maanantai 30. syyskuuta 2013

Bobrikov kenraalikuvernööriksi


Nikolai Bobrikov

Kun heikkotahtoinen ja johdettavissa ollut Nikolai II (1894-1917) tuli itsevaltiaaksi Venäjän keisariksi, saivat vanhoilliset ja kansallismieliset piirit lisää vaikutusvaltaa valtakunnan hallinnossa ja sitä tietä myös Suomen politiikassa. Asian taustalla vaikutti myös ulkopoliittisen tilanteen muuttuminen Venäjän kannalta epäedullisemmaksi, mikä nosi asevelvollisuuslakia koskevan ongelman entistä ajankoohtaisemmaksi sekä saattoi koko Suomen erillisaseman uudelleenarvioinnin kohteeksi.

Venäjän eristämiseen pyrki Keski-Euroopassa kolmiliitto (Saksa, Itävalta-Unkari ja Italia) ja etelässä Venäjää vastassa olivat Turkki ja Englanti. Kaukoidässä uudeksi mahtitekijäksi ja keisarikunnan kilpailijaksi oli noussut Japani. Niin lähinnä strategisista syistä huomion kohteeksi tullut Suomi joutui järjestelmällisen valtakunnallistamisen kohteeksi.Toimintaan sekoittui kuitenkin idelogisia vaikuttimia, joten kyse oli samalla systemaattisesta venäläistämispolitiikasta. Sotilaspoliittiset näkökohfat lienevät kuitenkin vaikuttaneet siihen, että käytännön toteuttajaksi valittiin elokuun 29. päivänä 1898 kaartinjoukkojen ja Pietarin sotilaspiirin esikuntapäällikkö Nikolai Ivanovits Bobrikov (1839-1904). Hän oli palvellut esikuntatehtävissä ja oli vallankumouksellinen, jopa fanaattinn patriooti ja ryhtyi tarmokkaasti ajamaan Venäjän hallituspiireissä ajankohtaista Suoomen lähentämistä keisarikuntaan.

Jo aikaisemmassa tehtävässään Bobrikov oli osoittanut melkoista kyvykkyyttä, mutta kiistämättä valintaan vaikuttivat myös hänen venäläiskansallinen ajatustapansa ja perehtyminen valtakunnan luoteisen suunnan sotilaallisiin ongelmiin. Niihin liittyi Suomen asevelvollisuuskysymyskin.
Bobrikoville itselleen nimitys tuskin oli pelkästään mieluinen. Lähes 60-vuotias, käskemään tottunut jalkaväenkenraali ei aluksi ollut hyvillään joutumisestaan uppiniskaisiksi tunnettujen suomalaisten joukkoon. Arvio, että asevelvollisuuslakiesityksen ja muiden ”reformien” läpivieminen edellytti oleskelua paikan päällä ja että niiden hoitaminen Pietarista käsin oli vaikeaa, kypsytti Bobrikovin aikeelle myötämieliseksi. Edellisen ministerivaltiosihteerin ero, tämän Suomelle tärkeän viran hoito väliaikaisena ja kenraalikuvernöörin viran täyttäminen yhdistettiin todennäköisesti Venäjän sotaministerin myötävaikutuksella samaan pakettiin pääesikunnan valmistaman asevelvollisuuslakiesityksen kanssa. Viimeksi mainitun esityksenhä keisari hyväksyi jo vuonna 1898 alkukesästä. Kun asevelvollisuuslain säätämistä varten tarvittavat valtiopäivät kutsuttiin koolle, oli esittelijänä Venäjän sotaministeri eikä Suomen ministerivaltiosihteeri, ja sama tapahtui uuden kenraalikuvernöörin nimityksen yhteydessä.

Elokuussa 1898 – ennen Bobrikovin virallista nimitystä – keisari otti tulevan kenraalikuvernöörin vastaan ja hyväksyi hänen luonnoksensa virkaanastujaispuheeksi sekä myönsi hänelle oikeuden olla läsnä nimisterivaltiosihteerin toimittamassa esittelyssä korkeimman vallan luona. Hallitsija ei kuitenkaan ollut valmis lakkautamaan ministerivaltiosihteerin virkaa, vaikka sitäkin vaihtoehtoa lienee harkittu. Uusi järjestely antoi kenraalikuvernöörille riittävät takeet näkökohtiensa huomioon ottamisesta. Samalla vastaanotolla tsaari hyväksyi myös toimintaohjelman, jonka Bobrikov oli hahmotellut kesän aikana. Sen mukaan Suomen valloitus oli ollut Pietarin teollisuudelle välttämätön toimenpde. Mutta suomalainen rajamaa ei yhdeksässäkymmenessä vuodessa ollut tullut Venäjän osaksi vaan oli yhä vieras hyväntekijälleen Venäjälle. Valtakunnalle vaarallinen separatismi ei kuitenkaan enää voinut jatkua. Suomen asemasta oli tehtävä yhtä perusteellinen selvitys kuin aiemmin oli tehty Itämeren maakunnista.
Bobrikov laati Venäjän konservatiivisnationalistisessa lehdistössä esiintyneiden Suomea koskevien vaatimusten pohjalta ohjelman jolle hän sai keisarin hyväksynnän.

Odotamatta tarkastuksen tuloksia rajamaan separatismia oli viipymättä heikennettävä. Bobrikovin esittämä kymmenkohtainen toimintaohjelma oli seuraava: armeija oli yhdistettävä Venäjän sotaväkeen ja armeijan ylläpitokustannukset ja sotilasrasitus tasattava, valtiosihteerinvirasto oli lakkautettava taikka sen valtuuksia oleellisesti rajoitettava kenraalikuvernöörin valtuuksien hyväksi; lakien kodifiointi oli saatava aikaan sekä vahvistettava erityinen järjestys sellaisten asioiden valmistelulle, jotka olivat yhteisiä keisarikunnalle ja suuriruhtinaskunnalle, venäjä oli otettava virkakieleksi senaatissa, yleensä hallinnossa ja oppilaitoksissa, venäläisille oli suotava mahdollisuus päästä virkoihin Suomessa ilman vuoden 1858 lain rajoituksia; yliopisto oli saatettava valvontaan ja oppilaitosten oppikirjat tarkastettava; Suomen erilliset tulli- ja rahalaitokset oli poistettava; maahan oli luotava venäjänkielinen lehdisto; valtiopäivien avajaisten juhlamenot yksinkertaistettava ja vuoden 1812 kenraalikuvernöörin ohjesääntä oli uudistettava.

Kun oli keskusteltu siitä, oliko venäläisten tarkoitus Suomen täydellinen sulauttaminen emämaahan, on viitattu juuri edellä olevaan asialuetteloon ja puhuttu ohjelmallisesta venäläistämisestä. Toisaalta on kuitenkin osoitettu, että ohjelma koostui itse asiassa vain jo aikaisemmin esillä olleista, mutta kesken jääneistä hankkeista. Varsinainen etninen venäläistämisohjelma Bobrikovin asiapaperi ei ollut, vaan sen tarkoituksena oli Suomen lähentäminen Venäjän keisarikuntaan, separatismin rajoittaminen ja hallinnon tehostaminen. Tähän viittaa myös sotilaskysymyksen rajoittuminen luettolossa itseoikeutetusti ensimmäiseksi ja yleisvaltakunnallisen lainsäädännön kolmannelle tärkeyssijalle. Bobrikov itsekin puhui ennakkotoimenpiteistä, osaratkaisusta, joka voitaisiin käynnistää ennen ryhtymistä samantapaiseen yleistarkastukseen kuin Baltiassa, eikä suinkaan lopullista venäläistämisohjelmaa. Toisaalta taas vähemmistön lähentäminen keskusvaltaan edellytti enemmistön kielen ja muiden oikeuksien lisäämistä, ja tällä alueella sivuttiin suomalaisille etnisesti arkoja asioita. Merkitsihän uusi politiikka paitsi armeijan sulauttamista myös venäjän käytön ja opetuksen lisäämistää sekä suomalaisen virkamiesaineksenaseman heikkenemistä.

Bobrikoville aiheutti ongelmia suomalaisten vastarinta, joka alkoi heti helmikuun manifestin julkaisemisen jälkeen 1899. Hän joutui työskentelmään lujasti vaientaakseen suomaisten äänet, joiden hän pelkäsi herättävän Pietarissa arvostelua hänen toimiaan kohtaan ja heikentävän hänen asemaansa keisarin silmissä. Bobrikovin toiminnan taustalla väikkyi myös pietarilainen valtapoltitiikka.
Alkuun Bobrikov tarttui tehokkaasti lehdistöön ja onnistui ankarilla sensuuritoimillaan vaimentamaan julkista kritiikkiä. Myös santarmivalvontaa lisättiin, ja järjestyksen valvontakoneistoa tehostettiin. Eri tasoilla vastarinta kuitenkin jatkui ja purkautui mm 1902 asevelvollisuuskutsuntojen yhteydessä väkivaltaisuuksina, mikä sai Bobrikovin vaatimaan yhä kovempia keinoja voidakseen kukistaa vastarinnan. Hän saikin helmikuus 1903 ns. diktatuuriasetuksen nojalla valtuudet karkottaa maasta vastarinnan johtajia ja panna toimeen kotitarkastuksia. Kompromisslinjalle suomalaisten ja venäläisten välillä ei enää ollut tilaa.

Bobrikovin toiminta Suomessa jäi kesken, kun hän kesäkuussa 1904 kuoli Eugen Schaumanin ampumiin luoteihin. Bobrikovin linjaa oli Pietaristakin alettu pitää liian kovaotteisena, sillä toivotun lähentymisen sijasta suomalaiset olivat ajautuneet yhä kauemmaksi venäläisistä. Bobrikovin kuolema antoi mahdollisuuden verhota rautanyrkki silkkihansikkaaseen.

Nikolai Bobrikov

Eugen Schauman

Bobrikovin murha
http://yle.fi/elavaarkisto/artikkelit/bobrikovin_murha_41501.html#media=41503
Miksi Schauman ampui itsensä?
http://www.mikkoporvali.fi/index.php?page=1039&lang=1

Lähdeaineisto: Suomen historian pikkujättiläinen ISBN 951-0-14253-0, Suomi kautta aikojen ISBN 951-8933-60-X, Pentti Virrankoski Suomen historia 2 951-746-342-1

lauantai 28. syyskuuta 2013

Viimeinen tsaari Nikolai II


Keisari Nikolai II ja keisarinna

NikolaiII (1868-1918) nousi Venäjän valtaistuimelle vuonna 1894 vain 26-vuotiaana isänsä Aleksanteri III:n kuoltua. Vielä samana syksynä Nikolai solmi avioliiton Hessen-Darmsatdtin prinsessan Alixin (Aleksandra Fjodorovna) kanssa. Keisarinnalla oli huomattava vaikutusvalta puolisoonsa, mikä varsinkin hallituskauden lopulla herätti kritiikkiä.

