Autonomisena valtiona uudistuksiin

Senaattori J.V.Snellmainn (1806-81) johdolla Suomi omaksui maltilliset suhtet Venäjään.

Suomen historiallisessa kehityksessä alkoi 1860-luvulla uusi aika. Suomi ponnisteli itselleen omat valtiopäivänsä ja niiden myötä ensi kerran mahdollisuuden itse lakeja säätämällä vaikuttaa yhteiskuntansa kehitykseen. Liberaalit virtaukset ja kansallinen herätys voitiin ohjata käytnnön politiikkaan. Se sai aikaan monialaisen liikkeellelähdön taloudessa ja yhteiskunnassa – keskeisenä elinkeinojen vapautumisen ja teollistumisen, joka alkoi muuttaa yhteiskunnan rakenteita.

Suomen autonominen asema osana Venäjää perustui 1860-luvulle tultaessa omaan keskus- ja paikallishallintoon ja virkakoneistoon. Päätöksentekomenettely hallinnossa vakiintui, sai jatkuvuutta ja nojautui jo vakiintuneina, laillisina pidettyihin periaatteisiin. Suomalaisilla oli johtava asema hallinnossa. Tärkeä oli eteenkin senaatti, jolle hallitsija useaan otteeseen delegoi päätösvaltaa. Suomalaiset itse hallitsivat pitkälti jo omaa kansaansa mutta keisari-suuriruhtinaan alamaisina. Kansan elämää parantavia uudistuksia toteutettiin, mutta kauan vain ylhäältä alaspäin ja vaarantamatta yhteiskunnan järjestystä liiallisilla vapauksilla. Kansakunta oli saamassa oman kotimaisen sivistyneistönsä, jonka johdolla se oli heräämässä. Nationalismi vahvistui oman kielen ja kultuurin perustalta, kansalaiskeskustelu lehdistössä, yliopistossa ja erilaisissa tilaisuuksissa vilkastui ja sai radikaalin liberaalejan painotuksia sensuurin murruttua Krimin sodan jälkeen. Vaatimukset päästä yhteiskunnan omatoimiseen kehittämiseen kasvoivat.

Myös rahvaan valveutunut kärki tempautui mukaan suomalaiskansalliseen liikkeeseen. Kansan syvien rivien herääminen ja irtautuminen esivallan holhouksesta alkoi hengellisen esivallan puolelta, kiron yhtenäisen julistuksen, kirkkokurin ja sääntöjen alamaisuudesta, kun suuret herätysliikkeet levisivät yli Suomen. Herätysliikkeet olivat suuri kansanliike, jossa toteutui yksilöllisen vastuun ja ratkaisun vaatimus ja myös säätyrajat murtava demmokratia: jokainen syntinen oli yhdenvertainen Jumalan edessä, armo kuului samana kaikille säätyyn katsomatta. Maalinen esivalta näkikin herätysliikkeet uhkana yhteiskunnan järjestykselle ja pyrki kontrolloimaan niitä ilman merkittävää tulosta. Herätysliikkeet valmistivat maaperää kansan yhteiskunnalliselle valveutumiselle.

Kansanliike alkoi yhteiskunnallistua Krimin sodan jälkeen kansalaisyhteiskunnaksi, aluksi vielä kapeissa säätyläispiireissä. Kansalaisyhteiskunta oli aluksi ikään kuin yhteiskunta yhteiskunnassa, mutta aktiivisten kansalaisten piirit laajenivat nopeasti jo 1850- ja 1860-luvulla: järjestettiin yleishyödyllisiä keskusteluja, esitelmiä, juhlia, iltamia, usein varojen keräämiseksi kouluille ja kirjastoille.

Perustettiin uusia yhdistyksiä, kuten työväen sivistysseuroja, ja julkaistiin lehtiä. Kansalaiset halusivat toimia yhteiskunnan epäkohtien korjaamiseksi ja ongemien ratkaisemiseksi parhain päin. Yhteiskunnasta käsin syntyi kasvava paine yhteiskunnallisiin uudistuksiin perustuslaillis-valtiollista väylää pitkin.

Suomen aseman valtiollisen aseman vahvuus ja olojoen kehittäminen oli perustuslain mukaan viime kädessä kiinni itsevaltaisen hallitsijan tahdosta. Siihen oli mahdollista vaikutta, mutta kesisan Suomi-myönteisyys ei riippunut yksin Suomesta vaan etupäässä Venäjän suurpoliittisesta asemasta ja sisäisesta oppositiosta. Suomessa oli jo perinteistä hallinnollista tietä ja keisarin hyvästä tahdosta vuoden 1856 lähtien toteutumassa laaja liberaali uudistusohjelma, mutta se edellytti myös uusia lakeja ja niiden säätäminen taas valtiopäiviä, joiden kutsuminen koolle oli yhdistys- ja vakuuskirjan perintönä keisarin vallassa. Krimin sodan aikana uskolliselle Suomelle oli keisarin viisasta olla lojaali, mutta hän joutui ajattelemaan tässä siis koko valtakuntaa ja sen vaatimuksia.

