keskiviikko 11. helmikuuta 2015

Mannerheimin syntymäpäivä ja vierailu Saksaan

Hitler on saapunut Immolan lentokentälle ja kävelee Mannerheimin saattamana suomalaisen kenraalikunnan rintaman ohi. Oikealla marsalkka Kaitel.

Ajatus syntymäpäivän täydellisestä pimittämisestä osoittaa Mannerheimin luontaista vaatimattomuutta ja pettämätöntä tyylitajua. Tässä asiassa hän ei kuitenkaan voinut olla yksityishenkilö ja oma herransa, Valtakunta oli toisessa sodassaan, jota oli kestänyt kohta vuoden. Sota ei ollutkaan päättynyt, niin kuin optimisesti oli uskottu, Saksan voittoon vuoden 1941 kuluessa. Päinvastoin, Saksa oli vaivoin pystynyt estämään neuvostoarmeijan talvioffensiivit. Myös Suomen rintamalla Neuvostoliitto oli hyökkäyksellinen keväällä 1942, vaikkakin Suomen armeija kykeni lyömään läpimurtoyritykset takaisin. Mutta ennenkaikkea huollon kannalta talvi 1941-1942 oli ollut näkemättömän kov, ja kovimmaksi talveksi se jäikin koko jatkosodan aikana. Sisäpoliittisista ja mielialaan liittyvistä syistä oli tärkeää, ettei ylipäällikön syntymäpäivän luomaa tilaisuutta jätetty käyttämättä. Se antoi mahdollisuuden korostaa kansan yksimielisyyttä yli puoluerajojen ja Mannerehimin persoonan yhdistävää merkitystä.

Kansan yhdistymistä ja vuoden 1918 kuilun umppeutumista haluttiin konkreettisesti osoittaa muuttamalla puolustusvoimain lippujuhla toukokuun 16:sta kesäkuun 4:ksi. Muistuttihan entinen lippujuhlapäivä voittaneen valkoisen armeijan paraatista Helsingissä, Symbolista merkitystä on myös nähtävissä siinä, että soramarsalkka Mannerheim nimitettiin Suomen marsalkaksi. Kansallisen yksimielisyyden ajatusta kuvasi hyvin syntymäpäivän kunniaksi painetun juhlakirjan teksti,

SAK:n puheenjohtaja Eero A. Wuori esittäessän Suomen työväestön onnittelut: ”Työväestö on antanut erikoisen arvon Teidän määrätietoisille pyrinnöille, jotka ovat tähdänneet etenkin vuoden 1918 tapausten jättämien jälkien poispyyhkimiseen kansamme keskuudesta, Työväestö näkee, että Te näin menetellen olette olllut sen yhtenäisen rintaman vaikutusvaltainen rakentaja, joka on ollut kansamme viime vuosien taisteluiden onnistumisen perusedellytys.” Kiitospuheessaan Mannerehim korosti työväestön merkitystä Suomen kansan rakentavana voimana ja totesi, että työväestön panos ylipäänsä on tehnyt mahdolliseksi sen taistelun jatkamisen, jonka tuli turvata yksilöllinen ja kansallinen vapautemme.

Sisäpoliittiselta kannalta 75-vuotispäivän juhlallisuuksilla oli merkitystä. Asemasodan kuluttavaan yksitoikkoisuuteen juhla toi vaihtelua, kuten jokainen Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan lukenutkin tietää! Ulkopoliittiselta kannalta päivä sai yllättävän aivan toisen merkityksen kuin oli osattu arvatakaan: valtakunnankansleri Aadolf Hitler kunnioitti juhlivaa marsalkaa saapumalla Suomeen. Aluksi syntymäpäiville piti tulla eräiden korkea-arvoisten saksalaisten upseerien, muun muassa pääesikunnan päällikkö Keitelin, Etukäteen mannerehim oli huolissaan, että saksalaiset ottaisivat esiin ksymyksen suomalaisten hyökkäyksestä Muurmannin rataa vastaan Sorokassa tai peräti vaatisivat hyökkäystä Leningradia vastaan.

