tiistai 31. maaliskuuta 2015

Ryti presidentiksi


Risto Ryti oli noussut tasavallan presidentiksi joukuussa 1940 edellisen valtionpäämiehen, Kyösti Kallion ilmoitettua luopuvansa tehtävästään terveydellisistä syistä kesken presidenttikautensa. Koska maassa maassa vallitsi sotatila, vaalit toteutettiin poikkeuslailla, ja presidentin valitsivat vuonna 1937 valitut valitsijamiehet siksi ajaksi, joka Kalliolla olisi ollut presidenttikauttaan jäljellä eli 1.3.1943 asti. Kallio menehtyi sydänkohtaukseen samana päivänä kuin Ryti astui uuteen toimeensa.

Kun Rytin kausi Kallion tilalle valittuna presidenttinä läheni loppuaan, toimitettiin jälleen presidentinvaalit sotatilan vallitessa. Valitsijoina toimivat jälleen vuoden 1937 valitsijamiehet. Rytiä kannattivat sosiaalidemokraatit, IKL ja edistyspuolue. Maalaisliitto nosti ehdokkaaksi Mannerehimin, joka ei halunnut lähteä ehdolle, koska ei voinut olla etukäteen varma valituksi tulemisestaan. Ryti valittiin.

Presidentti Ryti keskusteli Yhdysvaltain lähetystösihteeri Robert McClintokin kanssa ja kertoi tälle, että Neuvotoliitto tulee kukistamaan Saksan, vaikka ota tuleekin vielä kestämään kauan. Lisäksi hän kertoi uskovansa, että Baltian maat ja kenties myös Suomi taistelisi niin kauan kun voisi, jos rauhaa ei saataisi aikaan. Keskustelua leimasi bolsevismin pelko, sillä ei ollut mitenkään varmaa, voisiko Yhdysvallat estää sen leviämisen Eurooppaan.

Presidetinvaali antoi Suomelle tilaisuuden vaihtaa hallitusta, Stalingradin taistelun tuloksen nähtyään Suomen johdon sisäpiiri, jonka ytimessä olivat Mannerheim, Ryti, Tanner ja Walden, päätti pyrkiä rauhaan mahdollisimman nopeasti mutta välttäen samalla joutumasta sotaan Saksan kanssa. Eräänä kantona tässä kaskessa oli ulkoministeri Rolf Witting, joka oli saksalaismielinen. Länsivallat katsoivat hänen olevan suhteiden parantamisen tiellä, ja Yhdysvaltain lähettiläs oli saanut maaltaan kehotuksen toimia Suomen ulkoministerin vaihtamiseksi. Myöskään pääministeri Rangelliin ei oltu tyytyväisiä.

Ryti halusi pää-ja ulkoministeri sellaiset henkilöt, joita ei yhdistetty saksalaismielisyyteen. Tällä haluttiin pohjustaa rauhanneuvotteluita, Ryti halusi tutkia mahdollisuuden liittoutumiseen Ruotsin kanssa. Ensimmäisenä vaihtoehtona oli tehdä erillisrauha Neuvostoliiton kanssa, mutta ongelmana oli päästä neuvotteluihin vaarantamatta suhdetta Saksaan ja sieltä tulevaan apuun. Pahimpana vaihtoehtona oli ajautua yksin ostaan Saksaan vastaa, kun samaan aikaan käytäisiin vielä sotaa myös Neuvostoliittoa vastaan.

Helmikuussa 1943 Ryti oli sitä mieltä, etä rauhankeskustelujen pohjaksi otettaisiin vuoden 1939 rajat. Kannaksella hän oli valmis vetämään rajaa kauemmas Leningradista ja lisäksi luopumaan Suomenlahdella olevista Seiskarin saaresta ja Lavansaaresta. Neuvostoliiton Tukholman-lähetystössä tuolloin työskennellyt Boris Jartsev oli syksyllä 1942 väläyttänyt vuoden 1939 rajojen mahdollisuutta.

  1. nimitetyn uuden hallituksen pääministeri oli Kokoomuksen Edwin Linkomies, muut avainministerit olivat RKP:n länsimielinen ulkoministeri Henrik Ramsay, puolustusministerinä jatkoi Mannerheimin oikea käsi Rudolf Walden ja valtionvarainministerinä SDP:n Väinö Tanner.

Suomen hallituksen vaihduttua länsimielisempään Yhdysvaltain Moskovan-suurlähettiläs Harrison Standley tiedusteli Molotovilta, voisiko Yhdysvallat toimia välittäjänä Neuvostoliiton ja Suomen rauhanneuvotteluissa. Molotov epäili Suomen halua pyrkiä rauhaan ja kertoi suomalaisten palvelleen tähän asti uskollisesti Hitleriä, Hän lupasi tiedustella maansa hallituksen kantaa asiaa.

Yhdysvaltain lähetystösihteeri Robeert McClintock jätti Suomen ulkoministeri Ramsaylle nootin, jossa Yhdysvallat tarjosi ”hyviä palveluksia” rauhanneuvottelujen aloittamiseksi Neuvostoliiton kanssa. Hallitus halusi heti tarttua ehdotukseen, ja Yhdysvalloilta pyydettiin tietoja siitä, millaiselta pohjalta Neuvostoliitto lähtisi neuvotteluihin.

Asiaa oli kuitenkin teidusteltava Saksalta, koska sen selän takana ei uskallettu toimia. Suomi oli täysin Saksan puristuksissa Suomessa olleiden joukkojen ja Saksan Itämeren herruuden vuoksi. Lisäksi maamme oli rippuvianen Saksasta tuoduista elintarvikkeista, erityisesti viljasta.

    1. Suomen sisäpiiri kokoontui pohtimaan Yhdysvaltain rauhanvälitystarjousta. Paikalla olivat Ryti, Mannerheim, Tanner, Ramsay, Walden ja Tyko Reinikka. Ramsay.Mannerehim ja Ryti halusivat pyytää Yhdysvalloilta tarkempia tietoja neuvottelujen reunaehdosita eli lähinnä Neuvostoliiton minimivaatimuksista. Lisäksi ulkoministerin tulisi käydä kysymässä Saksan mileipidettä Suomen erillisrauhaan, sillä oli mahdollista, että Saksa tarvitsi Suomessa olleita joukkojaan muualla. Linkomies ei uskonut Saksan suostuvan Suomen erillisrauhaan.

    1. Suomi jätti Yhdysvaltain edustajalle vastauksen, jossa pyydettiin lisätietoja rauhanehdoista.
      26.3. Ramsay matkusti Saksaan. Matko alkoi huonoissa merkeissä, sillä Saksan ulkomnisteri Ribbentrop antoi suomalaisen odottaa vuorokauden ennen puheilleen päästämistä, Kun Ramsay oli kertonut Yhdysvaltain tarjouksesta, Ribbentrop aloitti lähes tunnin kestännen karvaan monologin. Tuli hyvin selväksi, että Saksa pitäisi Yhdysvaltain esittämän tarjouksen hyväksymistä petoksena, joka antaisi Saksalle oikeudn menetellä Suomen kanssa parhaaksi katsomallaan tavalla. Saksan ulkoministeri käsi suomalaisia lopettamaan puheet Yhdysvaltain kanssa välittömästi. Lisäksi Ribeebtrop vaati Suomea solmimaan Saksan kanssa sopimuksen, joka estäisi molempia maita solmimasta erillisrauhaa. Hallitus päätti odottaa, mitä Yhdysvallat vastaisi tiedusteluun rauhanehdoista.
Ensimmäiset 302 inkeriläistä saapuivat Suomeen 29.3. He olivat lähinnä rintamaa olleista kylistä Viroon evakuoituja. Inkeriläisiä laivattiin Paldiskista Hankoon. Siirrot olivat vapaaehtoisia. Kaikkiaan inkeriläisiä tuli jatkosodan aikana Suomeen 63000.