Perheeseen syntyi neljä tytärtä, mutta kaivattua kruununperillistä jouduttiin odottamaan aina vuoteen 1904 saakka. Perintoprinssi Aleksein sairastama verenvuototauti varjosti tsaariperheen elämää loppuvuosina.
Nikolai oli kasvatettu autoritaariseksi hallitsijaksi, joka vahvan isän varjosta noutui tehtäväänsä varsin valmistautumatta. Hänen maailmankuvaansa hallitsi käsitys keisarin vallan ja aseman jakamattomuudesta. Siksi vaatimukset valtiojärjestelmän muuttamisesta demokraattisemmaksi kaikuivat kuuroille korville. Itsevaltaista hallintojärjestelmää tuki Nikolain tärkein neuvonantaja ja kasvattaja, Pyhän synodin yliprokuraattori K.P. Pobedonostsev. Kun Nikolai II vielä eristäytyi omiin oloihinsa, hänellä ei ollut käsitystä vallankumousliikkeen leviämisestä ja vaikutuksesta.

Hallitsijana Nikolai oli isäänsä heikompi, minkä vuoksi valta siirtyi hänen neuvonantajilleen, sisäministerille ja poliisidepartmentille. Hänen aikanaan jo Aleksanteri III:n perustama poliisihallinto vain vahvistui. Nikolain luonten pehmeästä puolesta kertoi hänen ehdotuksestaan Haagissa 1899 järjestetty kansainvälinen rauhankonferenssi, mutta kansainvälisen politiikan virrassa hänestä tuli pian hallitsija, joka johti maansa raskaisiin sotiin.

Vallankumousliikkeet, lakot, poliittiset murhat, tappiollinen sota Japania vastaan ja lopulta raskaita menetyksiä aiheuttanut ensimmäinen maailmansota murensivat lopullisesti Venäjän yksinvaltiuden. Keisari pakotettiin 15. maaliskuuta 1917 luopumaan valtaistuimestaan. Kun nevostovallankumous oli voittamassa, Nikolai perheineen kuljetettiin huhtikuussa 1918 Jekaterinburgiin, jossa heidät ammuttiin 17. heinäkuuta 1918, ennen kuin valkoiset vastavallankumoukselliset saapuivat kaupunkiin.

Suomalaiset asettivat suuria toiveita nuoreen hallitsijaan, ja nopeasti saatu hallitsijavakuutus vahvisti uskoa. Aleksanteri II:n ja keisarinna Maria Fjodorovnan paikkaa suomalaisten sydämessä oli kuitenkin vaikea täyttää. Nikolailla ei ollutkaan samanlaista persoonallista suhdetta Suomeen kuin vanhemmillaan, vaikka hän oli lomaillut 1880-luvulla perheen kanssa Suomessa, ja keisarillinen huvijahti risteili edelleen kesäisin Suomenlahdella. Keisarina Nikolai vieraili Helsingissä vain kerran, maaliskuussa 1915.

Suomen erillisaseman rajoittamista vaatinut byrokraattiryhmä sai Nikolai II:n aikan johdtoaseman Venäjän Suomen-politiikassa, ja seurauksena olivat helmikuun manifestista 1899 alkaneet ns. sortokaudet. Suomalaiset uskoivat alkuun, että keisari oli pohjimmiltaan Suomen ystävä, joka vain neuvontajiensa harhaan johtamana oli taipunut yhtenäistämispolitiikan tielle. Varsin pian suomalaiset havaitsivat keisarin seisoneen toimenpiteiden takana, ja hänestä tuli suomalaisten silmissä valapatto.

Nikolai II

Vihattu tsaari Nikolai II vieraili Helsingissä 1915
http://yle.fi/elavaarkisto/artikkelit/vihattu_tsaari_nikolai_ii_vieraili_helsingissa_1915_450.html#media=465
Nikolai II ja perhe
http://www.tunturisusi.com/romanov/nikolai.htm
http://www.tunturisusi.com/romanov/
http://www.tunturisusi.com/romanov/aviopari.htm
http://www.tunturisusi.com/romanov/aleksei.htm


Lähdeaineisto: Suomi kautta aikojen ISBN 951-8933-60-X

perjantai 27. syyskuuta 2013

Routavuodet



Nikolai II

Asioita seuraavat suomalaiset olivat syvästi huolissaan Aleksanteri III:n kuoltua munuaistulehdukseen marraskuun alussa 1894. Pietarissa suunniteltiin Suomea koskevien lakien alistamista keisarikunnan valtioelimille ja oman sotalaitoksen lakkauttamista. Ensin mainittu hanke oli Venäjän nationalistien mielestä tärkeä keisarikunnan yhtenäisyyden kannalta. Suomen sotaväestä taas, jota oli vain muutama pataljoona, olisi kieltämättä ollut vain vähän apua keisarikunnan puolustamiseen, ja maamme puolustusmenot olivat todella hyvin pienet. Jos Venäjän hallitus pysyisi vanhoillisten nationalistien valvonnassa, heidän vaatimuksiaan olisi siis vaikea torjua.

Ristiriitaa kuvastivat erilaiset käsitykset Suomen sodasta. Suomessa laulettiin: ” ei koskaan veren vuotamatta joudu väkivallan alle”, ja katsottiin että kansamme oli repäisty 1808-09 väkivaltaisesti vanhasta valtioyhteydestään. Suomalaisilla oli tämän vuoksi oikeus perinnäiset laitokset säilyttävään autonomiaan. Venäjän lehtien mukaan Suomi oli valloitettu urheiden venäläisten sotilaiden verta vaatineessa kunniakkaassa sodassa, eikä voitetulla kansalla ollut Pietarin vanhoillisten nationalistien mielestä muita oikeuksia kuin keisarin sulasta armosta antamat. Nekin voitiin peruuttaa, jos valloitetussa maassa niskoiteltiin. Suomalaisten voimistunut kansallishenki oli tältä kannalta sietämätön ja vaarallinen ilmiö.

Aleksanteri III:tta seurasi 1894 yksinvaltiaana hänen nuori poikansa Nikolai II (1868-1918), ystävällisesti käyttäytyvä ja pehmeäluonteinen, älyltään keskinkertainen ruhtinas, johon erikoinen vanhoillinen kasvatus oli vaikuttanut syvästi. Itse Pobedonostsev oli opettanut perintoruhtinaalle, että koko Venäjän kansa rakastaa Jumalan säätämää itsevaltiasta hallitusta, ja keisarina Nikolai oli vahaa vanhoillisten käsissä. He määräsivät hänen suhteensa Suomen autonomiaan ja korostivat, että keisari oli itsevaltia myös Suomessa. Nikolai antoi kuitenkin perinteisen hallitsijavakuutukse eikä puuttunut alkuvuosina Suomen asioihin, joten Helsingissa ei saatu heti tarkkaa selkoa keisarin periaatteista.

Todellisuudessa edellä selostettujen, Suomen asemaa koskevien hankkeiden kehittämista jatkettiin vuodesta 1896 lähtien. Sotilaskysymystä pohti kaksi komiteaa,joissa oli venäläinen enemmistö ja aktiivisimpana jäsenenä Mihail Mihalilovits Borodkin, vannoutunut nationalisti, jolle asiantuntemus tuotti arvovaltaa. Sotaministeriksi 1898 nimitetty kenraali Aleksei Nikolajevits Karopatkin ei puolestaan tuntenut Suomen kysymystä mutta toimi Borodkinin neuvojen mukaan ja esitti maamme sotalaitosta koskevien asioiden alistamista Venäjän valtakunnanneuvostolle. Tämä 1810 perustettu elin koostui keisarin sen jäseniksi nimittämistä korkeista virkamiehistä ja antoi lausuntoja halltisijan päätettävksi tulevista asioista.

Samaan aikaan valmisteltiin kaikessa hiljaisuudessa keisarikunnan etuja koskevien Suomen lakien käsittelyä ja päättämistä Venäjän valtioelimissä. Nikolai II hyväskyi täysin nämä suunnitelmat, mutta tätä ei Suomessa tiedetty vaan luultiin vaaran väistyneen ainakin joksikin aikaa. Toista mieltä oli ministerivaltiosihteerinä vuodesta 1891 toiminut kenraalimajuri Woldemar Carl von Daehn, joka oli yhteistyössä Yrjä Koskisen kanssa koettanut valvoa Suomen etuja. Von Daehnia vaivasi pessimismi, ja pääteltyään menettäneensä Nikolai II:n luottamuksen hän anoi eroa, joka myönnettiin kesäkuussa 1898. Daehnin eron tausta ei ole tähän päivään mennessa täysin selvinnyt.

Suomen autonomiaa uhkaavan vaarna luonne oli tähän mennessä muuttunut suuresti. Sitä eivät enää aiheuttaneet yksin tunnepohjaisesti kirjoittavat lehtimiehet vaan myäs keisarin lähipiiriin kuuluvat sotilaat ja virkamiehet, jotka katsoivat Suomen erityisaseman Venäjälle vahingolliseksi. Tämä oli suuvenäläisen aatteen looginen tulos, mutta siihen vaikutti myös suurvaltasuhteiden kiristyminen. Venäjän ja Ranskan liitto näytti lisäävän keisarikunnan turvallisuutta, mutta se oli luonut myös tilanteen, jossa Saksa ja Itävalta-Unkari nähtiin mahdollisena vastustajina suursodassa. Myös Venäjän pahat sisäiset ongelmat herättivät halua lujittaa valtakuntaa kaikin keinoin.

Pohdittaessa Venäjän strategista asemaa ei Suomen suuntaa pidetty ensisijaisen tärkeänä, mutta sille omistettiin silti huomiota. Tuomo Polvinen toteaa, että venäläiset eivät suunnitelleet Ruotsin tai Norjan pohjoisosien valloittamista, kuten jotkut ruotsalaiset epäilivät, Sen sijaan Pietarissa pelättiin, että Ruotsi menisi suursodassa Saksan puolelle saadakseen Suomen takaisin. Venäjän pääesikunnan kiinnostus Suomeen oli puolustuksellista, ja sitä lisäsi maan sijainti lähell keisarikunnan pääkaupunkia.

Vanhemmat keisarit olivat pitäneet tärkeänä, että Suomessa vallitsi Venäjälle myönteinen mieliala. Nationalistinen venäläinen lehdistö näyttää saaneen nyt aikaan, että jotkut Nikolai II:n neuvonantajat pitivät suomalaisia auttamattoman epäluotettana kansana, jota tuli valvoa tiukasti. Varsinkin ruotsinkielinen sivistyneistö luettiin Venäjän vihollisiin, mutta vaikka Yrjö-Koskisen puoluelaiset olivat olleet varovaisia, Pietarissa ei luotettu enää heihinkään. Joidenkin suomalaisten naiivien rohkea ja ylimielinen kirjoittelu, jossa venäläiisten ajatustapaa ei otettu lainkaan huomioon, oli aivan ilmeisesti edistänyt epäluulojen syntymistä.

