Seis Kannaksella

Antautuva neuvostosotilas juoksee ulos bunkkerista Kannaksen viimeisissä hyökkäystaisteluissa.

Hyökkäys Kannaksella pysäytettiin Neuvostoliiton vahvojen asemien edustalle. Laatokan Karjalassa Suomi valtasi Pyhäjärven alueen. 14 divisioona valtasi Rukajärven kylän. Panssarilaiva Ilmarinen upposi.

Vielä viikon alussa 10 D eteni Mustilaan, ja JR 1 pysähtyi Lappalaisenmäelle 9.9. Suomi saavutti Karjalan Kannaksella hyökkäyksen tavoitteet ja alkoi rakentaa puolustusasemia. Kannaksella alkoi asemasota, jota kesti 9.6.1944 asti. Osa joukoista siirrettiin syksyn kuluessa toisaalle. Neuvostojoukot olivat vetäytyneet vahvasti linnoitetulle puolustuslinjalle, joka oli rakennettu jo 1930-luvulla Leningradin suojaksi. Sen eteen suomalaiset jäivät omiin asemiinsa.

Heinä-syyskuussa suomalaisten tappiot olivat Kannaksella yhteensä 22 000 kaatunutta, haavoittunutta tai kadonnutta. Divisioonan määrävahvuus oli 16 400. Jalkaväkirykmentti JR 6, joka oli varusmiesrunkoinen osasto ja joutui siten kantamaan paljon vastuuta tiukoissa paikoissa, menetti 3 616 miehestään 1 668, joista kaatuneina 353. Kannasta puolustaneen Neuvostoliiton 23. A:n tappiot olivat sen oman esikunnan mukaan syyskuun 5. päivään asti 35 821 miestä, joista kaatuneina 7 241.

Syvärille edenneet joukot pyrkivät ripesäti kohti Syvärin asemaa. 17. D perusti nopean toiminnan joukot sen saavuttamiseksi. Joukko sai nimekseen osasto Marttinen komentajansa majuri A. Marttisen mukaan. Hänen johdollaan polkupyorin edenneet jääkärit valtasivat tykistön tukemina aseman illansuussa 8.9. Sen jälkeen Muurmannin rata räjäytettiin useista kohdin. Tämän Leningradista Murmanskiin vievän rautatien olivat saksalaiset tosin jo aiemmin katkaisseet etelässä piirittäessään Leningradia.

VI Ak oli edennyt viidessä päivässä Tuuloksesta Syvärin asemalle ja katkaissut radan. Amreijakunta oli edennyt nopeasti, ja osa sen jalkaväestä marssi kärjen perässä kohti Syväriä 9.9. Osasto Marttiseen kuulunut Kev. Os. 15 ylitti ensimmäisenä Syvärin Toltojen kohdalla ja miehitti vastarannalla sillanpään joutumatta kontaktiin vihollisen kanssa. Viikon aikana suomalaiset etenivät joen kahta puolta ja valtasivat joen ylittävän rautatiesillan.

Syvärin ja Lotilanpellon väliin jäi suomalaisjoukkoihin aukko. Kartat eivät kertoneet siellä olevan mitään, mutta tiedustelu paljasti, että siellä oli voimalaitos ja suuri asutuskeskus. Voimala tuotti sähköä Leningradin tarpeisiin. Sitä valtaamaan lähetettiin JR 13, joka yritti tehtävää aluksi yhden komppanian voimin, mutta tämä todettiin mahdottomaksi. Hyökkäykseen heitettiin 12.9. koko rykmentti ja myöhemmin vielä JP 4. Neuvostojoukot, joilla oli tukenaan lentokoneita, taistelivat kovasti vastaan. Kuorma-autoihin sijoitetut tykit ja konekiväärit tulittivat maastoutuneita suomalaisia autojen ajellessa edestakaisin maantietä pitkin.

Asutuskeskuksessa suomalaiset kävivät katutaisteluita venäläisiä vastaan, Tykistön tuella valtaus kuitenkin saatiin etenemään. Lopulta taistelut voimalan ympärillä päättyivät 15.9. suomalaisten kukistettua vastarinnan.

Karjalan Armeijan alueen pohjois-osassa hyökkääväillä suomalaisjoukoilla oli hyvät asemat Prääsän valtausta ajatellen, mutta Prääsästä ja Petroskoista suunnatut vastahyökkäykset hidstivat etenemistä. Neuvostoliitto ei olisi halunnut luopua kylästä helpolla ja toi paikalle lisää joukkoja. Suomalaisten etu oli, että viestiyhteydet oli tuhottu niin hyvin, että aluetta puolustavilta joukoilta puuttui käytännössä keskitetty johto. Neuvostoliitto ei siis pystnyt käyttämään joukkojaan tehokkaimmalla tavalla. Kylän ulkopuolella käytiin ankaria taisteluita, ja Suomen JR 8 valtasi kylän länsipuolisellä hyökkäyksellä 8.9.

Prääsän valtauksen jälkeen suomalaiset VI ja VII AK löivät yhdessä neuvostojoukot Pyhäjärven alueella. Kiihkeitä taisteluita käytiin esimerkiksi Pyhäjärven kylästä. Siellä vihollinen pääsi melkein kiertämään I/JR 8:n selkään, mutta pataljoona selvitti tilanteen. Kylä vallattiain 10.9 Sen jälkeen Prääsän-Pyhäjrven-Kaskaman alueelta ajettiin neuovostoliittolaiset joukot pois. Ne joutuivat vetäytyymään metsiä pitkin ja jättivät taakseen raskaan kalustonsa.

14. D:n edessä näkyi jo Rukajärven kylä. Sitä puolustavat neuvostojoukot kävivät viivitystaistelua, jotta olisivat ehtineet vetää joukkonsa Ontajoen taa. Aamuyöllä 11.9. divisioona tykistö aloitti tulivalmistelun, ja sen sekä aamuisen usvan suojassa eteni III/JR 10 Rukajärven tien etelälaitaa yllättyneiden puna-armeijalaisten asemiin ja alkoi vyöryttää niitä. Hyökkäykseen osallistuivat myös Rajajääkäripataljoona ja Kev.Os 2. Kärkenä edennyt JR 10:n kolmas pataljoona saavutti kylän klo 6 ja valtasi sen kohdaten vain heikkoa vastarintaa. Neuvostoliiton joukot irtautuivat asemistaan ja vetäytyivät itään Ontajoelle, jonka länsipuolelle ne jättivät sillanpääasemia estämään suomalaisten ylimenoa.

Saksalaisjoukkoja Norjan ja Pohjois-Suomen suunnalla komentanut Nikolaus von Falkenhorst oli ryhtynyt jo elokuun alkupuolella toimiin jatkaakseen Petsamon suunnan hyökkäystä kohti Muurmanskia. Ilmeisesti taustalla vaikuttivat ensimmäiset yöpakkaset. Joukot piti saada talvehtimaan joko Muurmanskiin tai vetäytyä Litsajoelta taaksepäin, mikä ei tietenkään olisi ollut mieluista.

Vuoristoarmeijakunnan hyökkäys alkoi 8.9. kaksipuolisella saarrostuksella. Pohjoisessa hyökkäsi 3 D. Pienen alkumenestyksen jälkeen operaatio tyssäsi 13.9. huoltovaikeuksiin ja neuvostoliittolaiseten vastahyökkäyksiin. Armeijakunnan oli ryhmityttävä jälleen puolustukseen Litsajoen tasalle. AOK Norwegenin käskyn mukaan asemia valittaessa oli otettava huomioon talvehtiminen niissä.