Tieto Hitelrin yllättävästä saapumisesta pani juhlien järjestelykoneiston koville. Pidettiinhän tilaisuus vaatimattomasti marsalkan ja tasavallan presidentin erikoisjunissa, jotka oli ajettu Kaukopään sivuraiteelle Immolassa. Presidentti Ryti oli vastassa Hitleriä lentokentällä, ja Mannerheim odotti vierastaan junassaan. Useat silminnäkijät ovat verranneet näitä kahta miestä – ja aina Mannerheimin eduksi. Saksan Helsingin suurlähettiläs Wipen von Blucher kirjoitti muistelmissaan ”Suomen kohtalonaikoja” (1951) ” … suurempaa ulkomaista vastakohtaisuutta ei käy hevin kuvitteleminen, Mannerheim ylimys, pitkä, solakka ja loisteliaan hieno, maailmanmiehen sulavat liikkeet, suurylimyksen luontainen varmuus. Hitler alle keskimitan, leveäharteinen, kouristuksenomainen sotilaallinen ryhti, SA-miehen nytkähtelevät liikkeet.”

Mannerheim ja Suomen poliittisen johdon pelko Hitlerin hyökkäysvaatimuksista osoittautuivat turhiksi, Tällaisia kysymyksiä ei otettu esille koko vierailupäivän aikana. Vierailuun ei siis liittynyt mitään suoranaisia sotilaallisia tai poliittisia tavoitteita, Mannerheim itse yht vähän kun myöhemmät tutkijatkaan eivät ole tyhjentävästi pystyneet selvittämään Hitlerin matkan motiiveja.
On ymmärrettävää, että lännessä pelättiin vierailulla olevan sotilaallisia ja poliittisia seurausvaikutuksia.

Etiketti vaati ylipäälliköä tekemään Saksaan vastavierailun. Se päätettiin tehdä mahdollisimman pian. Mannerheim oli taas huolissaan saksalaisten mahdollisesti esittämistä vaatimuksista, Tälläkin kertaa ennakkoaavistelut osoittautuivat paikkansa pitämättömiksi. Suomea ei vaadittu aktiivisesti osallistumaan Saksan vuoden 1942 kesähyökkäykseen, joka oli ovella.
Vaikka Mannerheim olikin epäluuloinen ja vaivautunut Hitlerin vierailusta, on sen täytynyt myös merkitä eräänlaista tunnustusta sekä hänelle että koko Suomelle, Muihin liittolaisiinsa tai kansasotijoihinsa Hitler suhtautui paljon yliolkaisemmin.


Lähdeaineisto Suomi sodassa talvi- ja jatkosodan tärkeät päivät ISBN 951-9078-94-0.

maanantai 9. helmikuuta 2015

Kiestingin kelirikkotaistelut keväällä 1942

III Armeijakunnan joukot odottelevat vastahyökkäyskäskyn H-hetken ilmoittamista illalla 14.3.1942.

Maalis-huhtikuussa 1942 Karjalan Rintaman komentaja vahvisti huomattavasti Kiestingin suunnalla olleita neuvostojoukkoja. Neuvostoliittolaisten todennäköisenä tehtävänä oli pohjoisesta kiertäen saartaa Kiestingissä ja sen itäpuolella olevat suomalais- saksalaisen III Armeijakunnan joukot ja poistaa niiden Muurmannin radalle kohdistama uhka. Jo aikaisemminkin oli todettu, että Neuvostoliitto piti merkittävänä sitä vaaraa, joka uhkasi Muurmannin rataa Kiestingin suunnalta.

Maaliskuun loppupuolella neuvostojoukot aloittivat tiedusteluluontoiset hyökkäykset alueella rintamavastuussa olevan III Armeijakunnan pohjoisella ja eteläisellä sivustalla. Näiden hyökkäysten ja saatujen tiedustelutietojen perusteella armeijakunnan komentaja Hj. Siilasvuo odotti vihollisen voimakkaampaankin hyökkäystä kevään tai viimeistään kesän aikana. Komentaja määräsi armeijakuntansa tehostettuun puolustusvalmiuteen.

Huhtikuun 24. päivänä vihollinen suuntasi vahvoin voimin hyökkäyksen Jelettijärven ja Ylä-Mustajärven välisen erämaan kautta länteen. Samanaikaisesti se hyökkäsi myös armeijakunnan vastuuaelueen muilla osilla. Etelässä Lohilahden – Lohivaaran suunnalla Divisioona J torjui helposti hyökkäyksen, Kiestingistä itään johtavan tien suunnassa SS-divisioona Nord torji verisesti kahden pataljoonan hyökkäyksen. Pohjoisella rintamaosalla, Sissipataljoona 3:n alueella vihollinen sai sitä vastoin heti ensimmäisenä hyökkäyspäivänä murtaman puolustajan kenttävartiolinjaan ja suntasi murtokohdasta jjooukkojaan etelään ja lounaaseen. Painostus pohjoisella siivellä kasvoi edelleen seuraavana päivänä, eivätkä puolustajan vastatoimet johtaneet hyökkäyksen pysäyttämiseen, Venäläisten hyökkäykset olivat taistelujen jatkuessa laimeampia ja niiden tarkoituksena lienee ollutkin estää reservien irroittaminen näistä rintamanosilta painopistesuuntaan.