Lähdeaineisto Ilkka Enkenberg Jatkosota päivä päivältä ISBN 978-952-220-841-5

maanantai 30. maaliskuuta 2015

Miehityspolitiikan muutos – alueesta luopuminen näköpiirissä

Näkymä Vieljärven kylästä

Itä-Karjalan miehityshallinnossa elettiin varsin kauan sitä silmälläpitäen, että alue jää Suomen yhteyteen ja venäläinen väestö siirrettäisiin pois. Selkeimmin tämä näkyi kansallisryhmien erottelussa erilaisissa käytännön kysymyksissä kuten esim. palkoissa, elintarvikeannoksissa ja kouluopetuksessa. Vuosi 1943 toi voimakkaammin esin toisenlaisen lopputuloksen mahdollisuuden, vaikkeivat kaikki olleetkaan valmiita sitä tunnustamaan.

Jo vuoden 1942 aikana esitettiin kansallisen erottelun poistamista työtehoperustein, Toisaalta mm. kouluopetuksen järjestämistä haluttiin esimerkiksi Repolassa asuville ukrainalaislapsille ja myös leirien lapsille, mutta miehtiyshallinnossa suhtauduttiin ehdotuksiin penseästi. Vasta ulkopuolinen paine pakotti syksyllä 1943 täydelliseen muutokseen.

Neuvostoliitto kiinnitti ulkovaltojen huomiota suomalaiseen Itä-Karjalan miehityspolitiikkaan jo tammikuussa 1942 julkaistussa nootissa. Vuoden 1943 aikana Neuvostoliiton proganda miheityshallintoa vastaan voimistui. Suomalaisten väitettiin surmaavan viattomia ihmisiä ja polttavan kokonaisia kyliä sekä saattavan väestön kurjuuteen ja nälänhätään. Sotilaat harjoittivat rosvousta. Myös palkkauksen erotteluun viitattiin. Vastaavaa progandaa levitettiin myös rintamalinjan yli siiviliväestölle.

Suomen Wasingtonin lähetystö oli saanut tietoon neuvostoprogandan väitteet ja pyysi asiasta selvitystä. Tiedustelu esitettiin 9. lokakuuta 1943 Päämajalle, mistä se lähetettiin ItäKar.SE:aan. Sotilashallintokomentaja torjui vastauksessaan väitteet paikkansapitämättöminä. Vastaus oli totuudenmukainen tarkasteltaessa vastaushetken tilannetta, mutta väitteissä oli kylää perää, kun ajatellaan koko miehityskautta.

Tasapalkkaisuuteen siirtyinen oli tapahtunut jo elokuussa ja kuolleisuuskin oli ollut jo vuoden verran kohtuullisissa luvuissa, mutta ei ennen sitä. Myös elintarvikejakelussa tasavertaisuus toteutui lokakuun 1943 taulukoissa.
Lokakuun 5. päivänä laaditussa muistiossa selostettiin leirien todellista luonnetta ja mainittiin niiden tarkoituksena olleen ”vieraan” venäläisen väestön sijoittaminen leiriin, missä tämän väestönosan huolto, työhön käyttäminen jne. voitiin saada tarkoituksenmukaisesti järjestetyksi. Varsinaisen internointitehtävän todettiin jääneen toissijaiseksi – vaikka jälkeenpäin miehityshallinnon sisältä tarkasteltuna oli juuri siitä lähinnä kyse. Pian tämän jälkeen leirien nimi muutettiin siirtoleiriksi, Keskitysleiri-nimitys jäi Kolvasjärven ja Kinnasvaaran leireille, joissa säilytettiin epäluotettavana pidettyä ainesta.
Kun liittoutuneiden johtajat kokoontuivat joulukuussa 1943 Teheraniin, Stalin esitti suomalaiset yhtä julmina venäläistä väestöä kohtaan kuin saksalaiset.

Evakuointisuunnitelmat ja alueen tyhjentäminen

Suomen ylimmälle valtiojohdolle selvisi viimeistään loppuvuodesta 1943, että Itä-Karjala ei kuuluisi Suomeen tulevan rauhansopimuksen jälkeen. Stalin oli Teheranissa valmis puhumaan vain Moskovan rauhan rajoista. Suomi vastasi myös Kremlin rauhanaloitteeseen, joka vöitettiin Suomeen 20. marraskuuta, Tuolloin oli myös tunnustettava oleellisesti heikentynyt sotilaallinen tilanne, kun Saksan pihdit Leningradin ympäriltä avautuivat.

Itä-Karjalan evakuoinitia varten oli valmistunut ensimmäinen suunnitelma 21. marraskuuta, Evakuointikäskyn luonnos valmistui ItäKar.SE:ssä 26. marraskuuta. Tuolloin pidettiin vielä mahdollisena suomensukuisen väestön evakuoimista. Myöhemmin vuoden lopulla väestön avakuointiajatuksesta luovuttiin Ylipäällikön kannan mukaisesti. Siviiliväestön siirtymisen tuli olla täysin vapaaehtoista, mutta se olisi tehtävä mahdolliseksi.

Kun sotilaskomentaja pyysi vahvistusta näihin puheisiin, hänelle annettiin kirjalliset ohjeet, joiden mukaan epäkansallista väestöä ei tule vakuoida, Karja evakuoidaan vain, jos sen omistajat evakuoidaan. Materiaali oli evakuoitava vain, jos se oli tuotu Suomesta tai miehityksen aikana sotilashallinnon toimesta rakennettu. Salaiseksi määrättyä suunnitelmaa ei saanut käsitelläa alue-esikuntia alemmissa portaissa.

Kannaksen suurhyökkäys muutti nopeasti tilanteen. Evakuoinnin toimeenpanokäsky annettiin 16.kesäkuuta 1944 klo 1.30. Päämaja määräsi, ettei paikallista väestöä evakuoida. Jos väestöä kuitenkin oma-aloitteisesti alkaa liikehtiä kohti Suomea, oli sitä rauhoitettava ja ohjattava laadittujen suunnitelmien mukaisesti, Tilanteen nopea muuttuminen herätti paikallisessa väestössä suurta hämmennystä, mitä lisäsivät viranomaisten ristiriitaiset ohjeet, jopa ohjeitten vastainen toiminta.

Kaikkiaan Suomeen siirtyi runsas 3 prosenttia alueen siviiliväestöstä, yhteensä 2799 henkeä. Eniten siirtyjiä oli Kiestingistä ja Uhtualta sekä Repolasta ja vähiten Äänisniemeltä sekä Kontupohjasta ja leireistä kustakin alle yhden prosentin. Vienan piiri sai olla sotatoimilta rauhassa aivan sodan loppuun asti. Viimeinen episodi suomalaisten vetäytymisessä oli Repolan, Rukajärven sekä Porajärven jäljellä olevien kylien luovuttaminen neuvostoviranomaisille välirauhansopimuksen jälkeen. Viimeinen suomalaisten jättämä kylä oli Repolan alueen Lusma, josta lähdettiin 28. syyskuuta 1944 kello 16.45 nimenomaan neuvosto-osapuolen vaatiman yhteisen katselmuksen jälkeen. Läsnä oli Neuvostoliiton edustajana eversti Petrov ja Suomen puolelta aluepäällikkönä toiminut kapteeni Mörsky. Vastapuolen pyynnöstä suomalaiset toimittivat Lusmaan muona-anokset lokakuun alkuun asti, sillä neuvostoliittolaisilla ei ollut kertomansa mukaan mahdollisuutta järjestää muonitusta heti.


Lähdeaineisto Jatkosodan historia 4 ISBN 951-0-15330-3 4.osa

Sotataloutta ja mustaa pörssiä

8-vuotias poika ajaa jyrää

Jatkosotaan lähdettiin siinä uskossa, että retki tulee olemaan lyhyt ja voitto on meidän, olihan mahtava Saksa mukana rinnallamme. Liikekannallepanossa armeijan rulliin otettiin noin 17 prosenttia kansasta eli vajaat 29 prosenttia koko miespuolisesta väestöstä eli 65 prosenttia työkykyisestä 20-49-vuotiaista miehistä sekä lähes kaikki kuljetusvälineet, autot ja hevospelit.

Tällaista suoneniskua ei sota-ajan talouselämä voinut pitkään kestää, Palvelukseen oli otettu liian paljon talouseämän johto- ja ammattihenkilöstöä, jota olikin jo kesän 1941 aikana kotiutettava täysillä palvelemaan sotateollisuuden palvelukseen.

