Kansalaisyhteiskuntaan (1860-1905)

Axel August Granfelt (1846-1919) oli Kansanvalistusseuran sihteeri vuosina 1878-1907.

Valtiopäivätoiminta ja siihen liittynyt poliittinen ja yhteiskunnallinen toimeliaisuus ruokkivat voimistuvasti painettua sanaa, sekä lehdistöä ja kirjallisuutta. Kansanopetus lisäsi lukutaitoa, ja samalla kasvoi into saada tietoa olojen kehittämiseksi ja seurata kotimaan ja ulkomaan asioita. Luettavan kysyntä kasvatti tarjontaa. Kun Suomessa oli 1860 vain 19 kirjapainoa, oli niitä jo 57 vuonna 1889 ja 133 vuonna 1914. Kirjapainot uusine painokoneineen painoivat etupäässä sanomalehtiä, mutta myös julkaistu kirjallisuus kasvoi räjähdysmäisesti. Pääpaino oli yhä tieto- ja hartauskirjallisuudessa, mutta nyt alkoi kaunokirjallisuuden määrä tuntuvasti kasvaa. Uusia kustantajia tuli markkinoille Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran rinnalle: K.J. Gummerus aloitti vuonna 1872, Werner Söderström Oy (WSOY) 1878, Wielin&Göös 1883 ja Otava 1890. Suurimmaksi näistä kasvoivat pian WSOY ja Otava. Gummeruksen päätuotteita olivat aikakausilehti Kyläkirjaston Kuvalehti vuodesta 1878. Myös sanomalehdissä julkaistiin runsaasti novelleja ja romaaneja jatkokertomuksina.

Suomessa oli ennen vuotta 1860 perustettu yli 80 sanomalehteä, mutta vain harvat saatiin kannattaviksi; lehtiä oli 1860 elossa vain17. Vuonna 1890 maassa oli jo 60 sanomalehteä, jotka ilmestyivät yhteensä 192 numerona viikossa. Lehdistä oli 16 sellaisia, jotka ilmestyivät 6 tai 7 kertaa viikossa; Helsingfors Dagblad alkoi vuonna 1871 ilemstyä Pohjoismassa ensi kerran viikon kaikkina päivinä. Suomenkielisiä lehdistä oli noin 2/3.

Fennomanian läpimurto kasvatti suomenkielisten lehtien määrän 1870-90 yhdeksästä 36:een. Tämä kuvastaa suomalaisen yhteiskunnan nopeaa heräämistä. Siitä vakuuttuu yhä enemmän, kun mainittujen nettolukujen lisäksi todetaan, että vuosina 1860-89 perustettiin 110 ja 1890-1905 vielä 86 uutta sanomalehteä. Suurin osa tosin jäi lyhytikäisiksi, sillä samana aikana lakkasti 123 lehteä. Aatteellinen into oli lehtiä perustettaessa suurempaa kuin taloudellinen pohja, ja kilpailu oli ankaraakin ankarampaa. 1890-luvulla neljän tai useamman lehden ilmestymispaikoja olivat Helsinki ja Oulu.

Kun vuonna 1860 sanomalehtiä tilattiin noin 12600 vuosikertaa ja 1885 56000, oli luku vuonna 1900 jo 250000 vuosikertaa, esimerkiksi sellaiset kiinnostavat yksittäiset aiheet kuin Turkin sota 1877-78 seuraaminen nostivat levikkiä kohahtaen, mutta pääasiassa sitä kasvatti kiinnostus yhteiskunnallisia asioita kohtaan. 1900-luvun alussa levikkiä alkoi lisätä yhä uusien työväenlehtien levikin kasvu, esimerkiksi Työmiestä tilattiin 1905 jo 10000 kappaletta. Suurimmat lehdet olivat Hufvustadsbladet (22000), Uusi Suometar (15000) ja Uusi Aura (16000); Helsingin Sanomien edeltäjä Päivälehti oli vielä 3500 vuosikerran lehti. Lehdille oli ominaista koko ajan voimakas sitoutuminen kielipuolueisiin. Niinpä vuotta ennen suurlakkoa 1905 lehdistä oli ruotsinmielisiä 21, erilaisia suomenmielisiä (vanha-, nuor- ja yleissuomalaisia) 47, työväenlehtiä 5, virallisia lehtiää 3 ja sitoutumattomia vain 11 lehteä.

Yhteiskunnan monitahoinen liikkuvuus, ihmisten vapautuminen perinteisistä sosiaalisista ja hengellisistä sitoumuksista sekä uudet aatteet liberalismista lakaen vahvistivat ihmisten käsitystä siitä, että yhteiskunta voidaan muuttaa ja epäkohtia poistaa omatoimisesti. Paikallistasolla siihen antoi tuntuman uusi kunnallishallinto. Suomalaiskansallinen liike julisti demokraattisuutta ja kansallista yhteenkuuluvuutta. Lehdistö valveutti ja herätti. Liberalismi, darwinismi ja materialismi veivät sivistyneistön maailmankatsomukseen 1880-luvulla synnyttäen voimakkaan jännitteen ja osin pesäeronkin perinnäiseen kristilliseen maailmankuvaan nähden. Henkinen liikehdintä alkoi säteillä yhteiskunnan alakerroksiin lehdistön, aikakausikirjojen ja realistisen kirjallisuuden välityksellä.

