Suomen puolustusvoimat kesäkuussa 1941

Sotasaaliiksi saadut panssarivaunut talvisodan ajoilta muodostivat hyvän lisän,kun ryhdyttiin perustamaan suomalaista panssariyhtymää.

Puolustusvoimien sotavarustetilanne oli talvisodan jälkeen parantunut joka suhteessa. Nyt voitiin realistisesti suunnitella yli puolen miljoonan miehen sodanajan armeijan perustamista. Kaikkia puutteita ja edellisien vuosiymmenien laiminlyöntejä ei luonnollisesti voitu parissa vuodessa korjata. Kuitenkin talvisodan divisiooniin verrattuna tulivoiman arvioitiin kasvaneen lähes kolminkertaiseksi, eikä malli Cajanderista tarvinnut enää puhua. On silti syytä muistaa, että materiaalisen tilanteen merkittävästä paranemisesta huoimatta kyseessä oli köyhän ja pienen maan armeija.

Kotimaisen tuotannon ja sosasaaliskaluston antiosta jokaiselle vuoden 1941 armeijan miehelle voitiin jakaa jokin ase. Suurin puute oli konepistooleista, Näitä puuttui määrävahvuudesta noin puolet. Pika- ja konekiväärejä voitiin jakaa kenttäarmeijalle määrävahvuuksien mukaan, mutta muut jäivät osittain ilman. Konepistooleiden puute voitiin kuitenkin korvata kivääreillä.

Jalkaväen ampumatarviketilanne oli 7,62 mm:n patruunoiden osalta tyydyttävä. Sen sijaan konepistooleiden määrän suureen kasvuun nähden 9,00 mm:n patruunatilanne oli huono. Määrävahvuudesta puuttui peräti 65 prosenttia.

Jalkaväen oman epäsuoran tulivoiman kannalta tilanne oli keveiden kranaatinheittimien osalta hyvä, vaikkakin ampumatarvikkeita oli vain puolet lasketusta tarpeesta. Raskaiden kranaatinheittimien osalta tilanne oli toinen. Näistä heittimistä puuttui kolmannes, eikä ammuksia ollut kuin 5 prosenttia arvioidusta määrästä.

Panssarintorjunta-aseistus oli kasvanut merkittävästi talvisodan jälkeen, mutta vielä kesällä 1941 määrävahvuudesta puuttui 288 tykkiä. Kenttäarmeija voitiin kuitenkin aseistaa määrävahvuisilla panssaritorjuntatykeillä. Panssarintorjuntatykkien ampumatarvikkeita oli varastossa noin puolet lasketusta tarpeesta. Panssariprikaatin perustamisesta jouduttiin vielä kesäkuussa 1941 luopumaan, koska tarvittavia vaunuja ei ollut. Sotasaalispanssareista saatiin kuittenkin huomattava lisä suomalaisiin panssarijoukkoihin.

Kesällä 1941 tykkikaluston määrä ylitti lukumääräisesti silloiset määrävahvuudet. Lähteistä riippuen koko armeijalla oli kesä-heinäkuun vaihteessa käytettävissään 1572-1827 kappaletta 47-280 mm:n kenttä-ja linnoitustykkiä. Kenttäarmeijan osuus oli 24.6.1941, linnoitustykistö mukaan lukien, yhteensä 1279 tykkiä. Tykkikaluston heikkoitena oli tavaton mallikirjavuus. Erilaisia tykkimalleja oli viitisenkymmentä, eräiden lähteiden mukaan jopa 67. Ampumatarvikkeiden huollon ongelma oli 20 erilaista kaliperia.

Lisäksi tykkien sotakaluston puutteen takia osaa raskaista tykeistä ei voitu tehokkaasti käyttää. Positiivisena seikkana oli raskaiden tykkien määrän kasvu. Raskaiden ja keveiden tykkien suhde oli nyt 1:3. Tykistön ampumatarviketilanne oli suhteellisesti parempi kuin jalkaväkiaseiden. Esimerkiksi 76 mm:n laukauksia oli 1500 kappaletta putkea kohden.

Viestikaluston hankintoja ei oltu ehditty toteuttaa kuin osaksi ja kesällä 1941 tilanne oli edelleen heikko. Kenttäradioita puuttui noin puolet tarpeesta. Suurin puute oli rykmentti- ja pataljoonaradioista. Kenttäkaapelista puuttui 1/3 ja kenttäpuhelimista ¼ määrävahvuudesta.

Panssarimiinoja ja sytytysvälineitä oli sodan alkaessa määrävahvuuden edellyttämät määrät, mutta räjähdysaineista puuttui 40 prosenttia. Ylimenokaluston osalta tilanne oli hyvä.

Kenttäarmeija voitiin varustaa lähes täydellisellä lääkemateriaalilla. Kokonaisuutena tilanne oi kuitenkin huolestuttava, sillä lääkintävälineistä puuttui peräti 50-80 prosenttia. Kenttäarmeijalle voitiin jakaa määrävahvuinen vaatetus ja varustu. Sen sijaan kotialueen joukoille ei ollut riittävästi päällysvaatteita eikä jalkineita. Puolutusvoimilta puuttui edellisten lisäksi muun muassa kenttäkeittimiä ja moni muita materiaalinimikkeitä, mutta niillä ei ollut silloisessa tilanteessa ratkaisevaa merkitystä.

Merivoimien alustilanne pysyi vuosina 1940-1941 lukumääräisesti ennallaan. Täysin rintamakelpoisia aluksia olivat vain kaksi panssarilaivaa, kahdeksan vartiomoottorivenettä, kaksi miinalaivaa ja kuusi raivaajaa. Selvänä parannuksena olii kuitenkin alusten ilmatorjunta-aseistuksen lisääntyminen. Panssarilaivat oli nyt aseistettu 40 mm:n ilmatorjuntatykeillä, ja pienimmätkin alukset voitiin varustaa ainakin ilmatorjuntakonekivääreillä. Laivatykkien ampumatarviketilanne oli täydennyksestä huolimatta edelleen heikko.

