VII Armeijakunnan hyökkäys Laatokan luoteisrannalle

Kenraalimajuri Woldemar Hägglundin komentaman VII Armeijakunnan ( 7 D ja 19 D) piti lyödä vihollisen 168. Divisioona, jota komensi eversti A.Bondarev. Suomalaisten tiedustelu oli selvittänyt, että vihollisen asemat oli linnoitettu vahvasti. Kenraalimajuri Hägglund päätti asettaa armijakuntansa painopisteen vasemmalle siivelle. Kenraalimajuri Hägglund käski heinäkuun 1. päivänä, että eversti Antero Svenssonin komentaman 7. Divisioonan oli hyökättävä Tohmajärven- Pälkjärven-Pirttipohjan suunnassa. Ensimmäiseksi tavoitteeksi määrättiin Naatselän-Ottakalan tasa ja seuraavaksi tavoitteeksi Alalammen pysäkin-Vahvajärven tasa. Eversti Hannu Hannukselan komentaman 19. Divisioonan piti hyökätä päävoimin Kiteen-Matkaselän-Repomäen suunnassa ja vallata Matkaselän asema. Seuraavan tavoitteena oli Ruskealan-Ännikänniemen tasa. 7. Divisioonan hyökkäystä tuki kuusi patteristoa ja 19. Divisioonaa neljä patteristoa ja järeä patteri.

VII Armeijakunnan hyökkäsy alkoin heinäkuun 10. päivänä. VII Aremijakunnan painopistesuunnassa 7. Divisioona aloitti hyökäyksensä kello 17 ilman tykstön tulivalmistelua, koska pyrittiin yllättämään vihollinen. Vihollinen teki valtakunnan rajan takana lujaa vastarintaa, mutta suomalaiset saavuttivat vihollisjoukkojen estelinjan. Tässä vaiheessa oma tykistömme ryhtyi tukemaan hyökkäystä. Suomalaiset etenivät ja saavuttivat Värtislän-Matkaselän rautatien.

Suomalaiset saavuttivat Taipaleen kaksipuolisesti saarrostaen niin, että everstiluutnantti Erkki Ruotsalon komentama Jalkaväkirykmentti 30 oli vasemmalla siivellä ja eversti Aarne Sainion Jallkaväkirykmentti 51 oikealla. Pälkjärven pysäkin ja Taipaleen väliin saarretut vihollisjoukot taistelivat sitkeästi ja murtautuivat 11.7. iltapäivällä motista Iljalan suuntaan.

Etulinjassa hyökänneiden rykmenttien etenemimen pysähtyi Iljalan kylän edustalle, Tässä vaiheessa 7. Divisioona reservinä ollut eversti Alous Kuistion komentama Jalkaväkirykmentti 9 sai käskyn siirtyä Taipaleen-Iljalan tietä Kirkkolahden suuntaan ja vallata Kontion -Leppälahden kannas.

Eversti Kuistio käski rykmenttinsä II Pataljoonan, jota komensti majuri Matti Aarnio, vallata Kontion- Lappälahden tienristeys ja Iljalan kylä. Aarnion pataljoona sitoi vihollisjoukot tien suunnassa ja kiersi niiden asemat maastoitse ja valtasi tienristeyksen kiivaiden taisteluiden jälkeen. Kun tienristeys oli vallattu, Aarnio suuntasi pataljoonansa pääosat Iljalan kylään ja valtasi sen 11.7. iltapäivällä.

Myös jalkaväkirykmentti 30 osallistui Iljalankylän pohjoisosan valtaukseen, kun Aarnion pataljoona ajoi samaan aikaan takaa vihollisjoukkoja Pälkjärven tienhaarasta Matkaselan suuntaan ja eteni Pälkjärven kaakoispäähän laksevalle purolle. Tohmajärven suunnasta saapuneet majuri Paavo Hirvelän komentama Jalkaväkirykmentti 51:n I Pataljoona ja majuri Benjamin Jauhiaisen III Pataljoona työnsivät vihollisen Pälkjärven Hiekanlahden-Hautavaaran tasalle.

Divisioonan painopistesuunnan oikealla sivustalla majuri Erik Enbergin komentama Jalkaväkirykmentti 9:n III Pataljoona oli saanut käskyn hyökätä Pälksaaren suuntaan. Se mursi vihollisen puolustuksen Kotajärven ja Pälkjärven Karikanlahden välisellä kannaksella ja eteni rautatien suunnassa Ruokojärven pohjoispäähän heinäkuun 12. päivänä. Miehitys ulotettiin Ruokojärven pohoispäässä olevalle rautatiesillalle.

VII Armeijakunnan painopistesuunnan hyökkäyksen ensimmäinen vaihe oli saatu menestykselliseen päätökseen. Neuvostoliiton joukkojen rajan läheisyyteen rakennettu puolustuslinja oli murrettu. Eversti Svenssonin komentama 7. Divisioona oli läpäissyt Pälkjärven ja Jänsijärven välisen maastoltaan vaikean vesistökapeikon, mikä loi edellytykset hyökkäyksen jatkamiselle Jänisjärven-Laatokan väliselle kannakselle ja Sortavalan suuntaan.

VII Armeijakunnan komentaja käski heinäkuun 12. päivänä eversti Svenssonin vallata Hämekosken sillat. Näin piti katkaista lopullisesti Laatokan lounais- ja kaakkospuolitse toimivien vihollisjoukkojen maayhteydet.

VII Armeijakunnan oikealla siivellä toimiva eversti Hannu Hannuksellan komentama 19. Divisioona oli saanut käskyn hyökätä painopiste Kiteen-Matkaselän suunnassa ja vallata tärkeä Matkaselän risteysasema.

Eversti Hannuksela käski divisoonalleen kapean ja pitkän hyökkäsyryhmistyksen, koska päähyökkäsysuunnan maasto oli kapea, luoteesta kaakkoon johtava kannas. Sitä rajoittivat molemmin puolin laajat suot. Everstiluutnantti Eero Juvan komentama Jalkaväkirykmentti 58 oli hyökkäysryhmityksen kärjessä. Divisioonan tykistökomentaja everstiluutnantti Sture Ehnrooth määräsi painopistesuunnan joukkojen tueksi viisi patteristoa.

Everstiluutnantti Juva ryhmitti rykmenttinsä kolmeen peräkkäiseen portaaseen. Edessä oli majuri Veikko Vallaksen komentama I Pataljoona, toisena kapteeni Reino Louhijan III Pataljoona ja kolmannessa portaassa majuri Erkki Taran II Pataljoona.

Jalkaväkirykmentti 58:n hyökkäys alkoi 10. heinäkuuta tunnin mittaisen tulivalmistelun jälkeen kello 20. Edettyään noin kilometrin edessä oli metsään hakattu murros, joa oli miinoitettu. Pioneerit raivasivat murrokseen aukon. I Pataljoonan eteneminen jatkui hitaasti ja ankarasti taistellen. Pataljoona kärsi koko yän jatkuneissa taistelussa raskaita tappioita. Se eteni kuitenkin ja saavutti Luukkolan taloryhmän 11.7. aamuyöllä.

Everstiluutnantti Juva oli lähettänyt III Pataljoonansa I Pataljoonan oikealle puolelle jatkamaan etenemistä. Myös II Pataljoona siirtyi eteenpäin. III Pataljoona eteni vajaan kilometrin Pantsun aukean pohjoisreunaan, jonne senkin hyökkäys pysähtyi vihollisen kiivaaseen tykistötuleen. Jalkaväkirykmentti 58:n I ja III Pataljoona kaivautuivat asemiin saavuttamalleen tasalle.

Ankarat taistelut jatkuivat heinäkuun 12. päivänä. Ne osoittivat, että 19. Divisioona tarvitsi lisää tykistöä. Sille alistettin II Armeijakunnan alueelta siirretyt Raskas Patteristo 14 ja 3. Erillinen Järeä Patteri. Raskas Patteristo 14:ää komensi 15.7. alkaen majuri Lauri Harvila.

Eversti Hannuksela käski heinäkuun 12. päivänä everstiluutnantti Juvan jatkaa hyökkäystä Matkaselän lounaispuolitse tavoitteeseen. Heinäkuun 12 päivän iltana Jalkaväkirykmentti 58 murtautui vihollisrintaman läpi kapealla alueella Salolammen ja Hiirelänselän pohjoisosassa. Jalkaväkirykmentti 58:n päävoimat, II ja III Pataljoona, aloittivat etenemisen Pantsun maastosta kello 14 Matikaisen taloryhmää kohti. Murtokohdan ”porttia” varmisti aluksi JR 58:lle alistettu JR 16:n II Pataljoonan komppania. Sen jälkeen piti koko JR 16:n II Pataljoonan ottaa vastuulleen ”portin” varmistus, JR 16:n komentaja eversti Laurila sai kuitenkin 12.-13.7 välisenä yönä käskyn soluttaa JR 16:n II Pataljoona Jalkaväkirykmentti 58:n perään. ”Portin” varmistus jäi useaksi tunniksi hoitamatta.

