Kuhmo, itäisen Kainuun
suuri tervapitäjä, oli ennen vuotta 1939 useimmille suomalaisille
vain epämäärinen käsite, jonka taakse tiedettiin kätkeytyvän
kappaleen rajaseudun erämaata. Talven 1939-1940 jälkeen Kuhmon
nimen tunsi jokainen maassamme, ja kun pitäjällä on nykyään
mainettaa matkailukuntaana, se johtuu paljolti niistä arvista, joita
talvisota jätti Kuhmon maisemaan.
Rajan takana oleva Repolan
kunnan nimi oli todennäköisesti vuoden 1939 suomalaiselle Kuhmoa
tunnetumpi käsite, sillä Suomen itsenäistyessä oli maassamme ja
myös tuossa itäkarjalaisessa pitäjässä haaveiltu sen ja
Porajärven liittämisestä Suomeen. Asiasta ei ollut tullut mitään,
mutta varsinkin oikeisto oli pitänyt huolen siitä, ettei Repolan
nimi ollut päässyt unohtumaan.
Syksyllä 1939 suomalaiset
eivät tietnneet kuitenkaan Repolasta juuri muuta kuin, että sen
alkuperäinen väestö oli siirretty muualle jo muutamia vuosia
aikaisemmin. Niinpä suomalaisilla ei ollut tietoa siitäkään, että
vanhaan itäkarjalaiskylään oli keskitetty kenraali Gusevskin
komentama 54 Divisioona, jonka hyokkäysvalmistelut alkoivat ollal
lopuillaan marraskuun viimeisten päivien ollessa käsillä.
Suhteiden kiristyttyä Suomenkin puolella oli tosin perustettu
joukkoja, mutta Kuhmossa niitä oli vain Erillinen Pataljoona 14 eikä
sekään ollut rajalla, koska vanha rajarauhansopimis ei sallinut
joukkojen pitämistä naapurin läheisyydessä. Tämän
everstiluutnantti Ilomäen komentaman pataljoonan tehtävä osoitti,
että suomalaisilla loi täysin virheellinen kuva tilanteesta.
Pataljoonan oli sodan puhjetessa määrä hyökätä Repolaan ja
asettua puolustukseen siellä oleville edullisille järvikannaksille.
Repolasta länteen johtava
tie yhtyy rajasta noin 40 kilometriä Suomen puolella Sivakassa
Kuhmosta etellän Lieksaan johtavaan tiehen. Muutama kilometri
lähempänä Rastissa on seuraava tienhaara, missä Nurmeksen tie
liittyy Kuhmon tiehen. Nämä risteykset olivat todennäköisesti
venäläisdivisioonien ensimmäisenä tavoitteena, kun se ylitti
rajan 30.11.1939 aamulla. Seuraava tavoite lienee ollut rajasta noin
60 kilometrin päässä oleva Kuhmon kirkonkylä, mistä venäläisten
oli jatkettava Kajaanin suuntaan.
Ensimmäisten laukausten
kajahtaessa Laamasenvaaran talosta ja surmatessa suomalaisen
rajavartijan ja äitinsä sylistä turvaa hakeneen pikkupoja
hälyytettiin Kuhmon kirkonkylässä olleen Erillisen Pataljoona 14:
pääosat. Tehtävän mukaan ne lähtivät heti kohti rajaa,missä
reservinvänrikki Karhun joukkue yleistilannetta tunnetaatta yritti
viivyttää kokonaista divisioonaa.
Ensimmäinen todella
vakava taistelukosketus syntyi Saunajärvellä noin 20 kilometrin
päässä rajalta. Suomalaisille oli tuolloin selvinnyt, että
vastassa oli ainakin rykmentti, ja niinpä ErP 14 ryhmittyi
Saunajärven edulliselle kannakselle puolustukseen. Taistelu alkoin
joulukuun 2. pivänä ja päättyi komea vuorokautta myöhemmin
suomaisten vetäytyessä länteen. Venäläisten kaikki hyökkäykset
tient suunnassa oli tosin torjutt, muta yhden rykmentin kiertäessä
puolustajan asemat pohjoisesta alivoimaisten suomalaisten oli pakko
irtautua. Vetääntymispäätökseen vaikutti myös se, että
venäläisten uskottiin hyökkäävän suurin voimin Kiekienkoskenkin
tien suunnassa. Tämä tie on samansuuntainen kuin Saunajärven tie,
mutta viitisentoista kilometriä pohjoisempana. Todellisuudessa
sieltä ei kohdistunut kuitenkaan mainittavampaa sivustauhkaa, sillä
venäläisiä oli vain yksi komppania.