Lähdeaineisto Ilkka Enkenberg Jatkosota päivä päivältä ISBN 978-952-220-841-S

Hyökkäys Kannaksella

Viipurin valtauksen paraati

Vapaustaistelussamme oli nyt tullut Viipurin ja Karjalan kannaksen vuoro. Suomenlahden ja Saimaan välillä olli rintama-asemissa kolmen divisioonan vahvuinen IV armeijakunta kenraaliluutnantti Oeschin komentamana. Operaatiosuunnitelmien mukaan sen oli määrä – II armeijakunnan edettyä niin pitkälle, että se tehokkaasti uhkasi vihollisen selustaa – aloittaa hyökkäysliike Viipurin ympärillä olevan venäläsiryhmityksen saartamiseksi, painopiste kohdistettuna vasemmalle siivelle. Kun II armeijakunta oli tunkeutunut Vuokselle ja muodostanut sillanpääaseman virran etelärannalle, niin kenraaliluutnantti Oesch sai käskyn ryhtyä hyökkäykseen 22. elokuuta.

Edellisenä päivänä ilmoitettiin kuitenkin venäläisten räjäyttelevän IV armeijakunnan vastaisela kaistalla olevia linnoituslaitteitaan, mikä osoitti heidän aikovan perääntyä sekä yrittävän viivyttää etenemistämme tuhoamalla tieverkon. Suoritettavaksi määrätty hyökkäysliike muodostui siten takaa-ajon luonteiseksi. Jo 23. elokuuta IV armeijakunnan oikea siipi pääsi Viipurinlahden länsirannalla sijaitsevalle Vilajoelle ja vasen siipi Kilpeenjoelle, kahdeksantoista kilometrin päähän Vipurista pohjoiseen. Samanaikaisesti oli eräs II armeijakunnan sillanpäästä käsin Vuoksen uli heitetty kevyt prikaati, joka oli ryhtynyt hyökkäykseen jo 20. päivänä, etenemällä länsisuuntaan päässyt vain 1 kilometrin päässä Vipurin itäpuolella sijaitsevaan Lyykylään. Täten syntyneen tilanteen johdosta näytti käyvän mahdolliseksi suunnata syvä isku aina Suomenlahdelle asti sekä sillä tavoin katkaista venäläisten yhteydet ja ehkäistä vihollisen taholta kenties yritettävät apuuntulohyökkäykset. IV armeijakunta sai siitä syystä 23. elokuuta käskyn kierrättää vasemman siipensä kohti Uuttakirkkoa, kun taas II armeijakunnan oikean siiven oli määrä edetä koht Kivennapaa.

Viipurin kaistalla oli tässä vaiheessa kolme venäläisdivisioonaa, joisa yhdellä oli tehtävänään puolustaa Viipuria ja sen ympäristöä, kun sen sijaan molempien toisten oli määrä hyökätä Vuosalmea vastaan ja heittä vastustaja takaisin Vuoksen yli. Tähän yritykseen oli tarkoituksena yhdistää Valkjärven kautta tapahtuva etenemisliike, jonka suorittaisi toinen Kilpolasta Kannakselle siirtyvistä divisioonista. Venäläisten operaatiosuunnitelma todisti aloitekykyö ja rohkeutta, mutta se pantiin toimeen liian myöhään, ja niinpä IV ja II armeijakunnan nopea eteneminen tekikin sen tyhjäksi, eivätkä myöskään Kilpolansaaren joukot ehtineet ajoissa perille. Kun venäläisten hyökkäyskiila matkallaan Viipurin suunnalta Vuosalmelle yllättäen tunkeutui Kämärän ja Perkjärven kautta kohti Uuttakirkkoa etenevän IV armeijakunnan vasemmaan siiven kylkeen, syntyi tosin eräitä vakavia tilanteita, mutta ne selvitettiin kaksi vuorokautta kestäneissä ankarissa taisteluissa. Etenemistä jatkettiin, ja 25. elokuuta katkaistiin venäläisten tärkein Pietariin johtava ratayhteys Kämärän aseman kohdalla.

Myös IV armeijakunnan oikeaslla siivellä aloitettiin tässä vaiheessa operaatio, jolla oli kauaskantavat seuraukset. Vihollisen päävoimien suorittaessa vastahyökkäyksiä Viipurin itäpuolellla ja sen muiden joukkojen ollessa sidottuina pohjoissuunnalla ylitti eversti Winellin komentama 8. divisioona 24. elokuuta Viipurinlahden. Koivistolle johtavat maantie- ja ratayhteydet katkaistiin seuraavana päivänä. Venäläsidivisioonat olivat nyt IV armeijakunnan molempien siipien pihdeissä. Oikea siipi valtasi yhä lisää maa-alaa Viipurinlahden itärannalla vasemaan tunkeutuessa Heinjoen suunalta kohti lounasta, Viipurin lähellä ja sen itäpuolella taistelevat venäläsijoukot havaitsivat ennen pitkää yhteytensä katkaistuiksi, ja lopulta ne suljettiin mottiin, joka muodostui valtavan ”siilin” Porlammin ja Metsäkylän välisellä laajalla mestäalueella Viipurin eteläpuolella. Vasta useita vuorokausia kestäneiden epätoivoisen rohkeiden läpimurotyritysten ja suurten tappioiden jälkeen onnistui osan saarretuista divisioonista metsien halki vetäytyä ulos saartorenkaasta ja siirtyi Koivistolle. Joukkojen tähteet sekä suurin osa kuormastosta ja aseistuksesta joutuivat ”Porlammin motin” lauetessa 1. syyskuuta käsiimme.

Jo 29. elokkuuta oli osia IV armeijakunnasta marssinut Viipuriin, Tuona päivänä vedettiin sama lippu, joka oli laskettu alas 13. maaliskuuta 1940, jälleen Torkkeli Knuutinpojan vanhan linnan salkoon. Koko kansan kärsimättömästi odottama vapautuksen hetki oli koittanut, ja ilo ja ylpeys Karjalan pääkaupungin valtauksen johdosta oli suuri. Tunnelmaa synkensivät kuitenkin ne järjestelmälliset hävitykset, joita vihollinen oli suorittanut sekä itse kaupungissa että sen ympäristössä.

31. elokuuta ehtivät eräät IV armeijakunnan yksiköt Suomenlahden rannikolla sijaitsevaan Vemmelsuuhun. Samana päivänä tunkeutui eversti Pajari rohkeasti etenemällä talvisodan esinäytöksestä kuuluisaan Mainilaan, jonka kautta kulevallla vuosisataisella rajallamme olisimme voineet seistä puolueettomina naapuruksina emmekä katkerina vihollisina, josa vain Neuvostoliitto olisi niin tahtonut. 2. syyskuutta vallattiin Koiviston kauppala, mutta muu osa saarta pystyi uhmaamaan hyökkäyksiämme vielä kahden kuukauden ajan.

Offensiivin aikana minua huolestutti se mahdollisuus,, että vihollinen puuttuisi Itä-Kannaksellta käsin tuorein joukoin Viipurin taisteluihin, Mannerheim kirjoittaa. Pietarin läheisyyden saatti edellyttää aiheuttavan tarmokkaita vastatoimenpiteitä, joille tällä suunnalla oleva maantie- ja rautatieverkko olisi eduksi. Niin muodoin oli välttämätöntä, että Itä-Kannaksella olevat vihollisvoimat lyötäisiin samanaikaisesti, kun Viipurin operaatio oli käynnissä. Tämä tehtävä annettiin II armeijakunnan kaksi divisioonaa käsittävälle vasemmalle siivelle, joka e4. Elokuuta I armeijakunnaksi muodostettuna onnistui työntämään vihollisen kovisssa taisteluissa vanhan valtakunnan rajan taakse, joka saavutettiin 2. syysksuuta.

Kuukauden kestäeneen hyökkäsystoiminnan tuloksena oli, että Karjalan kannas oli saatu vallatuksi takaisin. Viisi vihollisdivisioonaa oli perin pohjin nujerrettu ja oli saatu suuri määrä vankeja ja arvokasta kalustoa. Kannaksen operaatiot muuttuivat tämän pitkälliseksi asemasodaksi, joka päättyi vasta kolme vuotta myöhemmin.