Mutta sota ei loppunutkaan odotetun nopeasti. Syksyllä 1941 sato oli jäädä korjaamatta miesten ollessa sotaatöissä. Ninpä jo heinä-elokuun vaihteessa sadonkorjuuseen oli kotiutettava vanhempia ikäluokkia ja kesken sotatoimia myös nuorempia. Jonkin verran ajoneuvojakin oli palautettava kotirintamalle, koska puolustusvoimien kuljetukset olivat vaarassa tyrehtyä.

Tämä oli ylipäätään mahdollista sen ansiosta, että Karjalan kannas saatiiin vallattua takaisin syyskuun alkuun mennessä. Samalla aloitettiin armeijan organisoiminen divisioonaa kevyemmiksi prikaateiksi, jotta miehet voitaisiin nopeammin kotiuttaa rintamalinjojen lyhenemisen myötä saksalaisten voitokkaaksi uskotun sotaretken edetessä.

Ruoka ei riitä

Syksyn 1941 kuluessa talouselämän johdolle paljastui karmea totuus: maassa olevat elintarvikkeet tuskin riittävät silloisella kulutuksella seuraavaan satoon asti. Myös luonnonvoimat – ankara pakkanen talvella 1941-1942 – veden vähyyden aiheuttama sähkövoimapula sekä meriyhteyksien lähes täydellinen katkeaminen länteen sotkivat pahoin liikekannallepannun maan talouselämän suunnittelua ja johtamista.

Näissä oloissa oli pakko yhä suuremmassa määrin turvautua Saksan apuun, mikä väistämättä tiesi amalla poliittisenkin sidonnaisuuden lisääntymistä. Tuo talvi osoitti kouriintuntuvalla tavalla, kuinka pienen Suomen taloudelliset voimavarat ja mahdollisuudet sodankäyntiin ilman ulkopuolista apua olivat. Saksasta saadun elintarvikeavun lisäksi kansan karttui käsi tuli tilanteen pelastajaksi: erilaiset talkoot, keräykset ja elintason raju pudottaminen valtiovallan toimenpitein auttoivat selviytymään pahimman vaiheen yli.

Asemasota helpottaa tilannetta

Keväällä 1942 jäiden lähtö, meriyhteyksien avautuminen ja rintamatilanteen jähmettyminen asemasodaksi tiesivät hieman parempien aikojen koittamista. Asemasota salli myös suunnata osan teollisuudesta palvelemaan siviilien tarpeita. Vuodenvaihteessa 1941 – 1942 lähes 330 teollisuuslaitosta palveli yksinomaan puolustusvoimia, Kaikkiaan runsaat 1300 yritystä maan 8000 teollisuuslaitoksesta eli noin 17 prosenttia osallistui sotavuosina armeijan hankintoihin.

Vuosina 1941-1945 sotatarviketeollisuuden työvoima vaihteli 94000-139000 henkeen, Yli puolet työvoimasta oli läpi sotavuosien naisia. Lykkäystä saaneiden sotateollisuuden palveluksessa olleiden miesten määrä vaihteli 11000 -19000.

Sota vaati runsaasti rahaa. Vuonna 1940 puolustusmenot olivat liki 70 prosenttia valtion kokonaismenoista, vuonna 1941 noin 62 prosenttia, vuonna 1942 jo yli 63 prosenttia, vuonna 1943 vajaat 57 prosenttia ja viimeisenä jatkosodan vuotena runsaat 58 prosenttia. Kansantuotteesta sota nieli vuosittain viidenneksen. Vuosina 1941-1944 valtakunta käytti sotatarvikkeiden valmistukseen ja ostoihin 25 miljardia markkaa, joista kotimaahan suunnattujen hankitojen arvo oli 14 miljardia. Ulkomailta ostimme sotatyökaluja 11 miljardilla, Hnakintoihin oli laskettu myös sellaiset raaka-aineet, joita Suomen köyhä maanperä ei sisältänyt.

Viljanvientikielto

Keväällä 1944 Saksa reagooi varsin jyrkästi suomalaisneuvostoliittolaisiin rauhanneuvotteluihin kieltämällä viljanviennin Suomeen. Tuonnin ehtyessä armeija lomautti runsaasti miehiä ja kalustoa tooukotöihin juuri silloin, kun oli saatu varmuus puna-armeijan tuevasta hyökkäyksestä. Monet patteristot menettivät tykkinsä, kun niiden vetäjät olivat kotiseudulla pelloilla.

Suurhyökkäyksen torjunta kulutti runsaasti ampumatarvikkeita, jopa niin, että pelkästään kesäkuussa ammuttiin runsas kolmannes käytettävissä olleista kranaateista ja ammuksista, Kihdytetty tuotanto ei heti kyennyt syntynyttä vajetta paikkaamaan, sillä mm. Vuoksenlaakson tärkeä teollisuusalue ja sähköntuotannon keskus olivat joutuneet aivan sotatoimein tuntumaan. Aleen tuotantolaitoksia ryhdyttiinkin kiireesti siirtämään sisämaahan. Myös koko Etelä-Suomi joutui neuvostoilmavoimien vainon kohteeksi. Neuvostokoneet vihasivat varsinkin Kannakselle johtaneita liikenneyhteyksiä ja pyrkivät eristämään joukkojen ja tarvikkeiden kuljetuksia. Teollisuuslaitoksia ja kuljetuksia olikin ryhdyttävä entistä tehokkaamin suojamaan ilmatorjunnalla sekä hävittäjillä.

Saksan apu

Kesäkuussa 1944 Saksa suostui jälleen antamaan Suomelle sotilaallista apua presidentti Risto Rydin vakuutettuan omissa nimissään, että hänen nimittämänsä hallitus ei tee erillisrauhaa Neuvostoliiton kanssa ilman Saksan suostumusta. Tämä niin kutsuttu Rytin-Ribbentropin sopimus sittten laukesi, kun Ryti erosi presidentintehtävästään heinäkuun lopussa.
Saksan apu vaikutti merkittävällä tavalla rintamiemme kestämiseen sekä lopulta neuvostovyöryn pysäyttämiseen ennen sen ulottumista Sisä-Suomeen, joskin tuon vyöryn kulminoituminen oli tilannekartoilla nähtävissä jo silloin, kun sopimusken mukaiset kuljetukset saapuivat Suomen satamin.

Suomen jatkuvat rauhatunnustelut sekä marsalkka Mannerheimin valinta presidentiksi ja hänen kirjeensa Hitlerille saiva aikaan sen, että Saksa jälleen elokuussa keskeytti apunsa. Se ei enää vaikuttanut ratkaisevasti sodan kulkuun, koska taistelut laimenivat jo oma sotateollisuutemme pyöri jälleen täysillä.

Syyskuussa 1944 sotarviketilanne oli jo parempi kuin sodan alussa, Varikoissa oli tuolloin noin puolen vuoden kulutusta vastannut määrä tärkeimpiä sotatarvikkeita, Sen sijaan kansan yhteinen huoltotilanne oli niin paljon heikentynyt, että oli pakko kysyä Ruotsilta sen mahdollisuuksia avustaa Suomea elintarvikkeilla.

Lähes kaikki kortilla

Elintarvikepulasta selviytyminen oli ongelma koko sodan ajan. Kansanhuolto pani korille lähes kaikki ravinto- ja nautintoaineet vimeistään Moskovan rauhan aikana. Vuonna 1941 viljastamme oli vajaat kaksi kolmannesta ja perunsato noin puolet sotaa edeltännestä ajasta, Yleensäkin kesät 1941, 1942 ja 1944 olivat viljakasveille harvinaisen epäedulliset. Niinpä leipäviljan kulutus oli vain 175 kiloa vuodessa henkeä kohti, mikä oli kolme neljäsosaa rauhanaikuisesta kulutuksesta.

Maidon, voin, lihan ja soketin kulutusta pudotettiin viekä enemmän. Tupakkaakin saatiin vuodesta 1942 alkaen vain 460 grammaa henkeä kohti vuodessa. Tupakoimattomille jaettiin lisäannos sokeria. Suomalaisten rakkain nautintoaine kahvikin loppui vuonna 1942.

