Vaikeuksia Kannaksella

Suomalaisilla ei ole koskaan niin kiirettä – ei edes talvisodan suojajoukkotaisteluissa – etteikä saunaa olisi ehtinyt lämmittää, kun sellainen osui kohdalle.

Jo ensimmäiset taistelupäivät osoittivat, ettei suomalaisten painajaisuni syvällä oleviin tavoitteisiin ryntäävistä vihollisen panssaroiduista ja moottorisoiduista joukoista vastannut todellisuutta. Venäläiset etenivät varovasti ja kankeasti. Passiivinen hitaus leimasi heidän toimintaansa, eikä ollut puhettakaan mistään häikäilemättömästä takaa-ajosta. Vihollinen ei osannut hyötyä ylivoimastaan, vaan kosketus suomalaisiin katkesi tavan takaa, mikäli nämä irtaantuivat asemistaan.

Eräässä asiassa suomalaiset sen sijaan erehtyivät. Venäläisten oli uskottu karttavan metsäalueita, Tapahtui kuitenkin päinvastoin, ja vihollisen 43 Divisioona tunkeutui jo ensimmäisenä taistelupäivänä Keski-Kannaksella Korpikylän- Vehmaisten alueeella Muolaan ja Lipolan ryhmien väliseen saumaan. Vaikka varovaiset venäläiset eivät käyttäneetkään tilannetta juuri hyväksi, molempien ryhmien asema kävi tukalaksi sivustauhkien vuoksi. Joulukuun 1. päivänä suomalaiset vetäytyivät pohjoisemmaksi, joskin ratkaisuun vaikuttivat myös vastustajan hyökkäykset varsinaista rintamaa vastaan. Mitään repeämää ei suomalaisten ryhmitykseen päässyt kuitenkaan syntymään,sillä suojajoukkoja vahvennettiin muutamalla pääaseman pataljoonalla ja patterilla.

Sota oli huhujen luvattua aikaa, ja varsinkin taisteluiden alkuvaiheessa kokemattomat miehet ovat altiita huhuille. Joulukuun 2. päivänä väärät tiedot pääsivät yllättämän suomalaisten johdon kaksikin kertaa. Kun Suomenlahden rannalla Puumalassa teurastettiin illan suussa eräitä jälkeen jääneitä lehmiä, luuli paikalle sattunut partio venäläisten olevan jo paikalla ja antoi hälytyksen vihollisen maihinnoususta syvällä puolustajien selustassa. Samaan aikaan kerrottiin Keski-Kannakselle venäläisten tunkeutuneen jo Jaarilaan ja Sormulaan saakka, siis aivan Mannerheim-linjan tuntumaan. Tieto vaikutti uskottavalta, sillä juuri tässä suunnassa oli ollut Muolaan ja Lipolan ryhmien välinen aukko. II Armeijakunnan komentaja, kenraaliluutnantti Ögqvist otti yhteyden kenraali Östermaniin, ja puolen tunnin sisällä saivat sekä Uudenkirkon että Raudun ryhmä käskyn luopua viivytysasemastaan.

Huhujen perättömyydestä saatiin varmuus jo samana iltana, mutta vetäytymiskäskyjen peruuttaminen osoittautui myöhäiseksi. Etenkin menestykselliseksi puolustautuneen Raudun ryhmän kohdalla asemista luopuminen oli ennen aikaista, mutta Uudenkirkon ryhmän osalta olisi todellinenkin tilanne pakottanut suomalaiset pian väistymään. Sinänsä edullinen asema Vammeljoella Suomenlahden rannalla oli näet joutunut vakavan sivustauhkan alaiseksi, kun naapurina ollut Muolaan ryhmä oli luopunut Kivennavan alueesta.

Monia sotia nähnyt Mannerheim oli kuitenkin tyytymätön jatkuvaan vetäytymiseen. 2.12 illalla hän soitti Östermanillee ja vaati Vammelsuun aseman takaisinvaltausta sekä Uuudenkirkon ryhmän vahventamista yhdellä pääaseman rykmentillä. Kun Osterman sanoi, ettei hän halunnut vaarantaa pääseman puolustusta, marsalkka vastasi, että jokainen linja on pääpuolustuslinja. Kun Österman välitti käskin eteenpäin Öhqvistille, jälkimmäinen kieltäytyi kategoisesti täyttämästä käskyä ja sanoi ottavansa vastuun itselleen. Asiaan ei palattu myöhemmin.

Kannaksen puolustusuunnitelmiin syvällisesti perehtynyt ja luonteeltaan aktiivinen Öhqvist oli kuitenkin vastahyökkäyksen kannalla. Jos hänen tahtoaan olisi noudatettu, Östermanin reservikseen muodostama 1. Divisioona olis ennatetty lähettämään monta kertaa mukaan suojajoukkotaisteluihin. Kannaksen Ameijan komentaja piti kuitenkin menestysmahdollisuuksia olemattomian ja muistelmissaan tunnustaa, että eräs 1. Divisioonan perustaminen oli ollut juuri se, ettei Öhqvist olisi voinut käyttää sen prikaateja vastahyökkäyksiin. II Armeijakunnan komentaja ajatus jäi näin olleen toteutumatta.

Vetäytymisen jatkuessa Mannerheimin tyytymättömyys lisääntyi. Joulukuun 4. päivänä hän pistäytyi henkilökohtaisesti Kannaksen Armeijan esikunnassa Imatralla tähdentämässä aktiivisen toiminnan merkitystä suoja-alueella. Österman ja varsinkin Öhqvist, jokan Mannerheim ilmeisesti luuli johtavan suojajoukkotaistelua, saivat ankarat moitteet vastarinnan laimeudesta, jossa kenraalit ja everstit istuivatt hänen mukaans ”kalman kalpeina, valvoneina ja kylmä hiki otsalla helmeillen”.

Ylimmän johdon näkökulmasta katsottuna tilanne oli kuitenkin niin synkkä, että kuka tahansa olisi ollut äerä Mannerheimin asemassa toimiessaan. Suojataisteluita tai niihin verrattavia taisteluita käytiin näet muuallakin itärajalla kuin Kannaksella, ja kaikkialöa kehitys kulki yhtä synkkään suuntaan. Luettelonomainenkin katsaus tapahtumiin riittää antamaan käsityksen siitä, että Suomen puolustusvoimat olivat joulukuun alussa 1939 todellisissa vaikeuksissa.

Lähdeaineisto Suomi sodassa ISBN 951-9078-94-0