Kun valtakunnnanraja oli saavutettu, esitin joukoillle päiväkaskyssä kiitoksen samalla huomauttaens, etti uuden ponnistukset olivat edessä ja vielä ei ollut aika vaihtaa kivääriä auraan. Tämänlainen muistustus oli paikallaan sen laajoihin piireihin levinneen käsityksen hälventämikseksi, että sota muka olisi jo ollut miltei päättynyt.

Kannaksen taistelujen raivotessa kuumimmillaan sain kenraalisotamarsalkka Keitelilta, Saksan sotavoimien yleisesikunnan päälliköltä kirjeen, jossa hän ehdotti, että Suomen aemeija hyökkäisi Pietaria vastaan pohjoisesta käsin samanaikaisesti, kun saksalaiset aloittaisivat hyökkäyksen etelästä, ja että Laatokan itäpuolelta suoritettava offensiivi ulotettaisiin Syvärin toiselle puolen, tarkoistena saavuttaa yhteys Tihvinän suunnalla taisteleviin saksalaisiin. Tähän ehdotukseen sisältyi myös esitys, että jokin voimakas liikkuvat osasto jätettäisin varmistamaan Laatokan kakkoispuolta.

Tasavallan presidentin saavuttua pyynnöstäni päämajaan esitin hänelle Saksan sodanjohdon vetoomuksen, toistaen ottaneeni vastaan ylipäällikkyyden ehdolla, että hyökkäykseen Pietaria vastaan ei ryhdyttäisi. Huomautin myös, että ksitykseni mukaan oli tuskin maan etujen mukaista ylittää Syväriä. Presidentti Ryti yhtyi esittämiini näkökantoihin, ja 28. elokuuta lähetin kenraalisotamarsalkka Keitelille kieltävän vastauksen.

Lähdeaineisto G. Mannerheimin muistelmat

Mannerheim taipumattomana

Kenraali Alfred Jodl keskustelemassa Mannereheimin kanssa Päämajassa Mikkelissä syyskuussa 1941

Alun perin ei Saksan päämajassa oltu varattu Suomelle kovinkaan merkittävää tehtävää Neuvostoliiton nujertamisessa. Hitlerin joulukuun 18. äivänä 1940 allekirjoittamassa Johtajan ohje n:o 21:ssa todettiin vain, että ”Suomen armeijan pääosan tehtävänä on... sitoa mahdollisimman paljon venäläisvoimia hyökkäämällä Laatokan länsipuolitse tai sen molemmin puolin ja vallata Hanko”. Samat näkökohdat vahvistettiin tammikuun lopulla 1941 valmistuneessa yksityiskohtaisemmassa sotatoimi Barbarossan keskitysmarssiohjeessa. Uutta oli kuitenkin, että nyt pidettiin parempana, jos suomalaisilla olisi selvä painopiste Laatokan itäpuolella. Sen sijaan Salzburgin neuvotteluissa toukokuussa ja Halsingin jatkoneuvotteluissa kesäkuun alussa 1941 saksalaiset jättivät avoimeksi, toivoivatko he suomalaisten hyökkäävän Laatokan länsi- vain itäpuolitse. Vasta sodan puhjetessa saksalaiset kkenivät ilmoittamaan selvän kantansa, He toivoivat, että suomalaiset hyökkäisivät Laatokan itäpuolitse Syvärille.

Suomalaisista eteenkin Hinrichs mutta myös Mannerhein olivat alun perinkin olleet sitä mieltä, että hyökkäys Laatokan itä- tai ainkain pohjispuolelle olisi parempi vaihtoehto. Suomalaiset eivät olleet harkinneet kuitenkaan niin selvän painopisteen muodostamista kuin saksalaiset ajattelivat, sillä jo psykolgisistakaan syistä he eivät voineet jättää Laatokan länsipuolta, siis Karjalan kannasta, laskelmiensa ulkopuolelle. Liikekannallepanokin toteutettiin siten, että hyökkäys olisi mahdollinen kummankin vaihtoehdon mukaan.

Kun saksalaisten kanta selvisi, Suomen ylinjohto valitsi sen mukaisesti päähyökkäyssuunnaksi Laatokan pohjois- ja itäpuolen. Eräät tutkijat ovat väittäneet, että tämä merkitsi sitä, että suomalaiset hyväksyivät ison aseveljen saneluratkaisun, Tästä ei kuitenkaan ollut kysymys. Suomen sotilasjohdolla ei olllut vain mitään syytä asettua vastahankaan saksalaisten kanssa, koska näiden toivomus vastasi sen omaakin perusnäkemystä.

Suomalaisten hyökkäys ei ollut kuitenkaan sitä, mitä saksalaiset olivat tahtoneet. Kenraali Erhfurt, Saksan päämajan edustaja Suomen päämajassa, valittelikin jatkuvasti sitä, etteivät suomalaiset olleet muodostaneet selvää painopistettää Laatokan pohjoispuollelle, missä hyökkäsi vain runsas kolmannes Suomen divisioonista. Mannerhei piti kuitenkin päänsä ja heinäkuun lopulla jopa keskeytti Karjalan Armeijan etenemisen aloittaesn sen sijaan Laatokan länsipuolella hyökkäyksen Kannakselle. Kun Ehrfurth elokuun alussa koetti saada marsalkkaa jatkamaan Karjalan Armeijan hyökkäystä Syvärille, tämä sanoi, ettei halunnut asettaa koko Suomen armeijaa peliin iian siskialttiissa yrityksessä. Lisäksi hän heitti pallon takaisin saksalaisille toteamalla, että Karjalan Armeijan vasemmalla puolella olevan saksalaisen 163. Divisioonan olisi ensin toteutettava tehtävänsä ja turvattava armeijan pohjoinen sivusta, ennen kuin hyökkäystä voitaisiin jatkaa, Mennerheim käytti samantapaista taktiikkaa myöhemminkin, ja saksalaisilla oli ilmeisiä vaikeuksia vastausten loytämisessä.

Suomalaisten hyökkäys Karjalan kannaksella sujui hyvin, ja samaan aikaan saksalaiset lähestyivät Leningradia Suomenlahden eteläpuolelta. Elokuun lopulla saksalaiset ottivatkin tavoitteekseen saada suomalaiset mukaan hyökkäykseen Nevan kaupunkia vastaan, jotta tämä saataisiin kukistettua äkkirysäyksellä. Tällaiseen Mannerheim ei kuitenkaan ollut halukas. Vaikka hän epäilemättä uskoi vielä tuolloin, että Saksa kykenee nujertamaan Neuvostoliiton, hän ei pitänyt mahdollisena, että niin suuri kansa kuin venäläiset voitaisiin lannistaa ikuisesti. Kun Venäjä joskus nousisi jossakin muodossa, eei unohtaisi sitä, että Suomi oli ollut todelliseksi vaaraksi Pietarille, jonka merkityksen Mannerheim entisenää venäläisenä kenraalina tunsi varsin hyvin.

Saksalaisille Mannerheim ei luonnollisestikaan kertonut tällaisia näkemyksiään. Hän totesi vain syyskuun 4. päivänä luokseen saapuneelle kenraali Jodlille, ettei suomalaisilla ollut joukkoja ja välineitä todellisen suurhyökkäyksen suorittamiseen Leningradia vastaan. Sen sijaan he kyllä sitoisivat venäläisten voimia kaupungin pohjoispuolelle etenemällä venälöisten kantalinnoitusvyöhykkeelle saakka. Jodlia ilahduttaakseen marsalkka ilmoitti kuitenkin, että Karjalan Armeijan hyökkäys Laatokan itäpuolella kohti Syväriä oli alkanut juuri saman päivän aamuna.