Suomen merialueilla erittäin tehokkaiksi todettuja ja halpoja merimiinoja oli käytännössä kesäkuussa Saksasta suoritetun hankinnan jälkeen noin 3000 kappaletta eli 2/3 lasketusta tarpeesta. Syvyyspommien tarpeeksi oli laskettu 4320. Tästä määrästä puuttui puolet.Käyttökuntoisia torpedoja oli vain sata arvioidun tarpeen ollessa kolminkertainen.

Rannikkotykistön tykkitilanne oli lukumääräisesti hyvä, sllä yli 100 mm:n tykkejä oli määrävahvuuden edellyttämä määrä. Keveistä 57 mm:n ja 75 mm:n tykeistä puuttui kuitenkin puolet. Rannikon puolustukseen oli lisäksi varattu yli 150 vanhaa jäykkälavettista kenttätykkiä.

Helmikuun 1. päivänä 1941 varsinaisia rannikkotykkejä oli yhteensä 336, joista leveitä 180, raskaita 110 ja järeitä 46 kappaletta. Raskaiden ja järeiden tykkien ampumatarviketilanne oli hyvä, mutta kevyeltä tykistöltä puuttui puolet arvioidusta tarpeesta.

Ranikkotykistön ilmatorjunta-aseiden hankintoja ei ehditty suorittaa ennen sodan syttymistä. Sodan alkaessa merivoimilla oli käytössään 214 tykkiä ja 33 ilmatorjuntakonekivääriä.

Kesällä 1941 ilmavoimilla oli käytettävissään 307 lentokonetta. Hävittäjiä oi 250, pommikoneita 41 ja tiedustelu- ja yhteistoimintakoneita 36 kappaletta. Lukumääräisesti konemäärä oli miltei määrävahvuukisen mukainen. Heikkoutena oli jälleen kaluston kirjavuus. Käytössä oli kaikkiaan 17 eri konetyyppiä. Erityisesti huolena oli länsimaisten koneiden varaosatäydennyksen ongelmallisuus. Toisaalta sekä kotimaasta että Saksasta suoritetut lentokonehankinnat takasivat sodan ensimmäisten kuukausien kalustotäydennyksen.

Lentobensiiniä,lentokoneöljyä sekä ampumatarvikkeita ja pommeja oli varastoissa yli kolmen sotakuukauden tarve. Ilmatorjuntatykistö oli kasvanut talvisodan jälkeen 2,5-kertaiseksi käsittäen kesäkuun 20. päivänä yhteensä 941 asetta. Kaikki asetyypit huomioon ottaen määrävahvuudesta puuttui kuitenkin liki puolet. Joka tapauksessa ilmatorjunnan teho oli parantunut merkittävästi. 20 mm:n ja 40 mm:n ilmatorjuntakanuunoiden hankintojen ansioista. Näitä aseita oli yhteensä 649 kappaletta. Ilmatorjuntatykkien ampumatarviketilanne oli tyydyttävä, vaikka 40 mm:n ammuksista puutui puolet.

Lähdeaineisto Suomi sodassa talvi- ja jatkosodan tärkeät päivät ISBN 951-9078-94-0

Uudelleen aseisiin

Keskiviikkona 25.6.1941 ensimmäinen juhannuksen jälkeisenä arkipäivänä, Turkuun hyökkäsi yli 80 neuvostokonetta. Linna vaurioitui pahoin.

Kevät 1941 oli kylmä. Toukotyöt myöhästyivät, mutta Suomi kamppaili sisukkaasti pienentyneeltä peltoalalta oli saatava leipää myös niille kansalaisille, joiden maat olivat jääneet Moskovan rauhan rajan taakse. Euroopasta kuului sodan kumu. Saksa oli miehittänyt Norjan ja Tanskan jo edellisenä vuonna, huhtikuussa 1940. Hitler julisti uudenvuodenpuheessaan, että alkava vuosi olisi Saksalle voitollinen: Jugoslavian ja Kreikan antautumiset olisivat vain alkusoittoa. Neuvostoliitto, joka oli edelliskesänä ottanut haltuunsa Baltian maat, keskitti joukkoja länsirajalle.

Saksa kuljetti joukkoja Suomen kautta pohjoiseen, toi laivoja Porkkalan saaristoon ja aloitti ennen pitkää Suomenlahden miinoittamisen. Suomi kutsui miehiään aseisiin; käsky yleisestä liikekannallepanosta annettiin 17.6. ja seuraavana päivänä reserviläiset alkoivat saapua palvelukseen. Joukot keskitettiin rajoille 22.6. mennessä. Tiet ja kadut täytyivät kokoontumispaikkoihin ja sieltä edelleen rajoille kiiruhtavista miehistä; Itä-Suomessa maantiet pölysivät, kun rajapitäjien asukkaat ajoivat karjojaan turvallisemmille laidunmaille.

Operaatio Barbarossa, Saksan sotaretki Neuvostoliittoon, alkoi aamuyöllä 22.6. Samaan aikaan Utin kentälle Lappeenrannan lhistölle laskeutui suuri määrä saksalaisia pommikoneita. Ne aloittivat pommituslennot itään. Suomalaiset sukellusveneet yhtyivät Saksan miinoitusjoukkoihin, merivoimat miehittivät Ahnvenanmaan vaikka maakunta oli kansainvälisin sopimuksin määritelty demilitarisoiduksi vyöhykkeeksi. Neuvostoliiton lähetystö Helsingissä tyhjeni juhannuksena.

Juhannuksen jälkeisenä päivänä, keskviikkona 25.6.1941, Neuvostoliiton koneet pommittivat lähes kahtakymmentä Etelä- ja Itä-Suomen paikkakuntaa. Raskaimpien hyökkäysten kohteena olivat Turku ja Heinola, mutta myös Kouvola ja Kotka kärsivät pahoja vaurioita. Suomen ilmavoivat pudottivat tuona päivänä ilman omia tappioita kaikkiaan 26 neuvostopommittajaa.

