Jatkosota syttyy

Saksan aloittaessa sotatoimet Itämeren eteläpuolella suomalaiset joukot miehittivät Ahvenanmaan aamulla 22.6. Sen linnoituslaitteita alettiin taas panna kuntoon. Samaan aikaan saksalainen vuoristoarmeijakunta siirtyi Norjasta Petsamoon. Suomen ja Neuvostoliiton välille ei syntynyt heti sotatilaa siitä huolimatta, että neuvostotiedustelu oli havainnut saksalaisjoukkojen ja -laivojen tulon Suomeen. Sekä Suomi että Neuvostoliitto välttivät ärsyttäviä toimenpiteitä. Neuvostoliiton puolustusasiankomissaari kielsi ilmatoiminnan aloittamisen Suomen alueella ilman eri käskyä. Myös Suomen rajoilla olleet puna-armeijan yksiköt saivat käskyn olla avaamatta tulta, Neuvostoliitto vakuuttia 22.6. puolueettomuuttaan Suomea kohtaan, mutta ilmoitti ryhtyvnsä kostotoimenpiteisiin, mikä Suomi sallisi saksalaisten sotatoimet alueeltaan.

Aivan Saksan hyökkäyksen ensi tunteina tapahtui Suomen ja Neuvostoliiton välillä eräitä yhteenottoja. Neuvostoliittolaiset lentokoneet hyökkäsivät myös suomalaisalusten kimppuun ja pommittivat erästä suomalaista rannikkolinnaketta. Samoihin aikoihin suomalaiset sukellusveneet alkoivat yhteistoimintasuunnitelman mukaisesti laskea miinakenttiä Neuvostoliiton rannikolle. Miinoitusooperaatiolla ei ollut poliittisia vaikutuksia, sillä Neuvostoliitto ei havainnut sitä. Saksalaisten leinnot Suomen alueelta sallittiin vasta 25.6.1941 lähtien, mutta Itä-Preussista käsin toimivat saksalaiset pommituskoneet miinoittivaat Kronstadtin väylää lennettyään Suomen ilmatilan kautta ja käyttivät paluumatkalla Suomen lentokenttiä välilaskuihin.Lennot olivat osa strategista kokonaissuunnitelmaa, joka tähtäsi punalaivaston toiminnan estämiseen.

Neuvostoliiton ilmavoimat iskivät 25.6.1941 noin 500 koneen voimalla Suomen lentokentille. Suurin osa pommituksista kohdistui kuitenkin tosiasiassa asutuskeskuksiin ja lentokenttien lamauttaminen epäonnistui. Samana aamuna suomalaistiedustelu kaappasi neuvostosukellusveneille lähetetyn sanoman; ”Sota Suomea vastaan on alkanut.”

Pääministeri Rangellin oli 25.6. määrä esittää eduskunnalle tiedonanto hallituksen toiminista maan puolustuskyvyn nostamiseksi ja painottaa Suomen puolueettomuushalua. Neuvostoliiton suurpommitus laukaisi kuitenkin tilanteen. Rangell totesi tiedonannossaan iltamyöhällä 25.6. Suomen olevan sodassa. Virallinen kanta voitiin nyt kiteyttää ennakoituun tapaan. Neuvostoliitto oli aloittanut jälleen sotatoimet ja Suomi kävi talvisotaan rinnastettavaa puolutussotaa. Saksan esittämien toivomusten mukaisesti Rangell lisäksi mainitsi, että Suomi taisteli bolsevismia vastaan. Eduskunta hyväksyi hallituksen tiedonannon.

Pienen maan sotaponnistukset oli sovitettava valtion kantokyvyn rajoihin. Presidentti Ryti ajatteli, että olisi säilytettävä mahdollisimman suuri taloudellinen ja sotilaallinen voima suursodan loppuvaiheeseen asti, koska vian olemassa olevat voimat otettaisiin huomioon suurten laskelmissa. Suomen tulevaisuudelle oli merkityksellistä hyvien suhteiden säilyttäminen Saksaan ja lännen suurvaltoihn. Ruotsiin oli vaalittava lämpimiä suhteita. Ryti arveli, että ”saattaa käydä lopulta niinkin, että ainoa paikka mistä yleensä voimme tarpeen tulleen apua toivoa, on Ruotsi.”

Saksan alkumenestys Neuvostoliiton vastaisessa sodassa tuntui vastustamattomalta, mutta Suomen virallinen ulkopolitiikka säilytti pääpiirteissään varovaisen peruslinjan. Suomi ilmoitti käyvänsä erillissotaa Neuvostoliittoa vastaan. Suomen tavoitteet olivat erilaiset kuin Saksan. Tämän toivottiin herättävän länsimaissa myönteisiä asenteita ja vahvistavan Suomen kansallista yksimielisyyttä. Suomalaiset ja saksalaiset käyttivät toisistaan nimitystä aseveli, eikä niiden välillä solmittu liittosopimusta.

Saksa ja Suomi eivät itse asiassa kumpikaan halunneet sopimusta huolimatta niistä edusita, joita se olisi voinut tuottaa sotilaallisissa yhteistyöongelmissa. Ennen idänhyökkäystään Saksa ei halunnut provosoida Neuvostoliittoa ennakkosopimuksella, koska se halusi pitää itään kohdistuneet suunnitelemansa salassa. Saksa ei halunnut sitoa käsiään lupaamalla Suomelle jotakin, joka olisi ollut vain taakaksi jos sotasuunnitelmat muuttuisivat. Vielä ei myöskään ollut selvää, eopisiko Suomen itsenäinen valtio kaaviallun Supergermaanisen valtion rinnalle. Suomen sitominen sopimuksella ei ollut tarpeellista, koska sillä ei Hitlerin käsityksen mukaan ollut omien etujensa takia muuta mahdollisiuutta kuin sotia Saksan rinnalla.

Suomen kannalta taas oli tärkeää olla sitoutumatta Saksaan, koska liittosopimus olisi rasittanut pahoin suhteita länsivaltoihin. Oli syytää toivoa, että demokraattisetn valtojen voimavarat lopulta pakottaisivat Saksan sovintioon suursodassa. Myös sisäinen yhtenäisyys vaati sitoutumattomuuta.

Sotaa edeltäneissä sotilasviranomaisten yhteistyöneuvotteluissa oli päädytty suullisiin välipuheisiin, jotka Hitler virallisesti vahvisti 23.6.1941. Rytille lähettämässään kirjeessä. Suomalaiset olivat kuitenkin tarkoituksellisesti välttäneet toivomuksiensa esittämistä niin, että ne olisivat sotilaallisestn toimenpiteiden ehtona. Saksan myöntymys oli seurausta sakalsaisten sotilasviranomaisten keskinäisesät kirjeenvaihdosta, Vaikka myäntymys välitettiinkin suomalaisille, Ryti ei edellenkään suostunut yhdistämään sitä välipuheisiin. Hän sivuutti välipuheet vaieten Hitlerille 28.6.1941 lähettämissään vastauskirjeessä. Asiaa kesän kuluessa tutkittaessa saksalaiset sotilasviranomaiset ja Saksan ulkoministeriä hyväksyivät tulkinnan, jonka mukaan virallista sotilassopimusta ei ollut.