Joulukuun 6. päivä oli
venäläisille menestyksen päivä, sillä illalla he olivat
rykmentteineen Rastin tienhaarassa. Suomalaisille tärkeä etelä-
pohjoissuuntainen tie nyt poikki, ja kauaskantoiset tykit ampuivaat
pahanenteisellä tavalla kranaatteja jo Kuhmon kirkonkylään saakka.
Pohjois-Suomen Ryhmän
komentajan kenraalimajuri Tuompon ja myös Mikkelin Pääamajan
kannalta Kuhmon suunta alkon näyttää eräältä kriittisimmistä
alueistas siitä huolimatta, että tilanne oli synkkä muuallakin. Jo
joulukuun 4. päivänä ylipäällikkö alisti vähäisistä
reserveistään Tuompolle Oulussa perustettavana olleen
Jalkaväkirykmentti 25:n, jota ryhdyttiin kutsumaan Prikaati Vuokoksi
sen komentajan, everstiluutnantti Aksel Vuokon mukaan.
Suomalaisten
vastatoimenpiteiden nopeus ansaitsi kaiken kiitoksen, sillä jo
joulukuun 8. päivän aamulla olivat kaukaan Pohjanmaalta saapuneet
joukot hyökkäämässä pakkasen paukkuessa Kainuun korvessa. Kaksi
pataljoonaa hyökkäsi etelästä Nurmeksen suunnasta, kaksi
pohjoisesta Kuhmon kirkonkylän suunnasta. Tarkoituksena oli murskata
Rastin tienhaaran maastossa ollut vihollinen sekä suoralla
rintamahyökkäyksellä että katkaisemalla vatustajan tulotie
Saunajärven suunnasta.
Menestystä ei sotaan
tottumattomille suomalaisille oltu kuitenkaan tällä kertaa suotu.
Liian moni asia oli jäänyt keskentekoiseksi, jotta venäläiset
olisi voitu lyödä. Tiedustelua ennätettin tuskin toteuttaaa, ja
johtosuhteet oli viestintäyhteyksien puutteellisuuden vuoksi
epätarkoituksenmukaset etelästä ja pohjoisesta hyökkäävien
pataljoonien yhteisen johtoportaan oleessa kaukana Kajaanissa.
Hyökkäysjoukkojen yhteenpelaaminen ei luonnistunut siten
alkuunkaan. Kenttätykistöä ei ollut tukena putkeakaan eikä
pakkasessa palelevien hyökkäysjoukkojen huolto onnistunut.
Tuloksettomattomaksi tämä
häthätää toimeenpantu hyökkäys ei kuitenkaan jäänt.
Venäläiset kärsivät kiusallisia tappioita toisen heidän
rykmenteistään menettääessä muun muassa puolet kuormastostaan.
Tärkeintä oli kuitenkin, etteivät neuvostojoukot voineet enää
edetä niin vapaasti kuin sodan alkupäivinä. Vaikka venäläisillä
olikin vielä ylivoima puolellaan, suomalaisetkin olivat jo niin
vahvoja, että he muodistivat hyökkääjille todellisen vaaran.
Seuraavat päivät ja
viikot osoittivat voimien olevan Kuhmon suunnassa jotakuinkin
tasapainossa, eikä kumpikaan osapuoli kyennyt saavuttaan toisestaan
yliotetta. Venäläiset luopuivat vimeistään joulukuun loppuun
mennessä hyökkäyksellistä tavoitteistaan ja linnottautuivat
tehokkaaseen tapaansa etenemistiensä varrelle. Suomalaiset olivat
puolestaan puolustuksessa muutama kilometri Rastin tienhaaran
pohjois- ja eteläpuolella. Tulevaisuuden kannalta kuitenkin
merkittävää oli, että tarmokkaan kapteeni Uuno Johannes Kekkosen
– Urho Kekkosen veljen – johdossa ollut noin pataljoonaa vastaava
osasto kykeni työntämään venäläiset rajalla saakka Kiekinkosken
tien suunnassa. Tien heikko suojaus oli venäläsiltäpaha virhe,
sillä heidän divisioonansa pitkä pohjoissivusta jäi avoimeksi.
Pohjoisempana
Suomussalmella käytyjen taistelujen päättyessä vuoden vaihteessa
venäläisten tuhoon vapautuivat siellä toimineen eversti Siilavuon
komentaman 9. Divisoonan pääosat muihin tehtäviin. Pitkään
harkittuaan Päämaja myäntyi tammikuun 18. päivänä kenraali
Tuompon esitykseen, että Siilasvuon joukkoja käytettäisiin Kuhmon
venäläsidivisioonien lyömiseen. Suomussalmen ja Raatteen
kaskoistaistelusta juuri selviytyneille 9. Divisioonan miehillle tämä
merkitsi työtä vuorotta, eikä Siilasvuo itsekään tervehtinyt
ilolla uutta tehtävää. Oli näet arvattavissa, että toista
kuukautta paikallaan olleet venäläiset olivat ennättäneet tällä
välin linnoittautua todella hyvin.