Seuraavana päivänä ilmahyökkäykset jatkuivat, ensimmäisten sotapäivien pommituksissa kuoli toistasataa ja haavoittui yli viisisataa ihmistä. Presidentti Risto Ryti puhui kansalleen radiossa ja totesi maan olevan sodassa.

Suomi oli jatkosodan alkaessa paremmassa asemassa kuin talvisodan puhjettua, Välirauhan aikana oli varauduttu aseelliseen yhteenottoon; jatkosodan hyökkäysvaihessa eli kesällä ja syksyllä 1941 Suomella oli kaksi kertaa niin paljon diviioonia kuin talvisodassa. Aseistus oli parempaa ja sitä oli enemmän, lisäksi Saksa, jonka resurssit näyttivät rajattomilta, oli luvannut apua. Petsamoon ryhmittyneen saksalaisen Vuoristoarmeijakunta Norwegenin kaksi divisioonaa aloitti hyökkäyksensä kohti Muurmanskia sunnuntaina 29.6.1941 sivustatukenaan suomalainen, saksalaisille alistettu ErOsPetsamo. Samana päivänä suomalaiset yrittivät vallata Enson; tiedustelutietojen mukaan tällä tärkeällä teollisuuspaikkakunnalla oli vain pieni neuvostoliittolaismiehitys. Valtausyritys ei onnistunut.

Maanantaina 30.6. Karjalan Armeija sai hyökkäyskäskyn. Pitkin itärajaa kahakoitiin – eismerkiksi II Armeijakunnan vasen siipi, eversti Blickin komentama 2. Divisioona ylitti rajan Tyrjässä kesäkuun viimeisenä päivänä – ja Suomen ilmavoimat aloittivat pommituslennot itään, mutta varsinainen päähyökkäys käynnistyi vasta 10.7. Samalle päivälle päivätystä ylipäällikön ”miekantuppipäiväkäskystä”, jossa Karjalan vapaus ja suuri Suomi väikyivät silmien edessä, muodostui jatkosodan kiistellyin asiakirja.

Sota näkyi kotialueen kaupungeissa pommituksina; maanantaina 7.7. neuvostokoneet pääsivät pilvisen sään turvn Kotkan ylle, jolloin ainakin 60 asuntoa tuhotui. Keskiviikkona 9.7. aamuvarhaisella tehty kuden koneen hyökkäys Helsinkiin vaati 21 kuolonuhria. Yli 150 ihmistä haavoittui, lähes puolet vakavasti.

Pääamaja varoitteli kansalaisia desanteista. ”Epäilyttävistä, muukalaiselta näyttävistä henklöistä” tuli viipymättä ilmoittaa poliisi- tai sotilasviranomaisille. Varoitusket eivät olleet aivat aiheettomia; jatkosodan kolmen ensimmäisen kuukauden aikana Neuvostoliiton arvioidaan pudottaneen Suomeen noin 150 desanttia.

Lähdeaineisto Helena Pilke ja Olli Kleemola Suomi taisteli ja kuvat kertovat ISBN 978-952-220-768-5

Välirauhasta jatkosotaan

Suomalaiset katkaisevat Neuvostoliiton rajapyykkiä Karjalan kannaksella 1941 vääpeli Lauri Kivilahden johdolla.

Sodan päättyessä osapuolten väliset suhteet olivat jäiset. Aluksi Suomella oli täysi työ siirotäven asutuksessa ja jälleenrakennuksen aloittamisessa. Kevään mittaan oli kuitenkin aikaa katsella ympärille ja ihmetellä, millainen Eurooppa uutta Tynkä-Suomea ympäröi.

Tällä kertaa suomalaiset saivat itse seurata sivusta, miten sota riehui Euroopassa. Saksa valloitti ensin huhtikuussa Tanskan ja Norjan ja iski sen jälkeen länteen. Nopeassa salamasodassa Ranska romahti ja liittoutuneiden joukot joutuivat vetäytymään Brittein saarille. Manner-Eurooppa oli Saksan käsissä, ja näytti olevan vain ajan kysymys, milloin se ylittää Englannin kanaalin ja ratkaisee sodan.

Samaan aikaan Neuvostoliitto tunsi itsensä yhä uhatummaksi. Se miehitti Baltian maat ja alkoi painostaa Suomea poliittisesti monin tavoin. Kesken jäänyttä talvisotaa harmitelleet puna-armeijan strategit laativat ahkerasti suunnitelmia koko Suomen valloittamiseksi. Marraskuussa 1940 Moskova pyysikin etupiirisopimuskumppaniltaan Berliinssä lupaa Suomen valtaamiseen. Hitler ei kuitenkaan suostunut. Hän valmistautui itse hyökkäämään Neuvostoliittoon, ja Suomelle oli tässä hankkeessa suunniteltu tärkeä rooli.

Neuvostoliiton ahdistelema Suomi oli alkanut entistä enemmän lähestyä Saksaa. Vaihtoehdot olivat kesällä 1940 vähissä, kun länsivallat näyttivät lyödyiltä ja Ruotsi piti kiinni puolueettomuudestaan. Suomen ja Saksan välillä käytiin neuvotteluita, jotka koskivat Saksan sotilaiden kauttakulkua Suomen kautta Norjaan sekä maiden välisiä ase- ja elintarvikekauppoja. Neuvostoliiton hyökkäystä pelännyt Suomi osti Saksalta aseita ja viljaa sekä päästi sen sotilaat maahan. Saksalaisten määrä laskettiin nopeasti kymmenissä tuhansissa – jatkosodan alkaessa heitä oli maassa jo noin 200 000.