Erillissota-käsite painotti puolustus- ja hyvistysajatuksi ja vähensi Saksan-yhteistyän painoa, mikä vahvisti kansallista yksimielisyyttä. Väinö Tanner otettiin heinäkuun 1941 alussa taas hallitukseen mukaan ja sisärengas vahvisti asemiaan. Sisäinen rintama ei kuitenkaan ollut yhtä yhtenäinen kuin talvisodassa, eikä ”talvisodan henki” ollut täydellisesti palautettavissa.

Talvisodassa meneteyt ja nyt uudelleen valloitetut alueet liitettiin eduskunnan päätöksellä Suomeen 6.12.1941, mutta miehitetyn Itä-Karjalan osalta jäätiin odottamaan tulevaa kehitystä; vieraan alueen kohtalosta päätettäisiin vasta sodan ratkettua. Erillis-sota-teesi jäi ulkopolitiikan peruspylvääksi lännen suunnalle, Saksan suuntaan taas muistettiin intressien yhtenäisyydestä.

Lähdeaineisto Ohto Manninen – Kauko Rumpunen Risto Rytin päväkirjat 1940-1944 ISBN 951-37-4520-1

Jatkosodan alkutilanne

Motorisoitua tykistöä viedään etulinjoille 3.7.1941.

Kesäkuun 25. päivänä 1941 alkaneen puolustustaistelunsa kynnyksellä Suomen kansa saattoi huonontuneesta strategisesta tilanteesta huolimatta katsoa tulevaisuuteen luottavammin mielin kuin syksyllä 1939, sillä edellisenä vuonna oli puolustusvoimiemme vahvuuden ja yleisen kunnon kohottamiseksi tehty määrätietoista työtä.

Sen johdosta, että palvelusaika oli pidennetty yhdestä vuodesta kahdeksi, oli aktiiviarmeija voitu lisätä viideksitoista prikaatiksi, joista oli muodostettu viisi armeijakuntaa. Kenttäarmeijaa uuden järjestelmän pohjalla modostettaessa tarjosivat pitkin itärajaa rakennetut linnoituslaitteet epätäydellisyydestään huolimatta tukea suojajoukoile, joiden oli määrä pidätellä vihollisen etenemisyrityksiä. Maa oli jaettu kuuteentoista sotilaspiiriin, joista jokainen asetti liikekannalle yhden divisioonan, myös rauhanaikaiset prikaatit sisältyivät näihin puitteisiin. Tämä merkitsi sitä, että kenttäarmeija nyt käsitti kaksi kertaa niin suuren määrän operatiivisia yhtymiä kuin sodan puhjetessa syksyllä 1939, mutta niinpä olikin elävä voima otettu kokonaisuudessaan käyttöön, vanhemmat ikäluokat mukaan luettuina. Viimeksi mainittujen koulutusta, jonka puutteellisuuteen oli syynä se että osa niistä oli 1920- ja 1930-luvulla säästämistarkoituksessa ilman aktiivipalvelusta siirretty nostoväen II luokkaan, oli mahdollisuuksien mukaan täydennetty kertausharjoituksella. Ja viime kädessä oli talvisota, tuo suuri oppimestari, antanut joukkojen hengelle ja kunnolle lopullisen terästyksen.

Aineellisestikin tilanne oli parantunut. Talvisodan voimavaroihimme iskemät aukot oli nyt täytetty, osaksi länsivalloista vasta Moskovan rauhan jälkeen myähästyneinä saapuneilla avutuslähetyksillä, osaksi niiden tilausten avulla, jotka loppusyksystä 1940 alkaen olimme voineet tehdä Saksasta. Myös kotimaiset teollisuuslaitokset, joilla oli käytettävissään huomattavia raaka-ainevarastoja, olivat tehokkaasti tukeneet varustautumistamme.

Jalkaväen tulivoima oli tehostunut sen johdosta, että se oli entistä laajemmassa määrin varustettu konepistooleilla ja että se oli saanut kaksi uutta asetta: 20 mm:n panssarintorjuntakiväärin sekä 120 mm:n kranaatinheittimen. Kenttätkistöä oli täydennetty raskailla pattereilla, joita talvisodassa oli niin kipeästi kaivattu, ja ilmatorjuntatykistöäkin oli vahvennettu, samoin muös lentoasetta, vaikka aika ei ollutkaan riittänyt sen maaorganisaation laajentamiseen asianmukaisessa määrin eikä liioin nimenomaan pommilennoston lisäämiseen.

Liikekannallepano, jota koskeva käsky annettiin 17. kesäkuuta, sujui suunnitelmien mukaisesti samoin kuin myös joukkojen keskitys, joka saatiin suoritetuksi loppuun 29. kesäkuuta. Rajoille sijoitettiin kaikkiaan yksitoista divisioonaa viidksi armeijakunnaksi ryhmitettynä, minkä lisäksi yksi divisioona oli asetettu Hangon tukikohtaa vastaan. Neljä divisioonaa oli sitä paitsi ylipäällikön reservinä.

Suomen vastaan keskitetyt, marsalkka Vorosilovin komentamaan luoteiseen armeijaryhmään kuuluvat venäläisvoimat käsittivät kolme armeijaa, joihin kuului yhteensä kolmetoista divisioonaa, neljä prikaatia, kaksi panssaridivisioonaa ja yksi rajavartiostodivisioona sekä lisäksi joukko erikoisyksikköjä. Hangon varuskunnan vahvuus oli kokonaista 35 000 miestä. Pitkin rajaa venäläiset olivat vielä takentaneet linnoitettuja vyöhykkeitä, ns.. linnoituspiirejä, joita puolustivat erityiset linnoitusjoukot. Tämän tyhmityksen kokonaisvahvuuden voidaan niin muodoin arviooida olleeen 18-20 divisioonaa. Venäläisten tarkoituksena lienee alun pitäen ollut, että Laatokan pohjoispuolelle sijoitettuun, neljä divisioonaa käsittävään 7. armeijaan olisi vielä liitetty kahdeksan divisioonaa ja kaksi panssariprikaatia. Saksalaisten pääsotanäyttämöllä saavutamien menestysten johdosta venäläisten oli kuitenkin pakko siirtää viimeksi mainitut joukot Itämeren maihin. Painopisteen muodostuminen Laatokan Karjalaan jäi niin ollen sikseen, ja myös tälle suunnalle varattujen lentokoneiden määrä, joka alkuaan oli ollut 2000, vähennettiin puoleen.