Tilanteen muuttuessa puolustajan kannalta yhä uhkaavammaksi kenraalimajuri Siilasvuo luopui yrityksistä sulke Jelettijärven ja Ylä-Mustajärven välinen kannas. Joukoille annettiin tehtäväksi hidastaa mahdollisimman tehokkaasti vihollinen etenemistä ja ryhtyä hyökkäysvoiman ehdyttyä vastatoimiin, Ensimmäisten hyökkäsypäivien taistelujen rajuutta kuvannee se, että 24-27.4. välisenä aikana III Armeijakunta joutui Kiestingin suunnalla torjumaan 77 vihollisen hyökkäystä.

Neuvostoliittolaiset suntasivat yhä uusia joukkoja saatuun aukkoon. Rajuissa taisteluissa SS-divisioona Nordin osastojen onnistui pysäyttää saarrostavien neuvostojoukkojen hyökkäys Ylä-Mustajärvena luonaispuolella oleville järvikannaksille, Tänne saksalainen divisioona oli kenraalimajuri Siilasvuon vastustuksesta huolimatta rakentanut jo puolutusvaiheen aikana sulkuaseman, joka oli nyt hyökkäyksen torjnnassa korvaamaton.

Lähinnä Ylä-Mustajärveä hyökänneet vihollisjoukot saatiin pysäytetyiksi, mutta vihollinen ryhtyi saartamaan Kiestingissä olleita suomalais-saksalaisia joukkoja ryhmittämällä omia osastojaan Ahvenlahdesta Kiestinkiin menevälle tielle ja sen länsipuolelle, josta nämä sitten suunnattiin etelään katkaisemaan Kiestingistä Sohjanaan menevää tietä.

Tilanten vakavuuden vuoksi jouduttiin muilta rintamanosilta irrottamaan joukkoja Kiestingin hyökkäyksen torjumiseksi, Ylipäällikkö ei suostunut lisäämään suomalaisten joukkojen määrää, mutta antoi luvan saksalaisen 163. Divisioonan siirtämiseen Syväriltä Pohjois-Suomeen Divisioona J:n ja SS-Divisioona Nordin yhteisin ponnistuksin saatiin vihollisen hyökkäys pysäytetyksi vain muutaman kilometrin päähän Kiestingin -Sohjanan tiestä. Siilasvuo olisi luopunut jo koko Kiestingistä, mutta kenraalieversti Dietl ei tähän suostunut, vaan käski vastahyökkäyksen.

Kenraalimajuri Siilasvuo määräsi 27.4. Divisioona J;n komentajan kenraalimajuri Palojärven ottamaan johtoonsa myös muualta Kiestingin alueelle määrätyt joukot ja haän sai samalla tehtäväkseen luödä Ahvenlahden tien suunnassa olleet neuvosto-osasto ja edetä Ylä-Mustajärven-Jelettijärven kannakselle. Divisioona J:n joukot saarsivat 7.5. mennessä Ahvenlahden suunnasta etelään edenneet vihollisjoukot ja katkaisivat näiden selustayhteydet hyökkäämällä Ahvenlahden tien länsipuolelle. III Armeijakunta oli näin saanut torjtuksi sen yhteyksiä pohjoisesta uhanneen vaaran.

Toukokuun 135. päivänä alkoi heti aamusta kaikkaan yli 2000 kranaatin tulivalmistelu vihollisen asemiin, samalla kun saksalaiset syöksypommittajat pudottivat pommejaan venäläisten asemiin. Hyökkäys lähti helposti liikkeelle, mtta alkujärkytyksestään toinnuttuaan vihollinen teki varsinkin Ahvenlahden suunnassa hyökkäävälle saksalaiselle osastolle ankaraa vastarintaa. Lännessä Taisteluosasto Puroman suunnalla suurimpana vaikeutena oli erittäin raskas maasto. Seuraavana päivänä hyökkäystä jatkettaessa venäläisten vastus tiukkeni entisestään, ja Divisioona J:n hyökkäys eteni hyvin hitaasti. Estääkseen vihollista irrottamasta reservejä rintaman muilta osilta myös SS-Divisioona Nord tehosti toimintaansa.