Vihollisjoukot käyttivät hyväkseen syntynyttä tilannetta ja ryhtyivät sulkemaan aukkoa. Vihollisjoukot hallitsivat korkeilla mäillä sijaisevista tukkohdistaan aukkoa, ja tulivoimaiset partiot valtasivat Pantsun ja Leinosen maastot. Näin vihollisjoukot katkaisivat Jalkaväkirykmentti 58:n huoltoyhteydet. Everstiluutantti Laurila irrotti osia rykmenttinsä I Pataljoonasta ja yritti avata murtokohdan ”portin”, mutta yritys ei onnistunut. Heinäkuun 14. j 15. päivien välisenä yönä Jalkaväkirykmentti 16:n I Pataljoona aloitti hyökkäyksen Pantsun ja Leinosen alueellee leventääkseen murtokohdan porttia. Vahvennettu pataljoona valtasi Pantsun ja Leinosen, sekä Salolammen etelpuoliset vihollisasemat. Näin oli 19. Divisioonan pääosien huoltoyhteyksiä ja ja hyökkäyksen jatkamista vaarantanut uhka poistettu.

Lähdeaineisto Matti Koskimaa Suomen kohtalon ratkaisut ISBN 978-952-291-011-0

Kiteen läpimurtotaistelu

Kevyt Osasto 18 on ylittänyt rajan 6.7. illalla 19. Divisioonan oikealla siivellä.

Suomen puolustusvoimissa oli kesällä 1941 kolme pelkistä reserviläisistä muodostettua divisioonaa. Merkillisen sattuman johdosta nämä hyökkäyskyvyltään heikoimpina pidetyt yhtymät joutuivat kaikkein kovimpiin paikkoihin painopisteessa ja !%. Divisioona II Armeijakunnan painopisteessä. Eteläpohjalainen 10. Divisioona kuului puolestaan kenraalimajuri Häglundin VII Armeijakuntaan. Sitä ei ollut sijoitettu oman armeijakuntansa painopisteesen, mutta siitä huolimatta senkin tehtävä oli keskimääräistä vaikeampi. Suomalaisilla oli näet kesällä 1941 hyökkäykseen lähdettäessä yleensä selvä paikallinen ylivoima, 19. Divisioonan kohdalla asia ei ollut näin. Puolustajan 168. Divisioonalla oli näet ainakin alkuvaiheessa asettaa noin kuusi pataljoonaa hyökkääjän seitsemää pataljoonaa vastaan. Hyökkääjää tulitti neljä vihollispatteristoa, eikä hyökkääjällä itsellään ollut kenttätykistöä kuin yksi patteri enemmän.

Joskus käytettyn kaavan mukaan hyökkääjältä vaaditaan menestyksen saavutamiseksi vähintään kolminkertainen ylivoima. Keskittämällä joukkojaan 19. Divisioonalla oli luonnollisesti mahdollisuus luodan taarvittava ylivoima, mutta kokonaisuutena katsoen voimasuhteet eivät luvanneet tälle reserviläisryhmälle nopeaa voittoa. Divisioonalla olikin edessään melkoinen vaikeuksien tie, ennen kuin vastustajan vahva puolustusasema oli murrettu.

10. Divisioonan hyökkäysalue sijoittui Moskovan rauhanteossa jäljelle jääneen Kiteen kunnan kaakkoisosaan. Vasempana rajana divisioonalla oli rajalta kaakkoon Matkaselkään ja edelleen kohti Jänisjärveä johtanut tie siten, että tie oli divisioonan vastuualueella. Oikeana rajana oli runsaan 25 kilometrin päässä lounaassa oleva Pyhäjärvi. Alusta pitäen oli kuitenkin selvää, että divisioona hyökkäisi lähinnä vastuualueensa vasemmanpuoleisessa osassa. Armeijakunta oli määrännyt tehtäväksi rajsta kymmenisen kilometrin päässä olevan Matkaselän tärkeän risteysalueen valtauksen. Varmuuden vuoksi armeijakunta oli käskenyt samalla divisioonan painopisteenkin tähän suuntaan.

Heinäkuun 5. päivään mennessä alueelleen saapunutta 19 Divisoonaa onnistikn, sillä se havaitsi tiedustelullaan vihollisen ryhmityksessä heikon kohdan juuri siinä samassa suunnassa, jonne painopiste oli käsketty. Niin ainakin luultiin. Läpimurtokohdaksi valittiin metsäkannas, joka oli 2-3 kilometriä rajan taakse jääneiden Ninisyrjän kyläaukeiden ja niistä lounaaseen olevan Turkkilammen välissä. Kannaksella oli leveyttä puolentoista kilometriä. Divisioonan komentaja, eversti Hannukselalla oli takroitus hyökätä mahdollisimman oikeaoppisesti muodostamalla selvä painopiste, Ensimmäisenä hyökkäsi everstiluutnantti Juvan komentama Jalkaväkirykmentti 58 syvässä ryhmityksessä pataljoonat peräkkäin. Perässä seurasi eversti Laurilan Jalkaävkirykmentti 16. Siinä oli noin yksi pataljoona suojaamassa hyökkäystä lounaampana Reomäen suunnassa. Äärimmäisenä lounaassa vastasi toiminta-alueen jäljelle jääneistä runsaasta kymmenestä rintamakilometristä majuri Bäckmanin Kevyt Osasto 18. Vasemamlla varsinaisen Matkaselän tien suunnassa oli aluksi vain yksi komppania, kunnes divisioonalle hyökkäyksen alettua alistettiin vielä yksi pataljoona, joka suunnattiin sitten sinne.

Vaikka 19.Divisoonan hyökkäysvalmsitelut sujuivatkin tavanomaisesti, kaikki ei ollut yhtymässä paikallaan, Etelä-Pohjanmaalla arvostusta nauttinut paikallisen suojeluskuntapiirin pitkäaikainen päällikkö, JR 16:n komentaja eversti Laurila ei ollut selvästikään esimiehensä suosikki. Sen sijaan JR 58:n komentaja, everstiluutnantti Juva nautti eversti Hannukselan luottamusta. Monimutkaiseksi tilanteen teki se, että nimenomaan suojeluskuntaväki, siis divisioonan aktiivisin mies, oli sympatioineen Laurilan takana. Pohjanmaalla vain lyhyen aikaa toimineet Hanuksela ja Juva eivät olleet ennättäneet eivätkä ehkä oikein ymmärtäneetkään solmia läheisiä suhteita alueen herkkätuntoiseen väestöön. Rikkana rokassa oli divisoonan epäpsykologinen esikuntapäällikkö, majuri Lilius, jonka henkilökohtainen urheus ei riittänyt tasoittamaan särmikkään esiintymisen jättämiä vakoja. Eikä tässäkään vielä kaikki, Kevyt Osasto 18:n komentaja, majuri Bäckman, joka luettiin ”Liliuksen porukkaan” ja sai jo ennen hyökkäystä miesten tappajan maineen.

Sotilasjoukko ei ole mikään kone, vaikka sitä joskus verrataan sellaiseen. Kun 19. Divisioonassa levisi hurjia huhuja, että yhtymän johdolla on tarkoitus laskea veri kuiviin pohjalaisista, ei tällainen voinut olla viakuttamatta taisteluhenkeen. Sitäkin merkillisempänä on pidettävä, ettei vastustusmieli mennyt adressien kokoamisia pitemmälle. Päinvastoin, Alkuvaikeuksistaan selvittyään divisioona pääsi ajan mittaan eroon henkisistäkin ongelmistaan.

Divisioonan hyökkäys alkoi tunnin tulivamistelun jälkeen heinäkuun 10. päivänä kello 20.00. Koska etukäteen olli elätelty luuloa, että venäläiset olisivat irtautumassa, jouduttiin kokemaan ankara pettymys. Seuraavan vuorokauden, heinäkuun 11. päivän kallistuessa loppuun, kärjessä edennyt Juvan JR 58 oli päässyt valakunnanrajaltaa vain noin puolentoistakilometrin päähän. Ankara vastarinta osoitti, että jos vihollisryhmityksessä kenties olikin tässä kohden heikoimmin miehitetty kohta, vastustaja ystyi ainakin tehokkaasti sulkemaan sen, Venäläiset eivät liioin rajoittuneet pelkkään puolustukseen, 11-12.7. välisenä yönä he tekivät murtoaukon itäistä kylkeä vastaan hyökkäyksen, minkä seurauksena suomalaisten joukossa esiintyi pakokauhuakin.

Heinäkuun 12. päivän iltana 19. Divisioonan hyökkäystä kuitenkin jatkettiin. Yhtymän heikkoa tykistöä oli vahvennettu nyt yhdellä patteristolla sekä järeällä patterilla. Juvan JR 58:n tehtävä oli yksiselitteinen. Rykmentin oli kokonaisuudessaan tunkeuduttava vastustajan puolustuksesta sittenkin löytyneestä kapeasta aukosta läpi ja jatkettava hyökkäystä kaakkoon. Taempana ollut Laurilan JR 16 sai sitä vastoin tehtävän, joka tuskin oli toteutetavissa. Koska oli selvää, että löydettyä aukkoa, oli laajennettava, Laurilan oli määrä työntää aukon itäinen reuna muutaman kilometrin päässä olleen Niinisyrjän kylän toiselle puolelle. Sen jälkeen rykmentin olisi oltava valmis jatkamaan edelleen itään kohti Jaakkimaa. Toisaalta rykmentin oli suojattava eli varmistettava, kuten tuohon aikaan sanottiin, murtoaukko myös länteen.