Saksa hyökkäsi Neuvostoliittoon 22. kesäkuuta 1941. Suomi julistautui puolueettomaksi, vaikka sen joukot osallistuivat samaan aikaan kaikessa hiljaisuudessa muun muassa Suomenlahden miinoittamiseen Neuovstoliiton aiemmin itseenä liittämän Viron rannikolla. Liikekannallepanon Suomi oli aloittanut jomuutama päivä aikaisemmin, ja rajaseudun väestöä oli evakuoitu. Kun Saksa vielä käytti alsuta asti Suomen aluetta hyväkseen omissa sotatoimissaan, Neuvostoliitto näki myös Suomen hyökkääjänä. 25. kesäkuuta se pommitti Helsinkiä ja monia muita kaupunkeja, jonka jälkeen tasavallan presidentti Risto Ryti totesi maan olevan taas sotatilassa.

Historioitsijat ovat voineet osoittaa, että Suomen hallituksen puheet puolueettomuudesta olivat varsin kaunisteltua totuutta. Saksan kanssa käytännössä liittoutunut Suomi otti halukkaasti ja aktiivisesti osaa saksalaisten suunnitelmiin Neuvostoliiton lyömiseksi. Suomen poliittinen ja sotilaallinen johto olivat hyvissä ajoin tietoisia Saksan hyökkäysaikeista, ja Suomi oli osallistunut pohjoisen rintaman koordinointiin liittyvään suunnitteluun. Tämä ei ole ihme. Suomessa koettiin talvisodan päättyyt rauha hyvin epäoikeudenmukaiseksi, ja Saksan hyökkäys Neuvostoliittoon toi mahdollisuuden korjata vääryys. Suomen poliittinen ja sotilaallinen johto sekä suomalaiset yleensä halusivat Karjalan ja muut menettämänsä alueet takaisin. Antamalla Neuvostoliiton iskeä ensin suomalaiset saattoivat kuitenkin alleviivata omaan sotansa erillisyyttä suhteessa Saksan hyökkäykseen.

Uuden sodan toivottin Suomessa yleisesti olevan lyhyempi ja helpompi kuin talvisota. Suomen rinnalla taisteli nyt suurvalta Saksa, jonka joukot etenivät hurjaa vaihtia syvälle Neuvostoliiton alueelle. Suomen vastaisella rintamalla Neuvostoliitto oli tällä kertaa huomattavasti heikompi kuin talvisodan aikana. Sen päävoimat olivat tietysti etelässä Saksan hyökkäystä torjumassa. Suomi itse oli kouluttanut välirauhan aikana kymmeniä tuhansia sellaisia miehiä, jotka eivät olleet osallistuneet talvisotaan. Jatkosodan alkaessa Suomen armeijassa oli noin puoli miljoonaa miestä, joiden päälle tulivat Suomen alueella olleet 200 000 saksalaista. Saksalaisten aseistama Suomen armeija oli kesälä 1941 myös materiaalisesti itärajan takana odottaneita puna-armeijan joukkoja vahvempi.

Pari viikkoa sodan puhkeamisen jälkeen Suomi oli saanut joukkonsa hyökkäysmuodostelmaan ja aloitti etenemisen kohti vanhaa raja. Ensin hyökättiin Laatokan Karjalassa. Hyökkäys lähti käytiin heinäkuun 10. päivänä ja Laatokan ranta saavutettiin Koirinojan kohdalla jo muutaman päivän päästä. Näin puna-armeijan joukot jaettiin Laatokan Karjalassa kahteen osaan. Koirinojalta edettiin vanhalle rajalle ja saman tien sen yli Tuuloksen tasalle. Elokuussa huomio kiinnitettiin Karjalankannakselle, joka vallattiin noin kuukauden kestäneissä taisteluissa, Viipurissa järjestettiin voitonparaati 31.8. Tuolloin joukot olivat jo Kannaksellakin vanhan rajan tuntumassa. Eteneminen kuitenkin pysäytettiin syyskuun alkupäivinä meko pian Rajajoen ylittämisen jäkeen. Tällöin rintamalinja ulottui Suomenlahdelta Valkeasaareen ja Lempaalan kautta Laatokan rantaan, eli käytännössä oltiin Leningradin puolutusrenkaan äärellä. Jatkamalla eteenpäin Suomi olisi ratkaissut Leningradin piirityksen, mikä ei sopinut maan poliittisen johdon jatkuvasti korostamaan ideaan erillissodasta.

Sen sijaan Laatokan pohjoispuolella päätettiin edetä syvälle vihollisen alueelle, Kun Karjalankannas oli vallattu, hyökkäyksen painopiste palasi syyskuun alussa Laatokan Karjalaan. Siellä eteneminen oli jatkunut niin,että Syvärille päin hykänneiden joukkojen selkäpuolelle oli jäänyt Sortavala oli vallattu elokuun puolivälissä. Syyskuun alussa alkanut yleishyökkäsy vei suomalaiset joukot muutamassa päivässä Syvärille. Kiivaiden taistelujen jälkeen suomalaiset vakiinnuttivat rintamalinjan niin, että he pitivät hallussaan koko Aunuksen kannasta. Petroskoi vallattiin lokakuun alussa, ja kaunpugille annettiin suomalainen nimi Äänislinna. Sieltä hyökkäys eteni pohjoiseen. Karhumäki, Poventsa ja Paatene saavutettiin joulukuun alussa. Tämän jälkeen hyökkäys pysäytettiin ja joukot asettuivat puolustusasemiin pitän hallussaan Aunuksen kannaksen lisäksi myös Maaselän kannasta.

Taisteluja käytiin kesällä ja syksyllä 1941 myös pohjoisemmassa. Suomalaiset hyökkäsivät Kuhmon korkeudella Repolaan, Rukäjärvelle ja Ointajärvelle sekä Kainuussa – saksalaisten johtoon alistettuna – Uhtualle ja Kiestinkiin. Vielä pohjoisemmassa rintamavastuuta kantoivat saksalaiset.