Ahvenlahden tien suunassa vihollisen tyksitötuli lisääntyi, ja 17.5. kuluessa hyökkäys hidastui entisestään. Samana iltana eversti Puroma päätti kuitenkin jatkaa hyökkäystä, Tulivalmistelusta huolimatta hyökkäys pysähtyi heti alkuunsa. Everesti Puroma määräsi kuitenkin uudeksi hyökkäyshetkeksi seuraavan aamn kello 07. Aamulla aloitettu hyökkäys ei edennyt lähtöasemaa pitemmälle. Hyökkäysjoukoissa ilmeni kieltäytymisiä, ja operaatio oli keskeytettävä.

Uutta hyökkäystä valmisteltiin jo 18.5. kuluessa tykistön tulella, samalla kun syöksypommittajat suorittivat menestyksellisiä pommituksia Ylä-Mustajärven pohjoispuolella. Vihollinen aloitti vetäytymisen pohjoiseen ja itään. Seuraavana päivänä sää muuttui räntäiseksi ja tek lentotoiminnan mahdottomaksi sekä vaikeutti samalla toimintaa maassa. Sää jatkui useita päiviä huonona, ja vaikeassa maastossa hyökkäys uhkasi pysähtyä.

Painopistesuunnassa hyökännyt Ryhmä Puroma pääsi sää- ja maastovaikeuksien sekä vihollisen runsaan miinoituksen vuoksi vain hitaasti ettenpäin. Toukokuun 22. päivänä suomalaisille selvisi, että vihollinen oli onnistunut taitavasti vetäytymällä välttämään uhanneen saarrostuksen. Samalla se oli saanut miltei kaiekn raskaan kaluston mukaansa, Huono sää oli vetäytyvälle viholliselle ollut taistelujen viimeisinä päivinä edullinen, sillä se oli estänyt lentotoiminnan lähes kokonaan. Ilmavoimien painopiste siirrettiinkin jo 22.3. kuluessa Jäämeren suuntaan.

Tilanne Kiestingin suunnalla ei antanut enää mahdollisuuksia hyökkäyksen jatkamiselle, ja Siilasvuo keskeytti hyökkäyksen vastoin Dietlin käskyä. Käytännössä tasan kuukautta aikaisemmin alkaneet taistelu olivat päättynneet, ja III Armeijakunta ryhmittyi puolustukseen linjalle Ylä-Mustajärvi-Alajärven eteläkärki. Tuoppajärven-Ylä-Mustajärven välillä puolustusasema pysyi muttumattomana.

Taistelujen päätyttyä III Armeijakunta ilmoitti torjuneensa kaikkiaan 175 vihollisen hyökkäsytä ja lyöneensä ne omalla vastahyökkäyksellään takaisin edellä mainitulle linjalle. Armeijakunnan joukkojen tappiot näiden kelitaistelujen aikana olivat kaatuneina 170 suomalaista ja 248 saksalaista sekä haavoittuneina 900 suomalaista ja 1200 saksalaista.
Nämä taistelut olivat III Armeijakunnan viimeiset Kiestingin suunnalla, sillä heinäkuun alussa rintamavastuu siirtyi täällä saksalaiselle XVIII Vuoristoarmeijakunnalle, ja pääosa suomalaisista joukoista siirrettiin muualle.

Lähdeaineisto Suomi sodassa talvi- ja jatkosodan tärkeät päivät ISBN 951-9078-94-0



sunnuntai 8. helmikuuta 2015

Kelirikkotaistelut Syvärillä

Tyypillinen aunukselainen kylämaisema huhtikuun lopulla 1942. Tavallisissa oloissa teiden ei tarvinnut kestää muuta kuin hevosliikennettä, mutta sotakoneet olivat niille aivan liikaa.

Hyökkäysvaiheen päätyttyä rintama jäi Äänisjärven ja Laatokan välisellä runsaan 150 kilometrin levyisellä kannaksella noudattelemaan viimemainittuun laskevan Syvärin virran juoksua. Kuitenkin kaksi kolmasoaa rintamasta virran yläjuoksulla oli ikään kuin sillanpääasemana, sillä siellä suomalaisilla oli hallussaan 10-30 kilometrin syvyydeltä joen kaakkoisrantaa.

