyttivät marssia painostaakseen tukahduttamaan kommunistien toiminnan. Tärkein painostuskeino oli tosin poliittinen väkivalta kyydityksineen. Vallankaappauksen pelossa Kyösti Kallion keskustahallitus rajoittikin jokseenkin laittomasti kommunistien toimintaa ja antoi 1.7. lakiesitykset vasemmiston nujertamisesta.

SDP:tä myöten nähtiin, että tarvittiin laajapohjaisempi hallitus, jonka laupualaisetkin hyväksyisivät. Näin syntyi 4.7. P.E.Svinhuvudin porvarillinen kabinetti, johon Lapuan liike ei kuitenkaan saanut omaa edustajaa. Ukko-Pekka vaati myös pahimista väkivaltaisuuksista luopumista.

Siviiliin siirtynyt tuleva kenraali Paavo Talvela johti järjestelyjä, joissa nojattiin suojeluskuntiin ja lottiin. Marssille lähdettiin kuitenkin siviilipuvussa, Minna Craucher hankki käsivarsinauhat.

Osanottajamäärä rajoitettiin 12 mieheen, lotat saivat tyytyä keittiötöihi. Ikäraja oli 24 vuotta, jotta harkintakykyä riittäisi. Suuren joukon kuljettaminen ja huoltaminen oli ajan olooissa melkoinen suoritus. Lahjoituksia tuli yrityksiltä jopa yli oman tarpeen. Marssijat ryhmitettiin maakunnitttain rykmentteihin, pataljooniin ja komppanioihin. Aluksi rovasti K.R.Kares puhui Pallokentällä ja Vihtori Kosola huudatti eläköötä isänmaalle. ”Jumalan valitsemaa kansanjohtajaa” kannettiin vielä ympäri kenttää.

Marssi jatkui pitkin nykyistä Mannerheimin tietä vapaussodan sankarihaudoille; muuta nimeä eivät marssijat tietenkään hyväksyneet. Pääjuhlassa Suurtorilla puhui Kosola ja tuleva piispa Väinö Malmivaara saarnasi. Puheisiin vastasi Lauri Kr. Relander. Ohimarssia vastaanottamassa oli myös Mannerheim ja hallitus Svinhufvudin johdolla. Lopuksi Relander otti Kosolan kyytiinsä.

Tunnelma oli siis korkealla. Mitä Lapuan liike kuitenkaan tekisi, kun sen vaatimukset olivat jo toteutumassa? Joku väläytti jopa valmiin projektin lopettamista. Liike kuitenkin jyrkentyi ja vaati ensin SDP:n ja lopulta demokratian lakkauttamista.

Lapuan liike

https://fi.wikipedia.org/wiki/Lapuan_liike

Mustapaitojen marssi

https://www.youtube.com/watch?v=2Ge88tCpskA

Vapaussoturin valloituslaulu

https://www.youtube.com/watch?v=tBlWfpK0Nb0&list=PL98AF624C3C1FCF4F

Jääkärimarssi - Winter War

https://www.youtube.com/watch?v=-m4tALfqyME&index=2&list=PL98AF624C3C1FCF4F

Porilaisten marssi - laulettu versio

https://www.youtube.com/watch?v=4DUpIhG0VsE&list=PL98AF624C3C1FCF4F&index=4

Lapuan liike ja kyyditykset

Lapualaiset pahoinpitelivät punaupseerin, Työn Äänen kirjapainon faktorin Eino Niemisen Vaasan mellakassa 4. kesäkuuta 1930.

Lapuan liike oli ottanut oikeuden omiin käsiinsä. Se uhkaili, nöyryytti, alisti, kyyditti ja tappoi. Mielivalta rehotti. Mustat koppiautot kulkivat yössä ja sisältä saattoi kuulua laulun säkeitä. ”Kytösavun aukeilla mailla on kansa, mi aina on vaalinut vapauttansa..” Asiaan kuului, että kyydissä olleen, henkensä edestä pelänneen uhrin piti laulaa isäntien mukana.

Kurikassa toimi iskujoukko, jota muiden lailla johdettiin Lapualta. Yhteyttä sinne piti Säästöpankin kamreeri Urho Virtaen, joka toimi samalla suojeluskunnan päällikkönä. Kesäkuun loppupuolisikolla Kurikassa tapahtu neljä kyyditystä ja seitsemän kyydityksen yritystä. Niistä kuusi oli järjestäytyneen organisaation tekemiä.