Laurilan tehtävää vastaan ei olisi ollut mitään huomauttamista,jos komentajalla olisi ollut rykmentti käytettävissään. Näin ei kuitenkaan ollut. Divisioona otti taistelusta irti olleen III Pataljoonan omaksi reservikseen ja käski II Pataljoonan, jolla Laurila oli aikonut suojata murotaukon, marssia aukosta jo läpi päässeen JR 58:n perään. Viimemainittu pataljoona pysytettiin tosin Laurilan johdossa, mutta divisioonan esikunta halusi kuitenkin ykistyiskohtaisesti määrätä sen käytän. Näin ollen Laurilalla oli enää omassa vallassaan vain hänen I Pataljoonansa. Käytännössä tämäkin oli teoriaa, sillä todellisuudessa divisioonan sivustaa siihen saakka suojannut 1/ JR 16 oli vielä kiinni taisteluissa Repomäessö eikä ollut siten toistaisekis käytettävissä.

Aluksi kaikki meni hyvin. JR 58 soluttautui kokonaisuudessaan vihollisen todennäköisesti huomaamatta 13.7 aamuyöhön mennessä läpi kapeasta aukosta Niinisyrjän länsipuolella. Rykmentin kärki saavutti jo edellisenä iltana Matikaisen kylän pari kilometriä murtokohdasta kaakkoon. Perässä seurasi II/JR 16 divisioonan erityisesti käskemänä. Tämän jälkeen tapahtui kuitenkin ennalta aavistamatonta, Venäläisille oli selvinnyt, että suomalaisia oli tunkeutunut heidän asemiensa sisään, ja he ryhtyivät 13.7. aamulla vastatoimenpiteisiin. Murtoaukon molemmillla puolilla olleet tulivoimaiset tukikohdar avasivat kivaan tulen aukkoon, ja se suljettiin vastahyökkäyksellä. Seurauksena oli viime sotien historiassa suomalaisten puolella harvinainen ilmiö. Aukosta jo neljän pataljoonan yhteydet katkesivat, ne olivat toisen sanoen motissa.

Laurila ol tällä välin saanut I Pataljoonansa pääosat irti Repomäen suunnasta, joten ensimmäiset yritykset murtoaukon uudelleenaavamiskeis voittin aloittaa jo kello 8.00 alken 13.7. Divisioonan esikunta ennätti antaa oman käskynsä Laurilalle kello 10.00. Kello 11.10 käsky uudistettiin ja parikymmentä minuuttia myöhemmin III/JR 16 alistettiin takaisin rykmentille. Nyt Laurilalla oli johdossaan kaikki kolme pataljoonaansa, mutta vain yhtä niistä hän saattoi käyttää vapaasti. II Pataljoonahan oli yhdessä JR 58:n kanssa motissa, jonka vuoksi se alistettinkin illala everstiluutnantti Juvalle. III Pataljoonalle puolestaan divisionna itse määritti tehtävän: Sen oli hyökättävä Niinisyrjään luoteesta. Myös motissa ollut Juva sai käskyn hyökätä Niinisyrjään omasta asemastaan, sis luoteesta ja etelästä. Toiminnan keskittäminen Niinisyrjää vastaan johtui siitä, että hyökkäyksen jatkumiselle välttämätön huoltotie kulkis sitä kautta. 14.7. aamuyöhön mennessä kylä olikin suomalaisten hallussa, mutta yksin jätettynä 1(JR 16:lta kului vielä vuorokausi, ennenkuin alkuperäinen murtoaukko Niinisyrjän länsipuolella oli puhdistettu vastustajista. 19. Divisioonalta meni toisin sanoen viidettä vuorokautta murtokohdan saavuttamiseen.

Perussyyt tuloksien vähäisyyteen olivat tykistön riittämätön määrä sekä se, että isku osui päinvastaisista yrityksistä huolimatta vihollisen painopisteen tuntumaan. Seuraukset olivat 19.Divisioonaasa ikävtä. 1221 miehen kokonaistappiot olivat näin lyhyessä ajassa sangen raskaat ja ruokkivat jo etenkin JR 16:ssa eläneitä huhuja. Divisioonan johto sälytti vastuun takaiskuista eversti Laurilan harteille, joka puolestaan oli yhä katkeroituneempi tästä suhtautumisesta, jota hän ei voinut olla pitämättä epäoikeudenmukaisena.

Lähdeaineisto Suomi sodassa talvi- ja jatkosodan tärkeät päivät ISBN 951-9078-94-0

Armeijakunnan eteneminen Tuloksen-Vieljärven tasalle

Heinäkuun 17. päivänä Karjalan Armeijan komentaja käski VI Armeijakunnan uudeksi tavoitteeksi Salmin-Tuelmanjärven tasan ja alisti reservinsä, Loimolaan saapussa olleen 1. Divisioonan VI Armeijakunnan komentajalle.

Kenraalimajuri Talvela päätti suunnatata eversti Laguksen komentaman vahvennetun 5. Divisioonan kaakkoon Laatokan rantien kaistalle, jonne muodostettiin hyökkäyksen painopiste. Talvela suuntasi eversti Paavo Pauhun komentajan I. Divisioonan Käsnäselän kautta Tulomajärven-Prääsän tielle. Koska 1. Divisioona ei ollut vielä valmis hyökkäämään Käsnäselkään, päätti Talvela hyökätä Laguksen voimien osilla Käsnäselän suuntaa ja sieltä edelleen kohti Suurmäkeä ja Vitelettä.

Painopistesuunnassa Laatokan rantatiellä hyökkääviä joukkoja tuki kaksi Kenttätykistörykmentti 3:n patteristoa, Raskas Patteristo 2 ja Raskas Patteristo 24. Käsnäsleän-Viteleen suunnassa hyökkäävää, everstiluutnantti Arvo Järvisen komentamaa taisteluosastoa (JP2, II/JR44, Kev.Os, 4 ja Kev.Psto II) tuki patteristo ja patteri. VI Armeijakunnalla oli käytettävissään tässä vaiheessa yhteensä viisitoista patteristoa, joista kymmenen tuki hyökkäystä, neljä puolustusta ja yksi oli reservinä.

1.Jääkäriprikaatin hyökkäys jatkui iltapäivällä 17. heinäkuuta Pitkärannasta Laatokan rantatien suunnassa. Kärjessä hyökkäsi kapteeni Erkki Komosen komentama vnvennettu Jääkäripataljoona 3, jota seurasi sitä tukeva Raskas Patteristo 2. Muut jääkärijoukot etenivät JP 3:n perässä. Niitä seurasivat everstiluutnantti Yrjö Tuompon komentama vajaa Jalkaväkrykmentti 22 sekä KTR 3:n II Patteristo ja vajaa Raskas Patteristo 24.

1. Jääkäriprikaatin kärkijoukot kohtasivat Uudenkylän aukeilla 18.7. aamuyöllä pataljoonan vahvuisen vihollisen. Kapteeni Komonen suuntasi jääkäripataljoonansa saarrostavaan hyökkäykseen tien itäpuolitse. Kylä vallattiin RaskPsto 2:n tukema tunti taistelun jälkeen. Hyökkäys eteni ripeästi takaa-ajona kohti Salmin kirkonkylää. JP 4 kohtasi vihollisen Salmin kirkonkylän läsnipuolella ja löi sen Tulemajoen taakse, jossa vihollisella oli lujat asemat ja se oli saanut vahvennuksia rykmentin verran.

Vihollisen vastarinta Salmissa Tulemajoki-linjalla oli niin vahva, että eversti Lagus päätti vallata Salmin vahvennetun 5. Divisioonan keskitetllä, tykistön tukemalla hyökkäyksellä heinäkuun 19. päivänä.1. Jääkäriprikaatin pääosien piti ylittää Tulemajoki noin neljä kilometriä kirkonkylän pohjoispuolella sähkölaitoksen kohdalla ja edetä sieltä Salmin kirkolta Räimälään johtavalle maantielle. Vahvennetun Jalkaväkirykmentti 44:n tuli ylittää Tulemajoki myös sähkölaitoksen padon kohdalla ja hyökätä lounaaseen Salmin-Räimälän tielle ja edelleen Tulemajoella puolustautuvan vihollisen selkään. Laguksen reservinä oli vajaa Jalkaväkirykmentti 22 Salmin Kirkkojoen länsipuolella. Hyökkäyksen tueksi muodostettiin majuri Holger von Konovin komentama tykistöryhmä, johon kuuluivat KTR 3:n I ja III Patteristo, Rask.Psto 2 (ilman 3. patteria) ja Rask Psto 24 (-1Prti), Jääkäriprikaatin Kev. Psto 11 tuki prikaatia.