Jodl palasi Saksaan tyytyväisenä, sillä hyökkäsy Syvärillehän oli juuri sitä, mitä saksalaiset olivat alusta alkaen kärttänneet. Todellisuudessa mannerheim tei kuitenkin juuri sitne kuin hän oli itse päättänyt. Jodlin käynnnilläkään ei ollut vähäisintäkään vaikutusta hänen ratkaisuihinsa, sillä esimerkiksi Karjalan Armeijan hyökkäystä oli valmisteltu jo useita viikkoja. Saksalaisten näkökulmasta katsottuna on pidettävä jopa virheenä, että he eivät painostaneet suomalaisia voimakkaammin alistaakseen heidät tahtoonsa. Leningradin suunnassa suomalaiset näet kerta kaikkian keskeyttivät hyökkäyksensä, jonka tarmokas jatkaminen olisi aiheuttanut venäläsille ainakin suuria vaikeuksia ja kentien johtanut kaupungin kukistumiseen.

Myös Itä-Karjalassa Mannerheimilla oli sellaiset tavoitteet kuin hän katsoi Suomen oman strategian vaativan, ja niinpä ne yhtyivät saksalaisten pyrkimyksiin vain osittain. Tämä tuli esiin jo syyskuun lopulla, kun Laatokan eteläpuolella vaikeuksiin joutuneet saksalaiset pyysivät suomalaisia hyökkäämään venäläisen sitomiseksi edes näytösluonteisesti Syvärin uli etelään tavoitteena Tihvinä. VI Armeijakunnan joukot olivatkin Syvärin valtaamisen jälkeen valmiina jatkamaan, mutta ylipäällikkö torjui ajatuksen. Mannerehim perusreli kieltäytymistään saksalaisille vedoten joukkojen vähyyteen päävoimien taistellessa paraikaa Petroskoin suunnassa. Sen sijaan marsalkka vei loppuun saakka oman ajatuksensa ja hyökkäystä pohjoisempana jatkettiin yhä edemmäksi, kunnes strategisesti edullisena pidetty Maaselän kannas oli saavutettu joulukuun alussa.

Marraskuun puolessa välissä saksalaiset olisivat jälleen tarvinneet apua Syvärin eteläpuolella. He olivat äärimmäsin voimainponnistuksin saaneet vallatuksi Tihvinän kaupungin joesta vajaa sata kilometriä etelään, ja suomalaisten hyökkäsy pohjoisesta olisi tuottanut kahden tulen väliin joutuneille venäläisille suuria hankaluuksia. Mannerheim ei halunnut kuitenkaan suomalaisten joukkojen etenemistä Syväriltä eteläpäin, ja hänelle alistettu vajaavahvuinen ja raskaita tappioita kärsinyt saksalainen 163 Divisioona oli niin heikki, ettei se voinut yksinään saada aikaan mitään mainittavaa. Joulukuun alussa saksalaiset sitten menettivät Tihvinän, eikä paljon puhutusta kädenlyönnistä Syvärillä tullut koskaan totta, Mahdollisesti saksalaiset eivät voineet syyttää suomalaisia mistään. Syväri oli sovittu kohtauspaikaksi, ja suomalaiset olivat päässeet sinne, kun taas saksalaisilta itseltään tavoitteet olivat jääneet saavuttamatta.

Torjuessaan syyskuun lopulla saksalaisten pyyntöä hyökätä Syväriltä etelään, Mannerheim oli oma-aloitteisesti ehdottanut, että olisi parempi edetä pohjoisesta Itä-Karjalaista Vienanmeren rannalle Sorokkaan, missä Muurmannin rata oli katkaistavissa. Ainakin osittain marsalkka teki ehdotuksensa todennäköisesti vain sen vuoksi, ettei häntä voitaisi syyttää passiivisuudesta. Kun saksalaiset sitten loppuvuonna tarttuivat toden teolla Mannrheimin ehdotukseen, tämä perääntyi heittäien pallon jälleen kerran takaisin saksalaisille. Hän totesi näet, että hänen esityksensä perusedellytyksenä oli ollut se, että saksalaiset valtaisivat ensin Leningradin. Ajatuksenvaihto asiasta jatkui kevättalveen 1942 saakka, mutta saksalaiset olivat heikommassa asemassa. He eivät olleet saaneet Leningradia haltuunsa, ja niin Mannerheimin ei tarvinnut hyökätä.

Mannerheim, jonka tukena oli luonnollisesti Suomen poliittinen johto, edusti näissäkin kiistoissa Suomen kansallista etua siinä muodossa kuin hän sen käsitti. On helppo todeta, ettei marsalkka poikennut omaksumastaan linjasta vähääkään, vaikka Suomi pintapuolisisesti katsoen ehkä näytti vetävän Saksan vankkureita. Yhtä mielenkiintoista on tehtä havainto, miten heikosti Hitlerin Saksa kykeni koordinoimaan rinnallaan taistelleiden maiden sotilaallisen yhteistoiminnan. S, mikä piti Suomeen nähdeen, piti näet koko akseliittokunnan suhteen ollen eräs runkonaulista sen ruumiskirstussa.

Lähdeaineisto Suomi sodassa talvi- ja jatkosodan tärkeät päivät ISBN 951-9078-94-0

Rajan yli

Jääkärit ja panssarivaunut etenevät Aunuksessa

Karjalan Armeija aloitti yleishyökkäyksen kohti Syväriä ja Petroskoita. Kannaksella ylitettiin vanha rajalinja, mutta Leningradiin ei haluttu hyökätä. 14. Divisioona saavutti Rukajärven.

Suomen Kannaksella etenevien joukkojen kärki oli saavuttanut vanhan rajan edellisen viikon lopussa. Se saavutettiin koko piitudelta viikon aikana, ja siitä mentiin yli. Päämaja oli antanut käskyn rajan ylittämisestä, jotta Kannaksella saavutettaisiin mahdollisimmman helposti puolustettava ja kapea linja Suomenlahden ja Laatokan välissä. Vanhan rajan ylitys herätti joukoissa myös vastalauseita, sillä kaikki eivät ptäneet sitä oikeutettuna.

Pajarin 18. D ylitti rajan Mainilassa. Sen JR 6 valtasi Mainilan kylän taistelun jälkeen 2.9. Vaikka neuvostojoukot puolustivat kylää sitkeästi, ne joutuivat saattoksiin, kun JR 49 eteni kylän itäpuolelle. Kylä vallattiin illalla 2.9. Seuraava tavoite oli Valkeasaaren kylä, jonka JR 49 saavutti taitellen edeten 3.9. JR 27 eteni sivustoilla. Neuvostoliiton joukot tekivät kovia vastahyökkäyksiä, mtta suomalaiset eivät perääntyneet.

Myös II AK:n toinen divisioona, 3.D, eteni suunnitelmallisesti. 3.9. se oli vallannut Termolan, josa divisioona eteni Ohlan maastoon. II AK saavutti hyökkäystavoitteensa viikon loppuun mennessä. Sillä oli hallussaan Rajajoen mutkan ja Ohtan väälinen alue.

II AK:n pohjoispuolella vastuussa ollut I AK hyökkäsi myös. Se kohtasi tiukkaa vastarintaa muun muassa 15. D:n kaistalla. Saarijärven maastossa JR 15 kohtasi vihollisasemat, jotka oli varustettun kahdeksankertaisella piikkilangalla. Niihin saatiin kuitenkin leikattua aukot, ja sen jälkeen vihollispesäkkeitä tuhottiin yksi kerrallaan.

Karjalana Armeijan nopeasti edennyt hyökkäys oli pysäytetty Laatokan koillisrintamalla Tuulokseen jo heinäkuussa. Kun armeijan vastuualueen pohjoisosissa oli nyt päästy tarpeekis eteenpäin, voitiin hyökkäystä jatkaa myös etelässä. Armeija tavoittelli Laatokan ja Äänisen välisellä Kannaksella Syväriä ja Petroskoita. Armeijan eteläkaistalla kohti Syväriä hyökkäsi VI AK, johon kuuluivat 5. D ja 17 D sekä Osasto Lagus. Sen pohjoispuolella vastuussa oli VII AK, johon kuuluivat 1. D ja II. D, tavoitteenaan Prääsä. Ryhmä Oinonen ja Prikaari Kuussaari olivat pohjoisella siivellä ja etenivät Petroskoi-linjan pohjoispuolella.