Kurikkalaiset tekivät yhteistyötä Ilmajoen iskujoukon kanssa. Niin likainen työ jäi tuntemattomille ja ulkopuolisille, olivathan tuon ajan kyläyhteisöt pieniä ja jokainen tunsi toisensa. Harva kehtasi mennä hakkaamaan tuttua miestä. Lapuan liike teiki ainakin 254 kyyditystä kesän ja syksyn 1930 aikana. Tai olihan sillä oma terminsäkin, ”muiluttaminen”. Nimi johti Lapuan iskujoukossa toimineisin veljeksiin, Jussi ja Jaska Muiluun. Murhatekoja tehtiin kolme. Yhdessä niistä oli ampujana Vihtori Kosolan poika. Pentti Kosola ampui humalapäissään itärajalla suutari Eerik Petter Mätön Heinäjoelta, Mättö oli kaivannut takataskunstaan tupakkaa ja Kosola sai luulleensa sitä pistoolin tavoitteluksi. Pistooli oli heistä kuitenkin vain toisella ja sitä käytettiin.

Kokoukset, marssti ja kirjelmät olivat siis vaihtuneet järeisimpin aseisiin. Laittomalle toiminnalle haettiin oikeutusta sillä, että puoluepolitikointi olisi myrkyttänyt elinten kyvyn päätöksentekoon. Se ei ollut ainutlaatuinen ilmiö. Italiassa valtaan noussut diktaattori Benito Mussolini julisti samaa, ja siellä oli jyllännyt fasismin taisteluvuosina ”squadrismo”, entisten rintamamiesten harjoittama yksilöterrori.

Kaikki oli alkanut vierailivien kommunistipuhujien kyydistsemisestä pois paikkakunnalta, nyt keksittiin soveltaa samaa kotikommunisteihin. Kun laki oli otettu omiin käsiin, mukaan sekoittuivat myös muiluttajien omat antipatiat – eikä tieto ollut valttia.

Äänekosken kunnankamreeri, maltillinen sosiaalidemokraatti Ahti Kärkkäinen vietiin aamutimiin 2.9.1930 kotoaan. Kyydittäjät yrittivät soittaa Pihtiputaan kirkolta Vihtori Kosolalle. Puhelinlinjat eivät kuitenkaan toimineet, ja niin jäi selvittämättä, oliko kysymyksessä ollut väärä määräys. Kärkkäinen kun osoittautui tiukaksi kommunismin vastustajaksi. Siksi muiluttajat joutuivat jatkamaan matkaan etappitietä Keiteleen ja Leppävirran kautta Joensuuhun.

Näitä etappiteitä oli Suomessa useita ja ne kaikki päätyivät itärajalle. Autot ja kuljettajat vaihtuivat välillä. Vielä Joensuussakaan Kärkkäistä ei kuulustelujen jälkeen voitu vapauttaa. Aamukahvilla tapaus todettiin kyllä erehdykseksi, mutta vapauttamiskäskyn piti tulla Nurmeksesta. Sinne ajettiin mutka molemmin puolin Pielisjärveä – Kärkkäinen kun ei ollut aiemmin matkaillut Pohjois-Karjalassa. Joensuussa sitten Kärkkäinen saateltiin sitten matkailuhotelliin.

Kärkkäisen tapaus oli lähinnä koominen, mutta se ei ollut tyyppiesimerkki. Moni kommunisti vietiin perille asti ”ikitielle”, rajantakaiseen ”ihannevaltakuntaansa” Neuvostoliittoon. Heitä oli puolensataa.

Muilutukset koettelivat rajusi oikeusjärjestelmän uskottavuutta. Monin nimismies oli lapulaismielinen ja rikosten tutkinta oli retuperällä. Oikeudenkäynnitkään eivät suinkaan aina menneet Suomen lain mukaan. Todistustaakka lankesi uhreille, ei syytteeseen joutuneille. Todistajia ei tahtonut löytyä, koska he pelkäsivät kostoa.

Pahoinpitelykanteita hylättiin toteen näyttämättöminä, vaikka korvautsta vaatineella kantajalla olisi ollut lääkärintodistus kourassaan tai mustelmat selässään. Samoin tuomiot olivat erittäin lieviä. Esimerkiksi edellä mainittua Mättöä ampunut Kosola tuomittiin ”erittäin lieventävien asianhaarojen vallitessa suoritetusta tahallisesta taposta” viideksi vuodeksi kuritushuoneeseen sekä kolmeksi kuukaudeksi vankeuteen vapaudenriistosta. Korkein oikeus muutti oikeuskanslerin valituksesta tuomion kahdeksi vuodeki kuritushuonetta, joka oli minimirangaistus ilman lieventäviä asianhaaroja suoritetusta taposta.