Elintarvikkeiden määrän saneli tehdyn työn raskaus, Kevyen työn tekijöiden leipkorttiannos oli 250 grammaa ryynejä, jauhoja ja näkkileipää, raskaan työn tekijöillä ja armeijassa yleensä 400 grammaa päivässä. Eri ostokorteilla jaettujen päiväannosten kalorimäärä oli sekin pienimmillään syksyllä 1942, kevyessä työssä 1000 ja raskaassa 2000 kilokaloria, Rasvoja jaettiin vähimmilään vain 150 grammaa kuukaudessa asukasta kohti ja lihaa 200-300 grammaa eli vain kymmenkunta prosenttia sotaa edeltäneesta ajasta. Maitoa saiva etuoikeutetusti lapset, odottavat äidit ja sairaat. Muut saivat vain 2-3 desilitraa päivässä. Kun karamelleja tai sokeria ei juuri ollut, lasten hampaat pysyivät varsin ehjinä.

Musta pörssi rehotti

Mutta puutteet pyrki korvaamaan sodan aikana rehottanut salakauppa eli musta pörssi. Sielt sai kaikkea – jos oli rahaa, Myytvävää pörssiin tuli maanviljelijöiltä, murtovarkailta, salakuljettajilta ja välittäjiltä. Viimeksi mainitut ostivat halvalla ja myivät kalliilla, Kun salakauppiaita talvisodan yksimielisyyden päivinä . Ja kun säännöstely vielä ei puurrut laajimmillaan – pidätettiin jopa kansanvihollisina, oli heidän asiakkainaan jatkkosodan aikana koko Suomen kansa.

Ankaratkaan rangaistukset eivät tyrehdyttäneet salakauppaa, sillä yleinen mielipide oli ”vapaa kaupan” puolella, saivathan perheenemännät sieltä tydennystä niukkoihin korttiannoksiin – jos siis oli rahaa, Vuonna 1942 salakauppaan sekaantuneet maksoivat sakkoina lähes 26 miljoonaa markkaa, vuonna 1945 jo 100 miljoonaa. Summat osoittavat, ettei rangaistuksia pelätty. Musta pörssi rehotti niin, että Mikkelissä ei eräässä vaiheessa saanut lihaa muuten kuin lihakortilla. On arvioitu, että noin kolmannes keksivertoperheen käyttämästä vilja ja rasvatuotteista oli hankittu mustasta pörssistä. Loput saatiin korteilla laillista tietä ostamalla. Salakaupalla oli siis sotavuosina varsin suuri merkitys kansakunnan elämän ylläpitäjänä,

Musta pörssi on ahtaasti katsoen merkki kansakunnan moraalin rappeutumisesta. Sen olemassaoloa ei kuitenkaan voitu välttää, koska suomalaiset hyv¨äksyivät sen ja pitivät sitä totutun elintason ylläpitäjänä, mikäli rahavarat sallivat. Ostavat kansalaiset pitivät salakaupasta kärähtäneitä oman tyhmyytensä ja taitamattomuutensa uhreina eivätkä lainkaan rikollisina.


Lähdeaineisto Ratkaisun hetkiä ISBN 951-564-730-3

sunnuntai 29. maaliskuuta 2015

Suomi kääntää kurssia

Vuoden 1943 lopussa Teheranin konferenssi: Stalin, Fraklin D. Roosevelt ja Winston Churchill

Saksa koki vuodenvaihteessa 1942-43 ankaria takaiskuja suursodan eri rintamilla. Suomalaisia havahduttivat ennen kaikkea tiedot Leningradin saartorenkaan murtumisesta ja Saksan 6. armeijan antautumisesta Stalingradissa. Vaikka saksalaisten vastoinkäymisiä yritettiin selittää parhain päin, muut kuin selkeästi Saksaan luottavat ymmärsivät, että sodan käännekohta oli tapahtunut.

Myös Suomen johtajat olivat vakuuttuneita siitä, että Saksa tulee häviämään sodan. Ryti, Mannerehim, Rangell, Tanner ja Witting päättivät 2. helmikuuta 1943 ryhtyä etsimään tietä irti sodasta. Suomalaiset olivat valmiit keskustelemaan vuoden 1939 rajoista, joita talvisodan diplomaatti Boris Jartsev oli lokakuussa 1942 väläytellyt rauhanneuvottelujen lähtökohdaksi, mutta ongelmana ei ollut vian Neuvostoliiton suhtautuminen.

Saksa oli kärsinyt tappioita, mutta se oli yhä suurvalta, joka hallitsi Pohjois-Eurooppaa ja Itämerta. Lisäksi Suomi oli riippuvainen Saksasta tuoduista elintarvikkeista, lannotteista, polttoaineista ja aseista. Tavarantoimitukset antoivat Saksalle tehokkaan ohjaimen pitää Suomi ruodussa.

Suomen johto alkoi valmistaa kansaa rauhan varalle. Päämajan tiedusteluosaston päällikkö Aladir Paasonen piti 9. helmikuuta 1943 kansanedustajille tilannekatsauksen suursodan kehityksestä. Paasonen ilmoitti uskovansa Saksan häviöön ja kehotti kuulijoitaan valmistautumaan ”toiseen Moskavan rauhaan”. Selonteko järkytti kansanedustajia niin paljon, että se jouduttiin uusimaan optimistisemmin tulkittuna.

Koska Ryti oli valittu presidentiksi vain Kallion kauden loppuajaksi, helmikuussa 1943 oli järjestettävä presidentinvaalit. Vaalit antoivat tilaisuuden rauhanponnistelujen edistämiseen, sillä vaikka Ryti jatkoi virassaan, hallitusta voitiin presidentinvaalin jälkeen vaihtaa luontevasti.

Saksalaissuuntauksen kannattajiksi leimautuneet pääministeri Rangell ja ulkoministeri Witting saivat antaa tilaa Edvin Linkomiehelle ja Henrik Ramsaylle, jolla oli entisenä laivanvarustajana hyvät suhteet mm. Englantiin, IKL suljettiin hallituksen ulkopuolelle.

Uusi hallitus alkoi varovaisesti valmistella Suomen irrottamista sodasta, Kun Yhdysvallat tarjoutui maaliskuussa 1943 välittämään rauhaam hallitus pyysi sitä hankkimaan täsmälliset tiedot rauhaehdoista. Rehellisen pelin nimissä ulkoministeri Ramsay lähetettiin tiedustelemaan Saksan kantaa Suomen rauhansuunnitelmiin.
Naivi rehellisyys kostautui. Saksa tyrmäsi Suomen suunnitelmat ja uhkasi maata petturin kostolla, jos puheet rauhasta jatkuisivat. Se vaati Suomea solmimaan kanssaan sopimuksen, jossa molemmat sitoutuivat olemaan tekemättä erillisrauhaa.

Molotov välitti maaliskuun lopulla Yhdysvalloille Neuvostoliiton vaatimukset. Niiden mukaan Moskovan rauha olisi saatettava välittömästi voimaan. Saksan kanssa olisi pantava välit poikki, armeija kotiutettava ja Suomen oli maksettava suuret sotakorvaukset. Yhydysvalojen mielestä ehdot olivat niin kovat, ettei niitä kannattanut välittää suomalaisten tietoon. Se ilmoitti, ettei sen tarkoituksena ollutkaan toimia rauhanehtojen välittäjänä vaan vain neuvottelukosketuksen rakentajana.

Hallitus oli toteuttanut rauhantunnustelut salaisesti, Tämän vuoksi se sai kotimaassa vastaansa ns. rauhaopposition, joka vaati sitä ryhtymään toimiin Suomen irrottamiseksi sodasta. Pääasiassa sosiaalidemokraateista ja ruotisnkielisistä koostuneen rauhanopposition 33 keskeistä vaikuttajaa lähetti elokuussa 1943 presidentti Rydille erillisrauhan puolesta vettomuksen, joka julkaistiin nopeasti Ruotsissa.

