Puolustusneuvoston puheenjohtaja

Kaksi ensimmäistä presidenttiä, K.J.Stählberg ja L.K.Relander eivät ilmoittaneet, kenelle he sotavoimien ylipäällikkyyden siirtäisivät, mikäli sota syttyisi heidän virkakaudellaan. Pidettiin luonnollisena, että ylipäällikkyys lankeasi sotaväen päällikölle.

Vain yksi ehdokas

Kysymys ajankohtaistui syksyllä 1930 ja talvella 1931 useampaankin kautta. Puolustusministeriössä suunniteltiin puolutusneuvostosta annetun asetuksen uudistamista. Asetusluonnos edellytti, että tulevan ylipäällikön henkilöllisyys tiedettäisiin. Lapuanliikkeestä esitettiin toivomus Mannerheimin saamiseksi takasin maanpuolustuksen johtopaikoille. Toinen puolustusministeri H.V. Österman oli itsekseen pohdiskellut kysymystä, kuka olisi todennäköisin ylipäällikkö ja päätynyt Mannerheimiin. Ninpä hän, hankittuaan pääministeri Svinhufvudin suostumuksen, ryhtyi keskustelemaan Mannerehimin kanssa hänen paluustaan. Keskustleut eivät johtaneet mihinkään. Ne osoittivat kuitenkin, että kenraali oli hyvin ajankohtainen henklö noihin aikoihin.

Östermanin ja Mannerehimin keskusteluihin tuli uutta puhtia heti presidentinvaalin jälkeen. Svinhufvud päätti luovuttaa ylipäällikyyden Mannerheimille, mikälo sota syttyisi hänen virkakaudellaan. Ehdoista sovittiin, ja asetus Mannerheimia silmällä pitäen uusitusta puolustusneuvostosta annettiin 11. maaliskuuta 1931. Mannerheimin lisäksi neuvostoon nimitettiin sotaväen päällikkö, suojeluskunnan päällikkö ja yleisesikunnan päällikkö virka-asemansa perusteella sekä Mannerheimin toivomuksesta kenraalimajuri Rudolf Walden. Ylipäällikkyyttä koskeva ratkaisu oli vain presidentin, puolutusneuvoston jäsenten ja Hugo Östermanin tiedossa. Eivät edes hallituksen jäseneet saaneet tietoa ilman kuukausien viivetta, Meni toista vuotta, ennen kuin puolustusministeriössä tieto presidentin päätöksestä oli levinnyt osastopäälliköötasolle. Kuitenkin juuri tieton Mannerheimin tulevasta asemasta oli tärkeä hänen toiminnalleen. Hänen neuvottelukumppaneidensa tuli tietää kenen kanssa he keskustelevat.

Toimenkuvan sorvaaminen

Puolutusneuvosto oli lausuntoja antava elin, neuvottelukunta, jolla ei ollut itsenäistä toimenpanovaltaa. Sen suurin merkitys oli, että se tarjosi puheenjohtajalleen virallisen aseman ja forumin. Sen työskentely ei ollut sidottu määrämuotoihin, vaan se saattoi melko vapaasti hakea itselleen sopivat työskentelytavat, toisin sanoen puheenjohtajalle sopivat työskentelytavat. Käytännössä puolustusneuvostolla oli enemmän valtaa kuin asetus edellytti. Se taas johtui puheenjohtajan auktoriteetista ja halusta puuttua mitä erilaisimpiin asioihin.

Mannerehimin itselleen muokkaama toimenkuva poikkesi radikaalisti muiden ylempien upseerien toimenkuvast. Se taas johtui osittain asioiden merkityksestä ja poliittisuudesta. Puolutusneuvoston puheenjohtaja haki ratkaisua maanpuolustuksen kannalta olennaisiin suuriin kysymyksiin, jotka samalla tahtoivat olla poliittisia, Tällainen asia oli esimerkiksi kansallisen yksimielisyyden aikaansaaminen niin suhteessa vuoden 1918 perintöön kuin kielikiistaankin tai pohjoismaisen suuntauksen läpiajamiseen. Toisaalta Mannerheim näperteli joskus hyvinkin pienten asioiden parissa.

Toinen ero muihin kenraaleihin oli Mannerheimin toiminnan taso ja ympäristö. Mannerheim asioi suoraan ministereiden ja valtionpäämiesten kanssa. Entisenä valtionhoitajana ja tulevana ylipäällikkönä hän tuli hyvin toimeen heidän kanssaan. Sen sijaan puolutusministeriön osastopäälliköt ja muut byrokraatit oliva ongelma, joka tuotti vuoden ajan vaikeuksia puolustusneuvoston puheenjohtajalle.