Lähdeaineisto: Pentti Virrankoski Suomen historia 2 ISBN 951-746-342-1


Synkkiä pilviä taivaalla Aleksanteri III:n hallitessa



Nikolai II:n aikana Venäjän hallitus turvautui järjestystä palauttaessaan usein kasakooiden koettuun uskollisuuteen keisaria kohtaan.

Konkreettinen vaara näytti syntyvän Suomen valtio-oikeudellista asemaa koskevien säädösten ja ennakkotapausten kokoamisesta. Siihen ryhdyttiin Suomen senaatin aloitteesta, ja kodifionnin sai 1885 tehtäväkseen suomalainen komitea. Kreivi Heiden sekaantui kuitenkin 1890 asiaa ja asetti keisarin suostumuksella työtä jatkamaan sekakomitean, jossa oli arvovaltaisia venäläisiä jäseniä, lopulta enemmistönä. Komitea ehdotti 1893 että keisarikunnan etuja koskevat Suomen lait toimitettaisiin ennen keisarille esittelemistä Venäjän korkeimpien hallintoelinten tarkastettavaksi. Suomalaisten tiukka asettuminen tätä autonomialle vaarallista ehdotusta vastaan vaikutti kuitenkin keisariin, ja keskeytti sen käsittelyn.

Vielä joulukuussa 1890 suomalaisen puolueen johtava lehti Uusi Suometar uskaltautui kysymään, eivätkö eräät venäläiset lehdet olleet lähellä valtiorikosta sanoessaan, ”että H.M. Keisarin ja hänen Herrassa nukkuineiden vanhempiensa vakuutukset eivät ole minkäänarvoisia, että ne voidaan kumota yhtä helposti kuin ne on annettukin”. Vaaran merkkinä oli kuitenkin jo tuolloin, että Leo Mechelin, jota Venäjällä soimattiin pahimmaksi separatistiksi, oli vapautettu samana vuonna senaattorin virasta ja pari muutakin suomalaista liberaalia oli menettänyt korkean virkansa.

Keisari oli myös alkanut myötäillä Venäjän nationalisteja näiden halutessa yhdistää Suomen rahalaitoksen sekä tulli- ja postilaitoksen venäläisiin instituutioihin. Suomalaisten huomatuksista välittämättä hän antoi kesäkuussa 1890 venäläisen virkamiehen esittelystä ja siis Aleksanteri I:n vahvistamasta järjestyksestä poiketen ”postimanifestin”, jolla Suomen posti yhdistettiin Venäjän postilaitokseen. Samalla oli syntynyt autonomian kannalta uhkaavalta näyttävä ennakkotapaus. Raha- ja tullilaitoksen yhdistäminen osoittautui mutkikkaammaksi, ja niiden osalta hanke raukesi. Venäjän teollisuuspiirit ehtivätkin jo pelästyä sitä ajatusta, että suomalaisia tuotteita voitaisiin tuoda keisarikuntaan tullitta.

Valtiopäivien avajaisissa alkuvuodesta 1891 talonpoikaissäädyn puhemieheksi viidennen kerran valittu herastuomari Carl Johan Slotte (1827-1903) Alavetelistä totesi puheessaan, tyynenä ja arvokkaana kuten aina virallisissa tehtävissään, että Suomen kansa oli syvästi huolissaan perustuslakiensa kohtalosta. Slotte tarkoitti lähinnä postimanifestin herättämää levottomuutta. Alavetelin isännät ehtivät jo arvella: ”No ha Slotte-gobbä tala hovåav sä” (nyt on Slotten ukko puhunut päänsä irti), mutta keisari vaati vain lähempää selvitystä ja sai lausunnon, jonka Slotte oli kirjoittanut Mechelinin ja Jonas Castrenin avulla.

Tästä lienee johtunut, että Aleksanteri III antoi maaliskuussa 1891 säädyille julistuksen, jossa hän katsoi suomalaisten levottomuuden johtuvan siitä, että maan asema oli ymmärretty väärin. Hän lupasi pitää voimassa Aleksanteri I:ltä saaman ”erityisen sisäisen hallintojärjestyksen”, mutta eriävyys vaati toimia, jotka lujittaisivat Suomen ja Venäjän yhdistäviä siteitä. Valtiopäivämiehet huolestuivat entistä enemmän tästä julistuksesta, jossa puhuttiin hallintojärjestyksestä mutta vain ohimennen Suomen perustuslaeista. Nekin keisari saatoi käsittää toisin kuin suomalaiset.

Huolia lisäsi Venäjän sotaministerin Pjotr Semenovits Vannovskin 1891 tekemä aloite Suomen asevelvollisuuslain yhtenäistämiseksi Venäjän vastaavan lain kanssa. Se merkitsisi Suomen oman sotaväen lakkauttamista, palvelusajan pidentymistä ja muita suomalaisita pelottavia muutoksia. Keisari ilmoitti hyväksynsä hankkeen ja nimitti sitä kehittämään komitean, jonka suomalaisina jäseninä oli kaksi everstiä. Nämä asettuivat vastustamaan Vannovskin suunnitelmaa, ja myös kenraalikuvernööri Heiden otti sen kannan, että muutoksista ei olisi hyötyä, joten niillä loukattaisiin aiheetta Suomen autonomiaa. Hanke pysähtyi komiteamietinnön antamiseen, kun keisari ei halunnut uusia poliittiisia vaikeuksia.

Venäjän kirkkoa johtava Pyhä synodi kiinnostui Aleksanteri III:n aikana Suomen ortodotokseista, joiden katsottiin joutuneen liian riippuvaisiksi luterilaisesta senaatista. Kirkon itsenäisyyden lisäämiseksi ja sen venäläistämiseksi synodi perusti 1892 Suomen ortodoksisen hiippakunnan, joka erotettiin Pietarin hiippakunnasta. Piispanistuin sijoitettiin Viipuriin ja Suomen ensimmäiseksi ortodokseseksi arkkipiispaksi nimitettin pappismunkki Antoni, joka osoitti suurta ymmärtämystä Karjalan ortodoksipappien kansakielista toimintaa ja suomenkielistä opetusta kohtaan. Tämä etevä kirkomies siirtyi kuitenkin 1894 Pietarin metropolitaksi, ja suomenmieliset ortodoksit menettivätn hänen välittömän tukensa.


Lähdeaineisto: Pentti Virrankoskai Suomen historia 2 ISBN951-746-342-1

keskiviikko 25. syyskuuta 2013

Autonomia roudan kynsissä



Woldemar von Daehn (1838-1900) onnistui ministerivaltiosihteerinä 1891-98 luomaan hyvä suhteet Aleksanteri II:een ja pienillä myönnytyksillä torjumaan suuret hyökkäykset Suomen autonomiaa vastaan.

Venäjällä yhä äänekkäämmin 1880-luvulta lähtien arvosteltiin Suomen valtiollisia oikeuksia ja lopulta pyrittiin niitä rajoittamaankin. Valtiopäivät saivat kuitenkin kokoontua häiriintymättömästi ja jatkaamonipuolista lainsäädäntötyötään Suomen sisäisissä asioissa. Aleksanteri III:n vuoden 1882 aloittaman käytännön mukaisesti säätyvaltiopäivät kokoontuivat joka kolmas vuosi, viimeisen kerran 1906. Säädyt saivat lisäksi oman esitysoikeutensa. Senaatti teki vuosina 1882-1906 valtiopäiville316 esitystä, joista 44 jäi valtiopäivillä kesken tai hylättiin, ja kun keisari jätti vahvistamatta 22, huomattava enemmistö, 250 esitystä, johti lakiin tai asetukseen. Keisari hyväksyi siis harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta säätyjen yksimieliset esitykset. Edustajat tekivät näillä valtiopäivillä yli 2000 aloitetta, suurin osa rautatie-, koulu-, ja viina-asioissa; runsas 10 %, niistä hyväksyttiin ja johti jatkotoimiin. Valtiopäiville osallistuneiden säätyjen yhteen laskettu jäsenvahvuus oli 2592 edustajaa, joista aatelissäädyn vahvuus oli 1278, pappissäädyn 331, porvarisäädyn 490 ja talonpoikaissäädyn 493 edustajaa. Kun eri valtiopäivien edustajista oli kaikissa säädyissa runsaasti samoja henkilöitä, valtiopäiville osallistui kaikkiaan 1176 eri osallistujaa.

Yhteiskunnan kehitykseen merkittävästi vaikuttaneista laeista ja astuksista mainittakoon asetus kaupunginvaltuustoista 1883, muinaismuistolaki 1883, kyyti- ja kestikievariasetus 1883, metsälaki 1886, asetus maaveron kantoperusteista 1886, asetus metrijärjestelmästä 1886, eriuskolaislaki 1889, kansakouluasetus (piirijakoasetus) 1898, kunnallisasetus (valtuustot) 1898 ja osuustoimintalaki 1901. Viimeisillä säätyvaltiopäivillä oli esillä runsaasti esityksiä tyäväen työolojen ja elinolojen kohentamiseksi, kuten työajan lyhentämiseksi ja sosiaalisten vakuutuksien säätämiseksi, mutta ne kaatuivat valtiopäivien erimielisyyteen. Se kiristi mieltä työväenliikkeen piirissä ja radikalisoi sitä. Vaikka säätyedustus kävikin yhteiskunnalliselta edustavuudeltaan epäajanmukaiseksi, senkin puitteissa asioita olivat hoitamassa kokeneet, asintuntevat edusmiehet, jotka varsin hyvin vainusivat yhteiskunnan kehittämistarpeet ja pyrkivät niitä toteuttamaan.

Aatelittomissa säädyissä tehtiin 1880-luvulta lähtien monia esityksiä hyvin tiedostetun valtiopäivien edustusphjan kapeuden laajentamiseksi vastaamaan paremmin yhteiskunnan muuttuvaan sosiaalista rakennetta. Edustusta ei saatu säätyjen erimielisyyden vuoksi laajennetuksi. Myös naisten vaali- ja äänioikeus sai jo vuoden 1897 valtiopäivillä runsaasti kannatusta; se nähtiin ”viisauden vaatimaksi teoksi, jonka kautta tulisi valtiolliseen elämään yhteiskuntaa varjelevaa ainesta”. Yritykset laajentaa ääni- ja vaalioikeutta säätyedustuksen puitteissa kariutuivat myös 1904-05 valtiopäivillä. Erityisesti sosialidemokraatit vaativat puoluekokouksestaan 1903 lähtien voimistuvasti yleistä ja yhtäläistä äänioikeutta. Seuraavilla, suurlakon jälkeisillä valtiopäivillä 1905-06 ei ollutkaan sitten enää kysymys vanhan valtiopäiväjärjestksen korjaamisesta vaan radikaalista siirtymisestä uuteen kansanedustusjärjestelmään.