Tätä Aunuksen kannasta puolustivat V ja VI Armeijakunta, joilla oli rintamavastuussa yhteensä neljä divisioonaa sekä Laatokan rannalla saksalainen 163.D. Näin vastassa oli aluksi suunnilleen yhtä vahvat venäläiset voimat. Tilanne tuntui rauhalliselta,
Maarintama oli pitkä. Jokaiselle kilometrille ei riittänyt joukkoja ja tukikohtia. Esimerkiksi 11. ja 17. D:n välisellä yli 10 km:n erämaa-alueella ei ollut lainkaan miehitystä. Se varmistettiin tähystyksellä ja pääasiallisesti partioinnilla. Divisioonien väliraja oli samalla myös armeijakuntien raja. Suomalaiset luottivat alueen vaikeakulkuisuuteen, mutta toisaalta oli runsaasti esimerkkejä siitä, kuinka neuvostotaktiikkaan kuului juuri sauojen hakeminen ja kuinka vaikeaa suomalaisten oli toimia saumassa, tehdä jotakin naapurinsa hyväksi.

Tammikuun alussa 1942 suomalaisten ja venäläisten voimasuhteet Syvärillä alkoivat muuttua. Hyökkäyksen alkuun mennessä venäläiset joukot olivat lisääntyneet lähes kaksinkertaisiksi käsittäen yli 70 000 miestä. Suomalaisten vahvuus oli samanaikaisesti, lähinnä kotiuttamisien vuoksi pienentynyt liki 20 prosentilla, Päämaja oli divisioonien vastustuksesta huolimatta kotiuttanut juuri maalis-huhtikuun vaihteessa useita vanhimmista ikäluokista koostuneita joukkoja. Pataljoonien suhde oli 1:2 venäläisten hyväksi.

Hyökkäys ei tullut suomalaisille yllätyksenä, sillä joukkojen saapumiset oli todettu, samoin venäläisten runsas liikehtiminen ennakoi aktiivista toimintaa, Sen sija paikan valinta oli yllätys, Venäläisten uskottiin etenevän pääteiden suunnassa, koska oli havaittu myös panassarivaunuryhmityksiä, Kuitenkin heidän suunnitelmanaan oli hyökätä 11. ja 17 D:n välissä olevasta aukosta, jonka he olivat helposti selvittäneet partiotiedustelun avulla,

Helmikuun 10. päivänä venäläiset jo liikehtivät rauhattomasto. Myöhään illalla suomalaiset joutuivat tykistön tulella torjumaan ensimmäisen tunnusteluhyökkäyksen, joka thetiin armeijakuntien saumassa. Häirintäammunnoin pidettiin hyökkääjän ryhmitysalueet ja tuliasemat jatkuvasti tulen alla ja lisättiin siten hermostuneisuutta ja purnaushalua, mitä vastapuolella tuntuikin olevan melkoisesti. Tähän vaikutti ennen kaikkea se, että muutamat neuvostoyhtymistä oli tuotu muilta rintamilta, ja vankitietojen mukaan niille oli luvattu siirtoa reserviin ja lepoa.

Hyökkäämällä lähes koko Aunuksen kannaksen leveydeltä venäläiset sitoivat suomalisten joukot taisteluihin, Tämä vaikeutti myöhempää toimintaa ajatellen reservien irrottamista,mitä puolustaja kaipasi kipeästi. Toisaalta armeijakuntien esikunnat luulivat puolustustaistelun sujuvan hyvin, sillä ainakin 17 D:n esikunta kertoi tilanteesta ylöspin positiivisemmaksi, mitä se todellisuudessa oli. Näin VI Armeijakunnan esikunta ei ryhtynyt heti alkun pontevampiin tukitoimenpiteisiin. Kun lisäksi hyökkäys tapahtui koko rintaman leveydeltä, suomalaiset arvioivat venäläisiltä puuttuvat painopisteen.
Hyökkäyksessään venäläiset eivät millään tavoin poikenneet aikaisemmista tavoistaan. Vilkas liikehtiminen edelsi ryhmittymistä, mikä puolestaan oli hyvin äänekästä. Myös alkoholin käyttöä oli havaittavissa.