Hyökkäys Salmia vastaan alkoi 19. heinäkuuta Tykistöryhmä von Konovin neljän pattteriston tukemana. Eteneminen sujui hitaasti vaikeassa maastossa. Vihollinen teki ankaraa vastarintaa ja lujia vastaiskuja, Oman tyksitön tulituki ei ollut riittävän kesitettyä eikä tehokasta. Hyökkäyksen tavoitteita ei täysin saavutettu, vaikka JP 3 eteni Räimälän tuntumaan ja joutui siellä kiivaisiin taisteluihin.

Eversti Lagus käski 19. päivän iltana, että everstiluutnantti Merikallion piti ottaa johtoonsa kaikk Tulemjoen itäpuolella olevat joukot ja vallata Salmin kirkonkylä 20. heinäkuuta kello 04 aloitettavalla hyökkäyksellä. Tulivalmistelu alkoi 20.7. aamuyöllä määräaikana. Se kesti tunnin, Tulenkäytön valmistelut olivat olleet riittämättömät muun muassa heikkojen 1:100 000 karttojen vuoksi. Tulenjohdon järjestelyt olivat vielä osittain kesken hyökkäyksen alkaessa. Jalkaväen ja tykistön yhteistoiminnassa oli vielä puutteita. Osa tulivalmistelusta osui omiin joukkoihin aiheuttaen tappioita ja taisteluhengen laskua.

Hyökkäys eteni aluksi, mutta tyrehtyi vihollisen kiivaaseen vastarintaan. Salmin kirkonkylä oli saarrettu, mutta vihollinen puolustautu siellä sitkeästi. Eversti Lagus käski pysäyttää hyökkäyksen. Hän määräsi,että uuden hyökkäyksen Salmin valtaamiseksi piti alkaa 20.7 kello 24. Hyökkäystä piti tukea koko tykistön tunnin pituisella tulivalmistelulla.

Tykistöryhmä von Konowin tulivalmistelu alkoi täsmälleen käskettynä aikana ja osui hyvin. Tykistöryhmä ampu tulivalmistelussa noin 2 800 laukausta. Tulivalmistelun aikana vihollinen yritti rajusti murtautua motista itään. Se torjuttiin. Laguksen joukkot valtasivat Salmin kirkonkylän aamuyöstä 21.7. ja saivat huomattavan sotasaaliin, muun muassa kuusi erinomaista kenttätykkiä.

Karjalan Armeijan komentaja antoi 21. heinäkuuta VI Armeijakunnalle luvan edetä Viteleen-Vieljärven linjalle. Räimälä vallattiin heinäkuun 21. päivänä ja hyökkäystä jatkettin kohti Rajakontua, jonka vihollinen oli linnoittanut vahvasti.

Taistelu Rajakonnussa alkoi aamulla 22. heinäkuuta Tykstöryhmä, johon kuuluivat KTR 4:n 1 Patteristo, yhtä patteria vajaa Rask.Psto 2 ja niin ikään yhtä patteria vajaa Rask. Psto 24 ampui kello 15.00-15.24 tulivalmistelun. Sen jälkeen, vsta kello 15.40, Jalkaväkirykmentti 22:n III Pataljoona aloitti hyökkäyksensä. Väsynyt jalkaväki myöhästyi hyökkäyksen aloittamisessa varttitunnin. Hyökkäys tyrehtyi Rajakonnun kylän pohjoislaitaan. Heinäkuun 23. päivänä Jalkaväkirykmentti 22:n II Pataljona yritti kolmen patteriston tukemana vallata kylän. Yritys ei onnistunut.

Heinäkuun 23. päivän kuluessa valmisteltiin keskitetty hyökkäys lisätyin voimin Rajakonnun valtaamiseksi. Vihollisen bunkkerit tuhottiin kahden kevyen ja yhden raskaan kenttätykn suora-ammunnalla. Illalla 23.7. tykistö ampui neljäll patteristolla tunnin tulivalmistelun, jonka jälkeen Jalkaväkirykmentti 22 ja Jääkäripataljoona 3 valtasivat Rajakonnun. Kenttätyksitö ampui Rajakonnun taistelussa yhteensä noin 4000 kranaattia.

Vahvennetun 5. Divisioonan komentaja, eversti Lagus antoi käskyt Viteleen valtaamisesta jo heinäkuun 22. päivänä. Käskyn mukaan 1. Jääkäriprikaatina pääosine piti edetä Rajakonnun valtaamisen jälkeen Laatokan rantatien suunnassa Viteleeseen. JR 22:n vahvennetun 1 Pataljoonan tuli kiertää samaan tavoitteeseen Kaukoijärven kautta. Everstiluutnantti Arvo Järvisen komentaman taisteluosaton, johon kuuluivat JP 2, II/Jr 44, Kev.Os 4, Kev.Psto II ja Rask.Psto 24:n 1. Patteri, piti hyökätä pohjoisesta Suurmäen suunnasta Viteleeseen.

Taisteluosast Järvinen aloitti etenemisen Suurmäestä kohti Vitelettä varhain 23. päivän aamuna. Se valtasi Viteleen kylän seuraavan aamuna. JR 22:n vahvennettu I Pataljoona lähestyi Vitelettä Kaukojärven suunnasta. Everstiluutnantti Merikallion johtamat 1. Jääkäriprikaatin pääosat ja Rask. Psto 2 sekä Rask.Psto 24 saapuivatt Rajakonnusta Laatokan rantatietä Viteleeseen. Venäläiset vetäyytivät Viteleestä kaakkoon Tuulosjoelle. 1. Jääkäriprikaatti yritti katkaista vihollisen vetäytymistien onnistumatta.

Ylipäällikö pysäytti Karjalan Armeijan etenemisen Viteleen-Vieljärven tasalle heinäkuun 24. päivän, koska armeijan vasen siipi oli jäänyt kauaksi VI Armeijakunnan saavuttaman tasan taakse Kollaan-Tolvajärven tasalle. Vihollinen saattoi uhata IV Armeijakunnan oikeaa siipeä vastahyökkäyksillä pohjoisesta erityisesti Suojärven alueelta. Karjalan Armeijan piti saavuttaa Sotkajärven-Säämäjärven-Suojärven tasa, ennen kuin VI Armeijakunta voisi jatkaa hyökkäystä Syvärille. Kun hyökkys pysäytettiin Viteleen-Vieljärven tasalle, annettiin eversti Lagukselle lupa edetä keveillä joukoilla Tuuloksen-Säntämän tasalle. 1. Jääkäriprikaatin joukot saavuttivat Tuulosjoen ja Säntämän sekä ryhmittyivät puolustukseen minitulle linjalle heinäkuun 25. päivänä. VI Armeijakunnan tyksitö ryhmitettiin uudelleen. Everstiluutnantti von Konowin komentama tyksitöryhmä, johon kuuluivat Kev. Psto II, III/KTR3, Rask.Psto 2 ja Rask.Psto 3, tuk Osasto Lagusta. Tykistöryhmä von Konowin tuliasemat olivat Tuuloksen luoteispuolellea. Everstiluutnantti Somerton komentama tyksitäryhmä, johon kuuluivat 1/KTR3, II/KTR4 ja Rask.Psto 24, tuki 5. Divisioonan tuliasemistaan Viteleestä. Raskas Patteristo 3 oli Salmissa rannikkopuolustuksessa Lankalansaaren ja Mantsinsaaren suunnilla. 1. Divisioonan tykistä I/KTR5, III/KTR5 ja Rask.Psto olivat Vieljärven suunnalla.

Kun Karjalan Armeijalle alistettiin Hangosta siirretty 17. Divisioona ja ylipäällikön resrvinä ollut sakalainen 163. Divisioona, oli Karjalan Armeijalla ja sen alaisilla yhtymisllä tukenaan yhteensä 34 suomalaista ja neljä saksalaista patteristoa.

Lähdeaineisto Matti Koskimaa Suomen kohtalon ratkaisut ISBN 978-291-011-0

Taistelu Loimolasta

Joukot lähdössä syöksyveneillä Vuonnisen yli

Suomen VI AK:n joukot olivat saaneet ohjeistuksen edetä päävoimillaan kohti Loimolaa ja sieltä kaakkoon kohti Laatokan rantaa. Osa joukoista tulsii suunnata kohti Suojärveä ja Porajärveä. 13.7. suomalaiset aloittivat etenemisen Muuannosta kohto Loimilaa. Etummaisena joukkona oli JP 4., sen jäljessä marssi KevOs. 4. Suomalaiset tiesivät, että vastassa olisi vahvoja vihollisvoimia, sillä alueet oli tiedusteltu lentokoneista etukäteen.