Tuuloksen läpimurron tukemiseksi oli keskitetty poikkeuksellisen paljon tykistöä. Tulivalmisteluun osallistui 12 patteristoa ja yksi järeä patteri. Kaikkiaan epäsuoraa tulta ammuttiin valmistelussa noin 20 000 laukausta, kun mukaan lasketaan myös kranaatinheitinten ammukset. Viisi tuntia kestäneen valmistelun jälkeen 5. D. Joukot hyökkösivät 4.9. klo 5. Vastustaja oli lamaantunut tkistökeskityksen jäljiltä.

Joen toisella puolen vastarinta oli aluksi heikkoa mutta tiivistyi suomalaisten edetessä syvemmälle, 5.9. aamuun mennessä 5. D oli murtanut vastarinnan ja päässyt Aunukseen johtavalle tielle. Tätä sillanpääasemaa hyväkseen käyttäen suomalaiset etenivät vielä samana päivänä Aunukseen. Osasto Lagukseen kuuluneen, polkupyörällä etenevän Taiseluosasto Häkkisen eteneminen oli nopeaa, ja kaupunki vallattiin puolitoista tuntia kestäneen taistelun jälkeen 5.9.

Nämä taistelut olivat ensimmäisiä, joissa suomalaiset käyttivät panssareita laajamittaisemmin tukenaan. Osasto Lagukseen kuuluneessa everstiluutnantti Sven Björkmanin johtamassa Panssaripataljoonassa (Ps.P) oli 16 kpl -26-vaunua, 5 kpl liekinheitinvaunuiksi muutettua T-26-vaunua ja 2 kpl T-28-vaunua. Vallattuaan Aunuksen Osasto Lagus sai käskyn edetä Syvärille.

Nujerrettuaan vihollisen Mäkriänjoella Laguksen joukkojen taisteluosastot Häkkinen ja Hynninen etenivät kohti etelää ja Syväriä. Taisteluosasto Hynninen saavutti sen ensimmäisenä 7.9. aamulla. 5. D:n pohjoispuolella 17 D kohtasi kovaa vastarintaa Säntämän suunnalla, ja sen hyökkäys hidastui. Ankarien taisteluiden jälkeen tilanne laukesi, ja divisioonien väliin jäänyt Nurmoilla vallattiin 7.9.

VII AK:n alueella tavoitteena oli Prääsä, jonne johtava tie katkaistiin 6.9. Seuraavana päivänä neuvostojoukot aloittivat vastahyökkäykset Prääsästä. 7.9. aamulla JR 50 suunnattiin taajanan pohjoispuolelle, mutta sen liikkeellelähto viivästyi, koska osa joukoista kieltäytyi väsymykseen vedoten. Rykmentti pääsi kuitenkn Prääsän ja Petroskoin väliselle tielle, josta se hyökkäsi yhdell pataljoonalla Prääsään ja toisella tietä koilliseen, Petroskoin suuntaan.

I Divisioona puolestaan kohtasi vahvan vihollisen Nuosjärvellä. Neuvostoliittolaiset olivat kaivautuneet maastoon, ja Suomen joukot valtasivat esimerkiksi 2.9. kukkulan jossa oli 30 suurta asuinkorsua. Neuvostoasemien suojana oli myös panssarivaunuja. Viikon aikana 1. D löi vastustajansa ja sai siten hyvän aseman Prääsän alueelle satimeen jääneiden neuvostojoukkojen kukistamiseen.

Pismajoelle jäänyt 14. D kehitteli uusia juonia. Koska rintamahyökkäys ei ollut tuonut ratkaisua, päätti eversti Raappana kiertää. Etelästä ja pohjoisesta tehdyillä saartoliikkeilla suomalaiset pakoittivat venäläiset irtoamaan asemistaan Rukajärven länsirannalta.

III Ak: 3 D päätti jatkaa hyökkäystään kohti Uhtuaa huolimatta siitä, että sen joukkoja oli siirretty armeijakunnan toiseen divisionan käyttöön Kiestingin suunnalle. Hyökkäsyosastona toimi Osasto Saku, jonka rungon muodostivat JR 32:n ja JR 11:n osat. Puolustavat joukot sitoivat edessä olevat neuvostojoukot tulella ja taistelupartioilla, ja Osasto Saku pääsi etenemään ensimmäiseen tavoitteeseensa Röhön-Uhtuan tielle. Pian tämän jälkeen hyökkäysosasto joutui vastahyökkäyksen kohteeksi ja vetäytyi epäjärjestyksessä lähtöasemiinsa. Hyökkäys keskeytettiin 3.9. Suomalaisten hyökkäykset Uhtuan valtaamiseksi päättyivät tähän.

Kiestingin suunnalla vahvennettu JR 53 oli motissa. Sen vahvuus oli ollut 2000 miestä, mutta osasto oli pienentynyt vian 800 mieheen. Sn komentaja everstiluutantti Jussi Turtola kaatunut partiomatkalla 29.8. edellisellä viikolla. 2.9. venäläiset aloittivat hyökkäyksen motin laukaisemiseksi. Suomalaiset kuitenkin tiesivät hyökkäyssuunnitelmasta, sillä se oli löytynyt kaatuneen 88. D:n neuvostoupseerin karttalaukusta. Suomalaiset lähtivät vetäytymään. Taakse piti jättä muun muassa tykistöä. Mottiin sotilaiden rohkaisuksi tuodut kolme saksalaista panssaria ajettiin suohon. Vetäytyminen onnistui, ja aamulla 3.9. JR 53 oli uusissa asemissa, Divisioona J ryhmittyi puolustukseen.

Lähdeaineisto Ilkka Enkenberg Jatkosota päivä päivältä ISBN 978-952-220-841-5

Saksalaiset Lapissa

Saksalaisia alppijäkäreitä Liitsajoella

Lapissa olevat saksalaiset joukot, jotka oli alistettu Norjaan sijoitettujen saksalaisvoimien komenajalle kenraalieversti von Falkenhorstille, muodostivat erillisen, neljä divisioonaa käsittävän armeijaryhmän. Lisäksi olivat tällä suunnalla 3. ja 6. divisioona, jotka Suomussalmelle ja Kuusamoon sijoitettuina oli yhdistetty kenraalimajuri Siilasvuon komentamaksi III armeijakunnaksi. Saksan päämajan antamien ohjeiden mukaisesti Lapin armeija oli määrä valloittaa Murmanskin kaupunki ja katkaista Muurmannin rata.

Äskettäin rakennetun Sallan radan ansioista hyökkäyksen painopiste voitiin suunnata Sallaan, josta saksalaisilla oli aikomus tunkeutua Muurmannin radan varrella sijaitsevaan Kantalahteen. Tämä tehtävä annetti saksalaiselle kaksi divisioonaa käsittävälle XXXVI armeijakunnalle, joka lähti liikkeelle 1. heinäkuuta, samalla kun Kuusamoon sijoitettu suomalaisnen 6. divisioona tunkeutui koprien halki kohti vihollisen Sallan itäpuolella olevia huoltoteitä. Etelämpänä lähti III armeijakunnan jäljellä oleva osa etenemään tavoitteinaan Kiestinki ja Uhtua.