Mannereheim yritti vahvistaa puolustusneuvoston puheenjohtajan, siis omaa asemaansa, säädösteitse 1930-luvun alkupuolelle, mutta se ei onnistunut. Puolutuslaitosasetukseen ei tehty hänen toivomiaan täydenyksiä. Hän myös yritti saada sotamarsalkan sisällytetyksi asetukseen, jossa lueteltiin puolustuslaitoksen upseerien sotilasarvot. Hän epäonnistui, ja niin sotamarsalkka jäi pelkäksi arvonimeksi, joka oli myönnetty Mennerheimille ja josta oli peritty säädetty leimavero. Pienessä Suomessa ei aina tarvitse olla marsalkkoja. Kysymyksessä oli puhtaasti henkilökohtainen kunnianosoitus, joka myöhemmin vakiintui sotilasarvoksi.

Mannerheimin asemassa lepäsi olennaisesti epävirallisten päätösten varassa. Presidentti Svinhufvud määräsi elokuussa 1933 sotaväen päällikkö H.V: Östermanin noudattamaan puolustusneuvoston puheenjohtajana ohjeita asioissa, jotka liittyivät operatiiviseen valmisteluun ja puolustusvalmiuden kehittämiseen. Presidentin määräys oli Östermanin itsensä krjoittama. Presidentiksi tultuaan Kyösti Kallio uudisti edeltäjänsä päätöksen ylipäällikkyyden siirtämisestä. Sotaväen päällikön epävirallinen alistussuhde jatkui vielä vähän aikaa.

Maanpuolustuksen esitaistelija

Puolutusneuvoston muuttui vähitellen puheenjohtajansa neuvottelukunnaksi, Mannerheim kohosi neuvoston yläpuolelle. Hän ei enää tarvinnut puolutusneuvostoa, vaan puheenjohtajan arvovalta riitti ilman jäsenten taustatukeakin, Tämä kehitys vahvistettiin asetuksella. Maanpuolustuksen suuressa hallinnonuudistuksessa yleisesikunta siirrettiin 1938 alussa melkein kokonaan puolustusministeriöön. Vain puolustusneuvostan tehtävät pysyivät ennallaan, mutta nyt sen puheenjohtajuudesta tuli virka-aste. Yleisesikunnasta tuli virallisestikin puolustusneuvoston puheenjohtajan esikunta. Mannerheimi välittömästi käytettävissä ollut työväline. Uusi organisaatio otti Mannerheimin toivomukset hyvin huomioon ja takasi marsalkan jatkuvan toiminnan maanpuolustuksen johdossa. Kauni tämä järjestelmä ei ollut, ei myöskään toimintakykyinen henkilöihinsä katsomatta.

Ylipäällikkyys edellytt haltijaltaan maanpuolustuksen ja sen parissa työskentelevien henkilöiden tuntemusta. Ulkopuollisella ei olisi ollut pienintäkään mahdollisuutta onnistua ylipäällikkönä.

Poliittisena vaikuttajana puolutusneuvoston puheenjohtaja oli ennakkoluuloton ja omaa luokkaansa. Ennakkoluulottomuus näkyi ennen muuta hänen yrityksissään raivat maanpuolustuksen tiellä olleita esteitä. Nämä olivat niin vuoden 1918 avaama kuilu kuin kielikiistakin, jota Mannerheim piti sinänsä toisen luokan asiana.

Lähdeaineisto Mannerheim – Tuttu ja tuntematon

Kiristynyt kansainvälinen tilanne

Levottominpana aikana noin 150 000 kaupunkilaista siirtyi joksikin aikaa maaseudulle ja koulutkin lopetettiin väliaikaisesti.

Kiristynyt kansainvälinen tilanne pisti käyntiin toimet väestön suojelemiseksi mahdollisen sodan varalta. Virallisella tasolla toin aivan viime tingassa, sillä väestönsuojelulaki vahvistettiin vasta marraskuussa 1939 aiva sodan kynnyksellä. Suomen suurimmissa kaupungeissa ryhdyttiin kuitenkn toimeen jo tätä aiemmin perustamalla vapaaehtoisia väestönsuojeluorganisaatioita ja harjoituttamalla niitä.

Aleksis Kiven päivän iltana 10. lokakuuta 1939 uusmaalaiset hämmästyivät, kun radiosta kuultiin tiedoitus ”myöhemmin tapahtuvan kaupungin pakkotyhjentämisen helpottamiseksi”. Tarkoitusta varten oli varattu ylimääräisiä junia. Myös koulujen ilmoitettiin keskeyttävän toimintansa. Suoranaisesti sodan mahdollisuuteen viittasi sisäministeri Urho Kekkosen vähän myöhemmin pitämä puhe, jossa hän perusteli siirtymistä pois kaupungeista sillä, että mahdollisten myöhempien sotilaallisten toimenpiteiden aikana liikennenvälineistä tulisi olemaan puutetta ja kaupunkien evakuntointi olisi huomattavasti vaikeampaa. Helsingin ohella myös muiden Suomen suurimpien kaupunkien asukkaita kehotettiin poistumaan maaseudulle.