Kuten aiemmin on huomautettu, joukkojemme keskitys rintamaille tapahtui yksinomaan puolustusnäkökohtien pohjalla laaditun suunnitelman puitteissa. Sen jälkeen kun venäläisten hyökkäsytä Suomeen täytyi pitää tapahtuneena tosiasiana, oli kuitenkin välttämätöntä mikäli mahdollista siirtää puolustuksemme niille kapeikoille, jotka luonnostaan olivat tarjolla Karjalan kannaksella ja Itä-Karjalassa. Ennen kaikkea oli saatava neutralisoiduksi venäläsiten muodostama tukialue sekä luotava maamme elintärkeiden osien turvaksi riittävän syvä suoojavyöhyke. Ahdinkotilamme vuoksi oli myäs välttämätöntä saada Moskovan rauhassa luovutettu alue liitetyksi jälleen maamme talouselämän puitteisiin. Tämän kaiken edellytyksenä oli siirtyminen hyökkäsykannalle, mutta sitä ennen oli suoritettava eräitä laajasuuntaisia uudelleenryhmittelujä.

Suomen kansa lienee odottanut, että armeija olisi ensi kädessä vallannut takaisin Viipurin ja Karjalan kannaksen, puhuttamattakaan niistä piireistä, jotka toivoivat edettävän huomattavasti kauemmaksikin – aina Pietariin asti! Koska olin jyrkästi sitä mieltä, etä tuolainen yritys ei olisi maamme etujen mukaista, olin alusta pitäen selvästi ilmoittanut tasavallan presidentille ja hallitukselle, etten missään tapauksessa tulisi johtamaan Nevan kaupunkia vastaan tehtävää hyökkäsytä. Karjalan kannaksella näin varhaisessa vaiheessa suoritettu operaatio olisi saanut vihollisen otaksumaan, että tavoitteenamme oli itse Pietarin valloitus, vieläp meidän yksin suorittamanamme, koska saksalaiset vielä niihin aikoihin olivat sieltä kaukana. Oli luultavaa, että venäläiset siinä tapauksessa saisivat keskitetysi meitä vastaan niin vahvoja voimia, että pystyisivät antamaan meille vakvan iskun. Sitä paitsi saattoi hyökkäys, joka ei tukeutunut lukumäääriseen ja teknilliseen ylivoimaan , tuolla ahtaalla sotnäyttämöllö joutua pysähdyksiin, ja lisäksi tulla sekä Vuoksen pohjoispuolelta että Suomenlahdellta, erittänin Koivistolta käsin uhkaava sivustavaara sitomaan huomattavan osan joukkojamme.

Sen sijaan, että olisimme ryhtyneet hyökkäämään Karjalan kannaksella, päätin aloittaa offensiivin Laatokan pohjoispuolelle Jänisvaaran kahta puolta, lähimpänä päämääränä Laatokan rannikko Sortavalan kaupungin läsni- ja itäpuolella sekä myöhempänä tavoitteena valtakunnanraja, Pääoperaation ohella joukkojemme tuli edetä Jänisjärven pohjoispuolitse Suojärven alueen suuntaan. Tarkoituksena oli katkaista Sortavalan länsipuolelle keskitettyjen venäläisvoimien perääntymistie, vyöryttää Vuoksen pohjoispuolella olevat vihollisasemat ja siten luoda edulliset lähtökohdat myöhempää, Viipuriin ja Karjalan kannakselle suunnattavaa hyökkäsytä varten.

Näiden suuntaviivojen mukaisesti sotatoimemme jakaantuivat seuraavien kuukausien aikana kolmeen päävaiheeseen: ensinnä Laatokan Karjalan ja sittemmin Karjalan kannaksen takaisinvaltaukseen sekä etenenemiseen Itä-Karjalan alueelle. Ohjeet Laatokan pohjoispuolella suoritettavaa hyökkäsytä varten vahvistettiin 28. kesäkuuta.

Lähdeaineisto G. Mannerheim Muistelmat

Vanhalle rajalle – ja ylikin

Miehet jättävät rajan taakseen. Tohmajärvi 12.7.1941.

Saksan nopea eteneminen Neuvostoliiton vastaisella itärintamallaan kesällä ja syksyllä 1941 toi yleiseen tietoisuuteen termin ”salamasota ” (Blitzkrig). Tykistön, ilmavoimien ja panssareiden vahvat hyökkäyskiilat mursivat vastarinnan ja tunkeutuivat eteenpäin ennennäkemättömälä nopeudella. Myös suomalaisjoukkojen etenemistä Karjalssa heinä-elokuusssa 1941 saattoi päämaja, joka oli juhannuksena muuttanut Helsingistä Mikkeliin, ilmoittaa harva se päivä uusista haltuun otetuista paikkakunnista. Korpiselän kirkonkylään ja Värtsilään suomalaiset saapuivat 11.7. Seuraavana päivänä vallattiin Tolvajärvi, seuraavana Uuksu, sitten Soanlahti... Latokan ranta saavutettiin Koirinojalla 16.7., seuraavana päivnä ylitettiin Käsnäselässä vuoden 1939 raja. Viikkoa myöhemmin oltiin Salmin Manssilassakin jo vanhalla rajalla. Salmin kirkonkylässä oli tällä välin taisteltu kaksi päivää.

Petsamon suunnalla rintama jähmettyi, mutta Laatokan Karjalassa eteneminen jatkui, kunnes ylipäällikkö pysäytti heinäkuun lopussa hyökkäyksen Tuulokseen. Yleishyökkäys Karjalankannakselle alkoi heinäkuun viimeisenä päivänä 17.8., ja siitä jatkettiin aina vain eteenpäin, Talvisodan taistelumaastot, kuten Summa ja Taipale, kasvoivat pitkää horsmaa ja tykistötulen tappamia puita.

TK-miehet kuvasivat näitä paikkoja ahkerasti, samoin Kollaan romahtaneita korsuja ja muita rakennelmia. Talvisodan käyneet muistelivat puolentoista vuoden takaisia sotakokemuksian – aavistamatta, että vajaan kolmen vuoden kuluttua seistäisiin taas samoissa taisteluhaudoissa, Olavi Paavolaisen mielestä Kollaan aavemetsä ja mustaksi palanut suokunnas toivat mieleen Danten helvetin: massa oli monen sentin kerros sirpaleita, maisena savusti uusien tykistökeskitysten jäljiltä.

