Kuhmon taistelu

Kuhmo, itäisen Kainuun suuri tervapitäjä, oli ennen vuotta 1939 useimmille suomalaisille vain epämäärinen käsite, jonka taakse tiedettiin kätkeytyvän kappaleen rajaseudun erämaata. Talven 1939-1940 jälkeen Kuhmon nimen tunsi jokainen maassamme, ja kun pitäjällä on nykyään mainettaa matkailukuntaana, se johtuu paljolti niistä arvista, joita talvisota jätti Kuhmon maisemaan.

Rajan takana oleva Repolan kunnan nimi oli todennäköisesti vuoden 1939 suomalaiselle Kuhmoa tunnetumpi käsite, sillä Suomen itsenäistyessä oli maassamme ja myös tuossa itäkarjalaisessa pitäjässä haaveiltu sen ja Porajärven liittämisestä Suomeen. Asiasta ei ollut tullut mitään, mutta varsinkin oikeisto oli pitänyt huolen siitä, ettei Repolan nimi ollut päässyt unohtumaan.

Syksyllä 1939 suomalaiset eivät tietnneet kuitenkaan Repolasta juuri muuta kuin, että sen alkuperäinen väestö oli siirretty muualle jo muutamia vuosia aikaisemmin. Niinpä suomalaisilla ei ollut tietoa siitäkään, että vanhaan itäkarjalaiskylään oli keskitetty kenraali Gusevskin komentama 54 Divisioona, jonka hyokkäysvalmistelut alkoivat ollal lopuillaan marraskuun viimeisten päivien ollessa käsillä. Suhteiden kiristyttyä Suomenkin puolella oli tosin perustettu joukkoja, mutta Kuhmossa niitä oli vain Erillinen Pataljoona 14 eikä sekään ollut rajalla, koska vanha rajarauhansopimis ei sallinut joukkojen pitämistä naapurin läheisyydessä. Tämän everstiluutnantti Ilomäen komentaman pataljoonan tehtävä osoitti, että suomalaisilla loi täysin virheellinen kuva tilanteesta. Pataljoonan oli sodan puhjetessa määrä hyökätä Repolaan ja asettua puolustukseen siellä oleville edullisille järvikannaksille.

Repolasta länteen johtava tie yhtyy rajasta noin 40 kilometriä Suomen puolella Sivakassa Kuhmosta etellän Lieksaan johtavaan tiehen. Muutama kilometri lähempänä Rastissa on seuraava tienhaara, missä Nurmeksen tie liittyy Kuhmon tiehen. Nämä risteykset olivat todennäköisesti venäläisdivisioonien ensimmäisenä tavoitteena, kun se ylitti rajan 30.11.1939 aamulla. Seuraava tavoite lienee ollut rajasta noin 60 kilometrin päässä oleva Kuhmon kirkonkylä, mistä venäläisten oli jatkettava Kajaanin suuntaan.

Ensimmäisten laukausten kajahtaessa Laamasenvaaran talosta ja surmatessa suomalaisen rajavartijan ja äitinsä sylistä turvaa hakeneen pikkupoja hälyytettiin Kuhmon kirkonkylässä olleen Erillisen Pataljoona 14: pääosat. Tehtävän mukaan ne lähtivät heti kohti rajaa,missä reservinvänrikki Karhun joukkue yleistilannetta tunnetaatta yritti viivyttää kokonaista divisioonaa.

Ensimmäinen todella vakava taistelukosketus syntyi Saunajärvellä noin 20 kilometrin päässä rajalta. Suomalaisille oli tuolloin selvinnyt, että vastassa oli ainakin rykmentti, ja niinpä ErP 14 ryhmittyi Saunajärven edulliselle kannakselle puolustukseen. Taistelu alkoin joulukuun 2. pivänä ja päättyi komea vuorokautta myöhemmin suomaisten vetäytyessä länteen. Venäläisten kaikki hyökkäykset tient suunnassa oli tosin torjutt, muta yhden rykmentin kiertäessä puolustajan asemat pohjoisesta alivoimaisten suomalaisten oli pakko irtautua. Vetääntymispäätökseen vaikutti myös se, että venäläisten uskottiin hyökkäävän suurin voimin Kiekienkoskenkin tien suunnassa. Tämä tie on samansuuntainen kuin Saunajärven tie, mutta viitisentoista kilometriä pohjoisempana. Todellisuudessa sieltä ei kohdistunut kuitenkaan mainittavampaa sivustauhkaa, sillä venäläisiä oli vain yksi komppania.

