Vitaaliveljet Itämerellä ja Pohjanlahdella: Kuninkaan kaappareista Pohjolan pelätyimmiksi merirosvoiksi

1300-luvun lopulla Itämeren ja Pohjanlahden merireittejä, kauppalaivoja ja rannikkolinnoja hallitsi merirosvojoukko, joka tunnettiin nimellä vitaaliveljet (Vitalienbrüder). Vaikka heidät muistetaan nykypäivänä ennen kaikkea merirosvoina, heidän toimintansa syntyi Pohjoismaiden suurvaltapolitiikasta, Ruotsin kruununperimyskiistoista sekä Pähkinäsaaren rauhan jälkeisestä rajaseutujen linnoittamisesta.

1. Geopoliittinen tausta: Pähkinäsaaren rauha ja valtataistelu Ruotsissa

Tapahtumaketjun juuret ulottuvat vuoteen 1323, jolloin Ruotsin nuoren kuninkaan Maunu Eerikinpojan holhoojahallitus ja Novgorod solmivat Pähkinäsaaren rauhan. Sopimus vahvisti Viipurin aseman Ruotsin vahvana itäisenä rajalinnana, mutta jätti Pohjois-Pohjanmaan ja Perämeren rannikon valtarajan tulkinnanvaraiseksi. Varmistaakseen valtansa Pohjanlahden ympärillä Ruotsi rakensi 1360–1370-luvuilla Pohjanmaalle Korsholman linnan sekä Ruotsin puolelle Faxeholmin ja Gaddaborgin. Nämä syrjäiset, mutta strategisesti tärkeät rannikkolinnat loivat puitteet myöhemmälle merirosvovallalle.

Samaan aikaan Ruotsin sisäpolitiikka ajautui kriisiin. Tyytymätön Ruotsin aateli syrjäytti kuningas Maunu Eerikinpojan ja nosti valtaistuimelle saksalaisen Albrekt Mecklenburgilaisen vuonna 1364. Albrekt omaksui Ruotsin kuninkuuden tunnukseksi jo Maunun käyttämän Tre kronor -vaakunan (kolme kruunua), mutta todellinen valta pysyi aluksi ruotsalaisilla suurmiehillä, kuten mahtavalla drotsi Bo Joninpoika Gripillä. Kun Bo Joninpoika kuoli vuonna 1386 ja Albrekt yritti keskittää vallan itselleen, aateli liittoutui Tanskan ja Norjan hallitsijan, kuningatar Margareetan, kanssa.

Valtataistelu huipentui Falköpingin taisteluun vuonna 1389, jossa kuningatar Margareetan joukot löivät Albrektin ja vangitsivat hänet. Vaikka Margareeta nousi Ruotsin hallitsijaksi, Albrektin saksalaiset tukijat pitivät yhä hallussaan piiritettyä Tukholmaa.

2. Vitaaliveljien synty ja Itämeren terrori

Piiritetyn Tukholman ainoa huoltoreitti kulki meriteitse. Vuonna 1391 mecklenburgilaiset alkoivat värvätä saksalaisia alhaisaatelisia ja seikkailijoita meriveljeskunnaksi, jonka tehtävänä oli kuljettaa kaupunkiin elintarvikkeita (alasaksaksi vitalia) ja häiritä vihollisen merenkulkua virallisten kaapparikirjojen turvin. Tästä tehtävästä juontui nimitys vitaaliveljet. He kutsuivat itseään myös nimellä Likendeler ("tasan jakajat"), sillä ryöstösaalis jaettiin tasapuolisesti miehistön kesken, ja heidän tunnuslauseensa kuului: "Jumalan ystäviä ja kaikkien vihollisia".

Toiminta karkasi nopeasti alkuperäisen sodankäynnin ulkopuolelle. Vuodesta 1391 alkaen vitaaliveljet ryöstivät kaikkien osapuolten kauppalaivoja, polttivat rannikkokaupunkeja (kuten Bergenin Norjassa) ja lamauttivat Hansaliiton kaupan Itämerellä. Vaikka vuonna 1395 solmittiin Lindholman rauha – jonka myötä Albrekt vapautettiin ja Tukholma siirtyi tilapäisesti hansakaupunkien valvontaan – merirosvous ei päättynyt. Albrektin poika, kruununprinssi Eerik, piti hallussaan Gotlantia ja jatkoi sieltä käsin kaapparisotaa.

3. Sven Sture ja Pohjanlahden merirosvovaltakunta

Vuosien 1395–1396 taitteessa kuningatar Margareeta lähetti komentaja Sven Niilonpoika Sturen valtaamaan Gotlantia takaisin. Yllättävässä käänteessä vuoden 1397 alussa Sven Sture vaihtoi puolta, liittyi vitaaliveljiin ja nousi yhdeksi heidän päälliköistään. Kun kruununprinssi Eerik pian kuoli ruttoon, Sturesta tuli koko Gotlannin yksinvaltias. Hänen johdollaan merirosvous kiihtyi ennennäkemättömäksi, kunnes Saksalaisen ritarikunnan suurmestari Konrad von Jungingen valloitti Gotlannin keväällä 1398 ja ajoi merirosvot pakoon.

Ajettuna pois Gotlannista Sven Sture suuntasi pohjoiseen. Hän otti haltuunsa Pohjanlahden rannikkolinnat: Ruotsin puolella sijainneet Gaddaborgin ja Faxeholmin sekä Pohjanmaalla sijainneen Korsholman linnan, jota oli jo aiemmin pitänyt hallussaan saksalainen merirosvopäällikkö Otte von Peccatel. Pohjanlahden linnoista käsin vitaaliveljet hallitsivat koko Pohjanmaata ja Ruotsin Norlantia vuosina 1396–1399, verottivat rannikon asukkaita ja käyttivät lahtea turvasatamanaan.

4. Sovinto, jälkimainingit ja Viipurin kauppasota

Tilanne ratkesi lopulta neuvotteluilla syksyllä 1398. Kuningatar Margareeta tarvitsi linnat takaisin yhdistääkseen Pohjoismaat (Kalmarin unioni oli perustettu vuotta aiemmin 1397), joten hän suostui armahduksiin. Sopimuksessa vitaaliveljet luovuttivat linnat kruunulle, mutta entinen merirosvo Otte von Peccatel sai jäädä Korsholman linnan voudiksi. Myös kuningattaren pettänyt Sven Sture sai armahduksen, palasi myöhemmin kuningattaren suosioon ja nousi jopa kuninkaallisen neuvoston puheenjohtajaksi.

Virallisen sovinnon jälkeen osa vitaaliveljistä – kuten kuuluisat Klaus Störtebeker ja maisteri Wigbold – siirtyi Pohjanmerelle ja Friiseinsaarille, missä Hampurin laivasto lopulta kukisti ja teloitti heidät 1400-luvun alussa.