Moskovan rauhassa Neuvostoliiton omistukseen siirtyneitä Karjalan kaupunkeja otettiin jälleen suomalaisten haltuun. Sortavala saatiin takaisin mellko ehjänä elokuun puolessavälissä ja kaupungista otettiin vangiksi yli viisisataa neuvostosotilasta. Vajaata viikkoa myöhemmin päästiin Käkisalmeen ja todettiin, että se oli poltettu lähes kokonaan. Syksyn suurin sotauutinen oli kuitenkin Viipurin valtaus elokuun lopussa. Ilmavoivat tuki operaatiota lähinnä tiedustelulennoin ja neuvostokolonnien pommituksin.

Talvisodassa kehitetty mottitaktiikka toimi myös jatkosodan hyökkäysvaiheessa: heinäkuun loppupuolella suomalaiset tekivät motin Rukajärven Omeliassa ja elokuun lopulla Porlammin- Ylä-Sommeen maastossa lähellä Viipuria. Molemmista joukot saivat runsaan sotasaaliin, ja Porlammelta myös runsaasti vankeja. Noin 9000 suomalaiselle antautuneen vangin joukossa oli korkeitakin neuvostoupseereita, mm 43. Divisioonan komentaja kenraalimajuri Kirpitsnikov. Neuvostojoukot joista 12 000 miehen arvioidaan päässeen murtautumaan saartorenkaan läpi Koiviston alueelle, olivat menettäneet runsaasti miehiä. Aluellee haudattiin noin 7000 neuvostosotilasta, Toisaalta suomalaistenkin tappiot olivat mittavia: IV Armeijakunta menetti kymmenen päivän taisteluissa noin 3000 miestä kaatuneina tai haavoittuneina.

Talvisotaa edeltäneen rajan ylittäminen mudostui muutamissa joukko-osastoissa kynnyskysymykseksi. Jatkosodan syttyessä kansan enemmistö kannatti sotaa ja halusi saada menetetyt alueet takaisin, mahdollisesti myös jonkinlaisen hyvityksen talvisodan tappioista. Aseisiin kutsuttujen miesten mielipiteet eivät ilmeisesti poikenneet muusta kansasta. Kun sitten saavuttiin rajalle, osa miehistä oletti sodan loppuvan siihen, eteenkin kun armeija oli jo vuodattanut runsaasti verta, eikä tiedosssa ollut, kuinka pitkälle pitäisi edetä. Kieltäytymisiä eniten oli Kannakselle, mutta kokonaisuudessaa ilmiö oli pieni: vain 1800 miestä eli reilu prosentti miehistä kieltäytyi. Valtaosa heistä jatkoi sotaa esimiesten puhuttelun jälkeen, satakunta miestä vietiin kenttäoikeuteen ja he saivat erimittaisia vankeustuomioita.

Viipurin valtaus oli yksi tärkeimmistä suomalaisten sodalle asettamista päämääristä. Varsinaisesta valtauksesta ei ehkä voi puhua, sillä Neuvostoliiton sodanjohto oli käskenyt vajaiksi käyneiden divisiooniensa poistua kaupungista havaittuan, että joukot saattaisivat muuten tuhoutua.

Näkymät neuvostojoukkojen jättämissä kaupungeissa olivat ankeita ja lohduttomia: talot tulen ja taistelujen tuhoamia, kaduilla asunnoista ryöstettyä omaisuutta, sotatarvikkeita ja kaikkea mahdollista roinaa. Silti koko valtakunta juhli Viipurin takaisin saamista. Snaomlaehdet julkaisivat ylimääräisiä painoksia, kaupungeissa juhlaliputetiin ja pidettiin kiitosjumalanpalveluksia. Sanoma- ja rintamalehdet selostivat tapausta palstakaupalla, eikä huomiotta jäänyt sekään yksityiskohta, että Suomen lipun puuttuessa oli Viipurin linnan torniin nostettu ensin liehumaan erään luutnantin paita, sitten lakanasta tehti tilapäislippu. Vasta kolmannella kerralla salkoon saatiin oikea siniristi.

Vaikka suomalaisten joukkojen aseistus oli jatkosodassa huomattavasti parempi kuin talvisodassa, jouduttiin sodankäynnissä silti turvautumaan keinoihin, jotka eivät edellyttäneet tulivoimaan vaan enemmänkin välähtävää älyä.

Neuvostojoukot olivat jättäneet Viipuriin ja muuallekin kaukalaukaistavia radiomiinoja. Jota niitä ei pysyttäisi räjäyttämään, li tietty radioaaltopituus eli radiomiinojen laukaisutaajuus eliminoitava, kunnes miinat ehdittiin löytää ja purkaa tai niiden paristot kuluisivat loppuun. Puolustusvoimat ja Yleisradio ryhtyivät yhteistyöhön: useat lähettimet monen kuukauden ajan nopeatempoista Säkkijärven polkkaa katkeamattomana lähetyksenä. Sen piti sotkea miinojen laukaisusignaali. Viipurin posti- ja lennätin talo sekä Linnansilta ehtivät kuitenkin tuhoutua ennen kuin miinojen mekanismi paljastui suomalaiselle ja näppärän yksinkertainen ehkäisykeino keksittiin.

Lähdeaineisto: Suomi taistelee ja kuvat kertovat ISBN 978-952-220-768-5

Neuvostoliitto aloittaa sodan

Rajaloukkaukset, pommitukset ja Hangon tukikohdasta suoritettu tykistötulitus olivat olleet erillisiä yksittäistapauksia. Mutta 25. kesäkuuta venäläisten lentoase ryhtyi laajoihin ilmahyökkäyksiin kymmnetä Etelä- ja Keski-Suomen kaupunkia, muiden muassa Helsinkiä ja Turkua vastaan, samoin useita voimia teollisuus- ja asutuskeskuksia vastaan. Kuinka kiivaita nämä hyökäykset olivat, näkyy jo siitä, että sinä päivänä aamuttiin alas kokonaista 26 pommikonetta. Ihmishenkien hukka, aineelisista vaurioista puhumattakaan, oli melkoinen. Valtakunnan rajalla venäläinen jalkaväki ja tykistö avasivat tulen. Kaikki nämä toiminnot olivat sen laatuisia, että niitä ei enää käynyt pitäminen erillisinä alempien komentajien aloitteesta suoritetuina yrityksinä. Kun ne lisäksi oli melkein kauttaaltaan suunnattu puhtaasti suomalaisiin kohteiisiin ja maan sellaisiin osiin, joissa ei ollut saksalaisia, oli ilmeistä, että Neuvostoliitto oli ryhtynyt vihollisuuksiin Suomea vastaaan.