Jo 11.4. tavattiin hyökkääviä joukkoja miehittämättömissä 11. ja 17 D:n saumassa, Ilmoitukset olivat vähätteleviä, sillä tilanteesta haluttiin antaa parempi kuva kuin mitä se todellisuudessa oli. Siksi ei tässä vaiheessa saumassa uskottu olevan odotettavissa laajempaa toimintaa. Pidettiinpä hiihto-osastoja koskevia tietoja huomattavasti liioiteltuina.
Hyökkäystä tuettiin voimakkaalla tyksitätulella sekä lentopommituksilla. Tulitus muuttui 12.4. vielä kiivaamaksi, Venäläiset tunkeutuivat 5-6 kilometriä 11. ja 17 D.n selustaan näiden pystymättä sauman miehittämättömyyden vuoksi sitä sanottavammin estämään. Suurimpana vaikeutena hyökkääjällä oli – tosin jo osin sulainneiden – lumiesteiden voittaminen, sillä pääosa joukoista oli jalan ja joutui tallaamaan uraa hankeen.

Ratkaisevalla hetkellä 17 D sai käyttöönsä Kevyt Osasto 4:n (KevOs 4), joka yhdessä KevOs 19:n kanssa onnistui estämään huoltotien katkaisun Semenskin -Pertjävren välillä, mikä todennäköisesti olikin ollut hyökkäyksen tavoitteena. Tällöin myös selvisi, että venäläisten koko painopiste oli armeijakuntien saumassa. Sitä voidaan sanoa ”taktiseksi painajaiseksi”, sillä se oli puolustajille suuri yllätys.

Aamuyöllä 13.4. venäläiset työnsivät uuden kiilan entisen viereen ja käänsivät sen itään 11 D:n selustaan, Nopeilla vastatoimenpiteitää eteneminen saatiin pysätetyksi. Sen jälkeen tälle alueelle hyökänneet joukot tuhottiin ankarissa ja vaikeissa taisteluissa, jostaa kestivät useita vuorokausia.
Kaikkiaan suomalaisten vastatoimet pääsivät varsinaisesti käyntiin vasta 14.4. Venäläiset eivät enää raskaiden tappioiden heikentäminä ja huoltovaikeuksien vuoksi kyenneet kehittämään yhtä voimmakkaita ja vaarallisia hyökkäyksiä kuin kolmena ensimmäisenä päivänä. Puolustajat jännittivät kaikki voimansa hyökkäyksen torjumiseksi. Niinpä vanhimmista ikäluokista muodostetut, kotiuttamista odottaneet pataljoonatkin heitettiin taisteluun. Ne olivat ensin melko haluttomia, koska kotiinpääsy vaihtui ankeaksi taisteluksi, ehkä sankarikuolemaksi. Mutta kylmä ilmoitus, että kotiuttamiseen ryhdytään hyökkäyksen tultua torjutuksi, johti lopulta siihen, että nämäkin pataljoonat – ehkä tavallista enemmän sisuuntuneina – taistelivat moitteita.

Suomalaiset saivat 19.4. kuluessa keskitetyksi Semenskin -Pertjärven aluelle yhdeksän patalajoonaa, joiden avulla neuvostojoukot onnistuttiin lyömään. Taistelut huipentuivat lukuisten erillisten mottien tuhoamiseen. Vielä 23.4. tehtiin viimeinen vastahyökkäys. Venäläiset taistelivat vain heile omainaisella sitkeydellä tehden lujaa vastarintaa vielä senkin jälkeen, kun kaikki toivo näytti menneen. ”Mottien tyhjentämisessä meneteltiin siten, että suljettuun mottiin ammuttiin voimakas krh-tuli ja sen jälkeen kovaäänisellä kehotettiin puolustajia antautumaan. Jos se ei vielä auttanut, annettiin uusi tuli-isku, jonka jälkeen kysyttiin, joko riittää. Annettiin vielä uusi tuli-isku ja manittiin niiden upseerien ja politrukkien nimet, jotka jo oliva tulleet ulos motista. Samalla selitettiin vastarinnan toivottomuus ja maastonkohta, jota kohti oli tultava jonossa ilman asetta. Ilmoitettiin, palljonko kello on ja anettiin tunti miettimisaikaa.”
Toisesta motista kerrottakoon sotapåivkirjasta poiminta: ”Kun antautumisaikaa oli jäljellä 3 minuuttia, tuli ensimmäinen mies käskettyä paikka kohti ja hänen jälkeensä kilpajuoksua toiset, yhteensä 144 upseeria, aliupseeria ja miestä.”