Japanin yllätyshyökkäyksesta Venäjän laivaston kimppuun 8.2.1904 alkanut Venäjän ja Japanin sota sujui Venäjän kannalta surkeasti. Port Arthur, Mukden ja Tsusihima kertovat venäläsille nöyryyttävista tappioista, joista varsinkin Suomen perustuslaillisten oli vaikea salata iloaan: Suomen sortaja sai ansaitsemansa rangaistuksen. Tappiot johtivat Venäjällä tyytymättömyyteen ja sisäisiin levottomuuksiin, pahimpana Pietarin verisunnuntai 22.1.1905. Sen tunnelmissa murhattiin Suomessa prokuraattori Eliel Sosalon-Soininen myöntyväissuunnan edustajana. Poliittiset murhat ilmensivät väkivaltaista äärisuntaa, aktivismia, suomalaisten perustuslaillisten vastarinnassa. Venäjän painostamiseksi aktivistit etsiytyivät yhteistyöhön vallankumouksellisten ja Venäjän vihollisen Japanin kanssa. Sotatappiot ja sisäiset levottomuudet, rajut mielenosoitukset, lakot ja kapinat, pakottivat Venäjän sopimaan rauhan Japanin kanssa syyskuussa 1905. Poliittisissa vaikeuksissa oleva keisari suostui Suomen osalta jo maaliskuussa 1905 perumaan vuoden 1901 asevelvollisuuslain ja lopettamaan kutsunnat mutta ei vielä kumoamaan helmikuun manifestia eikä diktatuuriasetusta.

Venäjällekin oli jo syksyllä 1904 perustettu duuma, kansanedustuslaitos, tosin aluksi ilman itsenäistä lainsäädäntövaltaa. Kun tsaari Nikolai II piti vallastaan kuitenkin tiukasti kiinni ja kun uudistuksiin ei päästy, Venäjä suistettiin yleislakkoon. Sen seurauksena keisarin oli sallittava laajat kansalaisoikeudet ja duumalle lainsäädäntövalta. Lakkoliike levisi lokakuussa 1905 myös Suomeen. Alkoi suurlakko, yleislakko, joka tähtäsi ”laillisten oikeuksien” palauttamiseen, aikaan ennen Bobrikovia. Myöntyväisyysmiesten muodostama senaatti erosi. Sosiaalidemokraatit kytkivät lakkoon myös yhteiskunnallis-poliittisia uudistustavoitteita, ennen muuta yleisen ja yhtälaisen äänioikeuden. Myös perustuslailliset, johtohahmoinaan P.E.Svinhufvud ja Heikki Renwall, yhtyivät tähän vaatimukseen edellyttäen, että se toteutettiin laillista tietä. Sosiaalidemokraatit nimittäin antoivat Tampereella 1.11.1905 ns. punaisen julistuksen, jossa uudistusten toteuttajaksi vaadittiin jo yleisillä vaaleilla valittua perustuslakia säätävää kansalliskokousta. Luokkaeduskunta ja proletariaatti asettuivat jo vastakkain. Suomelle vaadittiin myös täyttä autonomiaa, itsehallintoa ja lainsäädäntöoikeutta mutta täyttä eroa Venäjästä ei vaadittu, jos Venäjälläkin kansa pääsisi valtaan.


Lähdeaineisto Jouko Vahtola Suomen historia ISBN 951-1-17397-9

maanantai 23. syyskuuta 2013

Suurvallan edut



Aleksanteri III solmi 1865 avioliiton Tanskan prinsessan Dagmarin kanssa. Perheeseen syntyi kaksi tytärtä ja kolme poikaa. Keisari vietti perheineen kesiään myös Suomessa, Langinkoskella Kymissä.

Venäläisessä lehdistössä ja kirjallisuudessa oli jo 1860-luvulta lähtien esiintynyt vaatimuksia autonomisen Suomen erikoisaseman kaventamisesta. Kuuluisimmaksi tällaisista mielenilmauksista tuli kuitenkin keisarillisen hovimestari K.F. Orlinin 1889 julkaisema läehs tuhatsivuinen teos Suomen valloitus, joka särki harhakuvat Suomen asemasta Venäjän keisarikunnan järjestelmässä. Venäläisten mielipiteisiin eivät paljoakaan vaikuttaneet Suomen sanomalehdistön, oikeusoppineiden ja historioitsijoiden kiistakirjoitukset, jossa päättäväisesti torjuttiin Ordinin esittämät väitteet. Tässä alkuaan kirjallisella rintamalla käydyssä taistelussa ei ollut kyse sen vähäisemmästä asiasta kuin Suomen perustuslaeista.

Suomalaisten tulkinnan mukaan oli keisari Aleksanteri I Porvoossa korottanut Suomen kansakunnanksi kansakuntien joukkoon. Antaessaan hallitsijavakuutuksen, jonka hänen jälkeensä tulevat keisarit poikkeuksetta allekirjoittivat, hän oli vahvistanut Ruotsin vallan aikaiset lait, muun muassa vuoden 1772 hallitusmuodon ja vuoden 1789 yhdistys- ja vakuuskirjan. Venäjän itsevaltaisella keisarilla ei näiden mukaan olisi ollut Suomen suurruhtinaskunnassa rajoittamatonta valtaa. Lakiahan ei voitu säätää eikä kumota Suomen säätyjen myötävaikutuksetta. Venäläisten oikeusoppineiden mielestä hallitsija saattoi kuitenkin perua vakuutuksen. Keisarin tahto määräsi kaiken.

Vuosisadan alkupuolella ongelma ei ollut ajankohtainen, sillä itsevaltainen hallitusjärjestelmä ja siihen liittynyt taantumus olivat suojelleet Suomen asemaa kaikilta muutoksilta. Mutta vuosisadan loppupuolella tilanne oli toinen, ja keisarikunnan integraatipyrkimyksten kasvaessa valtakunnalliset näkökohdat ja Suomen yhä voimistunut erillisasema törmäsivät vastakkain. Suomen tätä ajanjakosoa alettiin kutsua sortokaudeksi, routavuosiksi tai laillisuustaistelun kaudeksi. Nimitykset kuvaavat suomalaisten suhtautumista valtakunnallistamiseen, niin suuria eroja kuin menettelytapakysymyksissä voidaankin havaita.

Venäjän Suomeen kohdistaman yhtenäistämispolitiikan taustalla oli sekä reaalisia taloudellisia ja strategisia vaikuttimia, että aatteellis-poliittisia virikkeitä, jotka nekin paljolti imivät kayttövoimansa suurvallan sisäisistä rakennepiirteistä. Eräs tällainen oli Venäjän valtapiirin laajentaminen niin, että 1800-luvun lopulla pääkansallisuutta, siovenäläisiä, oli enää puolet keisarin alamaisista, kun laskentaperusteena käytetään kielitunnusmerkkiä. Tsaristinen halllitusjärjestelmä oli aluksi pyrkinyt käännyttämään valtakunnan ei-kritityt alamaiset oikeaan uskoon. Uskonnon rinnalle oli kuitenkin jo varhain alkanut nousta poliittinen motiivi. Kansallisten vähemmistöjen – kuten isovenäläistenkin – kohtelu oli tullut riippuvaiseksi siitä, mikä katsottiin itsevaltiuden lujittamisen takeeksi.

Nationalismin levittyä Venäjällekin alettiin kiinnittää entistä enemmän huomiota kansallisiin tekijöihin. Kuitenkin vasta Puolan kapinan (1863) jälkeen voidaan puhua venäläistämisestä hallituksen virallisena politiikkana. Pääkansallisuuden isäntävaltaa alettiin tähdentää ja rajamaiden kansallinen voimistuminen nähdä keisarikuntaa hajottavana tekijänä. Valtakunnallisen byrokratian kannalta taas kansallinen ja uskonnollinen kirjavuus olivat selväpiirteisen hallinnon esteitä. Isovenäläisestä kansallistunteesta saatiin myös ase kasvaa yhteiskunnallista tyytymättömyyttä vastaan. Huomio voitiin suunnata pois ratkaisemattomista sisäisistä ongelmista.

Uuuden politiikan käyttöönottoa nopeuttivat myös ulkopoliittiset tapahtumat. Länsi- ja Keski-Euroopan suurten kansallisvaltioiden vakiintuminen ja lähtö imperialistiseen kilpailuun havahdutti Pietarinkin vallanpitäjät yhtenäistämään hajanaista valtakuntaa. Venäläistämisen aikataulu noudatti strategisen ajattelun peruslinjoja. Puola oli valtakunnallistettu ja 1860-luvulla. Seuraavaksi oli vuorossa Liettua, jossa venäläistäminen toteutettiin erittäin brutaalisti. Baltiassa hallin ja koululaitoksen kieleksi tuli venäjä, luterilaiseen kirkkoon kohdistettiin syrjintää ja esim. Tarton yliopisto venäläistettiin. Saksalaisen hallinnon, kielen ja kulttuurin syrjäyttämisellä pyrittiin tavoittelemaan paikallisen väestön suosiota, joskaan yritys ei onnistunut. Esim. virolaiset ja lättilöiset eivät halunneet siirtyä saksan kielen ylivallasta venäläiseen hegemoniaan vaan halusivat toteuttaa omia kansallisia tavoitteitaan. Vastaava ilmiöhän tapahtui Suomessa, jossa suomenkielinen väestö ei tahtonut lupåua ruotsista venäjän hyväksi, vaan tavoitteli ruotsinkielisen kulttuurin sijaan suomenkielistä sivistystä. Läntisten rajamaiden ohella myös Venäjän muita kansoja pyrittiin lähentämään määrätietoisesti valtakuntaan.Tavoitteena oli yhtenäinen ja jakamaton Venäjä.


Lähdeaineisto Suomen historian pikkujättiläinen ISBN 951-0-14253-0

sunnuntai 22. syyskuuta 2013

Suomi Venäjän imperialistien silmätikkuna



Aleksanteri III

Sisäisten ongelmien ohella suomalaisten huomio kiintyi 1880-luvulta lähtien maamme ja Venäjän suhteiden hitaaseen mutta selvään viilenemiseen. Pääaiheena tähän oli vanhoillisen ja nationalistisen suuntauksen entista lujemppi ote keisarikunnan politiikkaan. Sen näkyvänä syynä oli Aleksanteri II:n murha,mutta se liittyi myös Euroopan suurvaltojen yleiseen linjaan. Elettin korostuneen imperialismin aikakautta. Saksa hankki siirtomaita eteenkin Afrikasta päästäkseen maailmanvallaksi Englannin ja Ranskan tapaan. Venäjä pyrki laajentamaan vaikutustaan eri puolilla Aasiaa, ja uhitteleva kilpailu brittien kanssa jatkui. Venäjän ja Saksan suhteet viilenivät Saksan ja Itävalta-Unkarin tehtyä 1879 liiton. Venäjä alkoi puolestaan lähentyä Ranskaa, ja 1894 nämä maat solmivat puolutusliiton.