Hallituksen aikomuksena oli ollut 25. kesäkuuta eduskunnassa ilmoittaa, että se oli päättänyt pitää yllä Suomen puolueettomuutta, Pääministerin esity oli valmiina 24. päivän iltana, mutta seuraavan päivän tapahtumat pakottivat hallituksen ottamaan asian uudelleen käsiteltäväksi, ja tällöin ei voitu muuta kuin todeta, että Neuvostoliitto oli aloittanut sunnitelmalliset sotatoimet. Se tiedonanto, minkä pääministeri samana iltana antoi eduskunnalle, aiheutti hallitukselle yksimielisen luottamuslauseen, eduskunnakin puolestaaan todettua, että Suomi oli uudelleen pakotettu puolustussotaan. Joukot saivat oikeuden vastata tuleen, mutta niiden kiellettiin ylittämästä rajaa kesäkuun 28. päivään kello 24:ään mennessä. 25. kesäkuuta siirrettin päämaja Mikkeliin.Kolmannen kerran puolustusvoimain johto sijoitettiin tähän pieneen idylliseen kaupunkiin.

Sodan puhkeaminen ei tullut minään yllätyksenä kenellekään ajattelevalle suomalaiselle, ja kansa oli yksimielisesti hallituksen ja eduskunnan takana. Jokainen ymmärsi, että meidät oli pakotettu uuteen taisteluun elämästä ja kuolemasta ja että tarvitsimme kaikken avun minkä voimme saada. Jos ei olisi ollut talvisotaa ja viidentoista viime kuukauden ”kylmää sotaa”, niin probleeminasettelu olisi ollut toinen. Yhtämittainen painostus ja uhkailu, sekaantuminen sisäisiin asioihimme ja yhä toistuneet kokemuksemme venäläisten epäluotettavuudesta eivät olleet voineet olla herättämättä epäluuloisuutta neuvostohallituksen tarkoitusten suhteen. Jo varhaisessa vaiheessa Suomen hallitus oi tullut siihen käsitykseen, että ulkomainen apu oli välttämätön edellytys mamme olemassaolon ja riippumattomuuden turvaamiseksi. Moskovan rauhna jälkeen Suomi etsi tukea pohjoismaisesta puolutusliitosta ja myöhemmin puolustusliitosta Ruotsin kanssa. Kumpikin niistä olisi taannut maamme puolueettomuuden, ja kumpikin raukesi neuvostohallituksen vastustukseen. Oli luonnollista, että me tämän jälkeen tartuimme siihen tukeen, mikä oli saatavissa, Suomen turvautuminen Saksaan oli hätävarjelutoimenpide.

Saksan kanssa tehty kauttakulkusopimus ei merkinnyt periaattellista poikkeamista pohjoismaisesta puolueettomuusajatuksesta, ja Suomen hallitus huolehti jatkuvasti niiden vaatimusten noudattamisesta, joita kansainväliset sopimukset asettavat ei-sotaakäyville valtioille. Sopimuksenteon jälkeen hatkuivat liittoneuvottelumme Ruotsin kassa, joka oli suostunut saksalaisten kauttakuljetuksiin. Me emme olisi mitään halunneet hartaammin kuin saada korvata kauttakulkusopimuksen Ruotsin ja Suomen välisellä puolustusliitolla.

Mitä tulee vuoden 1941 alkupuoliskolla tapahtuneiiin satunnaisiin sotilaallisiin kosketuksiimme Saksan kanssa, niihin luettuna sotalvaltuuskuntamme käynti Salzburgissa, niille antoi meidän taholtamme leimansa pidättyväisyys, joka oli täysin sopusoinnussa hallituksen politiikan kanssa. Ne aiheutuivat saksalaisten aloitteesta ja me käytimme niitä hankkiaksemme valaistusta suurpoliittiseen tilanteeseen. Niillä ei ollut neuvottelujen luonnetta.

Vasta eversti Buschenhagenin kesäkuussa 1941 tapahtuneen tosien Helsingin-käynnin yhteydessä, jolloin käsiteltiin sodan puhkeamisen varalta Pohjois-Suomessa kysymykseen tulevan yhteistoiminnan muotoja, voidaan puhua neuvotteluista, muttan silloinkin ja aina sodan puhkeamiseen asti ne olivat hypoteettisia. Noiden keskustelujen kuluessa, kuten asian laita oli ollut aikaisempienkin kosketusten yhteydessä, tähdennettiin Suomeen mukaantulon edelltyksenä olevan, että Suomi joutuisi venäläisten hyökkäyksen kohteeksi.

Puristuksissa kahden suurvallan välissä meidän oli ollut pakko tehdä myönnytyksiä kummallakin taholle, sillä voimammme eivät olisi riittäneet tiukan puolueettomuuden ylläpitämiseen. Vaatimalla kauttakulkuliikennettä Hankoon ja sieltä takasin oli kuitenkin juuri Neuvostoliitto pakottanut Suomen tekemään ensimmäisen poikkeuksen puolueettomuuden tieltä. Oli näin ollen johdonmukaista, että Molotov keskustellessaan 23. heinäkuuta Suomen lähettilään kanssa ei sanallakaan kosketellut sen paremmin Saksan kanssa tekemäämme kauttakulkusopimusta kuin saksalaisten joukkojen oleskelua maassamme, vaan rajoittui taas syyttämään Suomea hyökkäyksestä, jommoista ei ollut tapahtunut. Neuvostohallitus oli päättänyt vetää Suomen sotaan.

Lähdeaineisto G.Mannerheim Muistelmat

Hyökkäys painostuspolitiikan päätöksenä

Heti Saksan ja Neuvostoliiton sodan puhjettua 22.6.1941 Neuvostoliiton sotavoimat ryhtyivät suorittamaan Suomen alueelle hyökkäyksiä pommittaen ja tulittaen puhtaasti suomalaisia kohteita. Jo ensimmäiset lentohyökkäykset olivat niin törkeitä, että pommitukset kohdistuivat Alskärin linnakkeeseen ja kahteen suomalaiseen sotalaivaan, jota suojelivat Ahvenanmaan saarten linnoittamattomuudsta ja nerutralisoimisesta v. 1921 tehdyn sopimuksen mukaisten turvallisuustoimenpiteiden täytöönpanoa. Samana päivänä avattiin Immolan kohdalla Neuvostoliiton alueelta tuli suomalaisia rajavartioita kohti ja Åummangista käsin ammuttiin useita kymmeniä tykinlaukauksia kohti suomalaista laivaa. Ensimmäisten alueloukkausten johdosta ulkoasiainministeri Witting 22.6. esitti Neuvostoliiton lähettiläälle, ministeri Orloville vastalauseen pyytäen selitystä. Ministeri Orlov lupasi kääntyä hallituksensa puoleen, mutta pyydettyä selitystä ei milloinkaan ole annettu.