Kirjelmän allekirjoittajat painostivat hallitusta erillisrauhan solmimiseen, johon hallitus oli kaikessa hiljaisuudessa pyrkinyt jo pitkään. Rauhanaktivistit perustivat toimintansa länsivaltojen tuen varaan ja jättivät vähälle huomiolle sen tosiasian, että Suomen kohtalo riippui Saksasta ja Neuvostoliitosta. ”Kolmosten” ymprille ryhmittyneen rauhanopposition merkitys jäikin vähäiseksi, sillä huomattavimmat oppositiomiehet J.K. Paasikivi ja Urho Kekkonen jäivät sen ulkopuolelle. He ymmärsivät Mannerheimin tavooin, että Suomen oli opittava elämään vahvan itänaapurin kanssa.

Suomen kohtalo ratkaistiin liittoutuneiden vuoden 1943 lopulla pitämissä kokouksissa. Moskovan ulkoministerikokouksessa lokakuun lopulla liittoutuneet sopivat, että rauhanneuvotteluissa Saksan puolella taistelleiden maiden kanssa vastaa se liittolaisvalta, joka oli kantanut päävastuun sotaponnisteluista. Näin Neuvostoliitto tuli Suomen neuvottelukumppaniksi,

Teheranin huippukokouksessa 28. marraskuuta – 1. joulukuuta lyötiin lukkoon rauhanetojen suuntaviitat. Stalin suostui säilyttämään Suomen itsenäisenä, ja Roosevelt ja Churchill puolestaan myöntyivät hyväksymään Neuvostoliiton Suomelle asettamat ehdot. Ne olivat suurin piirtein samat, jotka Molotov oli esittänyt jo maaliskuussa.

Suomen johto sai nopeasti tietää, että se joutuisi käymään rauhanneuvottelun Neuvostoliiton kanssa. Se vastasi Neuvostoliiton Ruotsin-lähettilään Aleksandra Kollontain esittämään rauhantunnusteluun marraskuun lopulla ja ilmoitti olevansa valmis keskustelemaan rauahsta vuoden 1939 rajojen pohjalta. Neuvostoliitto torjui esityksen ja esitti lähtökohdaksi vuoden 194 rajoja. Tähän Suomen hallitus ei ollut valmis.


Lähdeaineisto Suomi kautta aikojen ISBN 951-8933-60-X

lauantai 28. maaliskuuta 2015

Saksan sotaonni kääntyy

Stalingardin taistelut

Saksan 6. Armeijan antautuminen Stalingradissa 31.1.-2.2.1943 vaikutti hälytysmerkin tavoin Saksan liittokunnan keskuudessa. Se oli tuntuva ja näkyvä merkki siitä, että käänne suursodassa Euroopassa oli tapahtunut. Suomen poliittinen ja sotilaallinen johto kokoontui tilanteen johdosta helmikuun 3. päivänä 1943 ylipäällikkö Mannerheimin kutsusta. Hänen lisäkseen kokoukseen osallistuivat presidentti Risto Ryti, pääministerri J.W. Rangell, ulkoministeri Rolf Witting ja valtiovarainministeri Väinö Tanner, jotka muodostivat hallituksen sisärenkaan, toisin sanoen Suomen todellisen hallituksen. Kokous oli yksimielinen siitä, että nyt oli Suomen aika irrottautua sodasta. Miten se voisi tapahtua, oli vielä epäselvää.

Suomen korkein johto ei ollut päätynyt käsitykseensä rauhanteon välttämättömyydstä vain Saksan 6. Armeijan antautumisen vuoksi. Se oli tärkeä käänne ja merkitsi sitä, että Saksa ei voisi kukistaa Neuvostoliittoa, Neuvostoliitto siis jäisi suurvaltana Suomen naapuriksi, johon olisi ennen pitkää pakko solmia suhteet jollakin tavalla. Tämän suuntaista kehitystä Suomessa jo odotettukin.

Suomen kauppaneuvottelijat ilmaisivat jo vuoden 1942 alussa jyrkän tyytymättömyytensä saksalaisille sodan kulusta. Kaikesta huolimatta Saksa oli yhä voimakas, eikä ratkaisua oltu vielä saavutettu. Suomen tilanne näytti toistaiseksi turvalliselta, joten vuodesta 1942 tuli Suomessa odottelun ja tarkkailun vuosi. Saksan kesäoffensiivi oli vuonna 1942 myöhässä kahteen edelliseen kesään verraten. Se alkoi vasta kesäkuun lopulla kohteina Kaukaasia ja Stalingrad, Hyökkäys eteni vauhdikkaasti, ja Saksa näytti voimansa, Mutta jo syksyllä Saksan vaikeudet olivat ilmeiset Suomessakin ainakin hallituksen piirissä, Stalingradin taitelun huippukohta oli lokakuun 14. päivänä 1942, ja kaupungin puolustajat kestivät. Neuvostoarmeija aloitti lokakuun 19. päivänä vastahyökkäyksen saksalaisten sivustoja vastaan, ja parin päivän kuluttua Saksan 6. Armeija oli saarroksissa. Neuvostoarmeijan vastahyökkäsy laajeni, ja saksalaiset joutuivat vetäytymään täpärästi onnistuen Kaukasukselta ja Stalingradin tuntumasta pari sataa kilometriä lanteen Donetsille.

Tanner varoittaa

Marraskuun 1942 lopullaa valtionvarainministeri Väinö Tanner oli hallituksen ulkoasiainvaliokunnassa ilmoittanut varoittaneensa luottamasta Saksan voittoon. Käynnissä olevat tapahtumat vahvistavat Tannerin mielestä varovaisuuden aiheelliseksi, ja Saksa saattoi hänen arvelunsa mukaan saavuttaa enää kompromissirauhan. Neuvostoliitto jäisi suurvaltana Suomen naapuriksi. Tannerin mielestä oli tullut aika pyrkiä rauhaan.
Suomen hallituksen sisärenkaan helmikuun alussa 1943 tekemä johtopäätöd siitä, että Suomen oli aika pyrkiä rauhaan, ei syntynyt äkillisesti eikä pelkästään Stalingradin taistelun tuloksen vuoksi. Oikeastaan Suomen hallituksen päätelmä oi kypsynyt vähitellen jo syksystä 1941 lähtien ja sai Stalingradin tilanteesta vain selvän poliittisen muodon. Saksa ei Salingradin taistelun jälkeen voi enää voittaa Neuvostoliittoa, vaan jää suurvaltana Suomen naapuriksi. Suhteet sen kanssa olisi luotava uudelleen.

Erillisrauhan ensitunnustelu

Stalingradin taistelun päätös ja siihen liittynyt Saksan joukkojen täpärästi onnistuut vetäytyminen Kaukasukselta olivat julkisuudesssa näkyviä merkkejä Saksan sotaonnen kääntymisestä. Siltikin Saksa oli syvällä Neuvostoliitossa, samoin kuin se hallitsi lähes koko Euroopan mannerta, ja sillä olli jalansijansa vielä Pohjois-Afrikassakin. Maailmansodan päättyminen ei ollut odotetavissa lähiaikoina ja Saksa oli yhä vahva. Samoin Suomen armeija oli asemissa Leningradin edustalla Kannaksella, Syvärillä ja Äänisen rannoilla. Poliittinen mielipide Suomessa ei ollut taipuvainen jyrkkiin muutoksiin, eikä yleinen sotilaallinen tilanne sallinut Suomelle liikkumavaraa. Huhtikuussa 1941 muodostetun uuden Linkomiehen hallituksen ulkoministeri Henrik Ramsay kävi ensi töikseen tiedustelemassa Berliin Saksan johdon mielipidettä Suomen rauhanaikeista. Ulkoministeri Ribbentropin vastaus oli jyrkkä. Saksa piti Suomen erillisrauahpyrkmystä petoksena, josta se tekisi oman johtopäätöksensä. Saksa uhkasi selvin sanoin estää Suomen rauhanpyrkmykset viime kädessä vaikka asevoimin.