Eurooppalaiseen imperialismiin liittyi valtakunnan yhteistäminen hallinnollisesti ja myös etnisesti. Vähemmistökansallisuudet alistettiin tiukkaan valvontaan, j apitkäll tähtäyksellä oli tavoitteena niiden sulauttaminen hallitsevaan kansaan. Tähän pyrittiin Saksan puolalaisilla alueilla, ja siitä Venäjän nationalistit saivat esikuvaa. Heidän tavoitteensa hyväksyi pääpiirteissään myös Aleksanteri III, luonteeltaan hyväntahtoinen hallitsija, joka oli altis uskomaan nationalistien todisteluja. Näiden henkinen johtaja, Venäjän kirkon ylimmän hallintoelimen Pyhän synodin yliprokuraattori Konstantin Petrovits Pobedonostshev li Aleksanteri III:n entinen opettaja ja luottomies, joten hänellä oli mieskohtaista vaikutusvaltaa keisariin.

Pobedonostshevin piiri oli vuorenvarma siitä, että kaikki liberalismin ilmaukset olivat harhaa, joka veisi Länsi-Euroopan maat ajan mittaan perikatoon. Venäjällä ne piti ehdottomasti torjua. Siellä tuli nojautua entistaä johdonmukaisemmin tsaarin patriarkaaliseen yksinvaltaan, jonka Jumala oli säätänyt, sekä oikeauskoiseen kirkkoon, tehokkaaseen poliisiin ja vahvaan armeijaan. Kansan luottaessa lapsenomaisesti tsaariin Venäjä tulisi yhä voimakkaammaksi ja voisi aikanaan palauttaa uskon ja yhteiskuntarauhan rämettyneeseen Länsi-Eurooppaankin. Venäjän sivistyneistössa oli kyllä liberaalejakin, ja siellä oli vähitellen nousemassa myös sosialistinen liike, mutta valtiovalta pysyi konservatiivien lujassa otteessa.

Pian Aleksanteri III:n astutttua valtaan Venäjän nationalistit iskivät silmänsä Suomeen, joka oli siihen asti välttynyt Puolassa ja Baltian maissa alkaneelta venäläistämiseltä. Useat lehdet ryhtyivät jo 1883 kritikoimaan Suomen erikoisasemaa, ja seuraavin vuosina hyökkäykset yleistyivät saaden yhä monipuolisemman sisällön. Tähän vaikuttivat eräät 1885 sattuneet tapahtumat. Venäjän ja Englannin välille syntyi jälleen paha selkkaus lähinnä Afganistanin suunnalla, ja kun sodanvaaraa pidettiin suurena, mieliala oli Suomessakin jännittynyt; pelättiin kauppalaivaston ja rannikkokaupunkien kärsivä pahasti kuten itämaisen sodan aikana. Niinp Helsingfors Dagbladetin päätoimittaja Anders Herman Chydenius, kiihkeä liberaali ja länsimaiden ystävä, herätti ajatuksen Suomen julistamisesta puolueettomaksi ja kirjoitti siitä sumeilematta lehdessään.

Vaikka muut lehdet suhtatuivat ehdotukseen nuivasti, kenraalikuvernööri Heiden varoitteli suomalaisia toistuvasti. Aleksanteri III:n käydessä elokuussa 1885 Suomessa hän näyttää ollen sangen tyytyväinen täkäläiseen mielialaan. Samaan aikaan lontoolainen lehti Daily News julkaisi kuitenkin kirjoitukset, jossa väitettiin suomalaisten poliitikkojen korostaneen, että Suomi ja Venäjä olivat kaksi eri valtiota. He kuuluivat myös toivoneen, että Suomi julistettaisiin sodan syttyessä puolueettomaksi ja venäläiset joukot lähtisivät maasta.

Tästä kirjoituksesta, jonka aineiston Lauri Hyvämäki päätteli olleen peräisin ”Dagbladetin piiristä”, koitui Suomelle ikäviä seurauksia. Lukuisat venäläiset lehdet, muun muassa suurimman levikin saanut pietarilainen Novoje Vremja ja tietenkin Suomen vanha vihollinen Moskovskaja Vedomosti, kävivät kiihkeästi maamme kimppuun. Novoje Vremja julisti että Suomi oli sodassa valloitettu maa, jonka jo rodultaankin typerän kansan pitäisi muistaa asemansa, koska Venäjä voisi muussa tapauksessa ”valloittaa” Suomen uudelleen.

Venäjän nationalistien raivoa lisäsi tieto Koljonvirran taistelun muistomerkin paljastamisesta elokuussa 1885 sotilaallisin kunnianosoituksin. Se ei ollut ensimmäinen Suomen sodan taistelujen muistomerkki, mutta sen paljastaminen sattui pahaan aikaan. Vanha tunnettu slavofiili Ivan Segejevits Aksakov ehdotti Suomen itsehallinnon alistamista jonkin Venäjän valtioelimen valvontaan. Eräät liberaalien hallitsemat venäläiset lehdet puolustivat Suomen autonomiaa, mutta se vain lisäsi vanhoillisten vihamielisyyttä.Suomessa koetettiin torjua moitteita ja toisaalta kirjoittaa maamme asemasta entistä varovaisemmin, näin etenkin suomalaisen puolueen lehdissä.

Konkreettinen vaara näytti kuitenkin syntyvän Suomen valta-oikeudellista asemaa koskevien säädösten ja ennakkotapausten kokoamisesta. Siihen ryhdyttiin Suomen senaatin aloitteesta, ja kodifionnin ssi 1885 tehtäväkseen suomalainen komitea. Kreivi Heiden sekaantui kuitenkin 1890 asiaan ja asetti keisarin suostumuksella työtä jatkamaan sekakomitean, josssa oli arvovaltaisia venäläisiä jäseniä, lopulta enemmistönä. Komitea ehdotti 1893 että keisarikunnan etuja koskevat Suomen lait toimitettaisiin ennen keisarille esittelemistaä Venäjän korkeimpien hallintoelinten tarkastettavaksi. Suomalaisten tiukka asettuminen tätä automialle vaarallista ehdotusta vastaan vaikutti kuitenkin keisariin, ja hän keskeytti sen kehittelyn.

Keisari oli alkanut myötäillä Venäjän nationalisteja näiden halutessa yhdistää Suomen rahalaitoksen sekä tulli- ja postilaitoksen venäläisiin instituutioihin. Suomalaisten huomautuksista huolimatta hän antoi kesäkusssa 1890 venäläisen virkamiehen esittelystä ja siis Aleksanteri I:n vahvistamasta järjestyksestä poiketen ”postimanifestin”, jolla Suomen posti yhdistettiin Venäjän postilaitokseen. Samalla oli syntynyt autonomian kannalta uhkaavalta näyttävä ennakkotapaus.


Lähdeaineisto Pentti Virrankoski Suomen historia 2 ISBN 951-746-342-1

Aleksanteri II.n murha ja hallitsijavaihdos

Aleksanteri II:n patsas

Maaliskuun 13.päivänä 1881 Aleksanteri II:n ollessa matkalla Talvipalatsista kaartin joukkojen katselmukseen kadulta heitetty pommi murskasti keisarin vaunujen takaosan ja surmasi kaksi ihmistä. Keisari laskeutui maahan ja tarkasteltuaan pommin aiheuttamaan tuhoa oli astumassa rekeen palatakseen palatsiin, kun hänen jaloissaan räjähti toinen pommi, jonka aiheuttamiin vammoihin hän kuoli samana päivänä. Pieni terroristijärjestö Narodja Volja (kansan tahto) oli viimeinkin onnistunut, mutta vallankumousta se ei saanut aikaan. Keisarin murhaajat saatiin tuota pikaa kiinni ja hirtettiin ja narodnikien terroriteot estettiin joksikin aikaa kovin ottein.

Suomessa keisarin murha aiheutti suuren järkytyksen, koska Aleksanteri II oli saanut täällä erittäin hyvän nimen vapaamielisten ratkaisujensa ja maassa hänen aikanaan tapahtuneen edistyksen vuoksi. Se laskettiin osittain keisarin ansioksi eikä suinkaan syyttä. Suomalaisten kiitollisuuden pysyväksi merkiksi pystytettiin Helsingin Senaatintorille 1894 Walterr Runebergin veistämä patsas, jonka halustalla Suomen leijonan kylkeen nojaava oikeuden jumalatar muistuttaa Aleksanteri II:n perustuslaillisesta hallituksesta.

Hallitsijan seurasi isäänsä Aleksanteri III (1845-94), jota ei tunnettu Suomessa kovin hyvin. Hän antoi samalaisen hallitsijavakuutuksen kuin edeltäjänsä, eikä kenraalikuvernööri Adlerbergin vapauttaminen virastaan ja kenraali kreivi Fjodor Logginovits Heidenin nimittäminen hänen seuraajakseen 1881 valaissut sanottavasti uuden hallitsijan suhtautumista Suomeen, koska Heiden oli sotilas mutta poliitikkona kirjoittamaton lehti. Ministerivaltiosihteerin nimitys hieman huolestutti. Aleksanteri Armfeltia 1876 seurannut Emil Stjervall-Walleen (1806-90), joka oli noudattanut edeltäjänsä linjaa autonomian diplomaattisena puolustajana, erosi ikänsä takia, ja hänen seuraajakseen nimitettiin Theodor Bruun, joka oli toimiessaan Venäjällä korkeissa viroissa omaksunut lähinnä venäläisen käsityksen Suomen asemasta.

Kun keisari sitten nimitti 1882 senaattoreiksi professori Georg Zacharias Forsmanin (Yrjö Koskinen) ja Lepold (Leo) Mechelinin (1839-1914), tämä teki jossain määrin rauhoittavan vaikutuksen. Koskinen oli fennomaanien johtaja, oikeustieteilija Mechelin taas arvovaltaisempia liberaaleja, joten näytti siltä kuin Aleksanteri III halusi nojautua sellaisiin miehiin, joihin Suomessa luotettiin. Venäjällä palvelleissa suomalaisissa kenraaleissa olisi ollut paljonkin valinnan varaa, mutta hallitsija ei turvautunut tällä kertaa heihin.Keisari osoitti luottamustaaan Suomen johtomiehiin myös siten, että Forsman aateloitin 1882, jolloin hän otti sukunimekseen Yrjö-Koskinen. Mechelin oli saanut aatelisarvon jo 1876.