Loppuvuodesta 1941 Suomi oli näin paitsi vallannut takaisin suurimman osan talvisodan rauhassa menettämistään alueista, myös ottanut haltuunsa laajoja alueita Neuvostoliitton Itä-Karjalassa sen pohjoispuolella. Vanhan rajan yllittämistä perusteltiin virallisesti sotilaallisilla näkökohdilla; rintama tyännettiin eteenpäin, jotta armeija voisi asettua puolustusasemiin odottamaan sodan ratkaisua mahdollisimman edullisilla kannaslinjoilla. Talvisodan väärin kohdelluksi tulleiden suomalaisten ruokahalu kuitenkin kasvoi syödessä. Alettin puhua Suur-Suomesta, jonka moraalinen velvollisuus oli liittää itseensä suomalaistaustainen Itä-Karjala.

Lähdeaineisto Pauli Sivonen Mitlä sota tuntui? ISBN 978-952-99960-1-8

Välirauhan aika

Tasavallan presidentti Risto Ryti ja sotamarsalkka Carl Gustav Mannerheim, aikansa tärkeimmät päättäjät.

SNS-seura perustetaan

Toukokuun 22. päivänä 1940 pidettiin Suomen ja Neuvostoliiton rauhan ja ystävyyden seuran perustava kokous.

Kaleva ammuttiin

Neuvostoliittolaiset hävittjäkoneet ampuivat Suomenlahdella alas matkustajakone Kalevan ja lähellä ollut sukellusvene kaappasi sen postin. Tapaus jäi ikuiseksi mysteeriksi, mutta Kalevassa uskottiin olleen lastina salaista ja siten tulenarkaa postia.

Saksalaisille kauttakulkulupa

Suomi ja Saksa solmivat heinäkuussa 1940 kauttakulkusopimuksen, jolla saksalaiset sotilaat saivat oikeuden kulkea lomamatkoillaan Pohjois-Norjasta Suomen kautta kotimaahansa. Sopimus oli niin salainen, että kun ensimmäiset saksalaiset nousivat maihin Vaasassa, eivät kaikki hallituksen jäsenet tienneet vielä asiasta. Kauttakulkuoikeuden myöntämisestä saksalaisille perusteltiin sillä, että Neuvostoliitolle oli myönnetty samanlainen oikeus kulkea Suomen alueen kautta Hangon tukikohtaan.

Suomi-Ruotsi-Saksa-maaottelu Helsingissä

Syyskuun 7.8. päivinä 1940 järjestettiin Helsingin olympiastadionilla yleisurheilumaaottelu Suomen, Ruotsin ja Saksan joukkueiden kesken. Alun perin maaottelu piti käydä vain Suomen ja Ruotsin välisenä, mutta viime tingassa Saksa ilmoittautui mukaan.

Saksan mukaantulo viestitti ensimmäisiä merkkejä Suomen lähentymisestä Saksaan, sillä olihan Saksa sotaakäyvä maa. Itse maaottelussa Ruotsi voitti Suomen pistein 111-103 ja Saksan 113-101. Suomi hävisi Saksalle luvuin 102-112. Stadiolla oli maaottelua seuraamassa kahtena 92122 katsojaa.

Jääkäreitä Saksaan

Suomen ja Saksan suhteiden lämpenemisen seurauksena tehtiin elokuussa 1940 ensimmäinen ehdotus jääkäreiden perinnettä vaalivan vapaaehtoisen suomalaispataljoonan lähettämisestä Saksaan. Asiaa ryhdyttiin valmitelemaan yksityisissä piireissä.

Maaliskuun12 päivänä 1941 Suomen hallitus suostui hankkeeseen, joka toteutettiin suomalaisia vapaaehtoisia nuoria miehiä värväämällä vuoden 1941 aikana. Kaiken kaikkiaan suomalaisessa SS-pataljoonassa taisteli noin 1400 miestä, joita kaatui tai katosi 269. Tunnettu suomalainen SS-mies oli Niilo Lauttamus, joka kirjotti sotien jälkeen suomalaisten vaiheista Saksassa useita romaaneja.

Ryti Kallion seuraajaksi

Suomen tasavallan presidentti Kyösti Kallion tuuertui maahan ja kuoli joulukuun 19 päivänä 1940 dramaattisesti Helsingin rautatieasemalla. Kallio oli pari viikkoa aiemmin ilmoittanut luopuvansa tasavallan presidentin tehtävistä. Suomen eduskunta valitsi pääministeri Risto Rytin Kallion seuraajaksi tasavalla presidentin tehtävään.

Taistelun suomeksi

Maaliskuun 1. päivänä 1941 ilmestynyt Hetlerin Taisteluni-teoksen suomennos oli varsin näyttävästi esillä suomalaisissa tiedotusvälineissä. Taistelun eli ”Main Kampf” on Hitlerin pääteos, jonka hän kirjoitti 1920-luvulla olessaan vangittuna Baijerissa.

Suomi marssi Ruotsin nurin

Toukokuun 4. päivänä 1941 järjestetty Suomen ja Ruotsin välinen maaottelumarssi päättyi Suomen murskavoittoon. Suomessa marssin suorittaneita oli 1,3 miljoonaa ja Ruotsissa 1,1 miljoonaa. Jokaisesta naisten ja lasten marssimasta 10 km:n ja miesten marssimasta 15 km:n matkasta annettiin maaottelussa yksi piste.

Lähdeaineisto Suomi sodassa ISBN 951-97093-3-9

Uhkaava tilanne rajalla

Liikekannallepano on alkanut. Jalkaväkeä marssimassa uudelle rajalle.

Kesäkuun 10. päivän tienoissa 1941 saapui eversti Buschenhagen toistamiseen Helsinkiin. Hänen lausunnoistaan yleisesikunnassa ilmeni, että hänen tehtävänään tällä kertaa oli toisaalta käydä neuvotteluja mahdollisen yhteistoiminnan käytännöllisistä yksityisseikoista, siltä varalta että Neuvostoliitto hyökkäisi Suomeen, toisaalta saada takeita siitä, että Suomi tulisi sotaan mukaan Saksan liittolaisena. Kun olin esitellyt asian tasavallan presidentille ja hän oi vaikuuttanut pysyvänsä entisellä kannallaan, ilmoitin eversti Buschenhagenille, että ei voitu antaa mitään takeita mukaantulostamme sotaan. Suomi oli päättänyt pysyä puoueettomana, mikä sitä vastaan ei hyökätty.

