Piirityksen loppuvaiheet

Suomen valtiojohto joutui luovimaan tilantesta toiseen läpi koko asemasotavaiheen; toisaalta haluttiin säilyttää toimintavapaus ja korostaa erillista sodankäyntiä Neuvostoliittoa vastaan, toisaalta oltiin riippuvaisia Saksan aseellisesta tuesta ja elintarvikeavusta. Suomen armeijaa supistettiin merkittävästi asemasodan aikana kotiuttamalla vanhempia ikäluokkia. Tätä selitettiin lähinnä kotirintaman työvoiman tarpeella. Samassa yhteydessä ajatuksena oli myös siirtyä divisioonien kokoonpanoa pienentämälä itsenäisempiin suojajoukkoprikaateihin. Alkuperäiset jatkosodan hyökkäysvaiheessa laaditut suunnitelmat kuitenkin muuttuivat, ja uudempien tutkimustulosten perusteella rintamatapahtumilla oli välitön vaikutus toteutuneisiin ratkaisuihin.

Kun Suomessa vielä uskottiin, että saksalaiset valtaisivat Leningradin, Suomen armeijan arveltiin tulevan toimeen vähäisemillä joukoilla Karjalan, Syvärin ja Maaselän linnoitettavilla kannaksilla. Osa divisioonista ehdittiinkin jo muuttaa suojajoukkoprikaateiksi asemasodan alkuvaiheessa, kunnes ylipäällikkö luoui supistuksista kesällä 1942. Puolittainesen toteuttamisen seurauksena oli joukkojen kokoonpanon e´pätarkoituksenmukainen kaksinaisjärjestely sekä sekä perusyhtymien vahvuuden vajaus, jotka vaikuttivat asemasodan ajan loppuvaiheisiin asti. Vasta talvella 1944 divisioonat yhdenmukaistettiin supistamalla yksi niiden kokoonpanoon kuuluvista rykmenteistä erilliseksi pataljoonaksi.

Suomen rintamalla vallinneen rauhallisen asemasotavaiheen jatkaminen oli kiinteästi sidoksissa saksalaisten taistelumenestykseen lähialueella. Loppuvuodesta 1943 Mikkelin päämajassa alettiin kiinnittää entistä enemmän huomiota aseveljien ongelmiin Leningradin rintamalla. Marraskuussa Mannerheimin luona vieraili korkea-arvoinen saksalainen tykistökomentaja Thomaschki. Hän vittasi venäläisten odotettavissaolevaan suurhyökkäykseen ja vakuutti, ettei Pohjoisen Armeijaryhmän 18. Armeija aio vetäytyä Baltiassa niin kutusuttuun Narvan asemaan. Epäluuloinen Suomen marsalkka vastasi saksalaiselle kenraalille; ”Uskon mielelläni, että teillä on tällainen aikomus, toivottavasti teillä on voimaan toteuttaa aikomuksenne.”

Venäläisten kaikkiaan kolmella suunnalla toteuttama yleishyökkäys Leningradin saartorenkaan murtamiseksi tuotti tulosta tammikuussa 1944. Oranienbaumin sillanpää murtui ja Novgorod saarrettiin. Pohjoisen Armeijaryhmän joukot työnnettiin pois Leningradin ympäristöstä. Helmikuussa rintama painui edelleen ja saksalaiset vetäytyivät uudelle pääpuolustuslinjalle niin sanotulle Pantterilinjalle Narvan kaupungin ja Peipsjärven välille, Tämä paransi merkittävästi venäläisten mahdollisuuksia Suomen suunnan maa-, meri- ja ilmasotatoimissa. Vapaiden liikenneyhteyksien vuoksi Karjalan ja Syvärin kannakseille pystyttiin keskittämään paremmin joukkoja. Edellytykset saksalaisten ja suomalaisten yhteistoiminnalle Leningradin suunnalla olivat kadonneet lopullisesti.