14.7. suomalaiset etenivät Loimolan tuntumassa olevalle Vilokin kyläaukealle. JP 4. hyökkäsi etunenässä ilman tykistön tulivalmistelua. Vihollinen odotti osin varustelluissa asemissa, mutta tuli voitetuksi. Neuvostoliitto menetti taistelussa useita satoja sotilaita. Heti tämän jälkeen hyökkäystä jatkettiin Loimolan kylään. Nyt etummaisena hyökkäsi Kev. Os. 5 Kylän länsipuolella venäläiset taistelivat ankarasti vastaan. Tilanteen laukaisi lopulta Panssarijääkäripataljoona, joka komentajansa majuri I. Lehtisen johdolla ajoi autoillaan kylän keskelle. Neuvostojoukot lähtivät karkuun. Loimolan asemalla panssarijääkärit kamppailivat panssarijunaa vastaan. Se lähti vetäytymään kohti Suojärveä,mutta räjäytyspartio ehti sen taakse ja katkasi radan.

Loimolna taistelun aikana JP 2 oli edennyt kylästä etelään pyrkien katkaisemaan Loimolaan johtavan tien. Se kohtasi tiellä Loimolaa kohti menossa olleen autokolonnan. Seuranneessa kiivaassa taistelussa vihollinen nujerrettiin. Tantereelle jäi noin 300 kuollutta venäläistä, suomalaisia kaatui 37. Saaliiksi saatiin venäläisen kranaatinheitinpataljoonan kaikki 48 raskasta heitintä autoineen ja ammuksineen. Loimollan menestyksen myötä Neuvostoliiton 71. D menetti viimeisen rautatieyhteytensä selustaan. Loimolasta suomalaiset jatkoivat kohti Koirinojaa tavoitteenaan katkaista venäläisten vetäytymistie.

Nopeasti edeten suomalaiset lähestyivät Koirinojaa Laatokan rannalla. Vahvennettu JP 4 saavutti sen aamulla 16.7. ja valtasi kylän. Vielä saman päivän kuluessa JP 4 valtasi Pitkärannan. Suomalaiset olivat saavuttaneet Laatokan alle viikon kuluttua hyökkäyksen alkamisesta. Laatokan saavuttaminen tarkoitti myös sitä, että Neuvostoliiton 7 Armeijan (7.A) joukot oli jaettu kahtia. Laatokan pohjoispään alueelle saarroksiin olivat jääneet 168. D, 71 D:n osia ja muita pienempia joukko-osastoja.

Hyökkäyksen seuraavat tavoitteet matkalla kohti Syväriä olivat Salmi-Tulemajärvi-linja, joka sijaitsi Koirinojalta itään, Suojärvi, joka sijaitsi Loimolan itäpuolella sekä suomalaisten länsipuolelle jääneiden Neuvostoliiton joukkojen saarron varmistaminen. Eversti ruben Laguksen johtama 5. D:n päävooimat suunnattiin Laatokan rantaa pitkin kaakkoon, kohti Salmia, joka saavutettiin 18.7. Siellä vastassa oli kuitenkin uusia vihollisosastoja, jotka tekivät sitkeää vastarintaa. Suomalaiset alkoivat saartaa kylää, ja taistelut kestivät aina aamuyölle 21.7. asti. Sitä ennen neuvostoliittolaiset yrittivät suomalaisten tykkitulen aikana murtautua kylästä ulos, mutta hyökkäys torjuttiin. Suomalaiset valtasivat kylän.

Käsnäselässä, Salmista pohjoiseen, suomalaiset VI AK:n joukot ylittivät vanhan valtakunnanrajan 18.7. Sieltä Taisteluosasto Järvinen, johon kuului muun muassa JP 2, eteni Kolatselkään, joka oli ensimmäisen suurempi kylä rajan takana. Sieltä joukot jatkoivat vielä idemmäs Koivuselän tienhaaraan ja kylään. Pohjoisempana khti Suojärveä edenneet joukot pysähtyivät Kollaalle.

VII AK hyökkäsi Laatokan ja Jänisjärven väliin jäävällä kannaksella puolustanutta Neuvostoliiton 168. D:aa vastaan. VI AK:aan kuulunut 19 D puolestaan kiersi 168. D selustaan Jänisjärven toiselta puolen. Neuvostojoukoilla oli vahvat linnoitetut asemat, eikä suomalaisten eteneminen onnistunut samalla tavalla kuin Laatokan rantaa pyyhkivillä jäkärijoukkoilla, jotka etenivät polkupyörin.

Suomen 7. D eteni Jänisjärven kannaksella.S ejoutui taistelemaan jokaisesta metristä. Esimerkiksi Suolamäen, Rättimäen ja Erosen linnoitetuista maastoista taisteltiin kolme päivää. Lopulta puolustus kuitenkin antoi periksi, ja suomalaiset saivat varustukset haltuunsa. Luotisateessa edeten, saarettujen neuvostojoukkojen tehdessä tiivistä vastarintaa matka Sortavalaan oli vielä pitkä. 7 D:aan kuulunut JR 9:n varusmiehistä koottu I pataljoona eteni Jänisjärven maastoissa 15.7. Se joutui väijytykseen lähes aukeassa paikassa ja pelastautui tilaamalla tykistökeskityksen vain 150 päähän eteensä. Pataljoonan komentaja Sulo Marttinen kaatui taistelussa vatsaan saamaansa osumaan.

Kohti Uhtuaa hyökänyt Suomen III Ak:n Ryhmä F hyökkäsi Vuonnisniemeen. Armeijakunta oli aiemmin Osasto Fossi etunenässään edennyt Vuokkiniemen ohi. Nyt joukoilla oli edessään vesistön ylitys, mikä onnistui hyvin. Noin kilometrin päässä JR 32 osat törmäsivät vahvoihin vihollisasemiin. Tilanne muodostui vaikeaksi, sillä jäljessä tulevien suomalaisjoukkojen eteneminen oli pysähtynyt aiemmin, ja niin kauimmaksi ehtineiden yhteydet omiin katkesivat. Joukot joutuivat pakokauhun valtaan, mutta vetäytyminen joen yli takaisin onnistui pääpiirteissään.

Samaan aikaan suomalaiset hyökkäsivät joen yli myös etelämpänä, jossa vastuussa oli Osasto Vuokko. Miehet pääsivät vesistön toiselle puolen, mutta kohdattu vastarinta oli odotettua voimakkaampaa, ja eteneminen oli siten hidasta, Viikon lopulla neuvostojoukot alkoivat vetäytyä seuraavalle puolutuslinjalleen Pistojoelle.

Sodan neljännellä viikolla Hangon saaristossa oteltiin tykkien lisäksi myös jalkaväen voimin. Ensin venäläiset nousivat 16.7. maihin Morgonlandetin saareelle, jota miehitti vain kuusi suomalaissotilasta. He katsoivat parhaaksi antautua ylivoiman edessä. Kaksi päivää myöhemmin venäläiset hyökkäsivät Hästöhön, jonka verisissä taisteluissa kaatui 62 suomalaista, Venäläisten menetyksistä ei ole tietoa.

Lapissa suomalais-saksalaiset joukot olivat vaikeuksissa. Petsamon suunalla saksalaiset ja suomalaiset yrittivät jatkaa kohti Muurmanskia, mutta rajut yritykset pysähtyivät punaiseen seinään. Litsajoen yli 13.7. suunnattu hyökkäys oli aluksi menestyksekäs, ja joen itärannalla saavutettiin sillanpääasema, mutta hyökkäys pysähtyi tämän jälkeen venäläisten vastahyökkäyksiin. 17.7 tuli käsky siirtyä toistaiseki puolustukseen. Tilanne oli hankala, koska saksalaisjoukot eivät kykenisi viettämään talvea asemissaan. Näiden pitäisi vallata Murmansk tai vetäytyä Petsamoon talvehtimaan.

Lähdeaineisto Ilkka Enkenberg Jatkosota päivä päivältä ISBN 978-952-220-841-5

Korpiselän läpimurto

Heinäkuun 9. päivä kello 19.42 oli tärkeä hetki VI Armeijakunnan historiassa. Silloin saapui Karjalan Armeijan käsky hyöökäyksestä. Hyökkäyshetkeksi määrättiin kello 17.00 seuraavana päivänä. Uutista kuumeisesti odottanut Talvela ampaisi silmänräpäyksessa puhelimeen ja soitti upseeri Koskimiehelle: ”Ryssä hakataan nyt perusteellisesti ja sen livistäminen Tolvajärven suuntaan estetään!” Koskimiehen olisi sen vuoksi vallatava vielä smana yönä Ristikankaan tienhaara. Talvela ilmoitti tulevansa itse divisioonan esikuntaan antamaan tarkemman käskyn.