Aleksanteri II

Aleksanteri III
Lyhyt Venäjän historia

Aleksanteri II ja Suomi

Aleksanteri II:n murhan jälkeen

Kirjallisuusarkisto

Eduskunnan historiaa

Keisari Aleksanteri II:n murha-attentaati kuvakokoelma

Emme me kansanmurhaajia ole


Lähdeaineisto: Pentti Virrankoski Suomen historia 2 ISBN 951-746-342-1

lauantai 21. syyskuuta 2013

Suomen kaarti Turkin sodassa


Suomen kaartilaisia

1870-luvulla Balkanin tilanne alkoi jälleen kärjistyä. Venäjällä voimistunut pansalvismi piti Venäjän pyhänä tehtävänä olla Balkanilla elävien ja Turkin alistamien slaavien suojelija. Tähän suojelutehtävään liittyi läheisesti sotilaspoliittisesti tärkeä pyrkimys saada Mustallemerelle johtavat Turkin salmet Venäjän valvontaan.

Vuonna 1877 Bosniassa, Herzegovinassa, Serbiassa ja Bulgariassa puhkesi levottomuuksia, jotka Turkki kukisti. Kipinän leimahdus Balkanilla oli Venäjälle lähtömerkki. Suuren isänmaallisen innostuksen vallassa se julisti Turkille sodan huhtikuussa 1877.

Suomessa osoitettiin lämmintä myötätuntoa emämaata Venäjää ja Turkin-vastaista taistelua kohtaan. Perustettiin Punaisen Ristin Suomen osasto, joka lähetti ambulanssin rintamalle. Lisäksi Suomen säädyt myönsivät keisarinnan käytettäväksi miljoona markkaa sodassa haavoittuneiden hoitoon.

Sodan miningit koskettivat kohta Suomea enemmänkin. Suomen kaarti määrättiin elokuussa 1877 liikekannalle ja saatettavaksi sodanaikaiseen lähes 900 miehen vahvuuteensa. Tätä varten pantiin toimeen värväys, jossa vapaaehtoisia ilmoittautui yli tarpeen. Suomen kaarti läheti suuren innostuksen vallassa Helsingistä 6. syyskuuta junalla ensin Pietariin ja sieltä Puolan ja Ukrainan halki Bulgariaan.

Balganin sota oli verinen ja raskas. Suomen kaarti joutui ensi kertaa taisteluun 24. lokakuutta 1877 Gornyi Dubnjakin linnoistusta vallattaessa. Turkkilaisten sitkeästi puolustama Pleven antautui joulukuussa, ja välirauha Venäjän ja Turkin kesken solmittiin tammikuussa 1878. Venäjälle voitokas sota päättyi myöhemmin keväällä solmittuun San Stefanon rauhaan. Sen hedelmistä Venäjä ei kuitenkaan päässyt nauttimaan muiden suurvaltojen pakottaessa sen Berliinin kogressissa tyytymään huomattavasti vähempään kuin mihin sen voitot olisivat oikeuttaneet.

Suomen kaarti palasi Turkin sodasta taistelukykynsä näyttäneenä ja kunniamerkein palkittuna mutta raskaiden taistelujen verottamana. Neljännes miehistä oli saanut surmansa, suurin osa kuolleista ei kuitenkaan ollut suistunut luoteihin vaan tautivuoteeseen.

Turkin sota

Kauan on kärsitty
https://www.youtube.com/watch?v=gztGzNljqW4

Kuvamateriaalia Turkin sodasta
http://users.jyu.fi/~pamakine/suku/turkinsota/


Lähdeaineisto Suomi kautta aikojen ISBN 951-8933-60-X

perjantai 20. syyskuuta 2013

Kansalaisyhteiskuntaan (1860-1905)



Axel August Granfelt (1846-1919) oli Kansanvalistusseuran sihteeri vuosina 1878-1907.

Valtiopäivätoiminta ja siihen liittynyt poliittinen ja yhteiskunnallinen toimeliaisuus ruokkivat voimistuvasti painettua sanaa, sekä lehdistöä ja kirjallisuutta. Kansanopetus lisäsi lukutaitoa, ja samalla kasvoi into saada tietoa olojen kehittämiseksi ja seurata kotimaan ja ulkomaan asioita. Luettavan kysyntä kasvatti tarjontaa. Kun Suomessa oli 1860 vain 19 kirjapainoa, oli niitä jo 57 vuonna 1889 ja 133 vuonna 1914. Kirjapainot uusine painokoneineen painoivat etupäässä sanomalehtiä, mutta myös julkaistu kirjallisuus kasvoi räjähdysmäisesti. Pääpaino oli yhä tieto- ja hartauskirjallisuudessa, mutta nyt alkoi kaunokirjallisuuden määrä tuntuvasti kasvaa. Uusia kustantajia tuli markkinoille Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran rinnalle: K.J. Gummerus aloitti vuonna 1872, Werner Söderström Oy (WSOY) 1878, Wielin&Göös 1883 ja Otava 1890. Suurimmaksi näistä kasvoivat pian WSOY ja Otava. Gummeruksen päätuotteita olivat aikakausilehti Kyläkirjaston Kuvalehti vuodesta 1878. Myös sanomalehdissä julkaistiin runsaasti novelleja ja romaaneja jatkokertomuksina.

Suomessa oli ennen vuotta 1860 perustettu yli 80 sanomalehteä, mutta vain harvat saatiin kannattaviksi; lehtiä oli 1860 elossa vain17. Vuonna 1890 maassa oli jo 60 sanomalehteä, jotka ilmestyivät yhteensä 192 numerona viikossa. Lehdistä oli 16 sellaisia, jotka ilmestyivät 6 tai 7 kertaa viikossa; Helsingfors Dagblad alkoi vuonna 1871 ilemstyä Pohjoismassa ensi kerran viikon kaikkina päivinä. Suomenkielisiä lehdistä oli noin 2/3.
Fennomanian läpimurto kasvatti suomenkielisten lehtien määrän 1870-90 yhdeksästä 36:een. Tämä kuvastaa suomalaisen yhteiskunnan nopeaa heräämistä. Siitä vakuuttuu yhä enemmän, kun mainittujen nettolukujen lisäksi todetaan, että vuosina 1860-89 perustettiin 110 ja 1890-1905 vielä 86 uutta sanomalehteä. Suurin osa tosin jäi lyhytikäisiksi, sillä samana aikana lakkasti 123 lehteä. Aatteellinen into oli lehtiä perustettaessa suurempaa kuin taloudellinen pohja, ja kilpailu oli ankaraakin ankarampaa. 1890-luvulla neljän tai useamman lehden ilmestymispaikoja olivat Helsinki ja Oulu.

Kun vuonna 1860 sanomalehtiä tilattiin noin 12600 vuosikertaa ja 1885 56000, oli luku vuonna 1900 jo 250000 vuosikertaa, esimerkiksi sellaiset kiinnostavat yksittäiset aiheet kuin Turkin sota 1877-78 seuraaminen nostivat levikkiä kohahtaen, mutta pääasiassa sitä kasvatti kiinnostus yhteiskunnallisia asioita kohtaan. 1900-luvun alussa levikkiä alkoi lisätä yhä uusien työväenlehtien levikin kasvu, esimerkiksi Työmiestä tilattiin 1905 jo 10000 kappaletta. Suurimmat lehdet olivat Hufvustadsbladet (22000), Uusi Suometar (15000) ja Uusi Aura (16000); Helsingin Sanomien edeltäjä Päivälehti oli vielä 3500 vuosikerran lehti. Lehdille oli ominaista koko ajan voimakas sitoutuminen kielipuolueisiin. Niinpä vuotta ennen suurlakkoa 1905 lehdistä oli ruotsinmielisiä 21, erilaisia suomenmielisiä (vanha-, nuor- ja yleissuomalaisia) 47, työväenlehtiä 5, virallisia lehtiää 3 ja sitoutumattomia vain 11 lehteä.

Yhteiskunnan monitahoinen liikkuvuus, ihmisten vapautuminen perinteisistä sosiaalisista ja hengellisistä sitoumuksista sekä uudet aatteet liberalismista lakaen vahvistivat ihmisten käsitystä siitä, että yhteiskunta voidaan muuttaa ja epäkohtia poistaa omatoimisesti. Paikallistasolla siihen antoi tuntuman uusi kunnallishallinto. Suomalaiskansallinen liike julisti demokraattisuutta ja kansallista yhteenkuuluvuutta. Lehdistö valveutti ja herätti. Liberalismi, darwinismi ja materialismi veivät sivistyneistön maailmankatsomukseen 1880-luvulla synnyttäen voimakkaan jännitteen ja osin pesäeronkin perinnäiseen kristilliseen maailmankuvaan nähden. Henkinen liikehdintä alkoi säteillä yhteiskunnan alakerroksiin lehdistön, aikakausikirjojen ja realistisen kirjallisuuden välityksellä.

Paitsi sivistyneistö myös kansa tiedosti asemansa yhteiskunnassa entistä vähemmän sääty-yhteiskunnan rakenteiden mukaan. Alettiin etsiä tukea ja joukkovoimaan asioihin vaikuttamiseksi etsiytymällä yhteen ja järjestäytymällä seuroiksi ja yhdistyksiksi. Puoluepolitisoituminen oli osa tätä järjestäytymistä ja yhdessä vaikuttamista, vaikkei varsinaista puolueiden organisoitumista vielä tapahtunutkaan, osin siitä syystä, ettei lainsäädäntö sallinut vielä poliittisen yhdistymisen vapautta. Mutta muunlaiseen järjestäytymiseen oli mahdollisuus. Vuonna 1849 annettu asetus salli taloudellisten, tieteellisten, kirjallisten ja hyväntekeväisyyttä harjoittavien yhdistysten perustamisen mutta vain hallitsijan hyväksymin säännöin. Oikeus hyväksyä yhdistyksen säännöt ja myöntää toimilupa annettiin 1883 senaatille ja 1887 kuvernöörille, koska yhdistysten perustaminen vilkastui vilkastumistaan. Yhdistyksiä sai perustaa vain mainittuihin tarkoituksiin.

Fennomaanit organisoivat 1870-luvulla suomalaisuuden ohjelmaa ja yhteiskunnallista tasa-arvoa ajaessaan erilaisia asiamiesverkostoihin perustuvia toimintaorganisaatioita. Niitä mudostettiin lehtien kirjeenvaihtajista ja tilaajista, rahankerääjistä kouluja varten, kirjallisuuden levittäjistä ym. Tällainen oli myös fennomaanien ikään kuin ylhäältä käsin 1874 perustama Kansanvalitusseura, joka organisoi tuhansista jäsenistä ja asiamiehistä muodostuvan verkoston kautta maan; paitsi että levitettiin valitavaa kirjallisuutta järjestettiin myäs esitelmiä ja kansanjuhlia. 1880-luvulla alkoivat joukot alhaalta käsin perustaa yhdistyksiä parannusten aikaansaamiseksi yhteiskunnan epäkohtiin. Perustettiin naisyhdistyksiä, raittiusyhdistyksiä, nuorisoseuroja ja työväenyhdistyksiä, voimisteluseuroja ja osuuskuntia. Ylioppilaskuntakin laillistettiin järjestönä vuonna 1880. Yhdistystoiminnan pohjalle syntyi valtakunnallisia liikkeitä; naisasialiike, raittiusliike, nuorisoseuraliike, kotiseutuliike, osuustoimintaliike ja niin edelleen, omine keskusseuroineen. Laajimmalle levisivät nuorisoseurat, mitä oli vuonna 1912 jo noin 1300.Oma lohkonsa olivat kirkolliset yhdistykset, kuten Raamattuseuran ja Lähetysseuran jälkeen 1875 perustettu Suomen merimieslähetysseura ja NMKY-liikkeen osastot 1880-luvulla. Yhdistystoiminnan uranuurtajista nousee yli muiden lääkäri A.A.Granfelt (1846-1919), Kansanvalistusseuran sihteeri, Raittiuden ystävien puheenjohtaja, Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran julkaisutoiminnan johtaja sekä laulu- ja soittojuhlien alullepanija.