Oikeus tahtoi myös tulkita rangaistukset kovin helposti ehdollisiksi. Oikeutta ei edes hetkauttanut se, että rangaistut eivät todellakaan katuneet tekojaan, vaan ilmoittivat usein valmiutensa teon uusimiseen. Tuomiot säilyivät ehdolllisina jopa rikoksensa uusineille. Linja muuttui vasta K.J. Ståhlbergin kyydityksen jälkimainingeissa. Tuolloin oikeuslaitos alkoi tulkita tosissaan myös vanhoja kyydityksiä. Juho Sunilan hallitus antoi 1932 lakiesityksen ehdollisesta rangairustuomiosta annetun lain koventamisesta juuri edellä mainitusta syystä. Tutkija Juha Siltalan mukaan vain joka viides kyyditys pätyi raastupaan asti. Kaikkiaan syytteitä nostettiin 656. Niistä raukesi 38 prosenttin. Vain joka kymmenes vankeustuomio oli ehdoton.

Lähdeaineisto Juha Siltala Lapuan likke ja kyyditykset 1930

Kaikki alkoi sodasta

Sisäinen kuohunta Suomessa ei alkanut paikallisesta kahinasta Lapuan työväentalolla marraskuussa 1929, eikä Suomi ollut ainoa maa, jossa oli äärioikeistolaista liikehdintää noihin aikoihon. ”Faisistoidisia” puolueita oli lähes kaikkialla Euroopassa. Monessa maassa syntyi diktatuuri tai autoritäärinen hallinto. Suomessakin koettiin laittomuuksia ja poliittista väkivaltaa. Kansanvaltainen valtiosääntö kuitenkin säilyi, ja äärioikeistolainen aalto murtui viimeistään Mäntsälän kapinassa 1932.

Kuohunnan taustalla oli ensimmäinen maailmansota, jossa miljoonat nuoret miehet olivat menehtyneet. Se oli syttynyt kenenkään sitä varsinaisesti tahtomatta – ei silti tyhjästä. Sota päätti vuosisadan kestäneen melko rauhallisen kauden, jonka loppuvaihe kaintaa yhää nimeä belle epogue , kaunis aika. Taloushistoriassa puhutaan ”ensimmäisestä globalisaatiokaudesta”.

Suomen vaiheet itsenäistymisestä 1930-luvun alun kuohuntaan ja sotiin 1939-1945 liittyivät Euroopan yleiseen kehitykseen. Itsenäistyminenkin edellytti Venäjän romahtamista, omia toimia vähättelemättä.

Väkivalta 1917-198 jakoi vasta itsenäistynyttä kansakuntaa kahtia, ei tosin selkeästi kahtia, vaan moneen osaan. Jopa SDP:n puoluekokouksen enemmistö oli vielä joulukuussa 1917 vastustanut vallankumousta. Vasemmiston äärilaidalle perustettiin 1918 Suomen Kommunistinen Puolue (SKP), joka uskoi maailmanvallankumoukseen ja punaiseen revanssiin Suomessa. Välimaastoon muotoutui vielä ”keskusta” eli SDP:n oma vasemmisto, joka 1925 syrjäytti väliaikaisesti Väinö Tannerin.

Porvaristo ryhmittyi syksyllä 1918 uudelleen. Monarkistit eli vanhasuomalaisten valtaosa ja nuorsuomalaisten ”pääskyset” perustivat Kansallisen Kokoomuksen nuorsuomalaisten , tasavaltalaisten ”varpusten” muodostaessa Kansallisen Edistyspuolueen. Ruotsalainen Kansanpuolue oli monarkistinen, mutta hakeutui 1920-luvulla taktiseen suhteeseen SDP:n kanssa aitosuomalaisuutta vastaan.

Johtavaksi porvaripuolueeksi nousi kuitenkin Maalaisliitto.Maareformin myötä Suomesta tuli itsenäisten talonpoikien ja pienviljelijöiden maa, jonka vienti koostui lähes kokonaan puunjalosteista, pyöreästä puusta ja voista.

Jo J.K.Paasikiven kaltaiset suomettarelaiset olivat valmistelleet maareformia ja ”torpparivapautuksesta” ehdittiin käydä tammikuussa 1918 eduskunnassa lähetekeskustelukin ennen kapinaa maailman demokraattisimman maan laillista enemmistöhallitusta vastaan.

”Torpparivapautuksessa” syntyi satatuhatta itsenäistä tilaa. Osa niistä oli ollut, kuten Väinö Linnan Koskeloilla ”kahden hevosen taloja”, joiden demari-isännistä tuli usein maalaisliittolaisia. Myös maaseudun köyhälistöstä, siis mäkitupalaisista ja itsellisistä eli loisista tuli asutustoiminnan jatkuessa usein pienviljelijöitä. Kaksi kolmannesta suomalaisista toimi 1920 maataloudessa. Oli siis edelleen paljon muonamiehiä ja muuta tilatonta väestlöä. Samoin etenkin Pohjanmaalla paljon talollisten poikia, jotka tiesivät, ettei pieni tila kaikkia veljeksiä kauan elättäisi. Heitä lähti ”Pihkalan kaartiin” ja muilutuksiin.