Venäläisten joukkojen keskitykset viittasivat siihen, että meitä uhkasi yllätyshyökkäyksen vaara, jos emme lisäsipuolustusvalmiutamme. Lähinnä oli huolehdittava puolustuksen vahventamisesta uhatuimmilla suunnilla, siis Etelä-Suomen Suomenlahdella ja Saimaan välissä sekä pohjoisessa Sallan radan läheisyydessä. Rajan takana oli vähintäänkin 17 venäläistä jalkaväkdivisioonaa ja yksi pansaridivisioona ynnä rajavariojoukkoja. Näiden lisäkis oli Hangossa paitsi linnoitus-, rautatie-, ja ilmatorjuntajoukkoja pari panssarein vahvennettua jalkaväkiprikaatia. Meitä vastassa oli toisin sanoen enemmän kuin ne 16 divisioonaa, mitkä Suomi saattoi asettaa suorittamalla yleisen liikekannallepanon. Jos lisäksi otettiin huomioon venäläisten käytettävissä olevat panssarivoimat ja se mahdollisuus, minkä Pietarin läheisyys antoi heille nopeasti ja huomaamatta vahventaa ryhmitystään Suomenlahden rantaseudulla, niin epäsuhde ilmeni vielä räikeämmin. Muutamassa harvassa päivässä Neuvostoliitto kykeni rannikon ja Vuoksen väliin keskittämään 7-8 divisioonaa, toisin sanoen kaksinkertaisesti sen määrän,minkä me pystyimme tälle kaistalle tuomaan runsaan viikon kuluessa liikekannalepäivästä lukien.

Näin ollen ei ollut muuta neuvoa kuin panna toimeen osittainen mobilisaatio, Ensimmäinen käsky koski suojajoukkojen reserviläsiä ja se annettiin 9. kesäkuuta, Puolivalmiit puolustusasemat miehitettiin, joskin vain heikoin voimin. 13. kesäkuuta neuvostohallitus kumosi kaikki sotahuhut, mutta silti saapui luotettavia raportteja laajoista itärajamme takaisista sotavalmisteluista, ja myös Suomenlahdella ja Hankoniemellä todettiin vilkasta toimeliaisuutta. Tämä pakotti meidät mobilisoimaan koko kenttäarmeijan, sitä koskeva käsky annettiin 17. kesäkuuta. Vuoden 1929 Ahvenanmaan-sopimuksen mukaan meidän oli miehitettävä demilitarisoitu saaristo. Laajoja raja-alueita oli evakuoitava, ja tällöin siirrettiin 60 000 henkeä sisämaahan. Joukot saivat käskyn välttää kaikkea toimintaa, mikä voisi antaa venäläisille aiheen provokaatioon.

Meillä oli vain yksi sotasuunnitelma, ja se oli tiukasti defensiivinen. Joukkojen keskitys perustui sen mukaisesti kokonaan puolustustehtäviin. Väite, että Suomi olisi valmistellut offensiivista sodankäyntiä, ei pidä paikkaansa. Se tosiasia, että ensimmäinen hyökkäysyrityksemme jouduttiin aloittamaan vasta kolme viikkoa sodan puhkeamisen jälkeen ja seuraava hyökkäys, joka vei Viipurin ja Karjalan kannaksen vapauttamiseen, vielä kolme viikkos myöhemmin, johtui siitä, että joukot oi uudelleen ryhmitettävä offensiivia varten.

Lapissa kauttakulkuliikenne, joka vielä loppukeväällä oli käsittänyt kuukausittain vain pari tuhatta lomalaista ja sairasta oli viime aikoina saanut yhä laajemmat mittasuhteet. Kun liikekannallepanomme alkoi, niin liikenne kävi liian raskaaksi harvalle yhdyslinjaverkostollemme, ja siitä aiheutui vakavia häiriöitä. Järjestyksen aikaansaamiseksi sovin saksalaisten kanssa siitä, että he ottaisivat hoitaakseen Pohjois-Suomen sijoitetun III armeijakunnan huollon. Esitettyäni asian tasavallan presidentille annoin 15. kesäkuuta käskyn, että mainittu armeijakunta oli alistettava saksalaiselle ylipäällikölle, niin pian kuin sen keskitys olisi suoritettu. Samalla määräsin armeijakunnan komentajan heti ottamaan yhteyden minuun, jos hänelle vastoin luuloamme anettaisiin saksalaisten operatiivisiä käskyjä.

Tiedonanto, että Saksa alottaisi vihollisuudet Neuvostoliittoa vastaan, vieläpä jo seuraavana päivänä, saapui illalla 21.kesäkuuta. Varovaisuustoimenpiteisiimme oli siis ryhdytt viine tingassa.

Aikaisin aamulla 22. kesäkuuta 1941 saksalaiset ylittivt Neuvostoliiton rajan, ja kello 6.00 radioitiin Hitlerin tunnettu julistus, joss mm. lausuttiin, että suomalaiset ja saksalaiset joukot Jäämeren rannikolla seisoivat rinnakkain puolustamassa Suomen maaperää.

Lähdeaineisto G. Mannerheim Muistelmat

Koordinaationeuvottelut

Saksan puolustusvoimien ylijohdon (OKW) sodanjohdonesikunta esitti toukokuun alkupuoliskolla, että Suomen kanssa olisi ryhdyttävä keskusteluihin sotilaallisesta yhteistyöstä ”mahdollisen Neuvostoliiton taholta puhkeavan konfliktin” varalta. Lähettiläs Karl Schnurre sai 16.5.1941 tehtäväkseen aloittaa nämä sotilaskeskustelut. Schnurre esitti Helsingissä 20.5. Rytille asiansa OKW:n kaavaileman puheohjeen mukaisesti.