Yhteiskunnallisin ja poliittisin joukkovoimaan perustuvista järjestäytymisen muodoista oli työväenliike. Se syntyi teollisuuden työväestön ja maaseudun runsaan tilattoman väestön tarpeista ryhtyä parantamaan yhteiskunnallisia oikeuksia ja sosiaalisia oloja, varsinkin, koska säätyedustukseen perustuvat valtiopäivät eivät tarjonneet siihen pitkiin aikoihin väylää. Työväestön ja työväenkysymyksen muodostamiseen vaikuttivat paitsi teollistuminen ja etelän maaseudulla vaikeus saada omaa maata myös elinkeinovapaus ja muuttovapaus. Siihen vaikuttivat kristillisen yhtenäiskulttuuriin murtuminen sekä uskon romahtaminen jumalallisen ja patriarkkaalisen yhteiskuntajärjestyksen oikeellisuuteen ja lopullisuuteen.

Teollisuuden myötä työväestönkin tulotaso kasvoi ja työ- ja elinolot paranivat mutta eivät työväestön omasta mielestä riittävästi niin sanottuun omistavaan luokkaan nähden. Köyhyys ja työttömyys olivat alituisena kiusana. Sosiaalisia turvaverkkoja ei vielä ollut. Myöskään työväen mahdollisuudet parantaa pitemmällä aikavälillä olojaan, eivät olleet vielä 1900-luvun alussakaan kehuttavat. Kaikki tämä ravitsi maaperää luokkatietoisuuden heräämiselle ja voimistumiselle, varsinkin kun sitä alettiin agitoida suoranaiseksi luokkavihaksi.

Lähdeaineisto: Jouko Vahtola Suomen historia ISBN 951-1-17397-9



keskiviikko 18. syyskuuta 2013

Aleksanteri II:n hallituskausi



Aleksanteri II:n hallituskausi 1855-1881, erityisesti 1860-luku merkitsi Suomessa huomattavien uudistusten ja yleisen liberalisoitumisen aikaa. Reformiperiodi jatkui Suomessa senkin jälkeen, kun se Venäjällä oli vaihtunut konservatiivisempaan suuntaukseen. Merkittävin uudistus koski valtiopäivälaitosta. Vuonna 1861 koolle kutsutun valmistavan tammikuun valiokunnan jälkeen pidettin 1863-64 valtiopäivät, Helsingissä, kuten sittemmin kaikki muutkin valtiopäivät. Nelisäätyisenä vuoteen 1906 toimineiden valtiopäivien työskentelyä sääteli vuonna 1869 annettu uusi valtiopäiväjärjestys. Vuosisadan alkupuolella virkamiehistö tavallaan edusti kansaa, varsinkin koska se Keisarillisessa Aleksanterin Yliopistossa oli kasvanut ihanteellisen isänmaallisuuden hengessä. Sen rinnalle ja tilalle alkoin muodostua laajempi kansalaisyhteiskunta, jossa tosin valtiollinen vaalioikeus kuului vain melko harvoille. Siirtymistä uudenlaiseen yhteiskuntamuotoon osoittivat ja edistivät kunnallisen itsehallinnon myöntäminen, yleisen elinkeinovapauden säätäminen, osakeyhtiöiden ja pankkien perustamisen salliminen, naisen yhtäläisen perintöoikeuden määrääminen, koulutoimen erottaminen kirkon hallinnosta ja monet muut uudistukset. Lukuisten yhtiöiden, yhdistysten ja sanomalehtien perustaminen ilmensi tätä liberaalista aikakautta 1860-luvulta alkaen.

Uusien elinkeinojen suosiminen ilmeni lainsäädännön uudistamisen ohelle liikennepolitiikassa. 1800-luvun alkupuolella edistyi vesiliikenne. Hankittiin rannikkohöyrylaivoja ja rakennettiin kanavia. Tärkeä Saimaan kanava avattiin 1856. Vuosisadan jälkipuoliskolla luotiin mittava rautatieverkko runkonaan 1870 avattu Helsinki – Riihimäen – Viipurin – Pietarin – päärata ja siitä haarautuvat Pohjanmaan ( Hämeenlinnaan Helsingistä jo 1862), Savon ja Karjalan sekä Hangon ja Turun radat.

Tavarakuljetuksen ohella myös sisäinen muuttoliike seurasi rautateiden suuntia. Sisämaahan ”liikaväestö” muutti Itä-Suomesta ja Pohjanmaalta nopeasti kasvavaan Helsinkiin, Kymijoen teollisuuskeskuksiin ja uuteen satamakaupunkiin Kotkaan sekä Viipuriin ja Tampereelle teollisuuden työvoimaksi, samoin lähinnä Itä-Suomesta Pietariin ja myöhemmin varsinkin Pohjanmaalta siirtolaisiksi Amerikkaan, Teollisuustyöntekijöitä oli vielä pitkään suhteellisen vähän verrattuna maataloustyöntekijöihin, mutta kaupunkien ja teollisuuskeskusten maailmasta alkoi työväen sosiaalinen ja poliittinen yhdistystoiminta, yksi uuden teollistuvan ja kaupungistuvan osallistumisyhteiskunnan tyypillinen ilmiö. Kansainvälisen kauppavaihdon ja kulttuurivaikutusten merkityksen kasvu kuuluu samon olennaisesti aikakauden kuvaan. Kaupan kansainvälistymisen tunnuksena voi pitää siirtymistä 1887-92 metrijärjestelmään. Se tapahtui Venäjällä ja Suomessa aikaisemmin kuin monissa Länsi-Euroopan maissa.

Tärkeiksi Suomen ominaislaadun ja samalla sen eurooppalaisuuden ilmentyjäksi kehittyivät tiede ja taide, joiden näkyvimmät harjoittajat sekä opiskelilivat mannermaan suurissa keskuksissa että herättivät niissä huomiota saavutuksillaan.

Valtiopäivät, oma sotaväki ja Suomen 1860 saama oma rahayksikkö, markka, joka 1865 muutettiin sidoksesta ruplaan ja 1878 sidottiin kultakantaan, vaikuttivat merkittävästi Suomen valtiolliseen ja taloudelliseen elämään ja sen modernisoitumiseen. Samalla niillä oli erittäin suuri symbolinen Suomen erillista asemaa ja sisäistä itsenäisyyttä sisään- ja ulospäin korostava merkitys, joka korostui erityisesti siksi, että Venäjä ei saanut kansanedustuslaitosta ja ettei keisarikunnan rahapolitiikkaa saatu yhtä vakaaksi kuin Suomen. Ajan mittaan suomalaisten saamat uuditukset ja saavuttamat oikeudet alkoivat herättää Venäjällä negatiivista huomoita erityisesti symbolisen merkityksensä vuoksi mutta myös kaupallisen kilpailun takia. Ulkopoliittisen tilanteen muuttuessa Suomen asema alkoi vaikeutua. Kun Bismarck loi voimakkaan Saksan valtion 1871 ja Saksa sitten etääntyi Venäjästä 1890-luvulla, muuttui Suomen strateginen asema araksi. Venäjällä alettiin kritisoida Suomen saavuttamaa valtiollista ja taloudellista erityisasemaa ja yhteyksiä länteen. Suomen erikoisasemalla oli kuitenkin hallitsijan tuki, ja 1878, Turkin sodan aikana, Suomelle perustettin oma asevelvollinen sotaväkikin.

Aleksanteri II (Venäjä)
http://fi.wikipedia.org/wiki/Aleksanteri_II_(Ven%C3%A4j%C3%A4)

Aleksanteri II:n patsas
http://fi.wikipedia.org/wiki/Aleksanteri_II:n_patsas

Aleksanteri II:n uudistukset
http://opinnot.internetix.fi/fi/muikku2materiaalit/lukio/hi/hi3/2_autonominen_suomi/06_aleksanteri2_uudistukset

Suomen historiaa: Suomen suuriruhtinaat
http://suomenhistoriaa.wikispaces.com/2.+Suomen+suuriruhtinaat

Aleksanteri II Biografiakeskus
http://www.kansallisbiografia.fi/kb/artikkeli/3109/


Lähdeaineisto Matti Klinge Katsaus Suomen historiaan ISBN 951-1-17299-9

J.V.Snellman



Yksi niistä, joiden uraan Aleksanteri II:n nousu valtaistuimelle vuonna 1855 ja vapaamielisten uudistusten kauden alkaminen tuntuvasti vaikutti, oli Johan Vilhelm Snellman. Hänen pitkä syrjässäolonsa päättyi vuonna 1856, kun hänet nimitettiin Aleksanterin-yliopiston rehtoriksi.
Tukholmassa pohjalaisen merikapteenin poikana 12. toukokuuta 1806 syntynyt Snellman kävi koulunsa Oulussa ja aloitti vuonna 1822 Turun Akatemiassa ensin teologian, sitten filosofian opinnot. Yliopiston mukana Snellman siirtyi Helsinkiin, jossa hän osallistui mm. Lauantaiseuran toimintaan.

Snellman oli jo opiskeluaikanaan tutustunut saksalaisen filosofin G.W.F.Hegelin ajatuksiin. Ja kun Snellmanista 1830-luvun puolimaissa tuli Aleksanterin-yliopiston dosentti, hän esitteli Hegeliä kuulijakunnalleen.
Akateemiseen vapauden puolustajana Snellman joutui kahnauksiin Nikolain ajan viranomaisten kanssa. Hän irtautui yliopistosta ja lähti vuonna 1939 Ruotsiin, jossa tutustui liberalismin innostamaan nuoreen älymystöön. Mutta Hegeliään Snellman ei unohtanut. Kiinnostuksensa kohteen perässä hän lähti Tanskaan ja Saksan valtioihin, joissa hän oleskeli vuosina 1840-41. Kohta Ruotsiin palattuaan Snellman julkaisi vuonna 1842 pääteoksensa Läran on staten (Oppi valtiosta), jossa hän pohti kansallisuutta ja etenkin pienten kansallisuuksien ongelmaa.

