Suomalaiskansallinen liike 1860-1894

Jean Sibelius

Suomen suomalaisuus, Suomen sivistyneistön suomenmielisyys ja – kielisyys, suomen kielen viljelyn laajeneminen ja käyttö virkakielenäkin, oli Venäjän kannalta kannatettavaa kehitystä, sillä se tarkoitti eriytymistä Ruotsista ja ruotsalaisuudesta. Tämän oli jo oivaltanut Gustav Mauritz Armfeldt kirjoittaessaan 1811: ”Rauhamme, menestyksemme riippuu siitä, että me rehellisesti ja täydestä sydämestämme muutumme suomalaisiksi, sillä nyt meidän on yhtä vähän lupa valtiollisissa asioissa hutilooida ruotsalaisilla aatteilla kuin olisi kunniallista ja miepiteidemme mukaista olla venäläisiä. Keisari tahtoo, että olemme suomalaisia; täyttäkäämme Jumalan nimessä osaksemme tullut tehtävä.” Tämä on ajankohtaista asiaa koko autonomian ajaksi, ja sitä myös Snellman ajoi. Venäjälle Suomen suomalaisuudesta tuli autonomian ajan lopulla kuitenkin jo uhka, ja tavoitteeksi nousi Suomen venäläisyys, vähintäänkin hallinnollinen ja kielellinen.

Suomenkieliset fennomaanit Snellmanin johdolla kokivat valtiopäivätoiminnan alkamisen saavutuksekseen. Erityisesti liberaalit ja ruotsinmieliset halusivat reivata Suomen kohden länttä ja Eurooppaa, fennomaanit olivat tässä varovaisempia. Liberaalit Leo Mechelinin (1839-1914) johdolla pyrkivät Suomen aseman muuttamiseen tasavertaiseksi unioksi sekä maan perustuslaillisten oikeuksien ja kansalaisten perusoikeuksien laajentamiseen, fennomaaneille riittivät vallitsevalle järjestelmälle alamaisessa kuuliaisuudessa toteutut uudistukset, joissa joka tapauksessa toteutuivat myös erilaiset vapaudet. Myös maltilliset liberaalit kannattivat Snellmanin näkemystä Suomesta Venäjän valtiona.

Valtiopäiville ja julkiseen keskusteluun muodostuivat aluksi nämä kaksi puoluetta, fennomaanit ja liberaalit, pää-äänenkannajinaan Suometar ja Helsingfors Dagblad.. Fennomastit ajoivat suomen kielen oikeuksia mutta vähintään yhtä tärkeää ruotsikielisen sivistyneistön saaminen suomalaiskansalliseksi mieleltään, mitä jo Lauantaiseurassaki oli ajanut. Liberaaleille valtiolliset ja yhteiskunnalliset uudistukset olivat pääasia, kieli oli lähinnä kommunikoinnin väline; käytännössä se tarkoitti kahden kielen ohjelmaa, myäs koulujen kielenä. Nuoret fennomaanit Yrjö Sakari Koskisen (1830-1903) johdolla asettivat tavoitteekseen myös uuden, rahvaasta nousevan oman kansallisen sivistyneistön. Se edellytti opillisen säätykierron nopeaa voimistaamista ja suomenkielisen oppikouluohjelman toteuttamista. Yhteiskunnan oli muututtava, koko Suomen sivistyneistön oli osattava suomea ja oltava suomenmielinen. Tämän uuden suomikiihkon ajajat saivat nimen nuorfennomaanit. Lehdekseen he perustivat 1869 Uuden Suomettaren.

Liberaalien ohjelma oi kielipolitiikaltaan tyydyttänyt varsinkaan ruotsinkielistä sivistyneistöä. Fennomaaninationalisimille syntyi 1850-luvulta alkaen vastapuoleksi , svekomaanien, liike. Sen mukaan Suomen etevintä ja kehityskelpoisinta väestöä olivat ruotsinkieliset, joista oli noussut myös Suomen varsinainen ruotsinkieleinen sivistyneistö. Ruotsin kieli oli myös jo valmis sivistyskieli, jonka viljely takasi yhteydet kehittyneeseen maailmaan. Suomen ruotsalaisten ylemmyyttä johtavana, organisaatiokykyisenä kansanosana perusteltiin myös rotuopein. Svekomaaniohjelman kiteyttäjä oli kielentutkija A. O. Freudentdal, joka ei itse osallistunut valtiopäiville, niillä ruotsin kielen etuja ajoi lähinnä aateli. Kielikiista ryöpsaähteli esiin koko autonomian ajan.

