Lapsuuskotini maisemissa, Kalajoen Rautiossa sijaitsevalla Ahon tilalla, oli sodan aikana kaksi päärakennusta. Niistä pienemmässä asuivat isoisäni Matti Aho sekä isoäitini Kustaava Emeliina. Matin kuoltua lokakuussa 1938 isoäitini jäi pitämään huolta Martin ja Saimin lapsista, Veikosta ja Eskosta, tilan isossa päärakennuksessa, kun perheen isä Martti oli rintamalla. Kun inkeriläisiä siviilejä siirrettiin jatkosodan aikana turvaan Suomeen, heitä sijoitettiin myös maaseudulle – ja näin Ahon tilan pienempi, tyhjäksi jäänyt päärakennus sai asukkaikseen inkeriläisen pakolaisperheen. Olen pyrkinyt selvittämään tämän meillä asuneen perheen nimiä ja myöhempiä kohtaloita, mutta toistaiseksi viralliset arkistot eivät ole vielä paljastaneet tietojaan.
Rautiossa asui tuolloin muitakin inkeriläisiä, joiden kohtalot olivat pysäyttäviä. Lokakuussa 1946 inkeriläinen Väinö Kampura sanoi Rautiossa tahdon nuorelle vaimolleen Elmi Alaverroselle. Nuoripari eli elämänsä onnellisinta aikaa, ja heille oli tulossa vauva. Sitten koitti kohtalokas maaliskuu: Väinö lähti tavalliselle asiointimatkalle Kalajoelle, jossa ilmiannon seurauksena Liittoutuneiden valvontakomissio pidätti hänet suoraan kauppareissulta. Väinö passitettiin rajan taakse, luultavasti Siperiaan, eikä hän koskaan saanut nähdä syntymässä ollutta tytärtään, joka elää Rautiossa edelleen. Nämä Rautiossa risteävät ihmiskohtalot ovat elävä, raju palanen sitä suurta ja pitkään vaiettua tragediaa, joka kosketti inkeriläisiä eli inkerinsuomalaisia. Heidän vuosisatainen historiansa idän ja lännen välissä jäsentyy kolmeen dramaattiseen muuttoliikkeen aaltoon.
Juuret 1600-luvulla: Luterilainen puskuri idän rajalle
Inkerinsuomalaisten historia alkaa Ruotsin vallan ajalta, vuoden 1617 Stolbovan rauhan jälkeen. Ruotsi halusi turvata valtakuntansa itärajan ja luoda Inkerinmaasta luterilaisen puskurivyöhykkeen ortodoksista Venäjää vastaan. Alueelle houkuteltiin suomalaisia talonpoikia muun muassa verohelpotuksilla.
Muuttajia tuli pääasiassa kahdelta suunnalta, ja he jakautuivat kahteen heimoryhmään:
Äyrämöiset: Kotoisin Karjalankannakselta. He vaalivat pitkään perinteisiä kirjailtuja kansaspukujaan (kuten kuuluisaa Tuuterin pukua).
Savakot: Kotoisin Savosta. He suosivat ruutukuosisia ostokankaita ja olivat tunnettuja uudisraivaajia.
Uskonto ja kieli muodostivat inkeriläisten identiteetin ytimen. Evankelisluterilainen usko ja suomen kielen kaakkoismurteet erottivat heidät ympäröivästä venäläisestä väestöstä sekä alueen ortodoksisesta alkuperäisväestöstä, kuten inkerikoista ja vatjalaisista.
Venäjän vallan alle joutumisen (1721) ja maaorjuuden lakkauttamisen jälkeen inkeriläiset vaurastuivat 1800-luvun puolivälistä alkaen. Alueesta tuli suomalaisen kansanrunouden aarreaitta (esim. Larin Paraske ja Kalevalan Kullervo-runot). Ennen Neuvostoliiton aikaa inkeriläisiä asui alueella arvoilta jopa 140 000–160 000 henkeä.
Aalto 1 (1918–1920): Heimosodat ja itsenäisyyshaaveet
Ensimmäisen maailmansodan ja Venäjän vallankumouksen tyrskyissä inkeriläisten kansallistunne heräsi. Vuosina 1918–1920 Inkerissä puhkesi suomalaisten tukema kansannousu. Suomen rajan tuntumaan perustettiin jopa lyhytaikainen inkeriläisten oma hallitsema alue, Kirjasalon tasavalta.
Pakolaisuus: Kun itsenäistymistaistelut epäonnistuivat ja Tarton rauha solmittiin vuonna 1920, rajan yli Suomeen pakeni noin 8 000 inkeriläistä.
Petetyt lupaukset: Neuvostoliitto lupasi inkeriläisille kulttuuriautonomian. Tämä sai noin puolet ensimmäisen aallon pakolaisista palaamaan kotikyliinsä, mutta lupaukset osoittautuivat pian kuolemanloukuksi.
Synkkä välinäytös: Stalinin terrori ja vaiettu kansanmurha
1920-luvun lopulta alkaen Neuvostoliiton ilmapiiri kiristyi. Maatalouden pakkokollektivisointi iski rajusti inkeriläistalonpoikiin, ja kolhooseja vastustaneita alettiin karkottaa "kulakkeina" Siperiaan ja Keski-Aasiaan.