Snellman oli kohonnut kansainvälisesti maineikkaaksi filosofiksi, mutta kun hän vuonna 1842 palasi Suomeen, hän ei onnistunut saamaan Aleksanterin yliopistosta töitä. Niinpä hän muutti Kuopioon yläalkeiskoulun rehtoriksi ja aloitti siellä kansallisen herättäjän työn.
Snellmaninn äänitorvena oli ruotsinkielinen viikkolehti Saima, jonka lukijoista vain pieni osa oli Kallaveden rannalla. Enemmän niitä oli suuriruhtinaskunnan pääkaupungin virkamies- ja älymystöpiireissä. Ruotsinkieliselle sivistyneistölle suunnatussa Saimassa, joka oli Suomen ensmmäinen varsinainen poliittinen lehti, Snellman julisti suomalaissuusohjelmansa.

Virkamiesten ja sivistyneistön kieleksi oli saatava suomi, vasta silloin väestön suomenkielisen enemmistön aseman kohentuminen kävisi päinsä. Sivistyneistön oli vaihdettava kielensä suomeksi ja myös työskenneltävä suomenkielesen kansan hyväksi. ”Suomi ei voi mitään väkivalloin, sivistyksen voima on sen ainoa pelastus”, Snellman julisti.

Snellmanin ohjelmassa oli keskeinen merkitys kansallishengellä, jonka ilmentymiä olivat niin kansallisuus kuin kansakuntakn. Kansallisuuden edellytys oli Snellmanin mukaan kielen ja syntyperän ykseys. Kieli ilmensi kansallista sivistystä, joka olikin kansalliduuden olennainen tuntomerkki. Kielensä kadotettuaan kansakunta itsekin katoaisi.

Lehdessään Snellman puuttui mitä moninaisimpin yhteiskunnallisiin ja taloudellisiin kysymyksiin, mistä ajan byrokraattis-taantumuksellisessa ilmapiirissä ei voinut olla kuin seuraus: sensuurin herääminen. Saima oli lakkautettava vuonna 1846.
Snellman muutti Kuopisto takaisin Helsinkiin, mutta koska hän ajatustensa ja Saiman lakkauttamisen takia oli merkitty mies, ovet tärkeisiin virkoihin eivät auenneet. Vasta vapaamieleisen uudistuskauden alkaminen nosti hänet julkisuuteen, ensin filosofian professoriksi vuosiksi 1856-1863.
Professorina Snellman teroitti suomalaisten mieliin luottamuksellisten suhteiden tärkeyttä Venäjää. Hän kritisioi Ruotsissa Krimin sodan aikoihin virinnyttä skandinismia, joka halusi palauttaa Suomen takaisin Ruotsin yhteyteen. Moiset haaveet voisivat vain vaarantaa Suomen omintakeisen kehityksen.

J.V. Snellman Wikipedia

J.V.Snellman Biografiakeskus

J.V.Snellman OpettajaTV

Johan Vilhelm Snellman Snellman-instituutti

J.V.Snellman – Kokkolan historia

J.V.Snellman -Suomalaisuuden liitto


Lähdeaineisto Suomi kautta aikojen ISBN 951-8933-60-X

keskiviikko 11. syyskuuta 2013

Kielitaistelu katkerimmillaan



Leo Mechelin

Kielitaistelu hallitsi Suomen sisäpolitiikkaa vielä 1880-luvulla, mutta Suomen kielen voitto alkoi jo olla näkyvissä. Vuoden 1865 kieliasetus ei ollut tyydyttänyt suomenmielisiä, ja 1877-78 he arvostelivat valtiopäivillä senaatti ankarasti, kun se ei ollut pyrkinyt edistämään edes tässä asetuksessa osoitettuja vaatimattomia tavoitteita. Vuoden 1882 valtiopäivillä säädyt saivat lausua sanansa virkakieliasian ratkaisusta ja olivat kovin erimielisiä. Yrjö Koskinen pyrki tämän jälkeen hankkimaan suomen kielen asemaa vahvistavan asetuksen nojautumalla fennomaanien ystävänä pidettyyn kenraalikuvernööri Heideniin ja keisariin.

Liberaaleihin kuuluvat prokuraattori Robert August Montgomery piti ”Pietarin tien” käyttö' autonomialle vaarallisena ja huomautti, että suomen kielen julistaminen toiseksi viralliseksi kieleksi edellytti valtisäätyjen päätöstä. Montogomery vetosi kantansa perusteluksi vuoden 1734 lain kohtaan, jossa kiellettiin ”vieraan kielen” käyttö oikeudenkäynnissä. Fennomaanit repäisivät vaatteensa kuultuaan suomen olevan vieras kieli, mutta laki määräsi todellakin selvästi ruotsin virkakieleksi. Pirkko Rommi katsoo, että Montgomeryn menettelyssä, jota Leo Mechelin tuki ”oli kyse liberaalien perustuslaillisesta Venäjän politiikasta eikä suomen kieltä vastustavasta kielipolitiikasta”. Kiista johti kompromissiin; suomen kielen asemaa oikeudenkäytössä parannettiin 1883 asetuksella, mutta sitä ei julistettu viralliseksi kieleksi.

Seuraavina vuosina G.Z. Yrjö-Koskinen, jolla oli tämä nimi vuodesta 1882, säilytti jyrkän poliittisen linjansa ja oli muuten solidaarinen keisaria kohtaan. Niinpä senaattiin nimitettiin lisää fennomaaneja. Suomen kielen käyttöä virastoissa lisättiin jälleen 1986-87 annetuin asetuksin, mutta varsinaista virallista kieltä siitä ei vieläkään tullut. Tämä alkoi nyt olla pelkkä arvovaltakysymys, sillä suomen kielen asema virkakielenä oli kohentunut siinä määrin, että virkoja ei saanut, ellei osannut suomea. Tosin viranhakijalle annettu kielitodistus ei aina taannut sitä, että asianomainen pystyi käytännössä kirjoittamaan kaiken tarvittavan suomeksi.

Täydellisen ja näkyvän voiton viipyminen suututti jyrkimpiä fennomaaneja. Yrjö-Koskinen ja hänen kumppaninsa kuulivat 1870-luvun lopulta lähtien olevansa saamattomia vanhoja herroja nuorten radikaalien rynnistäessä kentälle. Heidän johtajinaan olivat pohjalaiset lakimiehet Jonas Castren ja Lauri Kivekäs, alkuaan Stenbäck, joka oli suomentanut nimensä harvinaisen varhain. Castrenin kanta oli, että suomi tuli julistaa ainoaksi viralliseksi kieleksi.

Suomen kielen asemaa saatiin parannetuksi myös koulutuksessa, ja suomekielisen kirjallisuuden vahva nousu 1880-luvulla osoitti kielen kehtiyskyvyn entistä paremmin. Suomenmieliset pääsivät 1880 ensi kertaa voitolle ylioppilaskunnan puheenjohtajan vaalissa mutta joutisvat sittemmin kokemaan tappioitakin.

Kieliriitaan kului niin paljon voimia ja aikaa, että jotkut maltilliset huolestuivat, koska Suomessa oli selvästikin muitakin tärkeitä ongelmia. Jotkut ruotsinmieliset kuten Mechelin säilyttivät maltillisuutensa, mutta suuri jyrkkyys antoi silti leimansa kieliryhmien suhteille 1800-luvun loppuun asti.


Lähdeaineisto Pentti Virrankoski Suomen historia 2 ISBN 951-746-342-1

sunnuntai 8. syyskuuta 2013

Suomen kielen asema



A.O.Freudentahl

Vuonna 1863 annettuun kieliasetukseen sisältyi 20 vuoden siirtymäkausi, jonka jälkeen suomen kielen piti nousta virallisessa käytössä ruotsin rinnalle. Näin ei käytännössä kuitenkaan käynyt, sillä ruotsi pysyi edelleen virallisena kielenä. Se oli Suomen virallinen kieli, ja virkamiesten suomen kielen taito oli edelleen puutteellista.

Vuonna 1882 virastot velvoitettiin käyttämään suomen kieltä, jos asia oli sillä pantu vireille. Vaikka suomen kieli lisääntyi asiakirjoissa, virkamiehet puhuivat edelleen ruotsia. Tilanne alkoi muuttua vuoden 1887 jälkeen, kun alueen kunnalliskieli määrättiin myös alimpien virastojen kieleksi. Nyt suomen kielen käyttö hallinnon ja oikeuslaitoksen alimmilla asteilla yleistyi pikaisesti. Kuopion läänissä määrättiin ensimmäisenä suomi koko lääninhallinnon kieleksi 1887. Häme seurasi perässä 1889.

Ylimmät virastot käyttivät edelleeb ruotsia. Senaatissa kirkollistoimituskunta siirtyi 1890-luvun puolivälissä ensimmäisenä käyttämään suomea virkakielenä. Valtiopäivien kieli oli ruotsi. Vaikka talonpoikaissäädyn pöytäkirjat kirjoitettiin suomeksi, ruotsinkielisiä puheenvuoroja ei suomennettu. Vielä 1880-luvun lopulla vain noin puolet komiteamietinnöistä käännettiin suomeksi.

Maaseudun suomalaisalueilla siirtyminen suomen kieleen sujui 1800-luvun lopulla yleensä kitkattomasti, mutta monissa kaupungeissa kielikysymys herätti ankaria kiistoja. Kaksikielisyys oli tavallista, ja kieliraja seurasi sosiaalirajaa. Tampereella suomi tuli kunnalliskieleksi 1886, Turussa 1905 ja Viipurissa vasta 1906, Helsingissä kaksikielisyys omaksuttiin 1902.

Suomen kieli saavutti tasa-arvon ruotsin rinnalla suuriruhtinskunnan virallisena kielenä 1902. Tämä tapahtui sikäli muuttuneissa oloissa, että venäjä oli 1900 määrätty korkeimman hallinnon kieleksi. Senaatissa siirryttiin käyttämään venäjää lokakuussa 1903. Suomi ja ruotsi jäivät paikalliskieleksi, ja niiden ensisijaisuus määräytyi väestön kielisuhteiden perusteella. Suomalaisseuduilla tämä merkitsi mm. läänin tasolla suomen kielen lopullista läpimurtoa virkakielenä.

Suurlakon jälkeen 1906 suomi ja ruotsi nostettiin viralliseen asemaan tasavertaisina kielinä, kunnes jälleen vuodesta 1909 venäjän vaikutus korkeimmassa hallinnossa kasvoi. Tuolloin Suomi oli käytännössä kolminkielinen maa, mm. senaatin pöytäkirjat laadittiin kesästä 1914 maaliskuuhun 1917 venäjäksi, suomeksi ja ruotsiksi. Itsenäistyminen muutti jälleen kielisuhteita, kun vuoden 1919 hallitusmuodossa tasavallan kansalliskieleksi määrättiin suomi ja ruotsi.


Lähdeaineisto Suomi kautta aikojen ISBN 951-8933-60-X