Neljännestunti myöhemmin Talvela oli Öllölän kansakoulun pimeässä opettajanhuoneessa antamassa käskyjään. Hyökkäsyhetki oli kello 24.00 eli 5 Divisioonalle jäisi aikaa kolmisen tuntia. Vastaväitteitä Talvela ei kuunnellut. Nyt tuli eversti Koskimiehelle kiire. Komentaja juoksi autoon ja lähti ajamaan kohti Jalkaväkirykmentti 23 komentajan, everstiluutnantti von Schorowen komentopaikkaa. Autolla ei päässyt kuitenkaan perille eivätkä ratsuhevosetkaan olleet odottamassa sovitussa paikassa. Loppujen lopuksi saatiin pairlta lääkintäupseerilta polkupyörät, ja matka jatkui vaivalloisesti, sillä ensimmäisessä maailmansodassa haavoittuneen Koskimiehen vioittunut tasapainoaisti ei olisi sallinut pyörällä ajoa, von Schrowen saatiin kuitenkin käsiin, ja tehtävän saatuaan hän katosi puolestaan vilauksena jakamaan omia käskyjään. Silti on pidettävä melkein ihmeenä, ettei hyökkäsy myähästynyt kuin muutaman minuutin Talvelan käskemästä ajasta.

Kiitosta ei Koskimies kuitenkaan esimiehiltään saanut. Ristikangas jäi näet toistaiseksi valtaamatta, vaikka sen ilmoitettiin ja pariinkin kertaan olevan suomalaisten hallussa. Sen sijaan hyökkäsy suuntautui divisioonan toteamasta aukosta Korpiselän kirkonkylään joka joutui 10.7. iltapäivällä suomalaisten haltuun. Tie Talvelan kaipaamaa takaa-ajoa varten ei ollut kuitenkaan viel tuolloinkaan auki, sillä Korpiselän länsipuolella venäläiset pitivät edelleen pintansa bunkkereissaan. Tämä sai Talvelan mitan täyteenn Koskimiestä kohtaan, eikä jälkimmäistä pelastanut sekään, että Ristikankaan tienhaara vallattiin 10.7. illan suussa. Seuraavan päivänä puolilta päivin Talvela vapautti Koskimiehen 5. Divisioonan komentajan tehtävästä.

Verrattaessa 5. Divisioonan toimintaa muiden divisioonien taisteluihin on vaikea välttyä vaikutelmalta, että Koskimies joutui epäoikeudenmukaisuuden uhriksi. Talvela toimi kuitenkin omalta kannaltaan oikein. Sodassa on merkityst vain sillä, mikä on tarkoituksenmukaista. Huonot henkilösuhteet aiheuttavat toimintaan pahaa kitkaa, ja Talvelan tekemän leikkauksen jälkeen ei tällaista kitkaa enää esiintynyt. Talvela määräsi näet 1. Jääkäriprikaatin komentajan, eversti Laguksen johtamaan %. Divisioonaa, ja nämä monella tapaa samalaiset miehet tulivat toimeen varsin hyvin. Eri asia oli sitten, että Talvela polki toimenpiteillään myös Mannereheimin varpaille. Talvelalla oli kenties oikeus erottaa epäpätevänä pitämänsä komentaja, mutta Marski oli tarkka siitä, että vain hän ylipäällikkönä nimiti uusia divisioonankomentajia.

Korpiselän läpimurto oli joka tapauksessa tämän jälkeen selvä. Jo varhain aamulla 11.7. työnnettiin murtoaukosta läpi osia kuorma-autoilla motorisoidusta JR 44:stä sekä pian Jääkäriprikaatin jääkäripataljoonat. Seuraavan yönä kello 01.30 Talvela otti vastaan Laaguksen ilmoituksen 20 kilometriä idenpää: ”Ilmoitan Herra Kenraalille, että Kokkarissa liehuu nyt Suomen lippu.” Laguksen seuraavatkin sanat olivat Talvelalle mieluista kuultavaa: ”Joukot ovat saaneet käskyn jatkaa Tolvajärvelle väsymyksestä huolimatta.”

Tolvajärven kylä vallattiin seuraavana aamuna, mutta Laguksen jääkäripataljoona oli suunnattu jo sitä ennen Kokkarin tienoilta etelään johtavaa huonoa Kilpivaaran metsätietä pitkin. Raskas aseistus oli pyörillä, ja miehille oli jaettu viiden vuorokauden kuiva muona, kolme tuliannosta patruunoita ja käsikranaatteja, Pyöriään usein taluttaen ja joskus kantankin jääkäri työntyivät pitkospuita ja luohikkoisia tienosuuksia pitkin kohti etelää Suonlahden suunna vihollisten selustaan. Oli näet käynyt, kuten Talvela oli aavistanutkin. Suoraan kohti Soanlahtea etenevä 11. Divisioona li kullä valannut Värtsilän, mutta edulliseen maastoon tukeutuneet venäläiset pystyivät sen jälkeen hidastamaan tehokkaasti suomalaisten etenemistä. Sitkeästi viivyttäneet venäläiset voitiin kuitenkin tämän vuoksi saarrostaa idästä.

Suomalaiset halusivat kuitenkin suuremman suupala. Vaikka hetken näyttikin siltä, että koko Jääkäriprikaati kääntyisi länteen venäläisten selustaan, muutettiin suuntaa varhain 13.7 kaakkoon kohti Loimolaa. Talvelan ajatuksena oli näet päästä mahdollisimman nopeasti Laatokan rannalle Koirinojan kohdalla, jolloin yhteydet itään olisi katkaistu ei ainoastaan Soanlahdn vaan koko Jänisjärven alueen venäläisjoukoilta. Soanlahden suuntaan hyökkäsi tämän ratkaisun jälkeen idästä ensi alkuun enää yksi pataljoona. Päämaja vahvisti ratkaisun antamalla sitä tukevan käskyn jatkotoimista.

Mitään mottia ei Jänisjärven seuduille kuitenkaan syntynyt. Talvelan voimakkaasti painostama 11.Divisioona valtasi Soanlahden 15.7., ja hyökkäys jatkui armeijakunnan komentajan valvoessa että hänen periaatteitaan noudatettiin: ”Joukot eivät nyt saa levätä, vaan on käytävä päälle viimeisetkin voimat pinnistäen.” Näin Heiskanen tekikin, ja Jänisjärvestä Laatokkaan johtava Jänisjoki saavutettin pitkin sen pituutta 17.7. aikana. Joen länsipuolelle Sortavalan suuntaan jäin venäläinen 168. Divisioona sekä eräitä vähäisempiä joukkoja, mutta vaikka Heiskasen divisioona ryhtyi vartioimaan mottia Jänisjoella, ei odotus kantanut hedelmää. Venäläiset eivät näe yrittäneetkään pelastautua hyökkäämällä itään, vaan kuljettivat pääosan joukoistaan Laatokan yli.

Idenpänä Koirinojalla oli Laatokka saavutettu jo 16.7. ja hyökkäys jatkui yhä kaakkoon. Pitkäranta oli suomalaisten hallussa seuraavana päivänä ja Salmin kirkonkylä valattiin kivaan paripäiväisen taistelun jälkeen 28.7. aamuyöllä.

Venäläisten sitkistynyt vastus Salmissa johtui siitä, että tässä suunnassa taistellut 7.Armeija oli saanut vahvennuksia noin kolmen rykmentin verran. Tämä näkyi myös VI Armeijakunnan vasemmassa sivustassa, missä suomalaisten hyökkäys pysähtyi Kollaan seudulla. Samoin etelämpänä Käsnäselän tien suunnassa eteneminen hidastui, jos kohta vanhan rajan takana ollut Palalahden kylä saatiinkin vallatuksi 21.7. Talvela puolestaan vahvensi kummallakin tien suunnalla joukkoja tuntuvasti. Käsnäselän tielle marsssitettiin eversti Paalun komentama 1. Divisioona, jonka Karjalan Armeija oli alistanut Talvelalle – Jänisjoella ”mottia” vartioinut 11. Divisioona Talvelan sen sijaan oli luovutettava armeijan johtoon – ja Kollaan venäläispuolustusta lähetettiin laukaisemaan lisäksi myös yksi saksalainen rykmentti. Tämä Talvelan armeijakunnasta sivuun jäänyt suunta erotettiin VI AK:n vastuualueeseen 22.7., jolloin armeijakunnan raja siirrettiin etelämmäksi Hyrsylän mutkan seudulle. Siihen suuntaan Talvela työni everstiluutnantti Susitaipaleen JR 29:n.

Lisävoimien innostama 7. Armeija ei tyytynyt pelkkään puolustukseen, vaan se kävi myös vastahyökkäykseen 23.7. Hyökkäykset olivat kuitenkin niin hajanaisia, että suomalaisten puolella tuskin huomattiin että ksymyksessä oli yhteinen sotatoimi. Raskaimpiin taisteluihin joutui tuolloin jo Vieljärven seufuelle Palalahdesta edennyt 1. Divisioona, ja eniten huolta armeijakunna johdolle aiheutti sivustaan Lunkulansaareen 23–24.7. yöllä noussut venäläinen jalkaväkiprikaati. Saari saatiin kuitenkin puhdistetuksi nopeasti vastatoimenpitein 26.7. iltaan mennessä.

Karjalan Armeijan ja siten myös VI Armeijakunnan hyökkäys oli kuitenkin pysäytetty sitä ennen.