Itämerellä kaappariperinne eli kuitenkin edelleen, erityisesti Pähkinäsaaren rauhan jäljiltä itsenäisesti toimineen Viipurin linnan suojissa:

• Suojeluskirjeet ja kaapparit: Viipurin linnanpäälliköt käyttivät kaappareita poliittisina pelinappuloina ja myönsivät heille suojeluskirjeitä. Esimerkiksi vitaaliveljiin kuulunut Klaus von Doren kaappasi laivoja Nevalla ja Itämerellä Viipurin suojeluksessa, mikä johti 1410–1420-luvuilla avoimeen kauppasotaan Viipurin ja hansakaupunki Tallinnan välillä (kunnes von Doren jäi kiinni ja mestattiin Tallinnassa vuonna 1425).

• Piratismin hiipuminen: Hansaliitto vastasi jatkuvaan uhkaan varustamalla laivansa asein, purjehtimalla saattueissa ja rankaisemalla kiinnijääneitä ankarasti. Vuonna 1458 Danzigissa mestattiin 69 merirosvoa, joiden joukossa oli myös viisi suomalaista – heistä nimeltä tunnetaan viipurilainen Pietari Olavinpoika.

5. Todistusaineisto: Asiakirjat vs. arkeologia

Käsityksemme vitaaliveljistä perustuu vahvaan kirjalliseen todistusaineistoon, mutta arkeologiset jäljet ovat harvassa:

• Kirjalliset alkuperäislähteet: Keskiaikaiset asiakirjakokoelmat, kuten Suomen keskiajan asiakirjat kokoava Diplomatarium Fennicum sekä Hansaliiton pöytäkirjat (Hanserecesse), sisältävät runsaasti suoria todisteita: kaapparikirjeitä, raatien valituksia ryöstetyistä lasteista, rauhansopimuksia, linnanpäälliköiden kirjeenvaihtoa sekä kaupunkien mestausluetteloita. Näitä lähteitä on koottu yleistajuisesti muun muassa Juha Ruusuvuoren tietokirjaan Itämeren merirosvot (2004).

• Arkeologiset löydöt ja myytit: Suomesta ei ole löydetty esineitä, jotka voitaisiin yhdistää varmuudella yksinomaan vitaaliveljiin, sillä he käyttivät samanlaista saksalaista hansaesineistöä kuin tavalliset kauppiaatkin, ja Korsholman linnan vanhimmat kerrokset tuhoutuivat 1800-luvun rakennustöissä. Epäsuoria todisteita ovat kuitenkin rahakätköt (kuten Pattijoen, Oulunsalon ja Ulvilan hopeakätköt), joita rannikon asukkaat piilottivat maahan 1390-luvun levottomuuksien pelossa. Sen sijaan vanha oletus siitä, että vitaaliveljet olisivat polttaneet Turun Koroisten piispankirkon vuonna 1396, on uudemmissa arkeologisissa tutkimuksissa kumottu – kirkko tuhoutui savisen niemenkärjen sortuessa Aurajokeen.

Noituus ja noitavainot historiassa – pelon, vallan ja yhteisön dynamiikka

Noituus ja noitavainot historiassa – pelon, vallan ja yhteisön dynamiikka

Kun kuulemme sanan ”noita”, mieleen piirtyy helposti satujen koukkunokkainen hahmo, joka keittää taikaliemiä metsän keskellä ja lentää luudalla (0:57). Todellinen historia on kuitenkin paljon monimuotoisempi ja synkempi (0:14). Noitavainot eivät olleet vain menneisyyden taikauskoa, vaan ilmiö, jossa taloudelliset kriisit, keskusvallan vahvistuminen, naapuririidat ja ihmismielen kollektiivinen pelko kietoutuivat yhteen (1:10).

Tietäjistä paholaisen liittolaisiksi

Muinaisissa yhteisöissä ja varhaisessa suomalaisessa kansanuskossa taikuuden harjoittajia, tietäjiä ja parantajia ei pidetty pahoina, vaan he olivat yhteisön arvostettuja ja välttämättömiä jäseniä (1:18). He paransivat sairaita yrteillä, suolalla ja loitsuilla, ennustivat tulevaa sekä turvasivat karja- ja kalaonnea (1:30). Rannikolla taiat liittyivät kalastukseen ja merenkulkuun, kun taas sisämaassa keskityttiin karjaonneen ja kaskiviljelyyn (38:23). Samalla arkeen kuuluivat vanhat uhripaikat, haltijoiden lepyttely sekä esimerkiksi Ukon maljojen juonti hyvän sadon turvaamiseksi (38:46).

Käsitys noituudesta muuttui jyrkästi myöhäiskeskiajalla ja uuden ajan alussa. Vuonna 1484 julkaistu paavin bulla ja muutamaa vuotta myöhemmin ilmestynyt inkvisiittorien käsikirja Malleus maleficarum eli Noitavasara yhdistivät mustan magian suoraan kerettiläisyyteen ja liittoon Paholaisen kanssa. Keski-Euroopassa syntyi teoria noitasapatista: uskottiin, että noidat voitelivat itsensä murhattujen vauvojen rasvalla ja lensivät luudilla tai eläimillä Paholaisen järjestämiin yöllisiin irstailujuhliin (2:08). [1, 2, 3]

Ruotsin valtakunnassa – johon Suomikin kuului – tämä sapattipaikka tunnettiin nimellä Blåkulla (Kyöpelinvuori) (0:12). Etenkin Ruotsin Taalainmaalta vuonna 1668 alkanut noitahysteria sai valtavat mittasuhteet, kun vanhemmat pelkäsivät noitien vievän heidän lapsiaan öisin Blåkullaan kastettaviksi Paholaisen nimeen (2:07). Lapset toimivat oikeudenkäynneissä keskeisinä todistajina ja osoittivat sormella naapureitaan ja jopa omia äitejään (1:11).

Suomalaisen noituuden erityispiirteet

Vaikka Ruotsissa perustettiin erillisiä noituuskomissioita (muun muassa suomalaissyntyisen valtaneuvos Lorentz Creutzin johdolla) ja teloitettiin satoja ihmisiä, Suomi säästyi pahimmalta joukkohysterialta (0:28). Blåkulla-tarinoita esiintyi Suomessa lähinnä ruotsinkielisillä alueilla, kuten Ahvenanmaalla ja Pohjanmaan rannikolla (esimerkiksi Pietarsaaressa) (9:17). Suomessa syytökset käsiteltiin pääosin tavallisilla käräjillä, ja kidutus oli Pohjanmaan saaristossa tapahtuneita Ahvenanmaan poikkeuksia lukuun ottamatta kiellettyä ja harvinaista (23:34).

Suomalainen noituus erosi Manner-Euroopasta myös syytettyjen profiilin ja syytösten sisällön osalta:

• Enemmistö syytetyistä oli miehiä: Toisin kuin Keski-Euroopassa, jossa noin 75–80 prosenttia uhreista oli naisia, Suomessa suurin osa noituudesta syytetyistä ja tuomituista oli miehiä. Esimerkiksi Pohjois-Pohjanmaalla 1600-luvun alussa yli 90 prosenttia syytetyistä oli miehiä (50:05). Vasta 1660- ja 1670-luvuilla naisten osuus kasvoi, kun esivalta alkoi syyttää myös hyväntahtoisesta parantamis- ja suojataikuudesta (24:16). [1, 2]

• Vahingoittava noituus (maleficium) ja naapuririidat: Suomessa syytökset koskivat harvoin liittoa Paholaisen kanssa (1:54:19). Sen sijaan kyse oli arkisista konflikteista: talojen välisistä perintö- ja rajariidoista, epäonnistuneesta oluenpanosta, karjan sairastumisesta tai kiertäville kerjäläisille annetuista kieltävistä vastauksista (7:31). Moni syytetty oli myös ”elämäntapanoita”, joka hyödynsi pelottavaa mainettaan ja uhkailua selviytymiskeinona (25:27).