Paitsi sivistyneistö myös kansa tiedosti asemansa yhteiskunnassa entistä vähemmän sääty-yhteiskunnan rakenteiden mukaan. Alettiin etsiä tukea ja joukkovoimaan asioihin vaikuttamiseksi etsiytymällä yhteen ja järjestäytymällä seuroiksi ja yhdistyksiksi. Puoluepolitisoituminen oli osa tätä järjestäytymistä ja yhdessä vaikuttamista, vaikkei varsinaista puolueiden organisoitumista vielä tapahtunutkaan, osin siitä syystä, ettei lainsäädäntö sallinut vielä poliittisen yhdistymisen vapautta. Mutta muunlaiseen järjestäytymiseen oli mahdollisuus. Vuonna 1849 annettu asetus salli taloudellisten, tieteellisten, kirjallisten ja hyväntekeväisyyttä harjoittavien yhdistysten perustamisen mutta vain hallitsijan hyväksymin säännöin. Oikeus hyväksyä yhdistyksen säännöt ja myöntää toimilupa annettiin 1883 senaatille ja 1887 kuvernöörille, koska yhdistysten perustaminen vilkastui vilkastumistaan. Yhdistyksiä sai perustaa vain mainittuihin tarkoituksiin.

Fennomaanit organisoivat 1870-luvulla suomalaisuuden ohjelmaa ja yhteiskunnallista tasa-arvoa ajaessaan erilaisia asiamiesverkostoihin perustuvia toimintaorganisaatioita. Niitä mudostettiin lehtien kirjeenvaihtajista ja tilaajista, rahankerääjistä kouluja varten, kirjallisuuden levittäjistä ym. Tällainen oli myös fennomaanien ikään kuin ylhäältä käsin 1874 perustama Kansanvalitusseura, joka organisoi tuhansista jäsenistä ja asiamiehistä muodostuvan verkoston kautta maan; paitsi että levitettiin valitavaa kirjallisuutta järjestettiin myäs esitelmiä ja kansanjuhlia. 1880-luvulla alkoivat joukot alhaalta käsin perustaa yhdistyksiä parannusten aikaansaamiseksi yhteiskunnan epäkohtiin. Perustettiin naisyhdistyksiä, raittiusyhdistyksiä, nuorisoseuroja ja työväenyhdistyksiä, voimisteluseuroja ja osuuskuntia. Ylioppilaskuntakin laillistettiin järjestönä vuonna 1880. Yhdistystoiminnan pohjalle syntyi valtakunnallisia liikkeitä; naisasialiike, raittiusliike, nuorisoseuraliike, kotiseutuliike, osuustoimintaliike ja niin edelleen, omine keskusseuroineen. Laajimmalle levisivät nuorisoseurat, mitä oli vuonna 1912 jo noin 1300.Oma lohkonsa olivat kirkolliset yhdistykset, kuten Raamattuseuran ja Lähetysseuran jälkeen 1875 perustettu Suomen merimieslähetysseura ja NMKY-liikkeen osastot 1880-luvulla. Yhdistystoiminnan uranuurtajista nousee yli muiden lääkäri A.A.Granfelt (1846-1919), Kansanvalistusseuran sihteeri, Raittiuden ystävien puheenjohtaja, Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran julkaisutoiminnan johtaja sekä laulu- ja soittojuhlien alullepanija.

Yhteiskunnallisin ja poliittisin joukkovoimaan perustuvista järjestäytymisen muodoista oli työväenliike. Se syntyi teollisuuden työväestön ja maaseudun runsaan tilattoman väestön tarpeista ryhtyä parantamaan yhteiskunnallisia oikeuksia ja sosiaalisia oloja, varsinkin, koska säätyedustukseen perustuvat valtiopäivät eivät tarjonneet siihen pitkiin aikoihin väylää. Työväestön ja työväenkysymyksen muodostamiseen vaikuttivat paitsi teollistuminen ja etelän maaseudulla vaikeus saada omaa maata myös elinkeinovapaus ja muuttovapaus. Siihen vaikuttivat kristillisen yhtenäiskulttuuriin murtuminen sekä uskon romahtaminen jumalallisen ja patriarkkaalisen yhteiskuntajärjestyksen oikeellisuuteen ja lopullisuuteen.

Teollisuuden myötä työväestönkin tulotaso kasvoi ja työ- ja elinolot paranivat mutta eivät työväestön omasta mielestä riittävästi niin sanottuun omistavaan luokkaan nähden. Köyhyys ja työttömyys olivat alituisena kiusana. Sosiaalisia turvaverkkoja ei vielä ollut. Myöskään työväen mahdollisuudet parantaa pitemmällä aikavälillä olojaan, eivät olleet vielä 1900-luvun alussakaan kehuttavat. Kaikki tämä ravitsi maaperää luokkatietoisuuden heräämiselle ja voimistumiselle, varsinkin kun sitä alettiin agitoida suoranaiseksi luokkavihaksi.

Lähdeaineisto: Jouko Vahtola Suomen historia ISBN 951-1-17397-9