Toistaiseksi Suomen hallitus ei pystynyt selvittämään itselleen, miten rauha olisi toteuttettavissa.Sitä oli tutkittu varovasti diplomaattisella tasolla jo syksystä 1942 lähtien, sillä myös Neuvostoliitto, Ruotsi ja Yhdysvallat olivat ainakin periaatteessa kiinnostuneita Suomen erillisrauhasta. Ratkaisun edellytykset eivät kuitenkaan löytyneet pelkästään diplomaattien salongeissa, vaan ne luotiin taistelukentällä. Kesti puolitoista vuotta Stalingradin taistelusta, ennekuin Suomen erillisrauhan edellytykset olivat syntyneet ja ratkaisu oli mahdollista tehdä.


Lähdeaineisto Suomi sodassa talvi- ja jatkosodan tärkeät päivät ISBN 951-9078-94-0

tiistai 24. maaliskuuta 2015

Tavoitteena suomalaismielinen Itä-Karjala

Pääministeri J.W. Rangell vieraili heinäkuussa 1942 Itä-Karjalassa Vepsänrannalla Vehkaojan kylässä. Siellä koululaiset lauloivat hänelle ja hänen oppaalleen kenraalimajuri Arajuurelle.

Valitustustoimiston päällikön Yrjö Vuorjoen mielestä tehokkaan valitustyön edellytyksenä oli sen alistaminen kokonaisuudessaan sotilashallinnolle. Väestö oli herätettävä suomalaisuuteen. Heille oli luotava tietoisuus Suomen suvun historiallisesta tehtävästä vastakohtana Venäjän vuosisataiselle pyrkimykselle valloittaa Suomi ja käyttää sitä laajentumishalunsa astinlautana. ”Ryssänvastaisuus” oli ollut Suomen pelastus. Varsinkin valitustoiminnassa oltiin vastahakoisia venäläisen väestön valistamiseen, vaikka kentältä tulikin esityksiä myös heidän parissaan työskentelemisen puolesta.

Tärkeimpinä yleisen valitustyön kanavina olivaat sanomalehti ja radio: Vapaa Karjalan ja Aunuksen radio. Edellinen oli Itä-Karjalan SE:n oma lehti, eräänlainen virallinen lehti Itä-Karjalassa. Tosin sen sisältö oli valitushenkinen ja informatiivinen, mutta sillä oli selkeä tiedotuslehden rooli. Aunuksen radion puolestaan perusti Karjalan Armeija, mutta jo elokuussa 1941 sotilashallinnon valitusosasto halusi korostaa, että siviiliväestöä varten tarkoitetun ohjelmatoiminnan piti olla sen käsissä. Aunuksen radion siviiliväestölle suunnattu ohjelmatoiminta ja sen päällikkö luutnantti Aimo Turunen sijoitettiin Aunuksen Ryhmän Esikunnan viestiosastoon.

Koulut ja nuorisokasvatus

Jo elokuun lopulla 1941 valmistui koulutoimistossa Itä-Karjalan koululaitoksen väliaikaista järjestämistä koskeva ehdotus. Sen mukaan suomalaiskansallisen hengen läpitunkema koululaitos oli saatava aikaan mahdollisiman pian siksi, että juuri kasvavaan polveen bolsvismin vaikutus oli ollut kaikkein suurin. Koulujen järjestämisessä edettiin nopeasti, sillä jo 29. lokakuuta annettiin oppivelvollisuusjulistus Itä-Karjalaan, Tammikuun 5. päivänä 1942 julkaistiin määräys Itä-Karjalan kansakoululaitoksen perusteista. Opetuskielena kaikissa kouluissa oli suomi. Tämän vuoksi epäkansalliset jäivät koulujen ulkopuolelle ain vuoden 1943 loppupuolelle asti.

Vuoden 1941 loppuun mennessä oli perustettu jo 53 koulua, joissa oli oppilaita 4700. Vuoden 1944 aikana kouluja oli 112 ja niissä opettajia 331. Oppilaita oli 8 393 ja jatko-opetuksessa 1549. Myös oppikoulu aloitti toimintansa Äänislinnassa syksyllä 1942. Sen oppilasmäärä kohosi noin 180:een.
Opetussuunnitelmissa kiinnitettiin erityisen suurta huomioita mielenlaatua muokkaaviin oppiaineisiin, joita olivat: historia, maantieto, suomen kieli ja uskonta. Itäkarjalaisille nuorille järjestettiin kotialueella myös kansalaisopisto-opetusta.


Kirkkokuntien sksma uskontokasvatuksessa

Erityisen ongelmalliseksi muodostui uskontokysymys, sillä luterilaiset sotilaspapit alkoivat esiintyä ristiretkeläisinä ja kastaa väestöä, sitä mukaan joukot etenivät. Luterilaisten ja ortodoksien välinen kilpailu antoi aiheen määrätä 10. syyskuuta 1941 väliaikainen kastekielto. Tunnuksettomuuden tila poistettiin 24.4.1942 annetulla käskyllä, Ylipäällikkö oli korostanut, että minkäänlaista uskonnollista kiihotusta ei sallittu. Kaikenlainen proganda uskontokuntaan liittymisen puolesta oli kielletty. Vuoden 1943 loppuun mennessä Itä-Karjalan vapaasta väestöstä oli kirkkoon liittynyt 49 % siten, että kansallisesta väestöstä oli kirkkoon liittynyt 66 % ja vapaasta epäkansallisest 23 %. Luterilaiseen kirkkoon liittyi vain 3 5 väestöstä.

Nimien suomalaistaminen

Valitusosasto esitti sotilashallintokomentajalle jo elokuun alussa 1941 uutta nimeä joillekin kaupungeille jo ennen niiden valtaamista. Petroskoin nimeä pidettiin venäläisperäisenä. Nimiehdotus Äänislinna on lähtöisin Päämajan kielitoimistossa toimineen kielitieteilijan, kapteeni Eino Leskisen kynästä. Aunuksenkaupungista alettiin käyttää nimeä Aunuksenlinna. Ylipäällikkö Mannerheim ei pitänyt varsinkaan Petroskoin nimenmuutosta onnistuneena. Kysymys on asiasta, johon maailmalla kiinnitettäisiin huomiota, mitä Mannerheim halusi välttää.
Syksyllä 1941 lähetettiin piireille myös luettelot sopivista katujen nimistä Itä-Karjalassa, Katujen niminä suosittiin heimositein ja käytävän sodan sankarien nimiä sekä karjalaisten ja suomalaisten ”heimosankarien” nimiä tai kalevalaisia nimiä.

Väestön oikeudellinen asema

Yleisenä lähtökohtana alueen oikeudellisten olojen järjestelyssä pidettiin sitä, että alue tulee aikanaan liitettäväksi Suomeen. Tämän tavoitteen helpottamiseksi Suomen oikeusjärejstys tuli asteittain saattaa voimaan Itä-Karjalassa. Alimpana oikeusasteena olivat kenttäoikeudet, oiden yläpuolella siviiliväestön osalta ylimpänä oikeusasteena oli Sotaylioikeus, Riita-asioidn alooikeutena toimi sovintotuomari, joka oli yksijäseninen tuomioistuin.

Väestön valvonta

Liikkumisvapauden sääntelyn lähtökohtana oli se, että koko miehitetty alue oli sotatoimialuetta. Väestön valvomiseksi kaikille 15-vuotiaille alueella oleskeleville annettiin oleskelulupa; kansallinen väestö sai vihreän ja vierasheimolaiset punaisen kulkuluvan. Siviiliväestön matkustaessa Suomeen kulkivat matkustusluvat ItäKar. SE:n valvontaosaston kautta.

Väestön suhtautuminen miehittäjiin

Alkuvaiheen mielialakatsaukset ilmoittivat väestön suhtautuvan suopeasti suomalaisiin ja luottamuksen uusiin isäntiin sanottiin kasvavan. Varsinkin väestön seulonta kansallisuusryhmien mukaisesti ja osan sijoittaminen leiriin aiheutti nyrpeyttä. Väestönsiirrot aiheuttivat suuria mielialaongelmia.