• Alueellinen painottuminen: Oikeudenkäynnit eivät keskittyneet syrjäseuduille, vaan taloudellisesti ja hallinnollisesti kehittyneimmille länsirannikon alueille, kuten Varsinais-Suomeen, Ala-Satakuntaan ja Pohjanmaalle (15:05). Esimerkiksi Kalajoen Etelänkylää pidettiin jo 1500-luvulla noituuden tyyssijana, jossa talonpoika Martti Rautiaa syytettiin jopa karhun nostamisesta epäsuositun kirkkoherran karjan kimppuun.

Kuuluisia suomalaisia tapauksia ja absurdeja testejä

Muualla Euroopassa noitia yritettiin paljastaa täysin mahdottomilla testeillä (2:12). Näitä olivat muun muassa vesikoe (uittaminen, jossa uppoava todettiin viattomaksi mutta hukkui, ja kelluva tuomittiin noitana kuolemaan), raamattupunnitus (jossa syytetyn piti painaa enemmän kuin pino Raamattuja), kosketustesti sekä virheetön Raamatun lausunta (2:24). Suomesta tunnetaan vain yksi vesikoe: Valpuri Kyni kellui Turun Aurajoessa 1630-luvulla pidettyään suunsa kiinni, mutta selvisi hengissä (1:24:15).

Suomen oikeushistoria tuntee useita värikkäitä ja traagisia henkilökohtaloita:

• Antti Lieroinen (”Liera”): Ruovedellä 1600-luvulla elänyt savolaislähtöinen noita selvitti varkauksia unissa kuiskuttelevan hengen avulla ja tarjosi lisämaksusta ”varkaan merkitsemistä”, mikä johti muun muassa yhden varkaan sokeutumiseen ja toisen kuolemaan (9:19). Turun hovioikeus tuomitsi hänet kuolemaan, ja perimätiedon mukaan hänet poltettiin Ruoveden Lieransaaressa (14:32).

• Agata Pekantytär: Ulvilalainen leski ja mäkitupalainen, joka nousi kovan perintöriidan ja tyttärensä naittamisen kautta tilan emännäksi (55:52). Kateelliset naapurit ja kirkkoherra syyttivät häntä toistuvasti muun muassa kalaverkkotaioista, raskauden ehkäisystä loitsuilla ja vasikalla Blåkullaan lentämisestä (56:09). Agata selvisi lukuisista oikeudenkäynneistä sakoilla ja raipparangaistuksella (1:09:45).

• Maisa Erkintytär Kuppari: Köyliöläinen kiertävä kerjäläinen, joka suutuspäissään kirosi isäntäväkiä jäätyään ilman almuja (1:32:23). Hänet tuomittiin kuolemaan ja poltettiin roviolla vuonna 1652 muun muassa pastorin kuoliaaksi noitumisesta (1:34:40).

Vainoista valistukseen ja varoitukseksi nykypäivään

Koko kristityssä maailmassa noitavainojen uhrien määräksi arvioidaan nykyään noin 40 000 – 50 000 ihmistä. Suomessa käytiin noin 450–1 100 oikeusprosessia (tutkimusrajauksesta riippuen), joissa annettiin 103 kuolemantuomiota vuosina 1520–1680 (2:48). Puolet oikeudenkäynneistä päättyi vapauttavaan tuomioon, ja hovioikeus lievensi suuren osan alioikeuksien langettamista kuolemantuomioista sakoiksi tai ruumiinrangaistuksiksi (2:48).

1600-luvun lopulla oppineet ja lääketieteen edustajat – kuten kuninkaan henkilääkäri Urban Hjärne – alkoivat kritisoida noitavainoja jyrkästi ja osoittivat todistajalausuntojen perustuvan harhoihin, uniin ja joukkosuggestioon (17:43). Kun valtiovalta lakkasi tukemasta vainoja ja alkoi sakottaa perättömien huhujen levittäjiä, hysteria laantui nopeasti (19:14). Ruotsin rikoslaista kuolemantuomio noituudesta poistettiin lopullisesti vuonna 1779 (16:28).

Vaikka lainsäädäntö muuttui Euroopassa vuosisatoja sitten, noitavainot eivät ole kadonneet maailmasta: esimerkiksi osissa Afrikkaa ja Haitilla noituussyytökset vaativat yhä vuosittain ihmishenkiä. Ennen kaikkea noitavainojen historia toimii psykologisena peilinä. Se osoittaa, kuinka kriisien ja epävarmuuden keskellä yhteisöt etsivät helppoja syntipukkeja (1:10) – mekanismi, joka elää sosiaalisen median huhumyllyissä ja kollektiivisissa paniikeissa edelleen (7:43).

---

Noituus Suomen historiassa

https://www.youtube.com/watch?v=v59nvA0zCiI&t=81s

Noitavainot

https://fi.wikipedia.org/wiki/Noitavainot

Noitavainoja Kalajoella

https://kalajoenhistoria.blogspot.com/2008/12/noitavainoja-kalajoella.html

Noitavainojen älyttömät "testit" ja Antti Lieroisen synkkä historia

https://www.youtube.com/watch?v=HPipwEvYk3c&t=276s

Millaista oli noituus ja kuinka noitia vainottiin 1600-luvun Ruotsissa ja Suomessa?

https://www.youtube.com/watch?v=OcONH8L1Nl0

Jakso 32: Noitavainot Suomessa

https://www.youtube.com/watch?v=x2pTUjR8GRo

Suomalaiset noidat ja noitavainot – Suomen historian synkin pelko

https://www.youtube.com/watch?v=P1-SvWpLevo

Noitavainot Suomen alueella

https://www.youtube.com/watch?v=y3nV5V_76EM

 

Suomi 1809 – Venäjän lain ja Ruotsin perinnön risteyksessä

Vuosi 1809 on Suomen historian suurin käännekohta. Venäjän voitto Suomen sodassa katkaisi vuosisatoja kestäneen valtiollisen yhteyden Ruotsiin ja liitti Suomen osaksi Venäjän keisarikuntaa. Samaan aikaan, kun Ruotsi luopui vallankaappauksen myötä kustavilaisesta yksinvaltiudesta, 1700-luvun kustavilainen valtio-opillinen perintö jäi elämään Pohjanlahden itäpuolelle. Suomen uuden aseman muotoutumiseen vaikuttivat suurvaltapolitiikan paineet, käytännön hallintotarpeet sekä tarkoituksellisen tulkinnanvaraiset juridiset ratkaisut.