Joulukuun 6. päivä oli venäläisille menestyksen päivä, sillä illalla he olivat rykmentteineen Rastin tienhaarassa. Suomalaisille tärkeä etelä- pohjoissuuntainen tie nyt poikki, ja kauaskantoiset tykit ampuivaat pahanenteisellä tavalla kranaatteja jo Kuhmon kirkonkylään saakka.

Pohjois-Suomen Ryhmän komentajan kenraalimajuri Tuompon ja myös Mikkelin Pääamajan kannalta Kuhmon suunta alkon näyttää eräältä kriittisimmistä alueistas siitä huolimatta, että tilanne oli synkkä muuallakin. Jo joulukuun 4. päivänä ylipäällikkö alisti vähäisistä reserveistään Tuompolle Oulussa perustettavana olleen Jalkaväkirykmentti 25:n, jota ryhdyttiin kutsumaan Prikaati Vuokoksi sen komentajan, everstiluutnantti Aksel Vuokon mukaan.

Suomalaisten vastatoimenpiteiden nopeus ansaitsi kaiken kiitoksen, sillä jo joulukuun 8. päivän aamulla olivat kaukaan Pohjanmaalta saapuneet joukot hyökkäämässä pakkasen paukkuessa Kainuun korvessa. Kaksi pataljoonaa hyökkäsi etelästä Nurmeksen suunnasta, kaksi pohjoisesta Kuhmon kirkonkylän suunnasta. Tarkoituksena oli murskata Rastin tienhaaran maastossa ollut vihollinen sekä suoralla rintamahyökkäyksellä että katkaisemalla vatustajan tulotie Saunajärven suunnasta.

Menestystä ei sotaan tottumattomille suomalaisille oltu kuitenkaan tällä kertaa suotu. Liian moni asia oli jäänyt keskentekoiseksi, jotta venäläiset olisi voitu lyödä. Tiedustelua ennätettin tuskin toteuttaaa, ja johtosuhteet oli viestintäyhteyksien puutteellisuuden vuoksi epätarkoituksenmukaset etelästä ja pohjoisesta hyökkäävien pataljoonien yhteisen johtoportaan oleessa kaukana Kajaanissa. Hyökkäysjoukkojen yhteenpelaaminen ei luonnistunut siten alkuunkaan. Kenttätykistöä ei ollut tukena putkeakaan eikä pakkasessa palelevien hyökkäysjoukkojen huolto onnistunut.

Tuloksettomattomaksi tämä häthätää toimeenpantu hyökkäys ei kuitenkaan jäänt. Venäläiset kärsivät kiusallisia tappioita toisen heidän rykmenteistään menettääessä muun muassa puolet kuormastostaan. Tärkeintä oli kuitenkin, etteivät neuvostojoukot voineet enää edetä niin vapaasti kuin sodan alkupäivinä. Vaikka venäläisillä olikin vielä ylivoima puolellaan, suomalaisetkin olivat jo niin vahvoja, että he muodistivat hyökkääjille todellisen vaaran.

Seuraavat päivät ja viikot osoittivat voimien olevan Kuhmon suunnassa jotakuinkin tasapainossa, eikä kumpikaan osapuoli kyennyt saavuttaan toisestaan yliotetta. Venäläiset luopuivat vimeistään joulukuun loppuun mennessä hyökkäyksellistä tavoitteistaan ja linnottautuivat tehokkaaseen tapaansa etenemistiensä varrelle. Suomalaiset olivat puolestaan puolustuksessa muutama kilometri Rastin tienhaaran pohjois- ja eteläpuolella. Tulevaisuuden kannalta kuitenkin merkittävää oli, että tarmokkaan kapteeni Uuno Johannes Kekkosen – Urho Kekkosen veljen – johdossa ollut noin pataljoonaa vastaava osasto kykeni työntämään venäläiset rajalla saakka Kiekinkosken tien suunnassa. Tien heikko suojaus oli venäläsiltäpaha virhe, sillä heidän divisioonansa pitkä pohjoissivusta jäi avoimeksi.

Pohjoisempana Suomussalmella käytyjen taistelujen päättyessä vuoden vaihteessa venäläisten tuhoon vapautuivat siellä toimineen eversti Siilavuon komentaman 9. Divisoonan pääosat muihin tehtäviin. Pitkään harkittuaan Päämaja myäntyi tammikuun 18. päivänä kenraali Tuompon esitykseen, että Siilasvuon joukkoja käytettäisiin Kuhmon venäläsidivisioonien lyömiseen. Suomussalmen ja Raatteen kaskoistaistelusta juuri selviytyneille 9. Divisioonan miehillle tämä merkitsi työtä vuorotta, eikä Siilasvuo itsekään tervehtinyt ilolla uutta tehtävää. Oli näet arvattavissa, että toista kuukautta paikallaan olleet venäläiset olivat ennättäneet tällä välin linnoittautua todella hyvin.