Kolmen vuorokauden
kuluttua Siilasvuon joukot siirtyivtä kireässä pakkasessa lähes
sata kilometriä etelänmäksi, ja esikunnassa ryhdyttiin
valmistelemaan suunnitelmaa tehtävän suorittamiseksi. Siitä
muodostui eräänlainen Raatten tien toisinto. Kiekinkosken tieltä
hyökättäisiin etelään Saunajärven tielle ja venäläinen 54.
Divisioona pilkottaisiin osiksi. Saarrostuksen täydentäisi etelästä
Saunajärven tielle hyökkäävä Prikaatti Vuokko. Tiedusteluun,
aurauksin ja muihin valmisteluihin ryhdyttin heti.
9. Divisionaan päähyökkäys
alkoi tammikuun 29. päivänä. Helmikuun alkuun mennessä venäläiset
olivat suomalaisten pihdeissä. 54. Divisioona oli noin 45 kilometriä
pitkänä vyönä hyökkäystiensä varressa, ja sen yhteydet itään
oli katkaistu Saunajärven itäpuolella. Suurimmat voimaryhmät
venäläisillä oli Rastin tienhaarassa ja Saunajärven länsipuolella
Luelahdessa, missä oli yksi jalkaväkirykmentin lisäksi muun muassa
divisioonan komentaja. Mottinsa varmistamiseksi suomalaiset olivat
sulkeneet tien itään Löytövaarassa, parisenkymmentäkilometriä
Saunajärvestä itään. Noin kuukauden ajaksi suomalaiset työnsivät
suojauksensa vieläkin idemmäksi Kuusijoen varteen
Kilpelänkankaalle.
Pahin oli kuitenkin vasta
edessä, sillä saarroksiin joutuneilla ei ollut mitään halua
antautua. Tukenaan heillä oli lujat kenttävarustukset, puolustuksen
kannalta varson edullinen voimasuhde ja ehdoton ilmaherruus, jonka
turvin motteihin voitiin pudottaa muuan muassa elintarvikkeita.
Suomalaisten erityisongelma oli heikko tykistö – raskas tykistö
puuttui kokonaan – mikä teki hyökkäyksen kenttävarustuksia
vastaan vaikeaksi.
Suuri ongelma oli
kuitenkin siinä, ettei venäläisten 9. Armeija aikonut jättää
54. Divisioonaa pulaan. Tien suunnassa Kilpelänkankaalla venäläisten
avustushyökkäykset alkoivat helmikuun puolenvälin jälkeen
jatkuakseen kiihkeinä sodan loppuun saakka. Siellä onkin ainoa alue
rajojemme sisäpuolella, missä toisen maailmansodan suurtaistelun
jäljet ovat yhä selvästi erotettavissa. Suomalaisten salpa piti
kuitenkin, joskin maaliskuun alussa oli vetäydyttävä takaisin
Löytövaaraan. Tappiot kasvoivat silti huolestuttaviksi, sillä nämä
torjuntataistelut ja mottien suojaamisyritykset maksoivat monena
päivänä yli 300 miestä. Venäläisten raskain kenttämenetys oli
eversti Dolinin komentaman hiihtoprikaatin tuho. Tämä prikaati
koetettiin lähettää helmikuun 12. päivänä saarrettujen
joukkojen avuksi pohjoisesta, mutta sen 1800 miehestä lienee vain
sata säilynyt hengissä.
Kuhmon taistelu päättyi
ratkaisemattomana, sillä rauhanteko maaliskuun 13. päivänä
pelasti 54. Divisioonan sitä ilmeisesti odottamassa olleelta
tuholta. Suomalaisten pääponnistukset olivat kohdistuneet Luelahden
alueeseen Saunajärven luoteispäässä, ja sodan päättyessä
tuosta pitkään komiosaisena taisteelleesta motista oli enää
läntisin tukikohtakokonaisuus jäljellä. Operatiivisessa mielessä
suomalaiset olivat kuitenkin voittajia. Venäläisten syviin
tavoitteisin suunnattu hyökkäys oli muuttunut taisteluksi elämästä
ja kuolemasta jo raja-alueella. Kuhmoon sitoutui suomalaisia voimia,
mutta venäläiset eivät voineet kirjata tililleen mitään muutä
hyötyä siellä suorittamistaan sotatoimista.
Lähdeaineisto Suomi
sodassa talvi- ja jatkosodan tärkeät päivät ISBN 951-9078-94-0