Uuden valtiollisen aseman ulkoiset puitteet lyötiin lukkoon syyskuussa 1809 allekirjoitetussa Haminan rauhassa, jossa Ruotsi luopui virallisesti suomalaisista lääneistään. Rauhansopimuksen rajanveto osoittautui vaikeaksi, sillä Ruotsi esitti uudeksi rajaksi Kemijokea ja Venäjä vaati rajalinjaa aina Kalixjoelle saakka. Kompromissiksi muodostui Tornionjoki, minkä yhteydessä Tornion kaupunki liitettiin Suomen suuriruhtinaskuntaan, vaikka se sijaitsi fyysisesti joen länsirannalla. Lisäksi Venäjä vaati strategisista syistä ehdottomasti Ahvenanmaan liittämistä Suomeen. Koska valtakunnanraja oli myös omistusoikeudellinen raja, se halkoi yksityisiä tiluksia ja seurakuntia. Käytännön rajankäynnit ja tilusvaihdot venyivätkin pitkälle 1820-luvulle saakka.

Suomen sisäisen aseman perustukset oli kuitenkin valettu jo ennen rauhansopimusta. Keisari Aleksanteri I kutsui Suomen säädyt koolle Porvoon valtiopäiville maaliskuussa 1809. Kokouspaikaksi valikoitui Porvoo, koska Turku sijaitsi kaukana Venäjän rajasta ja Helsingissä oli marraskuussa 1808 riehunut tuhoisa tulipalo. Porvoon tuomiokirkossa 29. maaliskuuta antamassaan hallitsijanvakuutuksessa keisari lupasi säilyttää maan luterilaisen uskonnon, säätyjen erioikeudet sekä Ruotsin vallan aikaiset lait. Aleksanteri I:lle ja hänen lähimmälle neuvonantajalleen Mihail Speranskille Suomen korkeatasoisen lainsäädännön säilyttäminen oli järkevää rauhoituspolitiikkaa. Euroopan suursodan uhatessa Venäjä halusi estää levottomuudet valloitetulla rajamaalla tarjoamalla väestölle selviä etuja ja oman erillishallinnon.

Vaikka keisari vahvisti Ruotsin lakien pysymisen voimassa, hän jätti tarkoituksella määrittelemättä, mitkä yksittäiset lait kuuluivat vahvistettuihin perustuslakeihin. Yksinvaltias hallitsija ei halunnut sitoa omia käsiään liian tarkoilla valtiosääntöpykälillä. Suomessa tulkintavalta lipui nopeasti Ruotsista palanneille niin sanotuille kustavilaisille virkamiehille, joiden näkyvin hahmo oli Gustaf Mauritz Armfelt. Heidän piirissään vakiintui 1810-luvulla käsitys, jonka mukaan Suomen perustuslakeja olivat vuoden 1772 hallitusmuoto, vuoden 1789 yhdistys- ja vakuuskirja sekä vuoden 1734 yleinen laki. Nämä lait sopivat aluksi erinomaisesti myös itsevaltiaalle keisarille, sillä kustavilaiset perustuslait korostivat nimenomaan hallitsijan laajoja valtaoikeuksia ja rajoittivat säätyjen valtaa.

Vuonna 1809 syntynyt Suomen suuriruhtinaskunta ei ollut vielä täysivaltainen valtio. Korkein lainsäädäntövalta ja ulkopolitiikka pysyivät tiukasti Venäjän keisarin käsissä, ja maassa toimi venäläinen sotaväki. Ruotsin aikainen paikallis- ja lääninhallinto pidettiin kuitenkin ennallaan, ja sen yläpuolelle perustettiin oma keskushallinto, hallituskonselji, joka nimettiin myöhemmin senaatiksi. Näin ollen Suomen autonomia oli alkuvaiheessa ennen kaikkea suomalaisen virkakoneiston autonomisuutta suhteessa Venäjän hallintoon.

Lopulta vuoden 1809 ratkaisu osoittautui Suomen tulevaisuuden kannalta kaksiteräiseksi miekaksi. Perustuslakien tarkoituksellinen epämääräisyys johti vuosisadan loppupuolella ankariin valtiosääntötaisteluihin ja sortokausiin, kun Venäjän johto ja suomalainen virkamieseliitti tulkitsivat keisarin lupauksia täysin eri tavoin. Samaan aikaan oma lainsäädäntö, yhtenäinen virkalaitos ja erillinen keskushallinto loivat kuitenkin vakaan valtiollisen perustan, jolta Suomi kykeni myöhemmin nousemaan itsenäiseksi valtioksi.

Vakavien silmien kansa: Suomen kuningaskunta 1918

 

Vakavien silmien kansa: Suomen kuningaskunta 1918

Vuoden 1918 kuningashanke oli traumaattisen sisällissodan jälkeinen kiihkeä poliittinen kamppailu, jossa tynkäeduskunta valitsi Suomelle saksalaisen kuninkaan, mutta maailmanpoliittinen murros käänsi maan lopulta tasavallaksi kesällä 1919. Kyseessä ei ollut mikään kevyt haihattelu, vaan P. E. Svinhufvudin ja J. K. Paasikiven kaltaisten huippupoliitikkojen ajama vakava reaalipoliittinen hanke, johon ryhdyttiin globaalin suursodan ja sisäisen kriisin pakottamana.

---

1. Tausta: Sisällissodan shokki ja vakauden kaipuu

• Epäluottamus demokratiaan: Tammikuussa 1918 syttynyt sisällissota ja punaisten liitto Leninin Venäjän kanssa oli porvarilliselle Suomelle valtava järkytys. Oikeisto katsoi eduskuntakeskeisen demokratian epäonnistuneen, koska se ei kyennyt estämään kapinaa.

• Ajan käsitys tasavallasta: Vuonna 1918 tasavaltaa ei pidetty vakauden symbolina. Euroopan harvat tasavallat (kuten Ranska ja Portugali) kärsivät jatkuvista kriiseistä. Monarkia nähtiin huomattavasti turvallisempana ja kestävämpänä vaihtoehtona.

• 700 vuoden perinne: Suomi oli ollut osa monarkiaa vuosisatoja – ensin Ruotsin alaisuudessa ja sitten Venäjän suuriruhtinaskuntana. Kansalla oli pitkä historiallinen luottamus kuninkaaseen instituutiona.

---

2. Puoluekentän jakautuminen ja tynkäeduskunta

Sodan päätyttyä valkoisen Suomen voittoon eduskunta kokoontui tynkäeduskuntana. Sosiaalidemokraattien 92 edustajasta vain yksi oli paikalla muiden ollessa vangittuina, paossa tai kuolleina. Tämä antoi monarkisteille ainutlaatuisen tilaisuuden toimia.

• Ruotsalainen kansanpuolue (RKP): Monarkian kiihkein tukija. Puolueen johdossa oli varakkaita aatelissukuja, jotka pelkäsivät sosialismin nousua ja Maalaisliiton kaltaisia luokkapuolueita.

• Vanhasuomalaiset: Kannattivat yhtenäisesti monarkiaa (keskeisenä hahmona J. K. Paasikivi).

• Nuorsuomalaiset: Jakautuivat kahtia. P. E. Svinhufvud johti monarkistista siipeä, kun taas K. J. Ståhlberg vastusti hanketta.