Hyökkäys Sallaa vastaan osoittautui erittäin vaikeaksi tehtäväksi. Venäläisten laajaan linnoitusvyöhykkeeseen kilpistyivät saksalaisten kaikki ponnistukset, ja vasta uhkakaavaksi kehittynyt molemminpuolinen saarrostusliike sai vihollisen lopulta lupumaan Sallasta. Samaan aikaan kun suomaisen 6. divisioonan lähestyminen uhkasi katkaista sen perääntymistien, Kuolajoen pohjoispuolitse suoritettu laajasuuntainen etenemisliike toi saksalaiset 6. heinäkuuta Sallan takaiselle rautatielle ja maantielle. He eivät kuitenkaan kyenneet estämään vihollista murtautumasta ulos, kun tämä oli aloittanut tappiden heikentämänä ja tilanteen vaarallisuuden tajuten perääntymisen heinäkuun 8. päivän aamuna.

Sallan tunturialueen kukistuttua ei muita mainittavia aluevaltauksia enää tapahtunut. Ainoastaan Kiestinkiä ja Uhtuaa kohti pyrkivät III armeijakunnan osastot jatkoivat etenemistään, joskin rajoitetuin tavoittein. Petsamon suunnallakin saksalaisten eteneminen pysähtyi Litsa-joen erämaihin, missä he pysyivät asemissa sodan loppuun saakka.

Saksalaisten operaatiot suoritettiin meistä riippumattomasti, mutta koska ne suoritettiin Suomen alueelta käsin ja koska saksalaisten kaistoilla tahatuvat toiminta tietenkin vaikutti myös omaan sodankäyntiimme, oli ajateltavissa, että saksalaiset joukot alistettaisiin suomalaisten ylipäälllikölle. Sellaisesta tomenpiteestä olikin ollut puhetta, se kävi ilmi Saksan sodanjohdon päämajassamme toimivan edustajan jalkaväenkenraali Erfurthin kesäkuun lopulla ilmoittaessa yleisesikunnan päällikölle, että tämä kysymys oli ollut käsiteltävänä Saksan päämajassa. Minulle tuo ajatus ei ollut mieleen. Sellainen järjestely olisi ensiksikin suuressa määrin lisännyt työtaakkaani ja asettanut hartioilleni vastuun joukoista, joita ei tuntenut, kirjoittaa Mannerheim. Asian ytimenä oli kuitenkin toinen seikka; niin huomattava osa Saksan armeijasta tuskin saattoi ajatella alistettavan minulle, ilman että minä puolestani olisin joutunut riippuvaiseksi Saksan sodanjohdosta.

Samoihin aikoihin jolloin rintamatiedotukset olivat suurin piirtein suotuisia, oli poliittinen tilanne käynyt huolestuttavaksi. Englannin Helsingin lähetystö, joka sodan syttymisen jälkeen oli lisäämistään lisännyt henkilökuntaansa, harjoitti laajaa, lähinnä saksalaisiin kohdistuvaa tiedustelutoimintaa, Saksalaiset olivat tehneet tästä huomatuksia ulkoministeri Wittingille, minkä lisäksi Hitler oli tasavallan presidentille osoittamassaan kirjeessä henkilökohtaisesti esittänyt ryhdyttäväksi toimenpiteisiin tuon toiminnan ehkäisemiseksi. Esityksiämme lähetystön henkilökunnan vähentämiseksi ei otettu huomioon, eikä ulkoministeri myöskään katsonut mahdolliseksi ehdotukseni mukaisesti kieltää käyntejä tietyilla alueilla.

Tilanne kärsjityi, kun ulkoministeri 28. heinäkuuta ilmoitti Englannin lähettiläälle, että Suomen Lontoon-lähteystö toistaiseksi lakkauttaisi toimintansa, ja pyysi samalla saada tietoonsa, aikoiko Engöanti pysyttää lähetystönsä edelleen Helsingissä. 31. heinäkuuta englantilaiset lentäjät pommittivat Petsamoa, minkä johdosta Suomi esitti vastalauseensa ja kutsui lähetystönsä kotiin. Englannin lähetystökin puolestaan poistui Helsingistä. Englanti oli sodan alkuvaiheessa osoittanut asemaamme kohtaan ymmärtämystä. Suhdanteiden kehittyminen noin kuukautta myöhemmin niin arveluttavaan suuntaan ei tiennyt hyvää.

Olin sitä mieltä, että tilanteen kehityttyä tällaiseksi Suomen olisi pitänyt pysyttää Lontoossa epävirallisena edustajanaan joku Englannin hallituksen ”persona grataksi” katsoma arvovaltainen, yleisesti hyvänä patrioottina pidetty henkilö, joka ei olisi kuulunut hallituksen harjoittaman ulkopolitiikan kannattajiin. Niinä kertoina, jollon otin tämän asian puheeksi presidentti Rydin kanssa, hän osoittitäydellistä ymmärtämystä ehdotustani kohtaan. Minulle tuntemattomasta syystä se kuitenkin jätettiin toteuttamatta, kirjoittaa Mannerheim.

Lähdeaineisto Mannerheim muistelmat toinen osa

Viipurin valtaus

Suomen joukot saartoivat Viipurin pihtiliikkeellä. 8. D ylitti Viipurinlahden ja sai sillanpään Lihaniemestä kohtaamatta vastarintaa. 25.8. Lihaniemessä oli jo kaksi suomalaista pataljoonaa, jotka etenivät vielä samana iltana Sommeen asemalla katkaisten Viipurissa olleiden neuvostoliittolaisten tärkeimmän yhteyden etelään.

Samaan aikaan 4 D. Saartoi kaupunkia pohjoisesta ja idästä ja 12. D kaakosta pyrkien kohti SommeeA. Viipurissa oli kolme Neuvostoliiton divisioonaa: 43 D, 115 D.ja 123 D. Huomattuaan kaupungin puolustamisen mahdottomaksi sodanjohto antoi joukoille luvan vetäytyä Viipurista. Suomalaisten katkaistua päätiet venäläiset pyrkivät vetäytymään metsien kautta. Ne kuitenkin jäviät mottiin Porlammen-Sommen alueelle. Se oli Suomen sotahistorian suurin motti, eikä neuvostojoukkoja lopulta pystytty pidättelemään niiden murtautuessa kohti Koivistoa.

Ensimmäiset suomalaiset partiot saapuivat Viipurin keskustaan 29.8. Näky oli lohduton, Vetäytyessään neuvostoliittolaiset olivat sytyttäneet tulipaloja ja räjäyttäneet rakennuksia. Muiden muassa tuomiokirkko ja rautatieasema oliva raunioina. Kuuluisa pyöreä torni oli kuitenkin pystyssä. Linnan torniin vedettiin valtauksen merkiksi valkoinen aluspaita, sillä miehillä ei ollut lippua mukanaan. Ankarien mottitaisteluiden rauhoituttua hieman valtausparaati järjestettiin 31.8. IV Armeijakunnan komentaja kenraaliluutnantti Oesch vastaanotti paraatin. Linnan salkoon oli nostettu sama lippu, joka sieltä oli laskettu talvisodan lopulla 13.3.1940.

Porlammen motti laukesi lopullisesti vasta sen jälkeen, kun Viipuri oli suomalaisilla, Motti oli kaaoksessa, eikä sen huolto toiminut. Ulosmurtautumisyritykset epäonnistuivat yksi toisensa jälkeen, ja suomalaisten paine saarrettuja vastaan kasvoi. Osa neuvostojoukoista pyrki ulos paniikissa, 1.9. motitetut alkoivat antautua, Jättimotista saatu oli valtava, siihen kuuluivat kahden divisioonan tarvikkeet: 306 tykkiä, 55 panssarivaunua, 673 autoa, yli 4000 hevosta ja 430 000 litraa polttoainetta. Vankeja motista saatiin 9000, joukossa 43, D:n komentaja, kenraalimajuri Kirpishnikov. Venäläisten tappiot kaatuneina olivat nin 7000. Kovistolle pääsi vetäytymään noiin 12000 sotilasta. Suomalaisen IV AK:n tappiot kymmenen päivää kestäneissä taisteluissa olivat noin 3000 miestä.