Vuosien 1917-1918 väkivaltaisuudet vaativat 36000 uhria, ennne muuta vankileireillä nääntyneitä punaisia. Kylissä tiedettiin kuka oli ollut milläkin puolella sodassa, Tiedot siirtyivt usein jälkipolville. Toisella laidalla haaveiltiin ”valkoisen Suomen” viemistä päätökseen, toisella uudesta vallankumouksesta. Molempia tavoitteita yritettiin toteuttaa, kommunistit ”läskikapinassa” 1922, valkoiset Lapuan liikkeessä. Molemmat äärisuunnat epäonnistuivat.

Toisaalta ymmärrettiin, että oli päästävä eteenpäin ja tultava toimeen naapurien kansa, Jo 1920-luvun Suomea leimasi pyrkimys yhteisymärrykseen, kun hallitusmuotoo oli vahvistettu 1919 ja Neuvosto-Venjän kanssa tehty Tarton rauha 1920. Jo talvella oli pidetty vapaat vaalit, joissa sosiaalidemokraatit säilyivät suurimpana ryhmänä. Yleisen äänioikeuden myötä moniin kuntiin tuli vasemmistöenemistö, ja kaikkialla oli opeteltava hoitamaan kunnallisia asioita yhdessä.

K.J. Ståhöbergin presidenttikaudella 1919-1925 oli ensi sijassa keskustalaisia hallituksia. Ääniä edistykseltä voittanut kokoomus nousi välillä kärkipaikalle, mutta jo 1927 koettiin Tannerin sosiaalidemokraattinen hallitus. Yhteiskunnan epäkohtia pyrittiin poistamaan. Työelämästä sädettiin monta lakia. Näitä ei tosin pystytty täysin soveltamaan, koska työnanatajat torjuivat työehtosopimukset, Toisaalta suuryritykset rakensivat laajoja asuntoalueita työväelleen ja kohensivat muuten sen oloja. Toki patruunamaisesti, mutta pyrkien poistamaan uuden punakapin syitä.

Oppivelvollisuus vaihditti säätykiertoa, joskin akateemiselle huipulle edenneitä Juurakon Huldia oli vähän. Sairausvakuutustakin puuhattiin, mutta tavoite siirtyi 1960-luvulle. Sosiaaliturva oli siis ensimmäkseen omaisten ja kunnan huoltoavun varassa, kunnes 1937 kansaeläke toteutettiin.

Autoja oli 1920-luvun alussa pari tuhatta, mutta määrä kasvoi nopeasti. Yleisradio aloitti 1926, elokuvia esitettiin kaikkialla, Kaupunkien työväestö asui edelleenkin yleisesti hellahuoneessa, jossa saattoi olla alivuokralainenkin, mutta elämänmeno koettiin kaikkialla paranevan.

Kansallista yhteenkuuluvuutta vahvistivat olympiavoitot. Paavo Nurmen maa tunsi olevan urheilun suurvalta. Työväem urheiluseurat oli potkaistu pois SVUL:stä Työväen Urheiluliittoon. Laskusuhdanne alkoi Suomessa jo 1928, ja politiikassa nousi myrsky.

Lähdeaineisto Jyrki Vesikansan kirjoitus Iltalehdessä

Minä, muilutetun tytär

Työtoveri on edellisen iltana varoittanut Loimaan työväenyhdistyksen puheenjohtajana tooimivaa Yrjö Mäkelää mahdollisesta kyydityksestä, kun ilta taittuu yöksi 20. kesäkuuta 1930. - Parempi, että yöpyisit luonani, etteivät suojeluskuntalaiset löytäisi sinua, ystävä ehdottaa. Loimaan köyhällä saviseudulla ei ole tarvinnut olla edes kommunisti joutuakseen suojelukuntalaisten silmätikuksi. Mutta Yrjö ei halua piileksiä, koska hän ei mielestään ole rikollinen. Yöllä kotiin tunkeutuu joukko ”lapualaisia” ja kiskoo Yrjön vuoteesta. Hänet työnnetään autoon.