Neuvostoliitto käytti sotilaallisen menestyksensä välittömästi hyväkseen taivuttaakseen Suomen rauhaan. Nopein konkreettinen seuraus Leningradin saarrostuksen päättymisestä olivat Stalinin ylijohdon suoranaisessa alaisuudessa toimineiden kaukotooimintailmavoimien (ADD, Aviatsija Dalnego Deistvija) helmikuiset suurpommitukset Helsinkiin ja niiden välipäivinä useisiin muihin Etelä-Suomen kaupunkeihin. Ulkoasiainkomissaari Vjatseslav Molotovin sanoin suomalaiset pyrittiin ”saattamaan järkiinsä” murtamalla kotirintaman henkinen selkäranka ilmahyökkäyksillä kaupunkeja vastaan. Helsinkiin suunnattiin massapommitus illalla ja yöllä kaikkiaan kolme kertaa: 6-7, 16-17. ja 26-27 helmikuuta. Pääkaupungin ilmatorjunta oli kuitenkin huippuluokkaa ja laajamittaisilta tuhoilta vältyttiin. Sotilaallisessa mielessä pommitukset epäonnistuivat ja niiden psykologinen vaikutus oli täysin päinvastainen tavoitteisiin nähden, Suomalaisten yhteishenki ja taistelutahto pikemminkin vahvistuivat kuin heikkenivät venäläisten iskiessä ilmasta siviilikohteisiin.

Leningradin saarron murtuminen johti nopeaan tilanteen uudelleen arviointiin Suomen sotilaallisessa yllijohdossa, Päämaja alkoi valmistautua neuvostojoukkojen todennäköiseen aktivoitumiseen ja äkkinäisiin muutoksiin maarintamalla. Ylipäällikkö katsoi Suomen strategisen aseman heikentymisen vaatiman uudelleenjärjestelyjä erityisesti Karjalankannaksen puolutuksessa, Hän ei kuitenkaan yhtynyt tärkeimpien alaistensa esityksiin pääpuolustuslinjan vetämisestä taemmaksi. Näin olisi yritetty viamentaa mahdollista venäläisten yleishyökkäystä Leningradin suunnalta, Mannerheim ei myöskään suostunut merkittäviin joukkojen siirtoihin Karjalankannaksen rintaman hyväksi. Hän perusteli kieltäytymistään venäläisten liikehdinnällä Syvärin ja Maaselan rintamilla. Mannerehim halusi säilyttää Itä-Karjalan vallatut alueet tulevien rauhanneuvotteluiden kompensaatio-objektina.

Suomen armeijan ylipäällikön määräämät tärkeimmät muutokset koskivat lopulta taistelujaotusta ja johtosuhteita, Karjalankannakselle perustettiin uudelleen armeijakunnan johtoportaat, jotka toimivat jatkossa pääamajan suorassa alaisuudessa. Niiden komentajaksi määrättiin Mannerheimin henkilökohtaiset luottokenraalit Taavetti Laatikainen ja Hjalmar Siilasvuo. Lisäksi Karjalan kannakselle siirrettiin ylipäällikön reserviksi tärkeät yhtymät Panssaridivisioona ja Ratsuväkiprikaati. Mannerheim lujitti oleellisesti otetaan johtamisessa uhkaavassa tilanteessa Leningradin saarron murruttua.

Venäläisten suurhyökkäys Karjalankannakselle alkoi kesäkuun alussa 1944. Kaksi viikkoa myöhemmin neuvostojoukot alooittivat suurhyökkäyksen Aunuksen kannakselle. Näiden strategisten offensiivien lähtökohdat muodostuivat Leningradin saarron purkauduttua ja saksalaisten vetäydyttyä Baltian rintamalla, Leningrad ympäristöineen muodosti valtaisan solmukohdan Suomen rintamalle keskitetyille neuvostojoukoille, läheiset lentokentät mahdollistivat laajamittaisen ilmatoiminnan ja satama vahvat merisotatoimet Suomenlahdella. Leningradin piiritys oli mahdollistanut suomalaisille hiljaisen taistelu- ja asemasotavaiheen vuodesta 1942 vuoteen 1944. Sen päättyminen toi mukanaan ennen kokemattomat suurtaistelut Suomen rintamilla.

Lähdeaineisto David M. Glantz 900 kauhun päivää Leningradin piiritys 1941-1944 ISBN 978-951-20-7052-7