Samaan aikaan taisteluiden vielä riehuessa Viipurin eteläpuolella suomalaiset etenivät muualla Kannaksella kohti vanhoja rajoja. Etelässä Suomen joukoista eteni IV AK, keskellä II AK ja sen pohjoispuolella I AK. Kiivaita taisteluita käytiin muun muassa Ala-Hotakan maastossa Muolaanjärven tuntumassa Keski-Kannaksella. Siellä Suomen II AK:aan kuulunut JR 46 mittteli leningradilaisia JR 1:a ja JR 255:a vastaan niiden pyrkiessä vetäytymään taaksepäin. Neuvostojoukoilla oli tukenaan panssareita, jotka tekivät vahvoja vastaiskuja, 27.8. taistelu alkoi mennä sekavaksi puuroksi, mutta yähön mennessä puna-armeijalaiset oli lyöty. Maasto jäi suomalaisten haltuun. Neuvostoliiton tappiot Hotakan taisteluissa olivat 500 miestä ja 11 panssarivaunua. Suomalaiset saivat saaliikseen muun muassa tykkejä.

Matkallaan kohti vanhaa rajaa suomalaiset työnsivät edellään vetäytyviä neuvostojoukkoja. Joistakin asutuskeskuksista jouduttiin taistelemaan enemmän, joistakin vähemmän. Pajarin johtama 18. D valtasi Kivennavan 29.8., Sihvon johtama 10. D. Puolestaan Valkjärven 31.8. Tiukkaa vastarintaa kohdattiin muun muassa Jäppilässä, Mainilasta luoteeseen. Siellä Suomen JR 6 ja JR 49 työnsivät vastustajan kuitenkin Rajajoen taakse. Vihollisen tappiot laskettiin sadoissa kaatuneissa. Kun 18. D:n joukot lähestyivät Mainilaa Jäppilän suunnalla, päätettiin maksaa vanhoja kalavelkoja. Divisioonan tyksitö tulitti usean patteriston vooimin talvisodan alkulaukauksien paikkaa,. Pian tämän jälkeen JR 6 saavutti vanhan rajan Mainilassa.

Seuraavien päivien aikana Rajajokea pitkin kulkenut vanha raja saavutettiin myös muissa kohdin koko Kannaksen pituudelta. Neuvostoliiton Leningradin esikkunnassa asemasodan alussa tehdystä asiakirjasta käy ilmi, että Kannaksen puolustuksesta vastanneen 23. Armeijan vetäytyminen oli 28.9. alkaen muuttunut kaoottiseksi paoksi. Joukot hylkäsivät maastoon aseitaan ja muuta toimintakuntoista kalustoa nopeuttaakseen matkaan kohti itää. Myös miestappiot olivat suuret.

Tsalkan valtaamisen jälkeen eversti Heiskasen johtama 11. D. Kekistettiin VII AK:n komentaja Hägglundin käskystä Säämäjärven-Sotjärven kannakselle. Sen tavoitteena oli avata järvien välinen kannas, jota pitkin kulki rautatien Petroskoihin Äänisen rannalle.

Suomalaisten eteneminen kävi nopeasti. 25.8. alkanut hyökkäys pääsi tavoitteeseensa 1.9. Silloin hyökkäyksen kärkenä edennyt JR 8 valtasi Säämäjärven kylän laajalla saarrostusliikkeellä. Kylän itäpuolella sijainneet Sänkäjoen yli vievät maantie- ja rautatiesillat jäivät suomalaisten haltuun ehjinä. Vihollisen vastahyökkäykset torjuttiin. JR 8 oli Väinö Linnan joukko-osasto jatkosodassa sen alusta huhtikuulle 1943 asti. Linna oli konekiväärikomppanian ryhmänjohtaja. Kirjailija ammensi kokemastaaan ja näkemästään romaaniinsa Tuntematon sotilas.

Sallan suunnalla saksalais-suomalaiset joukot olivat olleet pitkään Kairalan-Mikkolan tasalla aivan Sallan itäpuolella. Neuvostoasemat murtuivat 27.8. ja joukot etenivät Alakurttiin elokuun viimeisenä päivänä. Sieltä eteneminen jatkui Tuntsajoelle.

Lähdeaineisto. Ilkka Enkenberg Jatkosota päivä päivältä ISBN 978-952-220-941-S

Yli Vuoksen

Suomen IV:n AK:n hyökkäys Länsi-Kannaksella alkoi 18.8.1941. Suomalaiset ylittivät Vuoksen. Saksalaiset jatkoivat Sallassa pysähdyksissä olluttaa hyökkäystään. Kiestingin suunnalla suomalaiset jäivät mottiin.

Suomen 18. D oli saavuttanut Vuoksen rannan. Tavoitteena oli vallata joen toiselta puolen sillanpää, jota laajennettaisiin kohti Vuosalmea. Ylimeno aloitettiin 18.8. vastaisena yönä, ja sitä varten joen rannalle oli keskitetty paljon tukiaseita, muun muassa konekivääreitä ja suorasuuntaustykkejä. Tykistö oli valmiudessa tulitukeen, mutta ylimenoa ei valmisteltu keskityksellä, sillä ylimenokohta haluttiin pitää salassa. Neuvostoliiton joukkoja oli sen sijaan harhautettava voimakkain ammunnoin sivusuunnassa.

Virta oli noin 400 metriä leveä, ja suomalaiset ylittivät sen kahdesta kohdasta. Toisella rannalla oli vastassa vain kymmenen sotilaan kenttävartio, joka pakeni nopeasti. Seuraavina päivinä suomalaiset laajenisivat sillanpäätä. Kovempiin taisteluihin jouduttiin esimerkiksi Äyräpäässä. Viikon aikana Vuoksen takaa saavutettiin noin 30 kilometriä leveä ja 5-10 kilometriä syvä sillanpääasema.

II AK:n alueen keskellä hyökännyt 10.D oli vallannut Räisälän. Seuraavaksi se lähti etenemään kohti Vuoksen ja Suvannon erottavaa Kiviniemeä. JR 43 saavutti Kiviniemen 20.8. Sitä vastassa oli vihollisen rajavartio-osastoja, jotka yrittivät säilyttää asemansa joen pohjoisrannalla, mutta suomalaiset heittivät ne veden yli. Sillanpään valtaaminen kosken etelärannalta ei kuitenkaan onnistunut, koska neuvostojoukot ehtivät räjäyttää sillat.

JR I eteni Kiviniemestä itään Suvannon pohjoisrantaa. Se joutui ankariin taisteluihin, sillä neuvostojoukot tiesivät tappion tarkoittavan Suvannon ja Laatokan yhtymäkohdassa olevan Taipaleen menettämistä ja alueella olevien viimeisen vetäytymistien katkeamista.

Pohjoisemmassa JR 2 valtasi Käkisalmen 21.8. pienen kahakan jälkeen. Siletäkin neuvostoliittolaiset olivat vetäytyneet pääosillaan saman päivän aamuna, Nyt Suomen hyökkäys vyöryi kohti Taipaletta. Osa joukoista eteni sinne Laatokan rantatietä, osa puolestaan Suvannon pohjoispuolella olevia jarvikannaksia, joille neuvostojoukot yrittivät järjestää puolustustaan.

Suomen JR 43 saavutti Taipaleenjoen Terenttilässä 23.8. JR 2 puolestaan samana päivä Taipaleen kylässä. II AK oli saavuttanut tavoitteensa, Vuoksen-Suvannon linjan. Takaa-ajotaisteluiden ja nopeiden marssien väsyttämät miehet eivät päämajan pyynnöstä huolimatta ylittäneet jokea heti.