• Maalaisliitto: Jyrkkä vastustaja. Pientilalliset pelkäsivät sääty-yhteiskunnan, aatelin ja ruotsinkielisen eliitin vallan paluuta. Puolueen johtaja Santeri Alkio oli tasavaltalaisten tärkein ääni.

---

3. Juridinen kikkailu ja ”valekuollut” perustuslaki

Paasikiven johtama senaatti jätti esityksen uudesta monarkistisesta hallitusmuodosta kesäkuussa 1918. Elokuussa esitys sai äänestyksessä enemmistön (75–32), mutta se ei riittänyt perustuslain muuttamiseen vaadittavaan 5/6 määräenemmistöön asian julistamiseksi kiireelliseksi.

Monarkistit vaihtoivat lennosta taktiikkaa:

• He väittivät, että Ruotsin vallan aikainen vuoden 1772 valtiosääntö oli yhä laillisesti voimassa, koska sitä ei ollut koskaan kumottu.

• Kyseisen lain mukaan valtaistuimen jäädessä tyhjäksi säätyjen oli valittava uusi kuningassuku.

• Perustelu oli ristiriitainen, sillä Paasikivi oli itse aiemmin julistanut lain lakanneen olemasta. Hän kuitenkin kuittasi tämän toteamalla pykälöiden olleet vain ”valekuolleita”, jotka itsenäisyyden valo oli herättänyt henkiin.

• Tällä perusteella tynkäeduskunta hyväksyi monarkistien esityksen kuninkaanvaaleista 9. elokuuta 1918 äänin 58–44.

---

4. Kuningasehdokkaat: Miksi Friedrich Karl?

Suomelle haluttiin kuningas nimenomaan Saksasta, jonka armeija oli auttanut valkoisia sisällissodassa ja johon Suomen talous oli sidottu. Saksan katsottiin olevan ainoa riittävä turvatakuu Venäjän tulevaa hyökkäystä vastaan.

• Ensimmäinen vaihtoehto: Saksan keisari Vilhelm II:n nuorempi poika, prinssi Oskar. Valtionhoitaja Svinhufvud kävi pyytämässä häntä kuninkaaksi, mutta keisari kieltäytyi vedoten Suomen epävakaaseen tilanteeseen.

• Syrjäytetty ehdokas: Mecklenburgin herttua Adolf Friedrich. Hänen edustajansa kuitenkin ajoivat herttuan asiaa liiankin innokkaasti. Ajan hengen mukaisesti sitä pidettiin epäilyttävänä – valtaa ei saanut tavoitella liian hanakasti.

• Lopullinen valinta: Keisari Vilhelm II:n lanko, Hessenin prinssi Friedrich Karl (suomalaistettuna Fredrik Kaarle) (1868–1940). Hän oli maltillinen konservatiivi ja perustuslaillisen monarkian kannattaja, joka oli haavoittunut vakavasti suursodassa ja menettänyt siellä kaksi vanhinta poikaansa [wikipedia.org].

Friedrich Karl suostui ehdokkuuteen syyskuussa. Hän ei tuntenut Suomea entisestään, ja tavattuaan suomalaisia lähetystöjä hän alkoi kutsua heitä nimityksellä ”das Volk der ernsten Augen” (vakavien silmien kansa). Kruununprinssiksi hän valitsi nuoremman poikansa Wolfgangin.

---

5. Kuningaskunta design-projektina

Kun Friedrich Karl valittiin virallisesti kuninkaaksi 9. lokakuuta 1918 tasavaltalaisten boikotoimassa vaalissa, Suomessa alkoi välittömästi valtava käytännön varustelu. Kuningaskunta piti rakentaa muotoilua myöten alusta saakka.

• Kuninkaalliset huonekalut: Stockmannin arkkitehdit Gustaf Strengell ja Harry Röneholm valjastettiin kalustamaan tulevaa kuninkaanlinnaan (nyk. Presidentinlinna). Tyylistä luotiin hienostunut mutta maltillinen ja porvarillinen, jossa käytettiin mahonki- ja pähkinäpuuta sekä kotimaisia ryijyjä.

• Yli kaksikiloinen kruunu: Taiteilija Erik O. W. Ehrström suunnitteli Suomen kuninkaalle kruunun. Se oli tarkoitus valmistaa Inarin kullasta, ja jalokivien sijaan sitä olisivat koristaneet Karjalan jokihelmet. Kruunun alkuperäiset piirustukset olivat kadoksissa yli 60 vuotta, kunnes ne löydettiin professori E. N. Setälän arkistosta.

• Aateliset ja tittelit: Suomeen suunniteltiin uutta aatelistoa (kuten Porvoon paroneita ja Kuopion kreivejä). Esimerkiksi Jean Sibeliuksen tiedetään odottaneen aatelisarvoa. Kuninkaalle itselleen muotoiltiin mahtipontinen titulatuura: Suomen ja Karjalan kuningas, Ahvenanmaan herttua, Lapinmaan suuriruhtinas, Kalevan ja Pohjolan isäntä.

---

6. Saksan romahdus ja hankkeen kuolema

Monarkistien voitto mureni viikoissa maailmanpolitiikan hampaissa.

• Reaalipoliittinen rasite: Marraskuussa 1918 Saksa hävisi ensimmäisen maailmansodan, keisarikunta kaatui ja maasta tuli tasavalta. Saksalaisesta kuninkaasta tuli Suomelle välitön diplomaattinen katastrofi.

• Kansainvälinen paine: Ensimmäisen maailmansodan voittajavaltiot (Britannia, Ranska ja Yhdysvallat) kieltäytyivät tunnustamasta Suomen itsenäisyyttä, ellei kuningashankkeesta luovuttaisi. Ranska jopa peruutti jo antamansa tunnustuksen protestiksi lokakuun vaaleille.

• Kruunusta kieltäytyminen: Suomalaisten poliitikkojen neuvosta Friedrich Karl viivytti vastaustaan viralliseen tiedonantoon. Lopulta 14. joulukuuta 1918 päivätyssä kirjeessään hän ilmoitti virallisesti luopuvansa Suomen kruunusta [wikipedia.org]. Hän ei koskaan elämänsä aikana käynyt Suomessa [wikipedia.org].

Kuningashankkeen romahdettua senaatti erosi. Monarkistien keulahahmo Svinhufvud väistyi valtionhoitajan paikalta, ja uudeksi valtionhoitajaksi nimitettiin länsivaltojen kunnioittama kenraali C. G. E. Mannerheim. Maaliskuun 1919 eduskuntavaaleissa tasavaltalaiset saivat murskaenemmistön. Mannerheim vahvisti uuden tasavaltalaisen hallitusmuodon 17. heinäkuuta 1919, ja viikkoa myöhemmin Suomen ensimmäiseksi presidentiksi valittiin K. J. Ståhlberg. Kuninkaalle tilatut huonekalut päätyivät lopulta Stockmannin antiikkiosaston kautta tavallisten porvariskotien käyttöön.

