Nikolai Bobrikov
Kun heikkotahtoinen ja
johdettavissa ollut Nikolai II (1894-1917) tuli itsevaltiaaksi
Venäjän keisariksi, saivat vanhoilliset ja kansallismieliset piirit
lisää vaikutusvaltaa valtakunnan hallinnossa ja sitä tietä myös
Suomen politiikassa. Asian taustalla vaikutti myös ulkopoliittisen
tilanteen muuttuminen Venäjän kannalta epäedullisemmaksi, mikä
nosi asevelvollisuuslakia koskevan ongelman entistä
ajankoohtaisemmaksi sekä saattoi koko Suomen erillisaseman
uudelleenarvioinnin kohteeksi.
Venäjän eristämiseen
pyrki Keski-Euroopassa kolmiliitto (Saksa, Itävalta-Unkari ja
Italia) ja etelässä Venäjää vastassa olivat Turkki ja Englanti.
Kaukoidässä uudeksi mahtitekijäksi ja keisarikunnan kilpailijaksi
oli noussut Japani. Niin lähinnä strategisista syistä huomion
kohteeksi tullut Suomi joutui järjestelmällisen
valtakunnallistamisen kohteeksi.Toimintaan sekoittui kuitenkin
idelogisia vaikuttimia, joten kyse oli samalla systemaattisesta
venäläistämispolitiikasta. Sotilaspoliittiset näkökohfat
lienevät kuitenkin vaikuttaneet siihen, että käytännön
toteuttajaksi valittiin elokuun 29. päivänä 1898 kaartinjoukkojen
ja Pietarin sotilaspiirin esikuntapäällikkö Nikolai Ivanovits
Bobrikov (1839-1904). Hän oli palvellut esikuntatehtävissä ja oli
vallankumouksellinen, jopa fanaattinn patriooti ja ryhtyi
tarmokkaasti ajamaan Venäjän hallituspiireissä ajankohtaista
Suoomen lähentämistä keisarikuntaan.
Jo aikaisemmassa
tehtävässään Bobrikov oli osoittanut melkoista kyvykkyyttä,
mutta kiistämättä valintaan vaikuttivat myös hänen
venäläiskansallinen ajatustapansa ja perehtyminen valtakunnan
luoteisen suunnan sotilaallisiin ongelmiin. Niihin liittyi Suomen
asevelvollisuuskysymyskin.
Bobrikoville itselleen
nimitys tuskin oli pelkästään mieluinen. Lähes 60-vuotias,
käskemään tottunut jalkaväenkenraali ei aluksi ollut hyvillään
joutumisestaan uppiniskaisiksi tunnettujen suomalaisten joukkoon.
Arvio, että asevelvollisuuslakiesityksen ja muiden ”reformien”
läpivieminen edellytti oleskelua paikan päällä ja että niiden
hoitaminen Pietarista käsin oli vaikeaa, kypsytti Bobrikovin
aikeelle myötämieliseksi. Edellisen ministerivaltiosihteerin ero,
tämän Suomelle tärkeän viran hoito väliaikaisena ja
kenraalikuvernöörin viran täyttäminen yhdistettiin
todennäköisesti Venäjän sotaministerin myötävaikutuksella
samaan pakettiin pääesikunnan valmistaman
asevelvollisuuslakiesityksen kanssa. Viimeksi mainitun esityksenhä
keisari hyväksyi jo vuonna 1898 alkukesästä. Kun
asevelvollisuuslain säätämistä varten tarvittavat valtiopäivät
kutsuttiin koolle, oli esittelijänä Venäjän sotaministeri eikä
Suomen ministerivaltiosihteeri, ja sama tapahtui uuden
kenraalikuvernöörin nimityksen yhteydessä.
Elokuussa 1898 – ennen
Bobrikovin virallista nimitystä – keisari otti tulevan
kenraalikuvernöörin vastaan ja hyväksyi hänen luonnoksensa
virkaanastujaispuheeksi sekä myönsi hänelle oikeuden olla läsnä
nimisterivaltiosihteerin toimittamassa esittelyssä korkeimman vallan
luona. Hallitsija ei kuitenkaan ollut valmis lakkautamaan
ministerivaltiosihteerin virkaa, vaikka sitäkin vaihtoehtoa lienee
harkittu. Uusi järjestely antoi kenraalikuvernöörille riittävät
takeet näkökohtiensa huomioon ottamisesta. Samalla vastaanotolla
tsaari hyväksyi myös toimintaohjelman, jonka Bobrikov oli
hahmotellut kesän aikana. Sen mukaan Suomen valloitus oli ollut
Pietarin teollisuudelle välttämätön toimenpde. Mutta suomalainen
rajamaa ei yhdeksässäkymmenessä vuodessa ollut tullut Venäjän
osaksi vaan oli yhä vieras hyväntekijälleen Venäjälle.
Valtakunnalle vaarallinen separatismi ei kuitenkaan enää voinut
jatkua. Suomen asemasta oli tehtävä yhtä perusteellinen selvitys
kuin aiemmin oli tehty Itämeren maakunnista.
Bobrikov laati Venäjän
konservatiivisnationalistisessa lehdistössä esiintyneiden Suomea
koskevien vaatimusten pohjalta ohjelman jolle hän sai keisarin
hyväksynnän.
Odotamatta tarkastuksen
tuloksia rajamaan separatismia oli viipymättä heikennettävä.