Lunta oli ollut 1.4. vielä 60 senttiä, mutta hyökkäyksen alkaessa sitä oli enää vain puolet tuosta määrästä ja paikoin oli paljaitakin kohtia. Taistelujen päättyessä kelirikko oli pahimillaan. Tähän perustuikin ylemmän johdon käsitys, ettei hyökkäys voi olla tulossa, koska Itä-Karjalan kevät tiedettiin kaikkein autonkuljettajien kauhuksi ja kuljetuksista vastaavien ongelmaksi.

Venäläiset lienevät laskeneet, että he ehtivät saada operaatiot loppuun ennen kelirikon alkamista. Tosin heillä oli erikoisjoukkoja, hiihtopataljoonia, mutta niistäkin olisi saatu enemmän irti kunnollisissa hiihtomaastoissa eikä metsissä, jonka lumi oli puolittain sulannut, 17 D:n taisteluketomus esittää olosuhteet 11.4. näin: ”Lumien sulamisesta avoasemaan oli tunkeutunut usein paikoin vetta aina 30 sentiin asti, paikoin asemien pohja oli liejuuntunut noin 20 sentin syvyydeltä. Lumiasemat olivat jo kauttaaltaan käyttökelvottomat, samoin yhteyshauotjen seinämät olivat alkaneet sortua, korsujen katot ja seinät vuosivat jo yleisesti.”

Vaikka hyökkääjä ei saanutkaan puolustajan huoltoteitä katkaistuksi, eivät suomalaisten kuljetukset tahtoneet sujua kuravelliksi muttuneilla teilla. Pelastus oli lähinnä siinä, että jo talvella oli varauduttu kelirikkoon. Tuliasemissa ja lyhyen automatkan päässä oli varastoituna runsaasti ampumatarvikkeita. Samoin muun huollon varastointi oli vahvasti etupainoista, eikä siten täydennyksen suhteen syntynyt suurempaa hämminkiä.

Suomalaiset arvioivat venäläisten tappiot noin 14 000 mieheksi. Puolustajakaan ei selvinnyt vähällä, sillä kokonaistappio oli 2165 miestä, josita kaatuneita oli 440. Kaatuneiden joukossa oli muun muassa 17. D komentaja, kenraalimajuri Aarne Snellman, joka haavoittui kuolettavasti toisena hyökkäyspäivänä divisioonan esikunta-alueeseen kohdistuneessa lentopommituksessa.


Lähdeaineisto Suomi sodassa talvi- ja jatkosodan tärkeät päivät ISBN 951-9078-94-0

lauantai 7. helmikuuta 2015

Sotavangit

Jo vuoden ensimmäisten kuukausien aikana olin sotavankeja ja näiden terveydentilaa koskevista tiedonannoista voinut todeta kuolleisuuden olevan eräissä vankileireiss kohoamassa, ja tähän kysymykseen syvennettyääni minulle kävi selväksi, että oli ryhdyttävä toimenpiteisiin sotavankienmuonituksen parantamiseksi. Vaikka useimpiin kuolemantapauksiin olikin syynä vankien ja alun perin kurja tila, tässä kuitenkin ilmeisesti oli tehtävää, jota ei sopinut lyödä laimin. Armeijan ylilääkärin ja pääintentektuurin kanssa käymieni lukuisien keskustelujen yhteydessä tutkin, mitä mahdollisuuksia oli muonan ravintoarvon lisäämiseen, samalla syvenyin myös ajankohtaisiin terveydenhoidollisiin kysymyksiin.

Vaikean sotatalven 1941-1942 aikana olin sotilaidenmmekin muona-annoksia pakko vähentää, ja siviiliväestön elintarviketilanne oli suorastaan huolestuttava. Näissä olosuhteissa oli ymmärrettävää, että sotavangeille, joiden lukumäärä kohosi jo 47 000:een, ei voitu jakaa riittävän suuria annoksia. Siitä huolimatta vaadin, että oli ryhdyttävä ponnistuksiin heidän tilansa parantamiseksi. Esimerkkinä tähän tähtäävistä tooimenpiteistä mainittakoon, että luotutettaviksi katsottuja vankeja sijoitettiin työvoimaksi sisä-Suomen maalaistaloihin, Tarkastusmatkojeni yhteydessä kävin säännöllisesi yhdessä tai useammassa vankileirissä perehtyäkseni vankien elinoloihin ja kohteluun. Eennen pitkää minulle selvisi, että tehokkaita parannuksia ei ollut mahdollista saada aikaan omin voimin, ja siitä syystä päätin Suomen Punaisen Ristin puheenjohtajana vedota Genevessä toimivaan Punaisen Ristin kansainväliseen komiteaan.