Illalla 23.6. Suomen Moskovassa ollut edustaja, ministeri Hynninen kutsuttiin kansankomissaari Molotov puheille. Tämä vaati ministeri Hynniseltä tietoa Suomen hallituksen kannasta Saksan ja Neuvostoliiton välisen sodan luomassa tilanteessa ja väitti, kuten myös edellisenä päivänä pitämässään puheessa, että Suomen alueelta on hyökätty Neuvostoliittoon. Jo vajaata vuorokautta myöhemmin, ennenkuin Suomen hallituksella edes oli ollut tilaisuutta vastata ministeri Hynnisen kyseessäolevasta keskustelusta lähettämään sähkösanomaan, Neuvostoliitto kuitenkin 25.6. toimeenpani totaalisen hyökkäyksen Suomea vastaan ja oli täten ryhtynyt sotatoimiin. Jos aikaisempia tapauksia saatettiinkin pitää hajailmiöinä, niin 25.6. tapahtunut yleishyökkäys kiistämättömän selvästi osoitti, että Neuvostoliiton suhtautuminen Suomeen oli sota. Ennen tätä yleishyökkäyst eivät Suomesta mitkään voimat, suomalaiset yhtävähän kuin saksalaiset, olleet hyökänneet Neuvostoliiton alueelle.

Neuvostoliittolaiset ryhtyivät järjestelmällisiin sotatoimiin Suomea vastaan pääministeri Rangell syntyneen tilanteen johdosta 25.6. klo 19 antoi eduskunnalle hallituksen tiedonannon. Tästä tilaisuudesta julkaistiin 25.6. seuraavansisältöinen kommunikea:

Eduskunnan eilisessä istunnossa pääministeri Rangell esitti tiedonannon nykyisestä tilanteesta ja niistä seikoista, jota ovat siihen johtaneet. Pääministeri totesi, että Suomi eilisaamusta alkaen on joutunut hyökkäyksen kohteeksi Neuvostoliiton puolelta, joka on aloittanut sotatoimet Suomea vastaan, Tämän johdosta Suomi on ryhtynyt puolustumaan kaikin käytettävissään olevin sotilaallisin keinoin. Kuultuaan pääministerin selostuksen eduskunta yksimielisesti antoi hallitukselle luottamuslauseen.

Presidentti Risto ryti piti 26.6. Suomen kansalle radiopuheen, jonka loppuosassa hän lausui mm. seuraavaa:

Kaiken ylläesitetyn perusteella näkyy selvästi Neuvostoliiton pyrkimyksien suunta meihin nähden. Suomen itsenäisyys oli tuhottava joko sisäisten mullistusten ja vaikeuksien tietä tai sitten väkivaltaisesti kukistamalla maa. Kun sisäisen vallankumouksen tie näytti menneen umpeen kansamma valtavan vapaudenrakkauden ja sisäisen eheytymisen vuoksi, niin Neuvostoliitto päätti lähteä ulkonaisen väkivallan tielle.

Tässä tarkoituksessa Neuvostoliiton pää- ja ulkoasiainkomissari hra Molotov Berliinin-neuvotteluissa marraskuun 12-13 päivinä 1940, siis vain 7 kuukautta Moskovan tauhan jälkeen, vaati Saksalta vapaita käsiä päättää tilinsä Suomen kanssa ja likvidoida tämä maa. Me olemme Sakan valtakunnankanslerille mitä syvimmässä kiitollisuudenvelassa siitä, että hän silloin päättäväisesti torjui nämä Neuvostoliiton vaatimukset.

Suursodan syttymisestä lähtien on selvästi voitu todeta, mitkä ovat Neuvostoliiton pyrkimykset ja asenne tähän sotaan nähden. Neuvostoliitto näki mielihyvin sodan syttymisen ja se on kaiken aikaa pyrkinyt siihen, että sota laajenisi ja jatkuisi mahdollisimman kauan niin etä Euroopan kansat ja jos mahdollista Euroopan ulkopuolisetkin kansat täten olisivat aineellisesti ja moraallisesti heikentynet, niitten vastustuskyky bolshevistista kiihotusta vastaan vähentynyt ja ne tällä tavoin olisivat muodostuneet Neuvostoliiton inperialistisille pyrkimyksille helpoksi saaliiksi Neuvostoliiton katsoessa ajankohdan tulleen sen aseelliselle sekaantumiselle sotaan. Häikäilemättömästi Neuvostoliitto on eri tilanteita käyttänyt hyvkseen, ja näin meidänkin maamme joutui, suurvallan riehuessa muilla rintamilla, yksinään taistelemaan Neuvostoliiton ylivoimaa vastaan. Me emm vihaa Neuvostoliiton paljon kärsineitä ja aina sorronalaisina eläneitä kansoja, mtta kaiken tapahtuneen jälkeen tuskin kukaan voi meiltä odottaa, että me pukeudumme surupukuun sen johdosta, että hra Molotov ja häen kansaan Neuvostoliiton poltiikasta vastuulliset piirit nyt ovat joutuneet oman shakaalipolitiikansa uhreiksi. Kun Neuvostoliitto Saksan ja Neuvostoliiton välisen taistelun yhteydessä nyt on levittänyt sotatoimensa Suomen alueelle hyökkäämällä rauhallisen kansamme kimppuun, on meidän velvollisuutemme puolustautua, ja me teemm sen päättäväisiniä ja yksimielisinä kaikin käytettävissä olevin sotilaallisin ja moraalisin keinoin.

Lähdeaineisto Suomen ulkosasianministeriön julkaisuja Suomen sinivalkoinen kirja II v. 1941

Liikekannallepanosta sotaan

Presidentinhalinon kolme tärkeää miestä, eduskunnan puhemies Väinö Hakkila, ulkoministeri Rolf Witting ja pääministeri Jukka Rangell.

Epätietoisuus Saksan todellisista aikomuksista hälveni Suomessa vähitellen kesäkuun alkupuoliskolla. Sotaa pidettiin poliittisen ja sotilasjohdon piirissä todennäköisenä. Suomen itsenäisyydelle yritettiin vielä tässä vaiheessa saada Saksalta takuuta siltä varalta, että se peruisi sota-aikomuksensa. Hitler oli varannut itselleen tämän mahdollisuuden 21.6.1941 saakka.