Bobrikovin esittämä kymmenkohtainen toimintaohjelma oli seuraava:
armeija oli yhdistettävä Venäjän sotaväkeen ja armeijan
ylläpitokustannukset ja sotilasrasitus tasattava,
valtiosihteerinvirasto oli lakkautettava taikka sen valtuuksia
oleellisesti rajoitettava kenraalikuvernöörin valtuuksien hyväksi;
lakien kodifiointi oli saatava aikaan sekä vahvistettava erityinen
järjestys sellaisten asioiden valmistelulle, jotka olivat yhteisiä
keisarikunnalle ja suuriruhtinaskunnalle, venäjä oli otettava
virkakieleksi senaatissa, yleensä hallinnossa ja oppilaitoksissa,
venäläisille oli suotava mahdollisuus päästä virkoihin Suomessa
ilman vuoden 1858 lain rajoituksia; yliopisto oli saatettava
valvontaan ja oppilaitosten oppikirjat tarkastettava; Suomen
erilliset tulli- ja rahalaitokset oli poistettava; maahan oli luotava
venäjänkielinen lehdisto; valtiopäivien avajaisten juhlamenot
yksinkertaistettava ja vuoden 1812 kenraalikuvernöörin ohjesääntä
oli uudistettava.
Kun oli keskusteltu siitä,
oliko venäläisten tarkoitus Suomen täydellinen sulauttaminen
emämaahan, on viitattu juuri edellä olevaan asialuetteloon ja
puhuttu ohjelmallisesta venäläistämisestä. Toisaalta on kuitenkin
osoitettu, että ohjelma koostui itse asiassa vain jo aikaisemmin
esillä olleista, mutta kesken jääneistä hankkeista. Varsinainen
etninen venäläistämisohjelma Bobrikovin asiapaperi ei ollut, vaan
sen tarkoituksena oli Suomen lähentäminen Venäjän keisarikuntaan,
separatismin rajoittaminen ja hallinnon tehostaminen. Tähän viittaa
myös sotilaskysymyksen rajoittuminen luettolossa itseoikeutetusti
ensimmäiseksi ja yleisvaltakunnallisen lainsäädännön kolmannelle
tärkeyssijalle. Bobrikov itsekin puhui ennakkotoimenpiteistä,
osaratkaisusta, joka voitaisiin käynnistää ennen ryhtymistä
samantapaiseen yleistarkastukseen kuin Baltiassa, eikä suinkaan
lopullista venäläistämisohjelmaa. Toisaalta taas vähemmistön
lähentäminen keskusvaltaan edellytti enemmistön kielen ja muiden
oikeuksien lisäämistä, ja tällä alueella sivuttiin suomalaisille
etnisesti arkoja asioita. Merkitsihän uusi politiikka paitsi
armeijan sulauttamista myös venäjän käytön ja opetuksen
lisäämistää sekä suomalaisen virkamiesaineksenaseman
heikkenemistä.
Bobrikoville aiheutti
ongelmia suomalaisten vastarinta, joka alkoi heti helmikuun
manifestin julkaisemisen jälkeen 1899. Hän joutui työskentelmään
lujasti vaientaakseen suomaisten äänet, joiden hän pelkäsi
herättävän Pietarissa arvostelua hänen toimiaan kohtaan ja
heikentävän hänen asemaansa keisarin silmissä. Bobrikovin
toiminnan taustalla väikkyi myös pietarilainen valtapoltitiikka.
Alkuun Bobrikov tarttui
tehokkaasti lehdistöön ja onnistui ankarilla sensuuritoimillaan
vaimentamaan julkista kritiikkiä. Myös santarmivalvontaa lisättiin,
ja järjestyksen valvontakoneistoa tehostettiin. Eri tasoilla
vastarinta kuitenkin jatkui ja purkautui mm 1902
asevelvollisuuskutsuntojen yhteydessä väkivaltaisuuksina, mikä sai
Bobrikovin vaatimaan yhä kovempia keinoja voidakseen kukistaa
vastarinnan. Hän saikin helmikuus 1903 ns. diktatuuriasetuksen
nojalla valtuudet karkottaa maasta vastarinnan johtajia ja panna
toimeen kotitarkastuksia. Kompromisslinjalle suomalaisten ja
venäläisten välillä ei enää ollut tilaa.
Bobrikovin toiminta
Suomessa jäi kesken, kun hän kesäkuussa 1904 kuoli Eugen
Schaumanin ampumiin luoteihin. Bobrikovin linjaa oli Pietaristakin
alettu pitää liian kovaotteisena, sillä toivotun lähentymisen
sijasta suomalaiset olivat ajautuneet yhä kauemmaksi venäläisistä.
Bobrikovin kuolema antoi mahdollisuuden verhota rautanyrkki
silkkihansikkaaseen.
Nikolai Bobrikov
Eugen Schauman
http://yle.fi/elavaarkisto/artikkelit/bobrikovin_murha_41501.html#media=41503
Miksi Schauman ampui itsensä?
http://www.mikkoporvali.fi/index.php?page=1039&lang=1
Lähdeaineisto: Suomen
historian pikkujättiläinen ISBN 951-0-14253-0, Suomi kautta aikojen
ISBN 951-8933-60-X, Pentti Virrankoski Suomen historia 2
951-746-342-1