Komitean puheenjohtajalle 1. maaliskuuta 1942 osoittamassani kirjeessa huomautin, että vaikka Neuvostoliitto ei ollutkaan yhtynyt Geneven sopimukseen eikä niin muodoin ollut takeita siitä, että suomalaiset sotavangit saivat osakseen oikeudenmukaista in inhimillistä kohtelua, niin omasta puolestamme olimme monenlaatuisista vaikeuksista huolimatta tarkoin noudattaneet mainitun sopimuksen sotavankeja koskevia määräyksiä. Tämän jälkeen siirryin kirjeessani kuvailemaan Suomessa sillä hetkellä vallitsevaa ankaraa elintarvikepulaa ja sen vaikutustaa myös sotavankien muona-anoksiin. Siitä huolimatta että maamme omien asukkaiden jakeluannokset oli ollut pakko supistaa vähimpäänsä, oli vankien muona-annosten kalorimäärä pysytetty miltei yhtä suurena kuin ruumiillisen tyän tekijänkin, Terveen henkilön normaalikunnon säilyttämiseksi näiden annosten kaloriarvo oli jotenkuten riittävä, mutta vitamiinipitoisuus ei. Venäläisten sotilaiden fyysillinen tila oli sodan kestäessä asteittain huonontunut, ja monet heistä olivat jo vangiksi joutuessaan poteneet aliravitsemusta ja A-vitamiinin puutetta. Sotavankeja kuulusteltaessa oli käynyt ilmi, että venäläisten joukkojen annokset olivat jo kauan olleet äärimmäisen niukat ja ksitoikkoiset, heidän päämuonanaan oli ollut leipä ja rehukakut, lisänä poikkeustapauksissa hevosenlihaa. Ellei sotavenkien annoksia suurennettaisi, heidän terveydentilansa ei kohenisi eikä myöskään ylenmääräisen laihtumisen ja tartuntatautien aiheuttamia kuolemantapauksia voitaisi lääkinnällisistä ja muista toimenpiteistä huolimatta välttää.

Päätin kirjeen lausumalla haluavani nämä seikat tietoon toivoen, että se hyväntahtoisesti kiinnittäisi huomiotansa venäläisten sotavankien kohtaloon ja koettaisi löytää keinoja sen lieventämiseksi. Sanoin olevani komealle hyvin kiitolline, jos se katsoisi voivansa lähettää edustajansa Suomeen, mikäli sellainen maahan saapuisi, hänelle varattaisiin tilaisuus valvoa, että mahdolliset lähetykset käytettäisiin yksinomaan sotavankien hyväksi.

Vetoomukseni ei jäänyt vaille vaikutusta. Punaisen Ristin kansainvälinen komitea kääntyi heri Amerikan Punaisen Ristin puoleen, joka kahden lähinnä seuraavan vuoden aikana toimitti käytettäväksemme yhteensä 30 000 viiden kilon painoista standardipakettia, sisältönä elintarvikkeita ja tupakkaa. Sveitsin Punainen Risti lähetti 40 000 kiloa maitopulveria ja hernejauhetta sekä vastaavan kanadalainen järjestö 600 kiloa lääkeaineita, ennen kaikkea vitamiinivalmisteita. Jakelu tapahtui ohjeiden mukaisesti, ja sitä valvoivat kansainvälinen komitean lähettämät edustajat, joille järjestettiin tilaisuus tutustua sotavankien olosuhteisiin.

Sitten kun pahimmasta elintarvikepulasta oli selviydytty, kykenimme omastakin puolestamme parantamaan vankien muonitusta.
Rauhanteon jälkeen tapahtuneissa sotavankien vaihdossa kävi ilmi, että vihollinen ei meikäläisten kohtelussa ollut noudattanut edes alkeellisempiakaan inhimillisyyden vaatimuksia ja että venäläisten vangeiksi ennen vuotta 1944 joutuneiden suomalaisten sotilaiden suuri enemmistö oli menehtynyt epäinhimillisten olosuhteiden uhrina.


Lähdeaineisto G. Mannereheim Muistelmat toinen osa