Kun Suomeen valittiin kuningasta (1918)

https://www.youtube.com/watch?v=jhS5-yXfj2U&t=87s

Suomen kuningaskunta 1918

https://www.youtube.com/watch?v=E5sDL9Ys2zY&t=389s

Suomen kuningas Friedrich Karl

https://fi.wikipedia.org/wiki/Friedrich_Karl

Suomen kuningas ei koskaan käynyt maassa, mutta huonekalut hänelle ehdittiin hankkia

https://yle.fi/a/3-10067840

Suomen kuningas Fredrik Kaarle valittiin 100 vuotta sitten

https://www.suomenmoneta.fi/blogi/170-suomen-kuningas-fredrik-kaarle-valittiin-100-vuotta-sitten

Sarkatakkien perintö: Suojeluskuntajärjestön historia ja merkitys (1918–1944)

 

Suojeluskuntajärjestön virallinen synty vuonna 1918 oli suoraa jatkumoa Venäjän sortokausien ja vuoden 1917 vallankumousten synnyttämälle yhteiskunnalliselle tyhjiölle. Alun perin hajanaisista paikallisista järjestyskaarteista alkunsa saanut liike kehittyi kahden vuosikymmenen aikana Suomen historian suurimmaksi kansalaisjärjestöksi ja kenttäarmeijan liikekannallepanon viralliseksi selkärangaksi (17:42). Järjestön tarina on kuvaus Suomen itsenäistymisen kipeistä alkuvuosista, sisäisistä kriiseistä, kansallisesta eheytymisestä sekä vapaaehtoisen maanpuolustustyön ratkaisevasta roolista toisen maailmansodan rintamilla (29:59).

1. Juuret sortokausissa ja suurlakossa (1901–1917)

Suojeluskuntien historialliset juuret ulottuvat 1900-luvun alun sortokausiin. Venäjän keisari lakkautti Suomen oman sotaväen vuonna 1901, mikä jätti Suomen suurruhtinaskunnan ilman kansallista järjestysvaltaa (1:11). Tilanne kärjistyi loka–marraskuun suurlakossa vuonna 1905, jolloin lakkoileva venäläinen santarmilaitos menetti toimintakykynsä (2:21). Järjestyksen ylläpitämiseksi suomalaiset perustivat oman Kansalliskaartinsa, johon liittyi aluksi niin porvareita kuin työläisiä (2:49).

Lakko synnytti kuitenkin nopeasti ensimmäisen vakavan kahtiajaon. Eversti Ivar Gordin johtamat ylioppilaat muodostivat oman suojeluskaartinsa (valkokaartin), joka otti tunnuksekseen valkoisen käsivarsinauhan (3:04). Vastaavasti työläiset perustivat oman osastonsa, joka nimettiin punaiseksi kaartiksi (3:19). Nämä kaksi ryhmittymää ajautuivat epäluuloon, ja vuoden 1906 Viaporin kapinan yhteydessä ne kohtasivat verisessä Hakaniemen tulitaistelussa (7:16). Kahakan jälkeen senaatti lakkautti julkiset kaartit, ja punakaartien toiminta siirtyi maan alle (9:23).

Syvä ja lopullinen turvallisuustyhjiö syntyi keväällä 1917, kun Venäjän maaliskuun vallankumous johti keisarillisen poliisilaitoksen täydelliseen lakkauttamiseen. Yhteiskunnan murentuessa elintarvikepulan ja maatalouslakkojen keskellä paikallisia järjestyskaarteja alettiin perustaa uudelleen turvaamaan henkeä ja omaisuutta (0:17).

Samaan aikaan itsenäisyyttä ajavat aktivistit ja Haminan entisten kadettien perustama Sotilaskomitea alkoivat koordinoida suojeluskuntien perustamista salaisesti peitenimellä "palokunnat" (10:37). Heidän tavoitteenaan oli luoda valtakunnallinen aseellinen voima Suomen irrottamiseksi Venäjästä (10:37). Vaikka suojeluskunnat yritettiin aluksi pitää yleissuomalaisina, kiihtyvän luokkaretoriikan ja syksyn 1917 yleislakon myötä työväestö erosi niistä ja perusti omat punakaartinsa (12:19). Maa oli jakautunut jyrkästi kahteen leiriin (0:32).

2. Hallituksen virallisiksi joukoiksi ja sisällissotaan (1918)

Tammikuussa 1918 itsenäisessä Suomessa toimi jo noin 500 paikallista suojeluskuntaa, joihin kuului noin 40 000 miestä (14:28). Tilanteen kärjistyessä Pehr Evind Svinhufvudin johtama senaatti sai eduskunnalta valtuudet lujan järjestysvaltarakenteen luomiseksi (1:02). Senaatti julisti suojeluskunnat hallituksen virallisiksi joukoiksi 25. tammikuuta 1918, ja kenraaliluutnantti Carl Gustaf Emil Mannerheim nimitettiin niiden ylipäälliköksi (1:18).

Kun sisällissota syttyi punakaartien noustessa kapinaan Helsingissä, suojeluskunnat muodostivat aluksi valkoisen hallituksen ainoan reaalisen sotilaallisen rungon (1:32). Mannerheim kuitenkin totesi pian, ettei sotaa voitaisi voittaa pelkkien vapaaehtoisten varassa, joten hallituksen alueilla saatettiin voimaan asevelvollisuus (1:46). Valkoinen armeija muodostuikin lopulta vapaaehtoisista suojeluskuntalaisista, asevelvollisista sekä Saksasta helmikuussa palanneista jääkäreistä, joista tuli uuden armeijan selkäranka ja päällystö (2:14).

Valkoisten voittoon päättyneen sodan jälkeen toukokuussa 1918 suojeluskuntien tulevaisuus oli avoin (2:29). Aseellisten vapaaehtoisten riisuminen aseista oli poliittisesti mahdotonta, mutta paikallisten kaartien jättäminen vaille laillista kehystä nähtiin uhkana valtion yhtenäisyydelle (2:29). Ratkaisuksi annettiin 2. elokuuta 1918 ensimmäinen suojeluskunta-asetus, joka alisti järjestön sotaministeriön valvontaan (2:44). Lopullisempi organisaatiomuoto saavutettiin helmikuun 14. päivänä 1919 annetulla asetuksella, joka loi järjestölle oman yliesikunnan ja alueellisen piirijaon (3:01).

3. Alkuvuosien kriisit ja suojeluskuntaselkkaus (1919–1922)

Suojeluskuntajärjestön alkuvuodet rauhanajassa olivat äärimmäisen herkkiä ja monimutkaisia (3:19). Järjestön sisällä monet kokivat, että vapaaehtoisuuden kuului merkitä täydellistä riippumattomuutta parlamentaarisesta valvonnasta (3:49). Tämä johti jatkuviin jännitteisiin valtion virallisen sotilasjohdon ja hallituksen kanssa (4:04). Samaan aikaan vasemmisto suhtautui suojeluskuntiin syvällä epäluulolla ja piti sitä "valkoisena luokkakaartina", mikä rajoitti järjestön sosiaalista pohjaa kaupungeissa (3:35).