Neuvostoliiton uutistoimisto TASS kumosi 13.6. kaikki Saksan ja Neuvostoliiton neuvotteluista kertovat tiedot. Tässä tilanteessa kenraali Heinrichs kiinnitti uudelleen saksalaisten huomion takuutoivomuksiin. Hän pyysi Helsingin yhdysupseeriksi saapuneelta saksalaiselta kenralli Waldemar Erfuhrtilta 14.6., että ”Saksa takaisi Suomen poliittiset vaatimuksen ja taloudellisen olemassaolon sen tapauksen varalta, että ei tulisi sotaa.” Tämä pyysi OKW:lta pikaista vastausta, syttyisikö sota vai taattaisiinko sitovasti, että rauhanomaisen ratkaisun varalta asetetut poliittiset toivomukset täytettäisiin. Marsalkka Keitelin nimissä 15.6. Erfuhrtille tullut vastaus kuului: ”Teidät valtuutetaan ilmoittamaan että Suomen esittämät vaatimukset ja edelytykset toimenpiteisiin ryhtymiseksi on katsottava täytetyiksi”. Suomen pääesikunta sai kopion tästä sanomasta, joka ei siis vielä antanut selvää vastausta sodan sytyisestä, mutta takasi Suomen itsenäisyyden ja elintarvikehuollon, niin suomalaiset sen tulkitsivat. Saksan johto ei yhdistänyt tähän vastaukseen Suomen toivomuksia, Hitler teki 18.6. erillisen päätöksen, että Saksa auttaisi Suomen elintarvikehuollossa uuteen satoon asti, jollei Suomi saisi muualta tarvitsemaansa vähintään 25 000 viljaa.

Monet seikat näyttivät viittavan siihen, että kiirehtiminen voisi osoittautua epäviisaaksi. Toisaalta viivyttelyä ei voinut jatkaa, mikäli sota todella oli tulossa, Käsky ”yhteisistä harjoituksista” annettiin 17.6.1941 ja liikekannallepano alkoi seuraavana päivänä toista vuorokautta suunniteltua myöhemmin.

Saksalaisia sotalaivoja alkoi saapua Suomen etelärannikon saaristoon 14.-17.6.1941. Saksalaisten yhtymien keskittäminen Pohjois-Suomeen oli naamioitu pohjoisesta ja etelästä saapuvien joukkojen vaihdoksi. Kemijärvellä nämä joukot alkoivat 18.6. kääntyä Jäämerentieltä itään.

Huhut Karlajan takaisin saamisesti alkoivat levitä myös poliittisen johdon ulkopuolelle. Tunnelmat olivat innostuneit, epäuskoisia tai pahaa-aavistavia. Lähinnä sosiaalidemokraattien ja ruotsinkielisen väestön keskuudessa haluttiin tehdä kysymyksiä, valvoa poliittisen johdon toimintaa ja saada tietoja, miten sodanuhkatilanteeseen oli jouduttu. Eduskunnan ulkoasiainvaliokunta penäsi 13.6. ministeri Wiitingiltä hallituksen päätöksen perusteita.

Saksan Barbarossa-operaatio alkoi aamuyöllä 22.6. Hyökkäykseen alkaessa antamassaan päiväkäskyssä Hitler käytti saksalaisten ja suomaistenn yhteistoiminnasta ilmaisua ”im Bunde”, liitossa tai yhdessä – jos ilmaisu tulkitaan lievästi. Suomen hallitus vakuutti kuitenkin puolueettomuuttaan ja suomalaisessa käännöksess arveluttava termi käännettiin ”kylki kyljessä”.

Saksan aloittaessa sotatoimet Itämeren eteläpuolella suomalaiset joukot miehitivät Ahvenanmaan aamulla 22.6. Sen linnoituslaitteita alettiin taas panna kuntoon. Samaan aikaan saksalainen vuoristoarmeijakunta siirtyi Norjasta Petsamoon.

Suomen ja Neuvostoliiton välille ei syntynyt heti sotatilaa siitä huolimata, että neuvostotiedustelu oli havainnut saksalaisjoukkojen ja -laivojen tulon Suomeen. Sekä Suomi että Neuvostoliitto välttivät ärsyttäviä tomenpiteitä. Neuvostoliiton puolustusasiain kansankomissaari kielsi ilmatoiminnan aloittamisen Suomen alueelle ilman eri käskyä. Myös Suomen rajoilla olleet puna-armeijan yksiköt saivat käskyn olla avaamatta tulta. Neuvostohallitus vakuutti 22.6. puolueettomuuttaan Suomea kohtaan, mutta ilmoitti ryhtyvänsä kostotoimenpiteisiin, mikä Suomi sallisi saksalaisten sotatoimet alueeltaan.

Aivan Saksan hyökkäyksen ensi tunteina tapahtui Suomen ja Neuvostoliiton välillä eritäitä yhteenottoja, Neuvostoliittolaiset lentokoneet hyäkkäsivät myös suomalaisalusten kimppuun ja pommittivat erästä suomalaista rannikkolinnaketta. Samoihin aikoihin suomalaiset sukellusveneet alkoivat yhteistyösuunnitelman mukaisesti laskea miinakenttiä Neuvostoliiton rannikolle. Miinoitusoperaatioilla ei ollut poliittisia vaikutuksia, sillä Neuvostoliitto ei havainnut sitä. Saksalaisten lennot Suomen alueelta sallittiin vasta 25.6.1941 lähtien, mutta Itä-Preussista käsin toimivat saksalaiset pommikoneet miinoittivat Kronstadtin väylää lennettyään Suomen ilmatilan kautta ja käyttivät paluumatkalla Suomen lentokenttiä välilaskuihin. Lennot olivat osa strageista kokonaissuunnitelmaa, joka tähtäsi punalaivaston toiminnan estämiseen.

Neuvostoliiton ilmavoivat iskivät 25.6.1941 noin 500 koneen voimalla Suomen lentokentille. Suurin osa pommituksista kohdistui kuitenkin tosiasiassa asutuskeskuksiin ja lentokenttien lamauttaminen epäonnistui. Samana aamuna suomalaistiedustelu kaappasi neuvostosukellusveneille lähetetyn snaoma: ”Sota Suomea vastaan on alkanut”.

Pääministeri Rangellin oli 25.6. määrä esittää eduskunnalle tiedonanto hallituksen toimista maan puolustuskyvyn nostamiseksi ja panottaa Suomen puolueettomuushalua. Neuvostoliiton suurpommitus laukaisi kuitenkin tilanteen. Rangell totesi tiedonannossaan iltamyöhällä 25.6. Suomen olevan sodassa. Virallinen kanta voitiin nyt kiteyttää ennakoituun tapaan: Neuvostoliitto oli aloitanut jälleen sotatoimet ja Suomi kävi talvisotaan rinnastettavaa puolustussotaa. Saksan esittämien toivomusten mukaan Rangell lisäksi mainitsi, että Suomi taisteli bolsevismia vastaan. Eduskunta hyväksyi hallituksen tiedonannon.