Kolmen vuorokauden kuluttua Siilasvuon joukot siirtyivtä kireässä pakkasessa lähes sata kilometriä etelänmäksi, ja esikunnassa ryhdyttiin valmistelemaan suunnitelmaa tehtävän suorittamiseksi. Siitä muodostui eräänlainen Raatten tien toisinto. Kiekinkosken tieltä hyökättäisiin etelään Saunajärven tielle ja venäläinen 54. Divisioona pilkottaisiin osiksi. Saarrostuksen täydentäisi etelästä Saunajärven tielle hyökkäävä Prikaatti Vuokko. Tiedusteluun, aurauksin ja muihin valmisteluihin ryhdyttin heti.

9. Divisionaan päähyökkäys alkoi tammikuun 29. päivänä. Helmikuun alkuun mennessä venäläiset olivat suomalaisten pihdeissä. 54. Divisioona oli noin 45 kilometriä pitkänä vyönä hyökkäystiensä varressa, ja sen yhteydet itään oli katkaistu Saunajärven itäpuolella. Suurimmat voimaryhmät venäläisillä oli Rastin tienhaarassa ja Saunajärven länsipuolella Luelahdessa, missä oli yksi jalkaväkirykmentin lisäksi muun muassa divisioonan komentaja. Mottinsa varmistamiseksi suomalaiset olivat sulkeneet tien itään Löytövaarassa, parisenkymmentäkilometriä Saunajärvestä itään. Noin kuukauden ajaksi suomalaiset työnsivät suojauksensa vieläkin idemmäksi Kuusijoen varteen Kilpelänkankaalle.

Pahin oli kuitenkin vasta edessä, sillä saarroksiin joutuneilla ei ollut mitään halua antautua. Tukenaan heillä oli lujat kenttävarustukset, puolustuksen kannalta varson edullinen voimasuhde ja ehdoton ilmaherruus, jonka turvin motteihin voitiin pudottaa muuan muassa elintarvikkeita. Suomalaisten erityisongelma oli heikko tykistö – raskas tykistö puuttui kokonaan – mikä teki hyökkäyksen kenttävarustuksia vastaan vaikeaksi.

Suuri ongelma oli kuitenkin siinä, ettei venäläisten 9. Armeija aikonut jättää 54. Divisioonaa pulaan. Tien suunnassa Kilpelänkankaalla venäläisten avustushyökkäykset alkoivat helmikuun puolenvälin jälkeen jatkuakseen kiihkeinä sodan loppuun saakka. Siellä onkin ainoa alue rajojemme sisäpuolella, missä toisen maailmansodan suurtaistelun jäljet ovat yhä selvästi erotettavissa. Suomalaisten salpa piti kuitenkin, joskin maaliskuun alussa oli vetäydyttävä takaisin Löytövaaraan. Tappiot kasvoivat silti huolestuttaviksi, sillä nämä torjuntataistelut ja mottien suojaamisyritykset maksoivat monena päivänä yli 300 miestä. Venäläisten raskain kenttämenetys oli eversti Dolinin komentaman hiihtoprikaatin tuho. Tämä prikaati koetettiin lähettää helmikuun 12. päivänä saarrettujen joukkojen avuksi pohjoisesta, mutta sen 1800 miehestä lienee vain sata säilynyt hengissä.

Kuhmon taistelu päättyi ratkaisemattomana, sillä rauhanteko maaliskuun 13. päivänä pelasti 54. Divisioonan sitä ilmeisesti odottamassa olleelta tuholta. Suomalaisten pääponnistukset olivat kohdistuneet Luelahden alueeseen Saunajärven luoteispäässä, ja sodan päättyessä tuosta pitkään komiosaisena taisteelleesta motista oli enää läntisin tukikohtakokonaisuus jäljellä. Operatiivisessa mielessä suomalaiset olivat kuitenkin voittajia. Venäläisten syviin tavoitteisin suunnattu hyökkäys oli muuttunut taisteluksi elämästä ja kuolemasta jo raja-alueella. Kuhmoon sitoutui suomalaisia voimia, mutta venäläiset eivät voineet kirjata tililleen mitään muutä hyötyä siellä suorittamistaan sotatoimista.

Lähdeaineisto Suomi sodassa talvi- ja jatkosodan tärkeät päivät ISBN 951-9078-94-0