Valtuuskuntaan tulivat kuulumaan yleisesikunnan päällikkö kenraali Heinrichs, merivoimien esikuntapäällikö, kommodori Sundman sekä pääesikunnan liikekannallepano-, huolto-, ja operatiivisen osastojen päällikköt everstit Mäkinen, Roos ja Tapola. Koordinaationeuvottelut käytiin Salzburgissa sodanjohtoesikunnassa 25.5. ja Berliinissä Maavoimien esikunnassa 26.5. Saksalaiset selostivat erätiä Barbarossa-operaation suuntaviivoja ja esitteivät niihin liittyvät toivomuksensa suomalaisten toiminnasta. Nämä osoittivat valmiutta sotaan tai ainakin lujaan vaatimuspolitiikkaan Neuvostoliittoa vastaan. Heinrichs joutui toteamaan, ettei hänellä ollut valtuuksia määritellä Suomen kantaa esitettyyn suunitelmaan, ”ei sotilaallisesti eikä poliittisesti”. Valtuuksien puuttuminen ei kuitenkaan estänyt keskustelujen aloittamista.

Keväällä 1940 lähtien tämäntapainen tilanne oli keottu Suomen johtavissa piireissä lähes ainoaksi mahdollisuukseksi, joka voisi vielä sodan kestäessä helpottaa maahan kohdistuvaa ulkopoliittista painetta. Saksan sotakoneiston tehoon uskottiin. Suomen joutuminen sotaan Euroopan mantereen tuossa tilanteessa eittämättä mahtivimman suurvallan rinnalla näytti pienemmältä pahalta kuin vielä vuotta aikaisemmin todennäköisenä pidetty yksinäinen puolustustaistelu katkeraan loppuun.

Tilanteessa oli kuitenkin kaksi suurta vaaratekijää. Suurvaltojen kyyninen politiikka voisi johtaa ne polkemaan pienten valtojen etuja. Neuvostoliitto saattaisi ehättää Suommen suunnalla saksalaisten edelle. Erityisesti ilmahyökkäykset uhkasivat Suomen liikekannallepanoa, mikäli sitä ei saataisi ajoissa käyntiin.

Yleisesikuntavaltuuskunnan palattua pidettiin Helsingissä sisärenkaan neuvottelu touko-kesäkuun vaihteessa. Siinä päätettin Suomen toimintalinjasta edessä olevassa vaihteessa. Kordinaationeuvotteluja jatkettaisiin ja saksalaisten esittämiin toivomuksiin suostuttaisiin ainakin pääpirteittäin, mutta suunnitelman toteuttaminen jäisi riippumaan ”asian poliittisen puolen selvittämisestä asianomaisten kesken”. Sotilaallisten ykistyiskohtien järjestely jätettiin ylipäällikön huolesi, mutta hänelle annettiin kaksi poliittiselta kannalta tärkeää ohjetta.

1. liikekannallepanon perusteeksi oli yritettävä saada Saksan tooimenpiteet
2. suomalaiset eivät ylittäisi rajaa ennen kuin venäläiset olisivat sen tehneet, eivätkä saksalaisetkaan saisi aloittaa sotatoimia Suomen alueelta käsin.

Ulkomministeri Witting ilmoitti tämän Saksan lähettiläälle: ”Me olemme niin epämoderneja, että pidämme kiinni vanhoista käsityksistä ja käymme sotaa vain jos meidän kimppuumme hyökätään.”

Sisärengas päätti pyytää Saksaa valvomaan Suomen etuja niissä neuvotteluissa, joita Saksan ja Neuvostoliiton välillä otaksuttiin käytävän. Suomen Berliinin-lähettiläs Kivimäki esitti 31.5. Saksan ulkoministeriössä Suomen vaatimukset:

1. Saksan takuu Suomen itsenäisyydele ja lupaus, että Neuvostoliiton hyökkäys Suomeen olisi Saksalle sodan syy
2. Elintarviketuonnin varmistaminen
3. Vuoden 1939 rajojen palauttaminen tai
4. alueellisen korvauksen hankkiminen Suomelle, jos Saksa katsoisi, että Neuvostoliiton turvallisuusvyöhyke Karjalan kannakselle tulisi hyväksyä.
5. Neuvostoliiton Petsamoon nikkelikaivoksiin kohdistuvat vaatimukset tuli torjua.
6. Neuvostoliiton olisi rajoituttava noudattamaan Jäämeren kalastuksessa yleisesti käytössä ollutta kolmen meripenikulman aluevesirajaa ja korvattava talvisodan aikana Petsamossa tuhoutuneet troolarit ja kalastusvälineet.

Koordinaationeuvottelujen jatkuessa 3.-6.6. saksalaiset neuvottelijat tyytyivät suomalaisten positiiviseen suhtautumiseen ja katsoivat, ettei suomalisten poliittisella varauksella ollut käytännön merkitystä.

Saksalaiset eivät voineet paljastaa suomalaisille hyökkäysaikatauluaan, mutta joitakin kiintopisteitä näille oli annettu. Kesäkuun alussa saksalaiset ilmoittivat, että Suomena armeijan olisi varauduttava toimintavalmiuteen 28.6. Tällä perusteella liikekannallepanon aloitusajankohdaksi laskettiin 16.6.

Lähdeaineisto Ohto Manninen ja Kauko Rumpunen Risto Rytin päiväkirjast 1940-1944 Isbn 951-37-4520-1

Barbarossa-suunnitelman piiriin

Hitlerin idänretken pääsuunnitelma valmistui 18.12.1940. Tässä Barbarossa-ohjeessa Suomen armeijan osuus laskettiin kuitenkin varsin pieneksi. Hitlerin ja ilmeisesti Saksan muun ylimmän johdon arvion mukaan Suomen kansan veri oli talvisodassa vuotanut jo varsin vähiin, joten suomalaisilta ei voinut odottaa kovin suurisuuntaisia operaatioita. Saksalaisten suunnitelman mukaan Suomen armeijan tulisi sotatilanteessa miehittää Hangon neuvostotukikohta sekä hyökätä Laatokan suunnassa mahdollisimman monen venäläisdivisioonan sitomiseksi. Saksalaisten joukkojen Suomesta suoritettavien sotatoimien päätehtävä oli Murmanskin seudun valtaus sekä Muurmannin radan ja Suomenlahden-Vienanmeren-kanavayhteyden katkaiseminen. Suurisuuntaisen idänretkena aloittaminen olisi kuitenkin mahdollista aikaisintaan toukokuussa 1941.