Lähdeaineisto: Ohto Manninen ja Kauko Rumpunen Risto Rytin päiväkirjat 1940-1944 ISBN 951-37-4520-7

Liikekannallepano kesällä 1941

Liikekannallepano on julistettu. Palvelukseen astuvia miehiä marssilla Helsingin kokoontumispaikkaan 19.6.1941.

Talvisodan jälkeen joukkojen kotiuttaminen suoritettiin siten, että sodan aikaiset joukko-osastot säilytettiin toistaiseksi, vaikka henkilöstöä, hevosia ja ajoneuvoja lomautettiin. Järjestelmä tähtäsi talvisodan aikaisen armeijan uudellen perustamiseen, jos tilanne olisi sitä edellyttänyt.

Uudet liikekannallepanosuunnitelmat valmistuivat kuitenkin nopeasti, ja jo marraskuussa 1940 voitiin siirtyä uuteen järjestelmään. Maa oli nyt jaettu 16 sotilaskääniin, joihin kuului 34 sotilaspiiriä. Aluejärjestö kantoi päävastuun kenttäarmeijan perustamisesta. Joukkojen tarvitsema tärkein sotavarustus oli jaettu valmiiksi perustamispaikoilla, joita kesäkuussa 1941 oli kaikkiaan 362. Uusi järjestelmä materiaalin hajauttamisineen takasi nopean ja varman liikekannallepanon suorituksen.

Sotilaspoliittisen yleistilanteen kärjistyessä Euroopassa aloitettiin kesäkuun alussa Suomen puolustusvoimien saattaminen sodan kannalle. Rauhanajan joukkojen pääosa (rajakomppaniat, 13 prikaatia sekä Petsamon erillisosasto) määrättiin 10.6. annetulla käskyllä saatettavaksi sotavahvuiseksi. Samalla kutsuttiin kaikki linnoitusjoukot sekä Pohjois-Suomessa perustettavat alueelliset ilmatorjuntayksiköt ja ilmavalvontaelimet ylimääräisiin harjoituksiin. Raatsuväkiprikaati sai 12.6. käskyn siirtyä sodanajan kokoonpanoon ilman aluejärjestössä perustettavia joukkoja.

Merivoimille annettiin 15.6. käsky siirtyä sodanuhkakokoonppanoon. Tämä tarkoitti sitä, että merivoimat perustivat pääosan sodanajan yksiköistään. Samalla määrättiin perustettavaksi suurin osa merivoimille alistettavista maavoimien joukoista. Nämä joukot oli tarkoitettu Hangon ja Ahvenanmaan rintamille. Lisäksi käskettiin perustaa Pohjois-Suomen joukot, jotka vielä samana päivänä alistettiin V AK:n ( nimi muutettiin myöhemmin III AK:ksi) johdossa saksalaiselle armeijan esikunnalle.

Näin oli kaikki rajan läheisyydessä ja meririntamalla olleet rauhanajan joukot ja pieni osa alueellisesti perustettavia joukkoja saanet käskyn siirtyä sodanajan kokoonpanoon. Liikekannallepanon ensi vaihe sujui laskelmien mukaan, ja joukot oli perustettu yhden-kolmen päivän kuluessa.

Liikekannallepanon toinen vaihe alkoi 16.6. jolloin ilmavoimat saivat käskyn siirtyä kokonaisuudessaan sodanajan kokoonpanoon. Puolutusvoimain yleinen ylimääräisiin harjoituksiin kutsuminen suoritettiin seuraavana päivänä, ja 18.6. oli ensimmäinen liikekannallepanopäivä. Maavoimat olivat jo 15.6. annetun käskun perusteella perustaneet pääosan yksiköistään, ja 17.6. annetulla käskyllä merivoimat asetettiin täyteen valmiuteen.

Aluejärjestä perusti 18.6. alkaen varsinaisen kenttäarmeijan rungon. Lounais-Suomen, Satakunnan ja Vaasan sotilasläänit perustivat kukin Päämajan reservikksi täysivahvvuisen divisioonan. Muut sotilasläänit perustivat niin sanontun vajaan divisioonan, jota täudennettiin keskitusalueilla määravahvuisiki littämällä niihin rauhanajan joukkojen jo perustamat jalkaväkirykmentit, patteristot sekä muut yksiköt. Kuudentoista divisioonan lisäksi perustettiin muun muassa kaksi jääkäriprikaatia sekä ratsuväkiprikaati.

Divisioonan puitteissa piti taistelujoukkojen olla keskitysvalmiina perustamispaikoillaan III-V liikekannallepanopäivän kuluessa. Perustamista hidastivat jonkin verran moottoriajoneuvojen heikko kunto ja hidas vastaanotto sekä reserviläisten hitaanpuoleinen saapuminen I-II-liikekannallepanopäivinä. Kokonaisuudessaan liikekannallepano voidaan katsoa onnistuneen täysin suunnitelmie mukaan ja perustettavat joukot saatin määrävahvuisiksi. Moottoriajoneuvojen aiheuttama viive oli vain noin 13 tuntia, eikä se aiheuttanut viivytyksiä keskityssuunnitelmiin.

Armeijan keskityssuunnitelma perustui puolustusta silmällä pitäen laadittuun operatiiviseen suunnitelmaan. Suunnitelman mukaan suojajoukot, eli raujanajan armeijan rungolle perustetut maa- ja merivoimat, ryhmittyivät rajoille tehtävänään viivyttää hyökkääjää ja siten suojata pääjoukkojen liikekannallepano ja keskitys. Ilmavalvonnan päätehtävä oli keskityskuljetusten suojaaminen.

Keskityskuljetukset puolutusalueille kyettiin suorittamaan ennalta laskettujen aikataulujen mukaan. Keskitysalueilla olevat suojajoukot lähetettiin omiian divisiooniinsa heti näiden saavuttua. Erityinen ansio keskitysten onnistumisesta on annettava poliittiselle johdolle, sillä armeija oli pääosin alueillaan jo ennen sodan puhkeamista.

Saksan Neuvostoliittoa vastaan aloittama hyökkäys aiheutti muutoksen Suomen tilanteessa. Muuttuneen yleistilanteen vuoksi Päämaja teki eräitä lisäyksiä ja muutoksia sekä maavoimien sotajaotukseen että keskityssuunnitelmiin. Muutosten aiheuttamat kuljetukset saatiin pääpiirtein suoritetuksi 27.6 mennessä. Tämänkin jälkeen muutettiin joukkojen suunnitteltua ryhmitystä.Keskitysvaiheen voidaan katsoa päättyneen vasta 29.6.1941 Karjalan Armeijan muodostamiseen. Armeijan vahvuus, joka 12.6. oli 101 412, oli keskitysvaiheen lopusa kohonnut 476 278 mieheen.

Lähdeaineisto Suomi sodassa talvi- ja jatkosodan tärkeä päivät ISBN 951-9078-94-0