II AK:n edellä Kilpolansaareen peräytyneet Neuvostoliiton joukot vetäytyivät sieltä edelleen vesitse Laatokan satamiin. Suomalaiset yrittivät murtaa suojaavaa puolustusta, mutta se oli vahva. 23.8. JR 15 eteni Kilpolansaareen, joka oli tyhjä, Vetäytyminen oli onnistunut. Suomalaiset näkivät horisontissa suuren klujetuslaivaston lipuvan kohti etelää sota-alusten suojaamana.

Suomen IV Armeijakunta olii odotellut hyökkäyskäskyään ryhmittyneenä Virolahden ja Imatran välille. Oikealla siivellä oli 8. D , keskellä JR 25, ja vasemmalla siivella oli 12 D. Lisäksi reservissä oli 4. D. Armeijakunnan joukkoihin kuului myös Kevyt Prikaati T (Kev.Pr. T). AK:n vahvuus oli noin 41 000 miestä.

Kun IV AK:n vasemmalla puolella hyökännyt II AK:n 18. D saavutti Vuoksen 18.8., IV AK:n yökkäys määrättiin alkavaksi 22.8. Sen painopiste oli vasemmalla sivustalla, jossa määränpäänä oli Viipuri. Yöllä 21.8. tuli kuitenkin tieto, jonka neuvostojoukot irtautuivat asemistaan koko rintaman pituudelta. Neuvostoliiton 23.Armeija oli jäämässä saarroksin suomalaisten ylitettyä Vuoksen ja edetessä Itä-Kannaksella nopeasti. Suomalaiset saivat määryksen lähteä välisttömästi takaa-ajoon. Saman päivän aikana miehitettiin Enso ja Jääski, joita oli piiritetty pitkään.

Neuvostojoukot vetäytyivät Viipurin suuntaan, ja suomalaiset seurasivat perässä. Venäläiset jättivät jälkeensä pieniä viivytysjoukkoja, joiden kanssa suomalaiset tiedustelupartiot kahakoivat. 23.8. ylipäällikkä antoi käskyn, jonka mukaan IV AK:n oli hyökättävä Viipurin etelä- ja kaakkoispuolelle ja katkaistava kaupungista sinne johtavat yhteydet. Näin Viipurin puolustajat pyrittiin saartamaan. Itä-Kannakselle hyökkäävän II AK:n oli puolestaan jatkettava omaa hyökkäystään Kivennapaa kohti.

8.D aloitti oman hyökkäyksensä Viipurinlahden yli pyrkien estämään vihollisen vetäytymisen Koivistolle. Ylimeno Lihaniemeen aloitettiin 24.8. Maitse Viipurin pohoispuolelta kiertävät joukot etenivät nopeasti, ja verkko neuvostojoukkojen ympärillä kiristyi. 23.8. Suomen joukot valtasivat Ihantalan, ja Kev.Pr T oli vin kahdeksan kilometrin päässä Viipurista. 24.8. aamulla puna-armeija aloitti väkevän v vastahyökkäyksen Viipurista koilliseen. Muun muassa Kev. Pr. T Sure-Peron suunnalla joutui koville ja siihen kuuluneen Osasto Kanevan rajajääkärikomppaniat joutuivat ankaraan taisteluun. Osato piti asemansa, vaikka yli 500 sotilaan vahvuisesta osastosta menetettin kaatuneina ja haavoittuneina noin 200miestä, joihin kuuluivat molempien komppanioiden päälliköt. Neuvostoliiton vastahyökkäys torjuttiin.

Sortavalan alueen valtaamiseksi muodostettu I AK oli saavuttanut osatavoitteensa vallatessaan kaupungin. Päävoimillaan, 2 D:n ja 19 D:n voimin se pyrki tuhoamaan Rautalahden-Karilahden alueelle saarretun vihollisosaston, joka koostui pääosiin 168 D:sta.

Neuvostojoukot vetäytyivät voimakkaan ilmatorjunnan ja viivytystaisteluiden suojissa Rautalahdesta Laatokan yli Valamon saareen ja Leningradiin. Suomalaisten yritykset divisioonan tuhoamiseksi eivät onnistuneet, mutta vesiperäski kutsutusta motista saatiin saaliiksi raskasta kalustoa, jota venäläiset eivät onnistuneet viemään mukanaan, muun muassa 40 tykkiä ja 8 panssarivaunua.

Pohjois-Karjalassa suomalais-saksalaiset joukot olivat edenneet Aittojoelle. Osasto Susitaivat oli edennyt Hyrsylön ja Suojärveltä itään johtavalle radalle. Rintamalle oli siirretty myös VII AK. Sen ja vahvennetun 163 D:n yhteistoiminnalla oli nyt tarkoitus lyödä Aittojoen-Suojärven alueella toimiva vihollinen.

Aittojoen yli mentiin 19.8. Ylitystä edelsi yli 40 minuuttia kestänyt tyksitövalmistelu, jonka jälkeen vihollisen vastarinta oli vaisua. Samana päivänä suomalaiset valtasivat Viitavaaran kylän ja jatkoivat Aittokosken- Vuonteleen tielle. Kun tämä hyökkäykselle pullonkaulaksi muodostunut kohta oli avattu, joukoe pääsivät eteenpäin.

Yöllä 21.8. suomalaiset valtasivat Suvilahden tienhaaran, ja vihollinen alkoi vetäytyä Näätäojalta, jossa oli taisteltu jo viikkotolkulla. Sieltä vetäytyvät neuvostojoukot olivat jo jääneet tienhaaraan päässeiden suomalaisten muodostamaan pussiin, ja ne lyötiin hajalle korpeen.

Saman päivän aikana 11. D saavutti vanhan rajan Hyrsylän mutkan eteläpuolella. Se oli matkalla kohti Tsalkkia katkaisemaan Suojärven alueelta vetäytyvien venäläisten tien itään. Vihollinen vetäytyi viivyttäen, ja taisteluita käytiin muun maussa Maaselässä, josta venäläiset tekivät vastahyökkäyksen panssareiden ja tykistön tukemina, I /JR 8 kiersi vihollisen selustaan, ja tilanne laukesi läpi yön kestäneissä taisteluissa. 23.8. II D. Eteni Tsalkkiin, josa neuvostojoukot olivat jo vetäytyneet. Niitä seuranneet saksalaisjoukot, muun muassa JR 307, olivat päästäneet kohtaktin vetäytyviin venäläisiin katkeamaan. Tsalkin valtauksen jälkeen saksalaisjoukot koottiin Suvilahteen ylipäällikö reserviksi.

Divisioona J:N JR 53 oli jäänyt uhkaavsti satimeen Neuvostoliiton keskitettyä lisää joukkoja Kiestingin itäpuolelle, jossa pyrittiin etenemään kohti Louhea. Divisioona J:n komentaja eversti Palojärvi yritti laukaista tilanteen hyökkäämällä saarrostamaan pyrkivien neuvostojoukkojen kimppuun saksalaisen SS-JR 6:n ja alueelle vahvennukseksi saadun SissiP 3:n miehillä. Neuvostoliiton JR 758:n hyökkäys romutti suomalaisten suunnitelmat. Se hyökkäsi rautatielle JR 53:n länsipuolelle ja katkaisi JR 53:n huoltoyhteyden 21.8.

JR 53 oli jäänyt mottiin. Sen alueella oli noin 600 haavoittunutta, ja ainoa yhteys omiin oli kiertää metsän kautta. Matka kesit hevosten kanssa noin vuorokauden. Suomalaiset yrittivät useite kertoja karkottaa radan katkaisseen vihollisen muuan muassa SissiP 3:n hyökkäyksillä, mutta siinä ei onnistuttu.

Uhtuan suunalla hyökännyt 3 D oli edelleen Kiskisjärvellä. Sitä heikennettiin lisää, kun armeijakunnan komentaja Siilasvuo irrotti siitä vielä pataljoonan lisää Kiestingin suunnalle.

Lähdeaineisto Ilkka Enkenberg Jatkosota päivä päivältä ISBN 978-952-220-841-S