Nämä jännitteet huipentuivat kesäkuussa 1921 vakavaksi sisäpoliittiseksi kriisiksi, jota kutsutaan suojeluskuntaselkkaukseksi (4:04). Helsingin suojeluskuntapiirin päällikkö Paul von Gerich julkaisi Hufvudstadsbladetissa nimimerkillä artikkelin, jossa hän arvosteli voimakkaasti hallituksen ulkopolitiikkaa ja varoitti sitomasta Suomen kohtaloa Baltian maihin ja Puolaan (4:21). Hallitus vaati von Gerichin välitöntä erottamista (4:51). Järjestön ylipäällikkö Georg Didrik von Essen kuitenkin kieltäytyi noudattamasta määräystä vedoten suojeluskuntien itsenäiseen asemaan (4:51).

Konflikti johti dramaattiseen ketjureaktioon:

• Hallitus erotti ylipäällikkö von Essenin virastaan 20. kesäkuuta 1921 (5:04).

• Tilalle nimettiin kenraali Karl Emil Berg, joka noudatti hallituksen tahtoa ja erotti von Gerichin (5:17).

• Päätös herätti suojeluskuntien ja upseeriston sisällä niin ankaraa arvostelua ja painetta, että kenraali Berg ampui itsensä virkahuoneessaan 22. kesäkuuta 1921, vain kaksi päivää nimityksensä jälkeen (5:31).

Kriisi järkytti syvästi koko maata ja paljasti, kuinka lähellä avointa valtiollista kriisiä itsenäinen Suomi horjui (5:46). Epävakaa tilanne ratkesi vasta 17. syyskuuta 1921, kun uudeksi ylipäälliköksi nimitettiin jääkärieverstiluutnantti Lauri Malmberg (5:58). Malmbergin nimitys muodostui historialliseksi käännekohdaksi (6:12). Hän aloitti määrätietoisen työn järjestön depolitisointitason nostamiseksi ja sen sitomiseksi tiukasti osaksi laillista yhteiskuntajärjestelmää (6:23). Fokus siirrettiin sisäpoliittisesta vastakkainasettelusta puhtaasti sotilaalliseen suorituskykyyn (6:36).

4. Vakiinnuttaminen, SAKO ja tulikoe Mäntsälässä (1923–1933)

1920-luvun kuluessa suojeluskunnista muovattiin ammattimaisesti johdettu valtakunnallinen vapaaehtoisjärjestö (7:54). Kehitys huipentui joulukuussa 1927 annettuun lakiin suojeluskuntajärjestöstä (347/1927) (8:13). Laki määritteli suojeluskunnat valtioon kytketyksi viralliseksi maanpuolustusjärjestöksi, jonka ylimpänä päällikkönä toimi tasavallan presidentti (3:01). Tämä vahvisti järjestön julkisoikeudellisen luonteen (8:30).

Sotilaallisen koulutuksen kulmakiveksi muodostui ampumatoiminta (10:17). Jotta kaikille jäsenille voitiin taata yhdenmukaiset ja luotettavat aseet, suojeluskuntien yliesikunnan yhteyteen perustettiin vuonna 1921 oma asepaja, josta muovautui myöhemmin itsenäinen yhtiö: Suojeluskuntain Ase- ja Konepaja, tunnetumpi lyhenteellä SAKO (10:32). Toiminta siirrettiin vuonna 1927 Riihimäelle, missä valmistuivat ikoniset pystykorvakiväärit, kuten mallit m/28 ja m/28-30, jotka olivat tarkkuudeltaan ja kestävyydeltään aikansa huippuluokkaa (11:02).

Suojeluskuntajärjestön organisaatiorakenne (Laki 1927)

Ylin johto: Tasavallan presidentti (Ylimpänä päällikkönä) (3:01) \(\rightarrow \) Suojeluskuntain Yliesikunta Helsingissä (Johtajana Lauri Malmberg) (9:17).

Alueellinen taso: Koko maa jaettu parienkymmeneen suojeluskuntapiiriin, joita johtivat päätoimiset upseerit esikuntineen (8:44).

Paikallinen taso: Kuntajakoa vastaavat paikallissuojeluskunnat, jotka suurimmissa kunnissa jakautuivat kyläosastoihin (8:59).

Järjestön horjumaton laillisuus joutui kovimpaan testiinsä helmikuussa 1932 radikaalin oikeistolaisen Lapuan liikkeen masinoimassa Mäntsälän kapinassa (13:28). Kapinalliset ja heihin kytkeytyneet aseistetut suojeluskuntalaiset ottivat vallan Mäntsälän suojeluskuntatalolla vaatien hallituksen eroa (13:43). Tilanne oli valtiolle vaarallinen, sillä kapinan johdossa oli entisiä suojeluskuntaupseereita ja jääkäreitä, jotka uskoivat järjestön kentän seuraavan heitä esivaltaa vastaan (13:43).

Kriisin ratkaisussa ratkaisevaksi nousi valtionjohdon luja kanta (14:12). Presidentti P. E. Svinhufvud piti 2. maaliskuuta 1932 kuuluisan radiopuheensa, jossa hän käski kapinaan osallistuneita suojeluskuntalaisia palaamaan välittömästi koteihinsa (14:25). Samanaikaisesti järjestön ylipäällikkö Lauri Malmberg antoi tiukan sotilaallisen käskyn, joka kielsi suojeluskuntayksiköitä osallistumasta poliittiseen liikehdintään (14:42). Käskyt tehosivat: valtaosa kapinallisista totteli laillista esivaltaa, ja kapina kuivui kokoon ilman laajamittaista verenvuodatusta (14:57). Tämä oli järjestölle historiallinen kypsyyskoe, joka osoitti sen olevan nimenomaan tasavallan laillisen johdon alainen elin, ei poliittisten ääriliikkeiden käsikassara (15:10).

5. Maanpuolustuksen kulmakivi ja aluejärjestelmä (1934–1939)

Sisäpoliittisten jännitteiden väistyttyä 1930-luvun puolivälissä alkoi tyynempi ja tuloksellisempi vaihe (15:55). Euroopan poliittisen tilanteen heikentyessä Suomen sotilasjohto ymmärsi, että pienen valtion oli kyettävä mobilisoimaan voimavaransa mahdollisimman nopeasti (16:16). Suojeluskunnista muodostuikin tämän mobilisointikoneiston toiminnallinen runko (16:33).

Puolustuskyvyn kannalta suurin uudistus toteutettiin vuonna 1934, kun Suomessa siirryttiin niin sanottuun aluejärjestelmään (16:33). Siinä rauhanaajan puolustusvoimat ja vapaaehtoinen suojeluskuntajärjestö kytkettiin tiiviisti toisiinsa (16:49). Koko valtakunta jaettiin sotilaslääneihin ja -piireihin, joiden puitteissa suojeluskuntapiirit toimivat (16:49). Suojeluskuntapiirit ja paikallisesikunnat ottivat vastatakseen reserviläisten kirjanpidosta, kutsuntajärjestelyistä sekä liikekannallepanon yksityiskohtaisesta suunnittelusta omalla alueellaan (17:06).