Suomessa esiteltiin pitkällekin meneviä ehdotuksia vallanjaon toteuttamiseksi keisarin ja Suomen välillä, kun taas fennomaanit korostivat varovaista yhteistyötä. Valtiovaraintoimituskunnan päällikkö Fabian Langenskiöld sai nevotteluissa keisari Aleksanteri II:n kanssa (keisari ja Suomen suuriruhtinas 1855-81) – ainakin omasta mielestään – asiaa eteenpäin niin, että keisari suostui kutsumaan ns. huhtikuun manifestilla 1861 koolle kaikkia säätyjä edustavan laajan, 48-henkisen valiokunnan – 12 jäsentä säätyä kohti – käsittelemään hallitsijalle esiteltäviä kiireellisiä asioita, kunnes varsinaisille valtiopäiville koittaisi otollisempi aika. Kompromissi ei tyydyttänyt jyrkkiä liberaalitahoja, vaan Helsingissä puhkesi poliittinen rajuilma mielenosoituksineen, joka oli ensimmäinen Suomessa. Varsinaisten valtiopäivien pelättiin vesittyvän. Mielestään hyvää tehnyt Langenskiöld tyrmistyi, erosi ja menetti terveytenssäkin.

Tilanne rauhoitui, kun saatiin lisäselitys, että tarkoitus oli valmistella tulevia valtiopäiviä. Tammikuun valiokunnan nimen saanut säätykokous kokoontui tammi-helmikuussa 1862 uudella Ritarihuoneella ja otti kantaa jo moniin suuriin uudistuskysymyksiin, joista sittemmin 1860- ja 1870-luvulla säädettiin lakeja. Tammikuun valiokunta löi uuden poliittisen elämän alkutahdin Suomessa. Se oli Suomen ensimmäinen oma edustuksellinen elin, jonka jäsenet valittiin normaalien valtiopäivien vaalimenettelyllä ja joka otti kantaa lainsäädännöllisiin kysymyksiin. Oli tärkeää, että valtiopäivillä oli uudistusmielisyyttä yli säätyrajojen.

Aleksanteri II:lla oli tahto kutsua Suomessa koolle varsinaiset valtiopäivät, mutta suurpolitiikan aaltoilu ja Venäjän sisäinen mielipideilmasto eivät olleet asialle aluksi otollisia. Pahin oli tammikuussa 1863 puhjennut Puolan kapina, joka aiheutti sekä sisäisen kuohunnan että suursodan vaaran. Senaattiin keväällä 1863 nimitetn J.V.Snellmanin ja fennomaanien voimakkaasti korostama linja oli lojaalisuus Venäjää ja keisaria kohtaan.

Aleksanteri II teki 18.6.1863 kaksi tärkeää, Suomen historiassa kauaskantoista päätöstä: hän määräsi kutsuttavaksi koolle valtiopäivät 15.9.1863 ja antoi kielisäännön, jolla suomen kieli määrättiin toiseksi viralliseksi kieleksi ruotsin rinnalle. Keisari kävi Suomessa heinä-elokuun vaihteessa 1863 tutkimassa Suomen puolustusmahdollisuuksia mahdollisten länsivaltojen hyökkäyksen varalta ja piti Parolassa harjoituksiin kutsuttujen joukkojen katselmuksen.

Aleksanteri II tuli uudelleen Suomeen avaamaan valtiopäivät 15-19.9.1863 pidetyissä juhlallisuuksissa. Valtaistuinpuheessaan keisari lupasi säädyille aloiteoikeuden kaikissa muissa paiti perustuslakikysymyksissä, siis vallanjakoa koskevissa kysymyksissä.

Valtiopäiväjärjestykseen kirjattiin 1869 periaate, että säädyt edustivat koko kansaa. Valtiopäivät olivat keisarin taholta pitkälle myös hyvän tahdon ele, ne lisäsivät kansan tytyväisyyttä, mutta eivät juurikaan vähentäneet keisarin valtaa. Ne olivat poliittisine keskusteluineen keskeinen ydin myös kansalaisyhteiskunnan kehityksessä.Säätyvaltiopäivät toimivat vuoteen 1906 ja säätivät yhteensä nelisensataa uutta lakia. Valtiopäivätoiminnan alkaminen Suomessa pantiin huomattavana poliittisena uutisena merkille läntisessä Euroopassa.

Lähdeaineisto: Jouko Vahtola Suomen historia Isbn 951-1-17397-9