Auto liittyy karavaaniin, jossa kyyditään muitakin väkivalloin koneistaan haettuja vasemmistolaisia. Ensin saattue ajaa Mannisten kankaalle, jossa vangittuja kuulustellaan sorakuopassa. Yrjö myöntää olevansa ”työväen eturivin miehiä”. Sellaisesta puheesta muiluttajat eivät tykkää ja pakottavat hänet pieksämisen uhalla polttamaan Vesikosken työväenyhdistyksen lipun. Hurmosmielinen joukko hurraa ympärillä.

Sorakuopalta matka jatkuu toisessa autossa ”etappitietä” Hämeenlinnaan ja sieltä edelleen Kouvolan taakse. Siellä Yrjä toivotetaan tervemenneeksi ”työväen onnelaan” ja työnnetään rajan yli Neuvostoliittoon. Yrjö aloittaa uuden elämän Petroskoissa. Vuosi kyydityksen jälkeen Leningradissa, Suomen asemalla, junasta laskeutuu nuori kaunsnainen, jolla on mukanaan kaksi isoa matkalaukkua. Nainen on Ellen Simola, Yrjön kihlattu, joka on työskennellyt keskiluokkaisissa konttoritöissä Serlachiuksen Mäntän tehtaalla. Ellen oli miettinyt, mitä Yrjölle oikein kuuluu ja millaista on elämä Neuvostoliitossa todellisuudessa on. Yrjö ei ole kirjeissään valittanut uudesta asuinmaastaan, vaikka Suomessa siitä puhuttiin paljon pahaa.

Sen hän tietää, ettei Yrjö ole omasta tahdostaan lähtenyt Neuvostoliittoon. Kyydistsijöiden toiminnan okeutustakin hän ihmettelee eihn Yrjö ole edes kommunisti, vaan siivo ja hyvä työssään. Passin Ellenille myöntänyt nimismies on varoittanut matkan vaaroista, mutta rakkaus on kautta aikojen saanut nuoret ottamaan riskejä. Itä-Karjalaan on muutoinkin muotoutunut suuri ja monenkirjava suomalaisväestö, jolle vaikeuksista huolimatta 1930-luku on yleisen innostuksen aikaa.

Mäkelän perheen idylli murskautuu jouluaattona 1937, kun Neuvostoliiton salaisen poliisin NKVD:n miehet noutavat Yrjön kuulusteluihin, Stalin on alkanut epäillä reuna-alueiden kansallisuuksia nationalismista. Se on kitkettävä ankaralla kädellä. Yrjö katoaa lopullisesti. Raija-Liisa syntyy maailmaan vain kuukausi isän katoamisen jälkeen, tammikuussa 1938. ”Kansanvihollisen” vaimona Ellen potkitaan pois postitöistä ja häädetään asunnosta, Perhe ajautuu metsätyökeskuksen ympärille nousseeseen taajamaan, jossa on paljon muun muassa amerikansuomalaisia. Onneksi Saarion pariskunta suostuu ragaistusta pelkäämättä ottamaan nurkiinsa nuoren äidin ja tämän pienet lapset.

Toisen maailmansodan vuosina 1941-1945 Ellen Mäkelä joutuu lastensa kanssa evakkoreissulle Ural-vuorten ja Volgajoen väliselle aroseudulle. Vuosi sodan päättymisestä he saavat palata evakosta Neuvostoliiton suomalaisilta valtaamaan Sortavalaan, joka on asutettu muualta siirretyllä väestöllä, enimmäkseen valkovenäläisillä.

Siirtoväen suomalaisviha on todellista, Epätoivoisimmillaan Ellen oli valmis tekemää jopa itsemurhan. Vuosina 1947-1949 Stalin on yhä maan johdossa. Varttuva Raija-Liisakin saa aavistuksen uudesta vainoaallosta: yhtäkkiä naapurin mukava inkeriläisperhe on vain poissa, ja moni muukin suomalaissyntyinen saa karkotusmääräyksen.

Stalin kuollessa 1953 Neuvostoliitossa alkaa lempeämpi aika, kun maan uusi johto tunnustaa ja tuomitsee diktaattorin hirmuteot. Suomea oppinut Raija-Liisa valmistuu yliopistosta ja pääsee työskentelemään Progess-kustantamossa suomenkielisen, mutta toki neuvostoprogandan sävyttämän kirjallisuuden parissa. Myöhemmin hän siirtyy paikalliseen Karjala-kustantamoon. Vuosikymmenien saatossa hän saa kaksi lasta ja avoioituu kahdesti, molemmat aviomiehet ovat suomensukuisia. - En koskaan tuntenut itseäni venäläiseksi. Neuvostoliitto oli minulle vain maa, jossa asuin. Tietenkään en voinut sanoa sitä ääneen, nyt 77-vuotiaana Raija-Liisa kertoo kotonaan Vuosusaaressa kesällä 2015.