Aleksanteri II:n ajan uudistuspolitiikka vaikutti laajalti suomalaiseen yhteiskuntaan, kansan syveihin riveihin asti. Se vahvisti suomalaisen kansanosan taloudellista ja henkistä asemaa, varsinkin sen jälkeen, kun oli selvitty suurista nälkä- ja kuolonvuosista 1865 ja 1867-68. Katovuosien laajuus myös muualla ja suuren sodan pelko Preussin-Itävallan sodan jälkeen 1866 johti Euroopassa viljan varastointiin, niukkuuteen ja korkeisiin hintoihin, mikä esti Suomen senaattia korvaamasta kadon menetyksiä ulkomaisilla viljahankinnoilla. Tämä vaikeutti Snellmanin asemaa, samoin svekomaanien puoluepoliittiset hyökkäykset ja erimielisyydet uuden kenraalikuvernöörin Nikolai Adlerbergin kanssa Riihimäen-Pietarin radan rakentamisen toteutuksesta hätäaputöinä, jotka levittivät tauteja. Snellman erosi senaatista keväällä 1868, mikä näivetti pajhoin sen toimintaa. Kun kenraalikuvernöörit von Berg ja Rokassovski olivat kannattaneet uudistuksia ja fennomaanisia pyrintöjä. Adlerberg oli antifennomaaninen, aristokraattinen byrokraatti, joka oli hankauksissa varsinkin liberaalien ja ylioppilasnuorison kanssa mutta jonka kanssa myöskään lojaalinen fennomaanien yhteistyö ei toiminut. Joka tapauksessa taloudellinene aktiivisuus lisääntyi Suomessa ennennäkemättömällä tavalla 1870-luvulta lähtien. Maataloutta uudistettiin, ja teollisuus, etenkin puunjalostusteollisuus, lähti kasvuun tuoden työtä tilattomille ja rahaa kohonneina kantohintoina talonpojille.

Vaikkei Suomella ollut omaa ulkopolitiikkaansa, Suomessa seurattiin sanomalehtien välityksellä 1860-luvulta lähtien tarkasti Euroopan kehitystä ja otettiin siihen kantaakin. Fennomaanit suhtautuivat myönteisesti varsinkin Preussiin, sen menestyksen Tanskaa, Itävaltaa ja Ranskaa vastaan käymissään sodissa, ja Saksan yhdistymiseen, taustana tälle oli jo Snellmanin orientoituminen saksalaisten Herderin ja Hegelin filosofiaan. Saksasta haluttiin myös vahva vastapaino Venäjälle. Ruotsinkieliset arvostivat taas Ranskaa ja ranskalaisuutta, mutta Englanti jäi – Krimin sodanperintönäkin – syrjemmälle.

Myös koulupolitiikassa tahtui vasta Yrjö Koskisen (aateloituna 1882 nimeksi tuli Yrjö Sakari Yrjö-Koskinen) tultua senaattiin 1882. Suomenkielisiä oppikouluja perustettiin valtion tuella runsaasti, ja vuoden 1889 tilanteessa niissä oli jo yhtä paljon oppilaita kuin ruotsinkielisissäkin. Yliopistoon kirjautui 1889 ensi kerran enemmän suomenkielisiä kuin ruotsinkielisiä ylioppilaita.

Fennomania oli jakaantunut 1860- ja 1870-luvulla vanhoihin snellmanilaisiin ja nuoriin koskislaisiin, ja nyt 1870-luvun lopulla tapahtui uusi jako. Yrjö Koskinen ja Meurman olivat vanhoja ja sovinnollisempia kuin nuoret johtajinaan Jonas Castren ja Lauri Kivekäs. Nuorsuomalaisten kärkeä oli 1860-luvulla syntynyt lahjakas sukupolvi, johon kuuluivat Juhani Aho, Arvid Järnefelt ja Eero Erkko sekä pitkä rivi keskeisiä vaikuttajia kuten P.E. Svihufvud, K.J. Ståhlberg, Eino Leino ja Jean Sibelius. Nuorsuomalaiset ryhmittyivät 1894 oman ohjelman ympärille nuorsuomalaiseksi puolueeksi.

Lähdeaineisto: Jouko Vahtola Suomen historia ISBN 951-1-17397-9