Lähdeaineisto Suomi sodassa talvi- ja jatkosodan tärkeät päivät ISBN 951-9078-94-0

Salamasotaa suomalaisittain

1. Jääkäriprikaatin joukot marssivat vallatun Korpiselän läpi 11.7. aamupäivällä.

Malttamattoman odotellut kenraali Talvel sai armiejakuntineen aloittaa kaipaansa hyökkäyksen heinäkuun 10. päivänä 1941. Tasan viikkoa myöhemmin armeijakunna kärjessä hyökänneet jääkärijoukot saavuttivat Laatokan rannan Koirinojalla, noin 110 kilometrin päässä lähtöasemasta. Heinäkuun 22. päivänä ylitettiin vanha valtakunnanraja Manssilan kylässä Salmissa. Talvela joi maljan tapauksen kunniaksi ja lähetti sähkeen esimiehilleen: ”Manssilan tultua vallatuksi tänään klo 11.30 on ryssä armeijakunnan alueella karkoitettu pois Suomesta.”

Talvelan oli syystäkin olla ylpeä saavutuksesta. Kun hyökkäys keskeytettiin rajan taakse heinäkuun 24. päivänä 1941, VI Aremijakunta oli jättänyt kahdessa viikossa taakseen lähes 250 kilometriä vallattua Karjalaa. Suurvaltojen sotamrsalkatkaan eivät olisi hävenneet tällaista suoritusta, ja Suomen sotahistoriassa VI Armeijakunnan saavutuksella on vain harvoja vertailukohteita. Ilman ponnisteluja ei Taleval luonnollisestikaan olisi voinut pitää yllä henkeäsalpaavaa vauhtiaan. Komentaja otti itsestään ja alaisistaan irti kaiken tavalla, jota hyvin perustein voi kutsua häikäilemättömäksi. Sodan tarpeet polkivat alleen yksilöt ja näiden oikeudet, ja Talvela jäi monen alaisen räiskätelevänä esimiehenä, joka saattoi vaatia heitä uskomattomia mutta toisaalta antoi täyden tukensa asian niin ansaitessa.

Ratkaisevan päätöksen Suomen puolustusvoimien painopisteestä ylipäällikkä teki vasta kesäkuun lopulla 1941. Tällöin luovuttiin ajatuksesta hyökätä Karjalan kannaksen pohjoisosaan, ja valitan tehtiin Laatokan-Karjalan hyväksi, jota suuntaa saksalaisetikin olivat suositelleet. Tehtäväksi otettiin hyökkäys Laatokan pohjoispuolella oelvan Jänisjärven koillispuolitse Laatokalle ja sinten Sortavalan seudun venäläisten selustaan. Ajatuksena oli, että hyökkäyskärjen länsipuolelle jääneet venäläiset saataisiin tällä tavoin saarretuksi ja tuhotuksi. Tämän tuhomaistaistelun kanssa samanaikaisesti jatkettaisiin kuitenkin hyökkäystä Laatokan rannan suunnassa kohti kaakkoa, missä Salmin alue oli määritetty tavoitteeksi.

Hyökkäystä toteuttamaan muodostettiin Suomen sotahistorian siihen saakka suurin yhtymä, Karjalan Armeija. Sen komentajaksi nimitettiin yleisesikunnan päällikkö, kenraaliluutantti Heinrichs. Hänelle uskotut viisi divisioonaa, kaksi prikaatia ja kaksi ratsurykmentiä jakaantuivat puolestaan siten, että eteleisimpänä kohti Sortavalaa hyökkäsi kenraalimajuri Hägglundin kaksi divisioonaa käsittänyt VII rmeijakunta, kun taas pohjoisessa olevaa erämaasivustaa suojasi kenraalimajuri Oinosen komentama Ryhmä O, johon kuuluivat molemmat ratsurykmentit sekä yksi prikaati.

Tärkeitä tehtäviä oli varattu keskellä Korpiseln kohdalla hyökkäävälle painopistearmeijakunnalle, VI Armeijakunnalle. Sen komentajaksi saapui kesäkuun viiemeisenä päivänä kenraalimajuri Talvela, joka sai käyttöönsä eversti Koskmiehen 5. Divisioonan, eversti Heiskasen 11. Divisioooana sekä – itse asian esitettyöön – eversti Laguksen 1. Jääkäriprikaatin. Voimien keskittämistä painopisteeseen korosti se, että heti Talvelan armeijakunnan takana olivat Karjalan Armeijan riviehin kuuluva 1. Divisioona sekä ylipäällikön reservinä ollut vajaa saksalainen 163. Divisioona.

Ristiriifat komentajien kesken alkoivat melkein heti, kun Talvela oli saapunut paikalle. Heinrichsin esikunta oli näet saanut hyökkäyskäskynsä juuri valmiiksi, ja VI AK:n komentja sai sen käsiinsä iltamyöhään. Talvelan mielipide oli heti valmis; esimiehen käsky oli järjetön.

Talvela näki käskyssä moniakin ”idioottimaisuuksia”, mutta manittavin niistä oli armeijakunnalle annettu hyökkäysalue. Ensimmäiseksi tavoitteeksi oli määritelty Soanlahden seutu Jänisjärven koillispäässä, mikä jo sekin oli Talvelan mielestä liian lähellä. Vielä pahempaa oli kuitenkin, eettä Korpisleästä Tolvajärvelle ja sieltä etelään Laatokkaa kohti johtava tie oli jätetty armeijakunnan vastuualueena ulkopuolelle. Talvelan divisioonille olisi jäänyt vain Soanlahden kautta vievä tie. Talvela tunsi kuitenkin entuudestaan tuon maaston vaikeakulkuisuuden ja näki jo silmissään, miten hänen joukkonsa ruuhkautuisivat Soanlahden mutkikkaalle ja mäkiselle kylätielle.

Heinäkuun 2. päivänä Talvelalla oli tilaisuus keskustella Heinrichsin kassa. Hänellä oli tarjolla kaksi vaihtoehtoa. Niistä ensimmäinen ja Talvelalle itselleen ilmeisesti mieluisimman vahtoehdon mukaan VI Armeijakunta olisi hyökännyt suoraan itään kohti Petroskoita. Laimeammassa vaihtoehdossakin olisi Korpiselän- Tolvajärven tien suunta pitänyt uskoa VI Armeijakunnalle ja tavoitetta työntää pitemmälle kuin Soanlahti.

Vuorokauden miettimisajan jälkeen heinrichs antoi perään ja hyväksyi Talvelan maltillisemman vaihtoehdon. Myös tavoitetta laajennettiin sillä sellaiseksi määritetty Soanlahden seutu vaihtui nyt Soanlahden-Muuramon linjaksi. Muutamia tunteja myöhemmin eli 3.7. illalla Talvelan alayhtymien komentajat olivat jo esimiehensä puhuttelussa. Vajaa 5.Divisioona sai tehtäväkseen edetä kapealla alueella yli Korpiselän, jonka jälkeen Laguksen jääkäriprikaati heitettäisiin takaa-ajoon kohti Tolvajärveä. Reservinä olisi tässä suunnassa lisäksi yksi 5. Divisioonasta irrotettu jalkaväkirykmentti, jonka Talvela aikoi saada ”salamasotakelpoiseksi” hänelle alistettujen kuorma-autokomppanioiden avulla. Etelemässä Värtsilän suunnassa hyökkäsi 11. Divisioona Soanlahtea kohden. Lujasti varustettua Värtsilää ei pitäisi yrittää vallata rintamahyökkäyksellä, vaan puolustus olisi kukistettava kiertoliikkein. Talvela toivoi lisäksi, että heti alkuvaiheessa saataisiin aikaan motti. Koska olisi odotettavissa, ettei 11. Divisioona kykenisi etenemään kovin nopeasti Soanlahteen,voisivat Korpiselän – Muuannon kautta rientävät armeijakunnan päävoimat ennättää hyvinkin Soanlahden puolustajien selustaan.

Seuraavat päivät kuluivat kirjallisten käskyjen antamiseen, valmisteluiden ja odottelun merkeissä. Talvela puolestaan teki parhaansa saadakseen alaisensa omaksumaan taktisesta ajatuksena. Kun vihollinen kerran on saatu peräytymään, hän korosti, on käytvä mitä häikäilemättömimpään takaa-ajoon kaukana olevin tavoittein sivuistosta välittämättä. Samoin Talvela painotti välttämättömyyttä, että komentajien on pysyteltävä aina mahdollisimman edessä. Lisäksi oli vältettävä monimutkaisia ratkaisuja:” Vahva isku ien suunnassa raskaiden aseiden mitä tehokkaimmalla tulella.” Varsinaista rimahyökkäystä Talvela kehotti kuitenkin välttämään.