Vahvaa tunnetta suomalaisuudesta vahvistavat myös 1980-luvulla tihentyneet sukulais- ja työkontaktit sekä käynnit Suomessa. Raija-Liisa ottaa melkoisen riskn turistiviisumilaisena ja jää lopullisesti Suomeen joulun alla 1990, kun Neuvostoliitto natisee jo liitoksissaan. Pysyvää oleskulupaa hän saa odottaa. - Mehän olimme loikkareita, vielä elokuussa 1991 kommunisjuntta yritti kaapata vallan. Virallisestihan Neuvostoliitto lakkasi olemasta vasta joulukuussa 1991.

Sittemmin Raija-Liisa sai paluumuuttajan statuksen ja Suomen kansalaisuuden. Ellen äiti kuoli Neuvostoliitossa vuonna 1977, tietämättömänä miehensä kohtalosta. - KGB:n arkistojen pohjalta sain kirjeen, jossa kerrottiin, että isäni teloitettiin 10.2.1938 ampumalla, todennäköisesti Karhumäen lähistöllä Sadarmphin kankaalla, jossa teloitettiin tuhansia muitakin ”kansanviholliseksi” tuomittuja.

Muilutetun tytär osa 1/2

https://www.youtube.com/watch?v=5e-RgsBjr4Y

Muilutetun tytär osa 2/2

https://www.youtube.com/watch?v=AflD8B4Kdoo

Lähdeaineisto Raija-Liisa Mäkelä Minä muilutetun tytär – puoli vuosisataa Neuvostoliitossa

Murtuneet mielet

Murtuneet mielet – taistelu suomalaissotilaiden hermoista 1939- 1945 kirja perustuu Ville Kivimäen väitöskirjaan Battled Nerves: Finnish Soldiers ”War Eperience, Trauma and Humitary Psychiatry 1941-44, joka on tarkastettu Åbo Akademin humanistisessa tiedekunnassa kesäkuussa 2013.

Tutkimuksen neljä tärkeintä aineistoryhmää ovat sotasairaaloiden psykiatristen osastojen potilaskertomukset, Päämajan Lääkintäosaston sota-ajan arkisto, suomalaissotilaiden muistitietoaineistot sekä sotapsykiatrien kirjoittamat tieteelliset artikkelit. Päämajan Lääkintäosasto vastasi armeijan lääkintähuollosta, ja kaikki sotasairaaloiden psykiatriset osasto toimivat sen alaisuudessa. Sotapsykiatrisille kysymyksille ei ollut mitään omaa alatoimistoaan tai vastaavaa, joten Lääkintäosaston lähes koko sodanaikainen aineisto, jota säilytetään Kansallisarkiston Sörnäisten toimipisteessa, entisessä Sota-arkistossa (KA/SArk) on tietolähteenä. Erityisesti keväällä 1942 armeijan hermo- ja mielisairaanhoidon tarkastajaksi nimetyn psykiatri, lääkntäeverstiluutnantti Sven E. Donnerin tarkastuskertomukset ovat olleet olennaisentärkeitä konkonaiskuvan luomiseksi sotapsykiatrisesta hoitojärjestelmästä. Sotasairaaloiden lisäksi armeijan psykiatrisen hoitojärjestelmän tärkeitä etappeja olivat Lahdessa sijainnut Jalkaväen Koulutuskeskus 19 ( vuodesta 1943 alkaen Kotijoukkojen Henkilötäydennyskeskus) sekä erilliset linnoitusrakennuskomppanita. Jälkimmäisten osalta sotapäiväkirjat ovat olleet tutkimuksen lähdetietoina.

Sodan aikana ja pian sen jälkeen ilmestyi kaikkiaan noin 25 artikkelia, joissa suomalaispsykiatrit käsittelivät sotilaideen psyykkisiä häiriöitä ja niistä saatuja hoitokokemuksia. Suurin osa niistä julkaistiin Duodecimisssa ja Sotilaslääketieteellisessä Aikakausilehdessä, ja ne olivat siten luonteeltaan tieteellisiä, muille lääkäreille ja psykiatreille suunnattuja ammattikirjoituksia. Näiden pohjalta on voitu hahmottaa sotapsykiatrian diagnostiset periaatteet ja opilliset taustavaikutteet. Myös Sotainvalidien Veljesliton aineistoja koskien sotavetaraanien psyykkisten vammojen korvauskysymyksia on ollut lähdeaineistona.