Sotilaallisen työn ohella suojeluskunnat tekivät 1930-luvulla laajaa työtä yhteiskunnallisen eheytyksen eteen (17:55). Maaseudulla suojeluskuntatalot muodostuivat paikallisen yhteisöelämän keskeisiksi tapahtumapaikoiksi, joiden urheilukilpailut, iltamat ja juhlat kokosivat yhteen kuntalaisia poliittisesta taustasta riippumatta (18:39). Kaupunkien työväestön määrä järjestössä kasvoi merkittävästi, ja he muodostivat lopulta noin neljänneksen suojeluskuntien jäsenistöstä (5:08). Nuorisotyötä tehtiin Sotilaspojat-organisaatiossa, jossa rintamalle liian nuorille opetettiin maastotaitoja, suunnistusta, ensiapua ja urheilua, mikä loi pohjan kenttäkelpoiselle ikäluokalle (19:14). Järjestön rinnalla toimi tiiviissä yhteistyössä naisten vapaaehtoinen maanpuolustusjärjestö Lotta Svärd, joka vastasi muonituksesta, lääkintähuollosta ja varainhankinnasta vapauttaen miehet puhtaasti sotilaalliseen toimintaan (12:10).

6. Ratkaiseva rooli sotavuosina ja järjestön lakkauttaminen (1939–1944)

Syksyllä 1939 suojeluskuntien arvo punnittiin lopullisesti. Kun neuvottelut Moskovassa kiristyivät, Suomi käynnisti peitellyn liikekannallepanon ylimääräisten harjoitusten (YH) nimellä (20:55). Vuodesta 1934 alkaen hiottu aluejärjestelmä toimi täydellisesti: kutsukirjeet ja määräykset jaettiin suojeluskuntien tiheän paikallisverkon kautta nopeasti, ja Suomen kenttäarmeija saatiin perustettua ja ryhmitettyä puolustusasemiin Karjalan kannakselle vain parissa viikossa (21:08).

Talvisodan (1939–1940) ja jatkosodan (1941–1944) aikana suojeluskuntalaiset eivät muodostaneet omia erillisiä taisteluyksiköitään, vaan he taistelivat rintamalla osana yleistä kenttäarmeijaa muiden reserviläisten rinnalla (22:29). Järjestössä saatu korkealaatuinen ampuma- ja maastokoulutus osoittautui korvaamattomaksi (23:19). Erityisesti suojeluskuntien kouluttamat ryhmän- ja joukkueenjohtajat muodostivat kenttäarmeijan kriittisimmän rungon (23:33).

Kotirintaman turvaksi luotiin kotijoukot, joiden rungon muodostivat yli-asevelvollisuusikäiset veteraanit sekä alle kutsunta-ikäiset nuoret suojeluskuntalaiset (23:47). He huolehtivat väestönsuojelusta, rautateiden ja siltojen vartioinnista sekä sotatoimialueen ulkopuolella liikkuneiden neuvostoliitolaisten desanttien kiinniotosta (24:01). Ilman heidän panostaan puolustusvoimat eivät olisi voineet irrottaa kaikkea työikäistä miesvoimaa rintamavastuuseen (24:01).

Sotatoimien päättyminen ja Moskovan välirauhasopimuksen allekirjoittaminen syyskuussa 1944 toi mukanaan suojeluskuntien äkillisen ja dramaattisen päätöksen (25:06). Välirauhasopimuksen 21. artikla velvoitti Suomen lakkauttamaan kaikki "hitleriläismieliset ja fasisminluontoiset" järjestöt (25:20). Kenraalieversti Andrei Ždanovin johtama liittoutuneiden valvontakomissio tulkitsi suojeluskunnat tällaiseksi organisaatioksi ja vaati sen välitöntä lakkauttamista (25:36). Järjestön lakkauttaminen oli välttämätön ehto välirauhan säilyttämiselle, ja eduskunta hyväksyi lain suojeluskuntajärjestön lakkauttamisesta marraskuun alussa 1944 (25:50). Lakkauttaminen tapahtui kurinalaisesti ilman avointa vastarintaa (26:24).

7. Jälkinäytös: Omaisuuden siirto ja asekätkentä

Lakkauttamisen yhteydessä järjestöllä oli edessään suuri haaste huomattavan kiinteän omaisuutensa (satojen suojeluskuntatalojen, ampumaratojen ja urheilukenttien) kanssa (26:24). Jotta omaisuus ei olisi päätynyt valvontakomission tai valtion takavarikkoon, se lahjoitettiin nopeasti siviilijärjestöille, kuten paikallisille urheiluseuroille, nuorisoseuroille, maamiesseuroille ja Suomen Punaiselle Ristille (26:56). Tämän ansiosta järjestön rakentama paikallinen infrastruktuuri jäi palvelemaan suomalaista yhteiskuntaa myös sodan jälkeen (27:13).

Samaan aikaan syksyllä 1944 joukko päämajan upseereita käynnisti salaisen vastatoimenpide-operaation, joka tunnetaan asekätkentänä (27:13). Tavoitteena oli hajavarastoida eri puolille maata aseita ja varusteita noin 35 000 sotilaalle, jotta Suomessa voitaisiin käydä sissisotaa, mikäli Neuvostoliitto miehittäisi maan (27:45). Tämä jättimäinen, noin 50 000 henkilöä käsittänyt operaatio tukeutui lakkautetun suojeluskunnan entiseen alueorganisaatioon ja sen luotettaviin paikallishenkilöihin (27:58). Vaikka operaatio paljastui keväällä 1945 ja johti laajoihin tutkintoihin ja tuomioihin, sillä oli suuri sotilaspoliittinen merkitys: se osoitti mahdolliselle miehittäjälle, että suomalainen yhteiskunta oli varautunut sitkeään vastarintaan kaikissa olosuhteissa (28:13).

Suojeluskuntajärjestö oli historiallisesti ainutlaatuinen ilmiö Suomen historiassa (29:14). Se syntyi vallankumouksellisesta sekasorrosta, kävi läpi syvän sisäisen prosessin ja muuttui vapaaehtoiskaartista ammattimaisesti johdetuksi massajärjestöksi (29:30). Vaikka sen poliittiset juuret aiheuttivat pitkään yhteiskunnallisia jännitteitä, sen tekemällä sotilaallisella ja fyysisellä kasvatustyöllä oli kiistaton ja ratkaiseva osa siinä puolustusvalmiudessa, johon Suomi tukeutui kohtalonvuosinaan (29:45). Järjestön vuonna 1934 luoma aluejärjestelmä jäi elämään puolustusvoimien sotilaspiirien muodossa pitkälle sotien jälkeiseen aikaan (28:59).

Suojeluskuntajärjestön synty (1918)

https://www.youtube.com/watch?v=3lfIFydLKOA&t=68s

Suojeluskunta

https://fi.wikipedia.org/wiki/Suojeluskunta

Miksi suojeluskunta perustettiin ja millainen sen rooli oli itsenäisessä Suomessa

https://www.youtube.com/watch?v=oEAswyRq7FE

Suojeluskunnat - maanpuolustuksen kulmakiven historia ja merkitys pähkinänkuoressa

https://www.youtube.com/watch?v=slc5ckr1h7c