Partisaaneja soluttautuu miehitysalueella

Heinäkuussa 1941 Neuvosto-Karjalassa oli 33 hävityspataljoonaa ja niissä 4832 jäsentä, Hävityspataljoona häiritsivät suomalaisten joukkojen toimintaa melkoisesti, mutta ne alkoivat hajota puna-armeijan perääntyessä.
Partisaanitoiminta oli varsinkin Vienassa vilkasta syksyllä 1942 ja keväällä 2942. Partisaanitoiminta jatkui melko tasaisesti koko sodan ajan ja ulottui jopa Suomen puolelle erityisesti Kainuussa ja Lapissa. Yhteensä partisaanitoimintaan osallistuneita oli 5 286 henkeä, joista kuoli 975, katosi 487, ja poistui rivistä terveydellisistä syistä 748 partisaania, 782 siirtyi armeijaan. Edellä esitety luvut ovat tosin keskenään ristiriitaisia.


Lähdeaineisto Jatkosodan historia 4 ISBN 951-0-15330-3 4.osa

Sotakirjallisuutta


Sotavangit Suomessa 1941-1944

Suomalaiset sotavangit Neuvostoliitossa 1941-1944

Sotavangit

Natsi-Saksan vankileirit Suomessa

Syytettynä suomalainen

Berijan tarhat

Pitkä matka Siperiaan

Vaiennetut sotilaat

Suomen poikien historiaa

Isänmaattomat heimosoturit

Heimopataljoona - pimeä pilkku Suomen sotahistoriassa

Karjalainen pataljoona talvisodassa

Vieras isänmaa

Inkerin kansan 60 kohtalon vuotta

Inkerin kansan kova kohtalo

Tiltun tarina

Meillä ei kotia täällä

Sotatuomarin päiväkirjat

Salainen sotapäiväkirja

Ei tullut isä kotiin - sotaorpojen osa

Menetetty lapsuus

Tuomittu pykälän 58 mukaan

Kotirintama 1939-1945

Karl Lennart Oesch - Suomen pelastaja

Veitsen terällä

Sodalla on hintansa

Simo Häyhä - Valkoinen kuolema

Sankarivainajia enemmän kuin sodassa kaatuneita?

Paraatimarssi Suomeen
Raatteen tie - talvisodan pohjoinen sankaritarina

Lauri Törnin tarina

Turjanlinnan polttaminen

Presidentin veli Jussi Kekkonen

Pekka Tiilikainen - sinivalkoinen ääni

Motti-Matti

Sankarina sotaoikeuteen

Talin-Ihantalan suurtaistelu ja torjuntavoitto

Moskovan välirauhansopimus – hirmuinen!

Lapin sodassa

Suomalaisten kärsimykset

Kyösti Kallion traaginen kuolema

Aseveljien aika

Jäähyväiset suojeluskunnille

Mannerheimistä tasavallan presidentti

Kekkosen kelkankääntö

Suomen Lotat

Saksalaissotilaiden lapset

Salasanomia Helsingistä Washingtoniin

Vaiettu totuus



maanantai 23. maaliskuuta 2015

Suomen juutalaisluovutukset

Pommi iski Helsingissä Yrjänkadun ja Robertinkadun kulmaan surmaten juuri elokuvateatterin lastennäytöksestä poistumassa olleita.

Suomi luovutti 6.11.1942 Saksalle kahdeksan juutalaista, jotka olivat tulleet Suomeen aiemmin pakolaisina Saksan miehittämistä maista, Joukkoon kuului viisi miestä, nainen ja kaksi lasta. Heidät vietiin ensin laivalla Viroon, josta he päätyivät keskitysleirille. Vain yksi heistä selvisi lopulta hengissä.
Tapaus herätti hallituksen sisällä tunnekuohuja. Luovutuksesta oli ilmeisesti sovittu Gestapon ja Valpon välillä hallituksen tietämättä. Vain sisäministeri Toivo Horelli tiesi asiasta, koska hän teki luovutuksesta lopullisen päätöksen. Helsingin juutalaisen seurakunnan johto sai vihiä asiasta ja otti yhteyttä hallitukseen, joka käsitteli luovutuksia iltakoulussaan. Sosiaaliministeri Karl-August Fagerholm uhkasi erota hallituksesta, jos ihmiset luovutettaisiin Saksalle. Horelli puolestaan uhkasi erota, jos heitä ei luovutettaisi. Ryti paikkasi tilanteen epämääräiseksi jääneellä kompromissilla. Molemmat ministerit pysyivät hallituksessa, mutta jälkeenpäin Fagerhokm kommentoi, että häntä oli hämätty. Luovutettuja oli ilmeisesti suunniteltua vähemmän, mutta Fagerholmin mukaan hänelle oli luvattu, että ketään ei luovutettaisi.
Sensuurista huolimatta tapauksesta nousi lehdistössä kohu. Pakolaisten luovutukset Saksalle lopetettiin, ja loput Suomessa olleet 150 juutalaispakolaista pääsivät Ruotsiin, Suomi ei luovuttanut sodan aikana omia kansalaisiaan. Kahdeksan juutalaisen lisäksi Suomi luovutti jatkosodan aikana Saksalle 520 neuvostoliittolaista sotavankia.

Desantti kaapissa

Mannerheimilla oli tapana käydä uimassa Mikkelin sotasairaalan ylilääkärin Sigurd Alftanin huvilalla. Kun Alftan mein vapaa-ajan asunnolleen 8.11.1942, ja avasi kiettiön komeron oven, kaapista hyppäsi hänen kimppuunsa mies. Käsikähmän aikana Alftanin poika lähti hakemaan apua, mutta sen saapuessa Alftan löydettiin luodinreikä otsassaan. Suomalaisessa asepuvussa vaaninut desantti pääsi pakemaan. Hänen arveltiin vaanineen Mannerheimia.

Työvoimaa Inkeristä

23.11.1942 Suomen ulkoministeri Rolf Witting kertoi Saksan Suomen-lähettiläälle, että Suomi olisi kiinnostunut Saksan aiemmin ehdottamasta inkeriläisten siirrosta, Suomi tarvitsi työvoimaa varsinkin Karjalaan. Lisäksi Inkerin alueen liittämisestä Suomeen ei näyttänyt tulevan mitaan, koska näytti vahvasti siltä, että Saksa ei onnistuisi valtaamaan Leningradia.

Saksa kielsi neuvottelut

Presidentti Ryti päätti kertoa Neuvostoliiton 25.10 tekemästä rauhanaloitteesta Saksalle. Saksan ulkoministeri Joachim von Ribbentrom vastasi sähkeitse, että mikään ei saanut vaarantaa Saksan ja sen aseveljien taistelua bolsevismia vastaaan, Neuvostoliiton aloitteeseen ei saanut vastata. Ryti halusi kertoa Saksalle oletettavasti siksi, että Neuvostoliito itse ei tekisi sitä. Jos Suomi olisi lähtenyt neuvotteluihin Saksan selän takana, olsi ollut riski, että Neuvostoliitto olisi kertonut tästä Saksalle, Tällöin Saksa oli saattanut kääntyä Suomea vastaan, Suomi eivastannut Jartsevin tunnusteluun.

Pula polttopuista

Sodan aikana varsinkin invalideilla, sotaleskillä ja muilla, joilla ei itsellään ollut mahdollisuutta puiden tekemiseen, oli pulaa polttopuista, Heidän auttamisekseen järjestettiin mottitalkoita, joissa polttopuita pilkottiin talkootöinä.
Kuntien väliset mottitalokoot oli julistettu lokakuussa, ja joulukuussa oli parhaiden palkitsemisen aika. Eniten motteja tuhatta asukasta kohti hakattiin Aitolahdessa jossa sntyi 2260 mottia/tuaht asukasta.

Yhdysvallat ja Suomi

Yhdysvaltain ulkoministeriön Euroopan suhteiden päällikkä Roy Atherton kirjoitti muistiossaan, että maan Suomen-politiikka on ollut menestyksellistä, koska Suomi ei ole jatkanut hyökkäystään itään. Hän näki tärkeäski pitää yllä suhteita Suomeen, jotta Saksan vaikutus ja Suomelle antama apu eivät kasvaisi entisestään.