Viime vuosina suomalaissotilaiden sotatraumat ovat nousseet vahvasti esiin niin julkisessa keskustelussa kuin yksityisestikin, Enemmistä sotasukupolvesta on jo kuollut pois ja heidän jälkeläisensä ovat tulleet ikään, jolloin palataan lapsuuskodissa vallinneisiin tunnelmiin ja tuolloin saatuihin kokemuksiin. Usein tuota varhaista kasvuympäristöä leimasi juuri päättyneen sodan läsnäolo joko suoraan tai välillisesti. Sodanjälkeisessä suomalaisessa yhteiskunnassa, kulttuurissa ja elämäntarinooissa on paljon piirteitä, jotka ymmärtää paremmin , kun huomioidaan tuona ajan ihmisten kokema väkivalta, turvattomuus ja menetykset.

Aseiden vaiettua moni veteraani heräsi öisin painajaisiin. Mitä he olivat saaneet kärsiä? Kuinka mielenterveys oli mahdollista säilyttää tilanteissa, joissa sietokyvyn rajat tulivat vastaan? Mitä tapahtui, kun tuo raja ylittyi? Murtuneet mielet nostaa esiin sankaruuden alle jääneen traumaattisen historian sekä sen pitkät, turhan häpeän leimaamat seuraukset suomalaisveteraaneille,

Julkisuudessa sotatraumoista puhutaan vaiettuna tai jopa vaiettuna historiana. Tässäkin on perää. Vaikka näkemykst ja painotukset ovat vaihdelleet, sodasta ei koskaan ole vaiettu Suomessa. On silti tottta, että sotilaiden traumaattiset kokemukset ovat olleet hyvin vaikea aihe. Aivan erityisen vaikea se on ollut perinteiselle sotahistorialle, jonka perspektiivi on pitkään jäljiltellyt armeijan sodanjohdon näkökulmaa. Niinpä on mahdollista lukea ”viralliset” suomalaiset suurteossarjat talvi-, jatko- ja Lapin sodasta – yhteensä 21 nidettä ja yli 9000 sivua – ilman ainuttakaan mainintaa sotilaiden psyykkisistä häiriöistä tai sotapsykiatriasta.

Suomen sotahistoriassa kerrotaan miten Väsyneet sotilaat taistelivat Syvärillä

http://vanhahistoria.blogspot.fi/2015/01/vasyneet-miehet-syvarilla.html

Tässä kerrotaan, että Syväriä puolustanut 7. D oli kärsinyt raskaita tappioita hyökkäysvaiheessa. Vaikka rintama oli vakiintunut jo lokakuussa, neuvostojoukot olivat häirinneet suomalaisia muun muassa partioiskuin. Miehet oliva väsyneitä ja haluttomia hyökkäämään. Noin 50 miestä kieltäytyi taistelemasta Goran kylän takaisinvaltaamisyrityksessä. Suurin osa saatiin paaamaan rintamaan, mutta yksi sotamies ja yksi korpraali kieltäytyivät. 7 D:n komentaja, juuri 18.12. kenraalimajuriksi ylennetty Antero Svensson määräsi miehet pikaoikeuden eteen. Upseereista koostunut oikeus määräsi heille kuolemantuomion, VI AK:n komentaja kenraalimajuri Talvela vahvisti tuomion. Sotilaspoliisit teloittivat miehet joen uomassa.

Tähän joukkoon kuului kalajokisia ja rautiolaisia sotilaita, joista tuomittin teloitettavaksi sotamies ja korpaali. Tässä rautiolaisen teloitetun Aarne Saaren viimeinen kirje omaisilleen. Kirje osoittaa selkeästi, että psykiatriselle hoidolle olisi ollut tarvetta, mutta sitä toteutti Syvärillä upseereista koostuvat pikaoikeus.

Viimeinen kirje

http://suomenhistoriaa.blogspot.fi/2008/11/viimeinen-kirje.html

Lähdeaineisto Ville Kivimäki Murtuneet mielet – taistelu suomalaissotilaiden hermoista 1939-1945 ISBN 978-951-0-41073-8

Valvojana naisten eritystyöleirillä

Kansalaisluottamukseltaan vajavaisten vangitseminen leireille oli Suomessa käytäntönä jo vuoden 1918 sisällissodassa, jonka tuhoisin vaihe ajoittui vasta varsinaisten taisteluiden jälkeen, kun punavangeista suurin osa kuoli leireillä teloitusten ohella nälkään ja tauteihin. Talvi- ja jatkosodassa leireille eristettiin ihmisiä eri lakien nojalla. Vuoden 1930 kommunistilakien turvin kommunisteja pantiin turvasäilöön ja Tammisaaren leirille jo ennen sotia. Vuonna 1936 Säädetty irtolaislaki teki mahdolliseksi sulkea ns. irtolaiset työlaitoksiin ja pakkotyölaitoksiin sopimattoman, kiertelevän, kerjäävän tai siveettömän elämäntavan vuóksi, Vuonna 1939 voimaan tullut tasavallan suojelulaki takasi mahdollisuuden rajata toisinajattelijoiden henklökohtaista vapautta maanpuolustusta vahingoittavaan toiminntaan vedoten. Talvisodan alla vuonna 1939 laadittu laki yleisestä työvelvollisuudesta täydensi lakivalikon, jonka nojalla leirien ovet saatiin avattu kanslaisluottamukseltaan kyseenalaisille suomalaisille.