Vainot huipentuivat etnisiin puhdistuksiin vuosina 1937–1938. Inkeriläisten historialliset ja kulttuuriset siteet Suomeen katsottiin neuvostovastaisuudeksi ja vakoiluksi. Suomenkielinen opetus kiellettiin, kirjastot suljettiin ja luterilaiset kirkot tuhottiin. Stalinin terrorissa tuhottiin arviolta 50 000 inkeriläistä – kolmannes koko kansasta. Yhteensä yli 100 000 venäjänsuomalaista joutui joukkokarkotetuksi ilman tuomiota. Tapahtumia kutsutaan syystäkin inkeriläisten kansanmurhaksi.
Aalto 2 (1943–1944): Toisen maailmansodan väestönsiirrot
Toinen maailmansota repi Inkerinmaan kahtia. Leningradin piiritysrenkaan sisäpuolelle jääneet inkeriläiset pakkosiirrettiin vuonna 1942 Siperiaan. Saksan miehittämälle puolelle jääneet siviilit puolestaan kärsivät hirvittävästä nälästä ja taudeista.
Siirto Suomeen: Vuosina 1943–1944 Suomen ja Saksan sopimuksesta Viron kautta Suomeen evakuoitiin noin 63 000 inkeriläistä. Heistä valtaosa (80 %) oli naisia ja lapsia. Suomessa heidät sijoitettiin maaseudulle töihin, ja lapsille avautui suomenkielinen koulutie – aivan kuten Rautiossa Ahon tilalla.
Dramaattinen palautus ja huijaus: Syksyllä 1944 solmitun Moskovan välirauhasopimuksen (10. artikla) myötä Liittoutuneiden valvontakomissio, neuvostokenraali Andrei Ždanovin johdolla, vaati inkeriläisten palauttamista. Inkeriläisille luvattiin junamatka takaisin kotiin Inkerinmaalle. Painostuksen ja lupausten alla noin 55 000 inkeriläistä palasi vapaaehtoisesti tai pakotettuna.
Kansan vihollisina härkävaunuissa: Ensimmäiset härkävaunujunat lähtivät Suomesta joulukuussa 1944. Neuvostoliiton ulkoministeri Molotovin salaisella määräyksellä palautetut inkeriläiset leimattiinkin "kansan vihollisiksi". Yksikään perhe ei päässyt kotiinsa, vaan junat ohjattiin Sisä-Venäjälle (mm. Jaroslavlin, Tverin ja Novgorodin alueille) hajautettuun pakkotyöhön.
Pako Ruotsiin: Suomeen jääneistä noin 8 000 inkeriläisestä puolet pakeni viranomaisilta salassa (usein öisin kalastajaveneillä meren yli) Ruotsiin palautusten pelossa. Osa puolestaan joutui Valpon ja valvontakomission pidättämäksi suoraan arjestaan, kuten Raution Kampura Kalajoen matkallaan.
Aalto 3 (1990–2016): Koiviston paluumuuttoratkaisu
Sodan jälkeen inkeriläiset elivät pysyvästi diasporassa, ja monet muuttivat myöhemmin Viroon tai Karjalaan. Vuosikymmenten vaino johti siihen, että nuoremmat sukupolvet vaihtoivat kielensä venäjään ja luterilaiset juuret painettiin taka-alalle.
Paluumuutto-oikeus: Vuonna 1985 alkanut Neuvostoliiton avoimuuspolitiikka (glasnost) herätti inkeriläisten kansallisen itsetunnon. Keväällä 10. huhtikuuta 1990 presidentti Mauno Koivisto antoi historiallisen lausunnon, jossa inkeriläiset määriteltiin ulkosuomalaisiksi paluumuuttajiksi. Lausuntoa pidettiin moraalisena hyvityksenä vuoden 1944 junapalautuksista.
Uusi elämä Suomessa: Tämä käynnisti kolmannen suuren aallon. Vuosien 1990–2016 välillä Suomeen muutti 30 000–35 000 inkeriläistä. Järjestelmä suljettiin virallisesti vuonna 2016. Paluumuutto toi Suomeen suuren määrän osaamista, yrittäjyyttä, tieteenharjoittajia ja taiteilijoita, ja inkeriläiset ovat kotoutuneet osaksi suomalaista yhteiskuntaa.
Inkeriläisyys tänään
Nykyään historiallista Inkerinmaata ei sosiaalisena tai maantieteellisenä yhteisönä enää käytännössä ole – inkeriläisaktivistien mukaan se on nykyään pikemminkin "virtuaalinen käsite".
Inkeriläisten diaspora elää kuitenkin vahvana: Suomessa asuu nykyään noin 50 000–70 000 inkeriläistä, Venäjällä virallisten laskentojen mukaan enää joitakin satoja ja Virossa noin 7 500 henkeä, missä heillä on virallinen kulttuuriautonomia. Heidän historiansa muistaminen ja siitä avoimesti kirjoittaminen – aina suurista valtiollisista sopimuksista pienten kylien, kuten Raution, arkisiin kohtaamisiin – on parasta kunnianosoitusta tälle sitkeälle heimolle.