Ei mennyt kuitenkaan montakaan päivää, kun Talvela alkoi käydä kärsimättömäksi, Koska suomalaisten hyökkäyksen alkaminen riippui saksalaisten etenemisestä Suomenlahden toisella puolella, ylinjohto ei katsonut voivansa toistaiseksi antaa hyökkäyskäskyä. Vaikka Talvela ilmoitti jo heinäkuun 5. päivänä varsin kategorisessa muodossa Heinrichsille valtaavansa Korpiselän vielän samana päivänä, ei hän luonnollisestikaan voinut ryhtyä näin suurimittaisiin sotatoimiin ilman ylijohdon lupaa. Sen sijaan 11. Divisoonalle oli annettu saman päivänä lupa aloittaa ”parempien lähtökohtien luominen varsinaiselle hyökkäykselle”. Sen seurauksena eversti Heiskanen ehtikin ennen yleishyökkäyksen alkua hyökätä jo pääosilla divisioonaansa ja katkaista muutama kilometri rajan takana kulkevan tärkeän rajan suntaisena kulkevan tien.

Myös eversti Koskimiehen lohkolla paranneltiin hyökkäysedelltyksiä. Eversti Grunnin Jalkaväkirykmentti 22 tunketui heti rajan toisella puolella olevaan Kopriselän kirkonkylän aukeiden reunaan, mitä Talvela ei olisi kuitenkaan pitänyt välttämättömänä. Sen sijaan hänen mielestään olisi ollut tarpeellista, että pari kilometriä pohjoisempana ollut Jalkaväkirykmentti 23 olisi vallannut venäläisille merkityksellisen Ristikankaan tienhaaran. Sitä kautta kulki näes Korpiselän puolustajien mahdollinen vetäytymistie itään. Ristikankaan suuntaan ei kuitenkaan edetty, minkä vuoksi Talvela oli erittäin tyytymätön.

Näihin aikoihin alkoi jo näkyä, että armeijakunnan komentajan ja %. Divisioonana komentajan suhteet eivät olleet parhaat mahdolliset. Äkkinäinen ja kovasanainen Talvela ja perusteellinen Koskimies olivat luonteeltaan niin erilaiset, ettei hedelmällinen yhteistoiminta ottanut luontuakseen. Lisäksi Koskimiehen divisioona oli varsin vaikea johdettava. Vaikka yhtymä oli sijoitettu Suomen armeijan painopisteeseen, se oli silti niitä harvoja yhtymiä, jotka oli muodostettu yksinomaan reserviläisistä. Näistä Etelä-Hämeen miehistä oli hankala muodostaa Talvelan haluamia ”salamasotureita”, ja divisioonassa olikin runsaalaisesti kurinpito-ongelmia. Hämäläiseen tapaan alkukitkasta päästiin myöhemmin irti, mutta juuri hyökkäyksen sni päivinä vaikeudet olivar tuntuvia.

Hyökkäystä odoteltaessa Korpiselän suuntaan oli kasautunut vähitellen melkoinen voimaryhmä. Kun taaempana ollut saksalaisdivisioonakin lasketaan mukaan, hyökkääjän puolella oli 28 pataljoonaa. Ensimmäistä rynnäkköä oli tukemassa lisäksi yhdeksän kenttatykistöpatteristoa. Venäläisiä Korpiselässä oli yksi jalkaväkirykmentti, eversti Feodorovin 71.Divisioonaan kuulunut JR 52, siis toisin sanoen kolme pataljoonaa. Vaikka suomalaisilla ei pelkän maastnkaan vuoksi ollut mahdollista saada ensimmäiseen iskuunsa enempää kuin noin kaksinkertainen ylivoima, venäläisten puolustustehtävä oli ajan mittaan mahdoton. Tilannetta eivät pelastaneet edes rajan pinnassa sijainneet linnoituslaitteet, sillä puolustusasemilta puuttui syvyys.

Lähdeaienisto Suomi sodassa talvi- ja jatkosodan tärkeät päivät ISBN 951-9078-94-0

Päähyökkäys Korpiselkään

Päähyökkäys Korpiselkää vastaan alkoi 10. heinäkuuta kello 15. Eversti Karl Grunnin komentama taisteluosasto hyökkäsi kirkonkylään lännestä ja Taisteluosasto Schorowen osa koillisesta sekä pohjoisesta. Venäläiset olivat linnoittautuneet vahvasti rajan ja kirkonkylän sekä luoteesta kylään johtavan tien suunnan ja puolustautuivat sitkeästi.

5. Divisioonan tykistö ei pystynyt murtamaan riittävän nopeasti lujasti linnoitettuja vihollisasemia. Sen käytössä oli vain kaksi raskasta patteristoa, muut seitsemän patteristoa oli keveitä. Kun epäsuora ammaunta ei tehonnut riittävästi lujiin linnoitteisiin, ryhtyi Raskaspatteristo 24:n luutnantti Osmo Laakso tuhoamaan niitä raskaan haupitsin suora-ammunnalla. Hän tuhosi 11.7. aamulla Pillin vihollisaseman vaarallisimmat asepesäkkeet ja bunkkerit kahdellatoista kranaatilla, Tämän jälkeen ammuttiin 5. Divisiooan käytössä olleilla yhdeksällä patteristolla luja tulivalmistelu, joka osui hyvin. Tulivalmistelun jälkeen eteneminen sujui ripeästi. Korpiselän kiskonkylä vallattiin 11.7. aamupäivällä.

Kenraalimajuri Talvela ei ollut tyytyväinen joukkojensa hyökkäysnopeuteen. Hän vapautti eversti Koskimiehen tehtävistään puolilta päivin 11. heinäkuuta ja nimesi eversti Laguksen 5. Divisioonan komentajaksi. Talvela työnsi Korpselän murtokohdasta läpi everstiluutnantti Tuompon ( JR44) ja 1. Jääkäriprikaatin. Laguksen Talvela käski siirtyä heti Ristikankaalle ja ottaa komentoonsa kaikkia Tolvajärvelle suunnattavat jalka- ja jääkärijoukot ja edetä nopeasti Tolvajärvelle. Jo yöllä 11.-12. heinäkuuta Lagus ilmoitti Talvelalle, että Kokkari oli vallattu. Laguksen joukot valtasivat Tolvajärven kyln ja sen tärkeät tienhaarat 12.7. puolen päivän jälkeen. Itäinen suunta varmistettiin Tolvajärven vesitökapeikossa, Kenraalimajuri Talvela ryhtyi ripeästi suuntaamaan joukkojens apääosat etelään Laatokkaa konti.

Korpiselän- Tolvajärven suunnalla hyökännellä 5. Divisioonala oli non kahdeksankertainen tykistön ylivoima viholliseen verrattuna. Heinäkuun 10. päivänä ammuttujen tulivalmisteluiden jälkeen tykistön tulta käytettiin jalkaväen etenemisen tukemiseen melko heikolla saattoammunnalla. Kuitenkin tykistön tulen keskitetty käyttö oli aivan toista luokkaa kuin talvisodassa. Korpiselän läpimurtohyökkäyksen tulivalmisteluissa ja hyökkäyksen saatossa ammuttiin 9.-11. heinäkuuta noin 7100 laukausta.

VI Armeijakunnan oikealla siivellä eversti Kaarlo Heiskasen komentama 11. Divisioona otti jo ennen armeijakunnan yleishyökkäysen alkua haltuunsa vihollisen heikosti puolustamia maastonkohtia parantaakseen pian alkavan varsinaisen hyökkäyksen lähtöasetelmia. 11. Divisioona valtasi Värtsilän 11. päivän aamuna ja jatkoi hyökkäystään Soanlahtea kohti. 11. Divisiooan viittä patteristoa käytettiin ensisijaisesti hajautetusti pataljoonien tukipatteristona. 11. Divisioonan hyökkäys pysähtyi Värtsilän kaakkoispuolella puolustajlle edullisessa maastossa, joka oli linnoitettu. Vihollisen asemine murtamiseen tarvittiin nyt keskitettyä tykistön ja heittimistön tulta.

11. Divisioonan komentaja käski joukkojensa jatkaa hyökkäystä tavoitteena Soanlahti. Hyökkäystä piti tukea keskitetysti viidella patteristolla, ja hyökkäyksen piti alkaa 14. heinäkuuta kello 22.00. Hyökkäyshetkeä piti siirtää myöhemmäksi, koska jalkaväki ei ehtinyt ajoissa hyökkäyksen lähtoasemiin vaikeakulkuisen maaston ja heikon tiestön vuoksi. Uudeksi hyökkäyshetkeksi määrättiin 15. heinäkuuta kello 00.30.

Suunniteltu keskitetty tulivalmistelu epäonnistui, koska Jalkaväkrykmentti 50 oli edennyt luvatta ennen H-hetkeä. Osa rykmentistä olisi jäänyt oman tyksitön tulivalmistelun alle, joten osa tulivalmistelusta piti perua aivan viime hetkillä. Vain kaksi patteristoa kykeni ampumaan tulivalmistelun suunnitelman mukaisesti. Jalkaväen ja tyksitön yhteistoiminta oli vielä heikkoa jatkosodan alussa. 11. Divisioona valtasi Soanlahden 15. heinäkuuta. Tykistö oli tukenut divisioonaa 10.-15. heinäkuuta 3000 kranaatilla. Se oli vähäinen määrä.

Lähdeaineisto Matti Koskimaa Suomen kohtalon ratkaisut ISBN 978-952-291-011-0