Naisten osalta irtolaislainsäädännöllä ol erityinen merkityksensä, ja erityistyöleireille joutui paitsi poliittisen ja etnisen taustan, myös kyseenalaiseksi katsotun seksuaalimoraalin ja elämäntavan takia. Joutjärven kuvaamassa naisleirissä naisten kohtelu oli samanlaista kuin muissakin vastaavissa paikoissa, jonne suomalaiset vangitsivaat oman maan kansalaisia: poliittisten vankien turvasäilöissä, Tammisaaren pakkotyölaitoksessa 1940-luvulla, jatkosodassa valloitetun Itä-Karjalaan pystytetyllä keskistysleireillä, jonne joutui niin rintamalle komennettuja toisinajattelijoita, kun myös ns. ei-kansallisia siviilivankeja, lähinnä venäläisiä lapsia, naisia ja vanhuksia.

Kun kirjalliset dokumentit leireistä on tuhottu tai vaikeasti läydettävissä, muisitieto nousee muistuttamaan tästä vaietusta historiasta, jota voiaan yrittää tehdä tapahtumattomaksi vetoamalla arkistolähteiden puutteeseen. Tosin naisten erityistyöleireistä kyllä löytyy arkistodokumentteja Kulkulaitosten ja yleisten töiden ministeriön työvoimatoimiston mapeista Kansallisarkistossa. Jatkosodan aikana kaikki kotirintamalla kynnelle kykenevät kansalaiset yritettiin saada työvelvollisuuslain nojalla tuottavaan työhän ja samalla säädellä varsinkin naisten kansalaismoraalia ja säädyllisyyttä. Mottitalkoot olivat sota-aikana kansalaisten selkänahkaa painanut taakka, joka kuormitti moninkertaisesti eritystyöleireihin jountuneita naisia. Näitä leirejä kutsuttiin mm. erikoisiksi tai erillisiksi naisten työmuodostelmiksi, kurinpitoleireiksei ja kunrikomppanioiksi, ja niistä keskeisimmät olivat tiettävästi Luumäellä ja Uuraisissa.

Naisten eritystyöleirit näyttävät kuuluneen jatkosodassa hallinnollisesti Kulkulaisten ja yleisten töiden ministeriön työvoima-asioiden osastolle. Eiryiseen työkomppaniaan tai kurinpitokomppaniaan lähetettiin naisa, jotka olivat rikkoneet työvelvollisuuslakia vastaan. Tällöin oli toimitettava poliisikuulustelu, ja pöytäkirja kopioineen tuli läähettä Kulkulaisten ja yleisten töiden ministeriöön, joka teki asiassa päätöksen.

Naisten erityistyöleirit asettavat jatkosodan lottatyön suosin uuteen valoon: lähtivätkö jotkut naisista lotiksi siinä pelossa, että töiden puuttuessa he saattaisivat joutua naisten kurinpitokomppaniaan? Lottatyöhän otettiin myös punaisin perheisiin kuuluneita naisia, joista jotkut kuitenkin ovat kuvanneet tulleensa kohdelluksi tooisen luokan lottina taustansa takia. Naisten erityistyöleirien olemassaolo kertoo, että sisällissodan jälkeinen työläisten kontrolli ulottui jatkosotaan köyhien ja työttömien naisten epäinhimillisen kohteluna ja sen uhkana.

Poliittisten vankien, toisinajattelijoiden ja muiden sodan oloissa värinkohdelutjen kirjaamia muistoja sota-aikana järjestystä pitäneen esivallan toiminnasta on niin paljon ja ne ovat niin yhteneväisiä, että ne pakostakin piirtävät kuvan sota-ajan ihmisiä vahtineesta mielenlaadusta. Se talloi alleen inhimillisyyden ja pahimmillaan otti mallia natsien ja fasistien opeista, Ajan henki oli se, että kansalaiset tarkkailivat ja ilmiantoivat toisiaan,

Lähdeaineisto Risto Joutjärvi Valvojana naisten erityistyöleirillä Saara Tuukkasen muistelmat 1943-1944 ISBN 978-952-312-124-9