Sabotöörin kuolema

Veikko Pöysti oli pitkän linjan militantti kommunisti ja saanut maanpetostuomion jo vuonna 1930. Jatkosodan aikana Pöysti avustajineen pyrki vaikeuttamaan Suomen sodankäynti ja yritti muun muassa räjäyttää ammusvaraston Pitäjänmäellä elokuussa 1941. Lisäksi hän osallistuia ainakin sähkölinjojen ja rautateiden tuhoamiseen.
Kun poliisit saapuivat iltapäivällä 23.121942 pidättämään Pöystiä, tämä majaili Tikkurilassa, silloisessa Helsingin maalaiskunnassa. Paikalla oli runsaasti poliiseja, ja tulitaistelu kesti useita tunteja, Poliisipartion mukaan paikkalla ammuttiin yli 1000 laukausta, Lopulta Pöysti yritti murtautua talon ympärillä olleen piiritysrenkaan läpi. Pöysit ilmeisesti menehtyi saamiinsa ampumahaavoihin. Tulitaistelussa sai lisäksi surmansa yksi poliisi. Kahdeksan Pöystin avustajaa pidätettiin.

Talvisodan panttivangit

Itsenäisyytemme tie - Itä-Karjalan valtausyrityksistä vaiettu

Rukiver! – suomalaisten sotavankien kohtalo

Kalajokelainen sotavanki Eino Takkunen kuoli kolme kertaa

Suomi miehittäjänä

Vaiettu sota – partisaanien uhrit

Vankisurmat - neuvostosotavankien laittomat ampumiset

Teloitettu totuus - Kesä 1944

Suomalaiset teloittivat 468 omaa sotilasta

Viimeinen kirje

Sotalapsia lähes 80 000 Suomessa

Suomi luovutti 2958 henkilöä Gestapolle

Itsenäisyyden hinta ja karjalaisten kohtalo

Kansakunnan sijaiskärsijät – syyttöminä tuomitut



Lähdeaineisto Ilkka Enkenberg Jatkosota päivä päivältä ISBN 978-952-220-841-5

Tiedotustilaisuus eduskunnalle

Puolustusministeri Walden ja Mannerheim

Saksan osalta uusi vuosi 1943 alkoi pahaenteisesti. Länsivaltojen Pohjois-Afrikassa suorittamat operaatiot olivat lähestymässä ratkaisua, joka uhkasi Saksan Afrikan-joukkoja tuholla. Idässä venäläiset kiristivät hitaasti mutta varmasti Stalingradin luona saartorengastaan 6. armeijan ympärille ja torjuivat kaikki apuuntulohyökkäykset, 2. helmikuuta mainitun armeijan tähteet antautuivat, Samalla venäläiset aloittivat itärintaman kaikilla eteläkaistoilla hyökkäyksen ja vain suurin ponnistuksin saksalaiset onnistuivat selvittämään Harkovin lähellä uhanneen tuhotilanteen. Myös poliittiselta kannalta oli levottomuutta herättävää, että ne italialaiset, unkarilaiset ja romanialaiset armeijat, jotka Dnin rintamalla olivat saaneet osalleen vahtuuteensa ja aseistukseensa katsoen aivan lina leveät kaistat, lyötiin täydellisesti hajalleen.

Huolestuttavia tapahtumia sattui niinikään pohjoiskaistoilla, ja näiden tilanteenmuutosten vaikutukset tuntuivat myös omilla rintamillamme, Tammikuun 12. ja 18. päivän välisenä aikana käydyissä kovissa taisteluissa venäläisten onnistui avata maayhteys Pietariin murtamalla saksalaisten saartorengas lähellä Nevan niskaa Laatokan luona. Karjalan kannaksen rintamamme menetti täten toisen linjan luonteensa, mikä yhdessä suurella sotanäyttämöllä tapahtuneen käänteen kanssa ei tiennyt hyvää.

Helmikuun 3. päivänä eli päivää sen jälkeen kun saksalaiset olivat antautuneet Stalingradissa saapuivat päämajaan presidentti Ryti, pääministeri Rangell sekä ministerit Walden ja Tanner saadakseen tietää, miä oli käsitykseni siitä, että suursodan täytyi katsoa joutuneen ratkaisevaan käännekohta ja että Suomen oli ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa kyettävä löytämään keinot sodasta irtautumiseksi. Samalla todettiin, että Saksan voimakkuus vielä toitaiseksi esti meitä toteuttamasta tätä päätöstä tekoina.

Tämän neuvottelutilaisuuden jälkeen minulle oli käynyt yhä selvemmäksi, että olisi järjestettävä tiedotustilaisuus, jossa hallitukselle ja eduskunnalle selvitettäisiin tilanteen vakavuus. Kun sitten puolustusministeri esitti minulle pyynnön, että joku tähän tehtävään sovelias upseeri määrättäisiin tekemään eduskunnalle selkoa koti- ja ulkomaisilla rintamilla vallitsevasta tilanteesta, suostuin tähän mielelläni, Tehtävä uskottiin päämajan tiedusteluosaston päällikölle eversti Paasoselle, joka oli hyvin perehtynyt sotatilanteeseen ja kykeni harhakuvitelmitta arvoimaan sen vaihteluja.

Eduskuntalossa 9. helmikuuta pidtyssä salaisessa kokouksessa eversti Paasonen esitti miltei täysilukuisina läsnä oleville kansanedustajille yleiskatsauksen senhetkiseen sotilaspoliittiseen tilanteeseen. Esittäjä totesi saksalaisten voimien alkavan kiistämttömästi ehtyä ja olevan varsin kovalla koettuksella, talven kuluessa Saksa ja sen liittolaiset olivat itärintamalla menettäneet yhteennsä lähes 60 divisioonaa, jotka tuskin olivat korvattavissa. Lisäksi eversti Paasonen viittasi kansallissosialistisen puolueen ja sotavoimien välille kehkeytyneisiin vakaviin vastakohtaisuuksiin, jotka saattooivat kehittyä avoimeksi selkkaukseksi ja diktaattorin kohtaloa koskevien historian lakne mukaisesti vaarallisiksi myös Hitlerin asemalle, Yleistilanteeseessa tulisi tpahatumaan täydellinen muutos, kun liittolaiset suorittaisivat odotetun maihinnousunsa lännessä – todennäköisesti Ranskan Kanaalin rannikolla – ja siten muodostaisivat toisen rintaman. Suomen osalta esittäjä päätyi siihen lopputulokseen, ett maamme kohtalo oli toistaiseksi kytketty Saksan aseiden voittoon tai tappioon ja että tilanteen kehityksen vuoksi olli parasta totuttautua siihen mahdollisuuteen ,että jouduttaisiin vielä allekirjoittamaan ”Moskovan rauha”.

Tämä realistinen esitys oli kuin kylmä suihku niille lukuisille kansanedustajille, jotka eivät voineet eivätkä tahtoneet tajuta, että tilanne ei enää ollut sama kuin sodan ensimmäisinä menestyksellisinä kuukausina. Esitelmaän aikaansaaman kohun vuoksi oli puolustusministerin käsityksen mukaan välttämätöntä ottaa sen sisältö saman kuulijakunnna läsnä ollessa uudelleen puheeksi ja tällöin jättä pois varomattomiksi väitetyt sanonnat ja muka ärsyttävät huomautukset, silti tietenkään lausumatta mitään sellaista, mikä olisi ristiriidassa eversti Paasosen esittämän, minun käsityskantaani vastaavan yleistilanteen kuvauksen kanssa.

Tämä aaltojen öljyllä tyynnyttäminen annettiin yleisesikunnan päällikön tehtäväksi, Laadittuaan yhdessä puolustusministerin kanssa tiukan asiallisen sotilaspoliittisen yleiskatsauksen hän esitti sen kokoontuneille kansanedustajille, Esityksen loppuppntena oli, että Suomella ei vielä toistaiseksi ollut ulkopoliittista toimintavapautta ja että sen niin muodoin täytyi jatkaa taistelua,

Kansa alkoi kuitenkin havahtua, ja 13. helmikuuta esitettiin sosiaalidemokraattien taholta julkilausuma, jossa puolue korosti Suomen oikeutta irrottautua sodasta, milloin väin tämä katsottiin toivottavaksi ja mahdolliseksi.


Lähdeaineisto G. Mannerheimin muistelmat