Neuvostoliittoon suuntatuvan hyökkäyksen suunnittelutyö tehtiin Saksan maavoimien yleisesikunnassa (OKH). Tavatessaan kenraalimajuri Paavo Talvelan 16.12.1940 OKH:n yleisesikuntapäällikkö, kenraalieversti Franz Halder lähetti Suomen yleisesikunnalle suunnittelutyöhänsä liittyviä suullisia kysymyksiä Suomen sotilaallisesta valmiudesta ja sodan varalle kaavailluista operaatioista.

Kenraali Heinrichs toi Suomen yleisesikunnan vasstauksen Halderin kysymyksiin vieraillessaan tammi-helmikuun vaihteessa 1941 Berliinissä esitelmöidessään talvisodan kokemuksista. Keskustellessaan 30.1.1940 Heinrichsin kanssa Halder selitti, että saksalais-venäläisen yhteenoton mahdollisuus oli otettava huomioon. Hän sanoi, että vain poliittinen johto voi päättää lähteekö Suomi siihen mukaan, mutta piti asiallisena, että ”sotilaalliset johtohenkilöt ajoissa ja ainakin omissa aivoissaan valmistautuvat tällaisen tilanteen varalta”.

Suomen ja Saksan sotilasviranomaisten välinen tietojen vaihto jatkui pitkin kevättä. Suomen sotilasjohdon Barbarossa-suunnitelmasta saama tieto jäi toukokuuhun 1941 asti Heinrichsin tammikuun lopussa saamien yleispiirteisten viittauksen tasolle. Saksalaisen Norjan-armeijan operaatioiaikomuksista suomalaisille muodostui kuitenkin varsin yksityiskohtainen ennakkokäsitys.

Neuvostoliitto sai syksyn 1940 mittaan Suomen suostumaan englantilais-kanadalaisten intressien yksipuoliseen syrjäyttämiseen Petsamon nikkelikaivosta koskevassa kiistassa. Saksan kanssa tehdyn kauppasopimuksen täyttäminen oli määrä jäädä nikkelin osalta Neuvostoliiton vastuulle. Suomi olisi jo suostunut siirtämään kaivoksen suomalaisneuvostoliittolaisen yhtiän hallintoon, mutta se ei jhyväksynyt yhtiän organisaatiomuodon muuttamista niin, että kaivosalue olisi joutunut Neuvostoliiton valvontaan ja hallintaan. Näin pitkälle menevät myönnytykset olisivat avanneet Neuvostoliitolle tien Pohjois-Suomeen ja poliittiseen solutukseen koko Suomen alueelle. Itse nikkelin joutuminen Neuvostoliiton haltuun olisi voinut vähentää Saksan kiinnostusta Suomea kohtaan.

Suomi empi tammi-helmikuussa 1941 Petsamon nikkelikiistan ratkaisua ja Suomen ja Neuvostoliiton suhttett ajautuivat kriisiin. Neuvostoliiton lehdistö ja radio aloittivat progandakampanjan Suomea vastaan, kaupankäynti katkaistiin ja lähettiläs – jonka Suomen hallitus tosin oli katsonut epätoivotuksi henkiläksi hänen sotkeuduttuaan vakoilutoimintaan – kutsuttiin Moskovaan epämääräiseksi ajaksi.

Lähettiläs Paasikivi ja eräät sosiaalidemokraattiset ministerit olivat sillä kannalla, että Neuvostoliitolle olisi annettava viimeneinenkin myönnytys, kaivosyhtiön määräysvalta. Presidentti ja hallituksen pääosa katsoivat sen mahdottomaksi. Päättäväisen kielteistä kantaa oli kuitenkin vaikea ottaa.

Saksa neuvoi helmikuussa vakavasti Suomea olemaan luovuttamatta niekkelikaivoksen hallintaa Neuvostoliitolle. Samaan aikaan alkoi Suomessa varovainen saksalaisproganda, jonka tarkoituksena oli osoittaa , että Suomi kuuluikin nyt Saksan intressipiiriin.

Jo ennen Saksan kampanjaa Suomen hallitus oli kuitenkin päätynyt siihen, että uusia myönnytyksiä nikkelikysymyksessä ei tehtäisi. Sotilasjohto piti Petsamon joutumista Neuvostoliiton valvontaan niin vaarallisena, että Mannerheim ja Walden tukivat tinkimättömyyslinjaa eronpyynnöillään.

Neuvostoliiton neuvottelutaktiikan muuttuessa kireän uhkaavaksi lähettiläs Paasikivi esitti ilman hallituksen lupaa, että nikkeliyhtiän johto oli vuoronperän Suomella ja Neuvostoliitolla. Hän sai ulkoministeriltä terävän muistutuksen ja eronpynnön 20.2.1941 sekä matkusti Helsinkiin. Paasikivi katsoi, että ”väistävää ja sovittelevaa politiikkaa” olisi jatkettava, kunnes Saksa alkaisi riittävästi tukea Suomea, ja että sota Saksan ja Neuvostoliiton välillä ei olisi mahdollinen. Hallituksen ja lähettiään mielipide-ero osoittautui sovittamattomaksi, ja lopulta eronpyyntöön suostuttiin toukokuussa. Nikkelineuvottelut lukkiintuivat.

Lähdeaineisto Ohto Manninen – Kauko Rumpunen Risto Rytin päiväkirjat 1940-1944 ISBN 951-37-4520-1