Pitkälle menneistä toimista huolimatta sodan mahdollisuuteen ei sittenkän Suomessa uskottu, mitä osoittaa se, että valtiovalta ryhtyi marraskuun puolivälissä purkamaan väestönsuojelussa aikaansaatua valmiutta. Maaseudulle siirtyneet kaupunkilaiset palasivat takaisin koteihinsa ja myös koulut aloittivat toimintansa.

Sodan pelossa ryhdyttiin lkaupunkitalojen ullakkoja siivoamaan tulenarasta tavarasta ja ikkunoita teippaamaan särkymisvaaran estämiseksi, Valmistautuminen pahimman varalle oli huipussaan lokakuussa 1939.

Kansainvälisen ilmmapiirin kiristyminen ja sen aikaansaama kansan hamstrausinto synnytti Suomeen syyskuun 20. päivänä 1939 kansanhuoltoministeriön, jonka tehtävänä oli ”väestön toimeentulon turvaaminen sekä talouselämän ja työvoiman käytön säännösteleminen sodan tai muun poikkeuksellisen tilanteen aikana”.

Ensimmäiseksi kansanhuuoltoministeriksi nimitettiin Pohjoismaiden Yhdyspankin pääjohtaja Rainer von Fieandt.

Kansanhuoltoministeriön perustamisen seurauksena Suomen kansa ryhtyi asioimaan erilaisilla ostokorteilla, joita riittikin aina 1950-luvulle saakka. Kun korttipeli kävi kiivaimmillaan, piti jokaisella suomalaisella olla samanaikaisesti 51 erilaista ostokorttia. Kaiken kaikkiaan ostokortteja oli käytösä kaikkiaan 162 erilaista.

Ensimmäisinä säännöstelyn piiriin joutuneita tuotteita olivat ulkomaankaupan kannalta haavoittuvimmat artikkelit poltto- ja voiteluaineet sekä sokeri ja kahvi. Koska näiden aineiden hamstraus oli lisääntynyt sitä mukaa kuin kansainvälinen tilanne oli kiristynyt, ne pantin myös ensimmäisinä kortille. Poltto- ja voiteluaineiden säännöstely aloitettin jo 4. syyskuuta. Sokeri meni kortille 6.lokakuuta ja kahvi vasta myöhemmin eli 28. lokakuuta,

Suomi päätti lokakuussa 1939 kutsua koko reservinsä ylimääräisiin kertausharjoituksiin. Käytännössä tämä tarkoitti täyttä varautumista sotaan eli liikekannallepanoa. Kutsu aseisiin tavoitti lähes 300 000 miestä. Maassa vallinnutta maanpuolustusintoa kuvastaa se, että monet jotka eivät olleet saaneet kutsua, soittivat esikuntiin ja kysyivät syytä kutsukortin puuttumiseen.

Ylimääräsiten kertausharjoitusten aikana puolustuksen valmiutta ehdittiin vielä parantaa merkittävästi. Pääosa eli noin 2/3 armeijasta sijoitettiin Karjalan kannakselle. Lähimmäs rajaa ryhmitettin suojajoukkoja, joien tehtävänä oli viivyttää vihollista mahdollisen maahantunkeutumisen sattuessa.

Puukaasutinauto,jota kansan keskuudessa kutsuttiin häkäpöntöksi.

Puna-armeija liikehti välittömästi rajan takana ja teki hyökkäysharjoituksia kohti rajaa. Suomalaisten vartiomiesten oli kuitenkin käsketty tiukasti pitäää hermonsa kurissa viimeiseen asti. Aihetta sodan aloittamiseen ei saanut viholliselle Suomen puolelta antaa.

Marraskuun 9. päivänä Suomen valtuuskunta neuvotteli Moskovassa viimeisen kerran neuvostojohtajien kanssa, Keskustelujen päätyttyä tuloksettomina Stalin ja Molotov hyvästelivät suomalaiset kohteliaasti, mutta tämän jälkeen eivät suomalaiset neuvottelijat saaneet enää minkäänlaista yhteyttä isäntiinsä. Neuvottelijat nousivatkin marraskuun 13. päivänä junaan ja palasivat takasin kotimaahansa kirjoitettuaan sitä ennen Molotoville kiitoskirjeen osakkeen tulleesta vieraanvalaisuudesta.

Tässä rakennetaan aitoa suomalaista korsua

Neuvottelujen katkettua asiat kehittyivät nopeasti huonompaan suuntaa. Neuvostoliiton tiedotusvälineet ryhtyivä syytämään ilmoille provosoivia uutisia Suomen armeijan liikekannallepanosta, ateistien ja kommunistien huonosta kohtelusta maasta. Neuvostoproganda huipetumana kuultiin marraskuun 26 päivän iltana uutinen, jonka mukaan Suomen tykistö oli ampunut Mainilassa rajan yli Neuvostoliiton puolelle surmaten ja haavoittaen 13 neuvostosotilasta. Marraskuun 28. päivänä Neuvostoliitto irtisanoi hyökkäämättömyyssopimuksen Suomen kanssa.

Lähdeaineisto Jouni Kallioniemi Suomalaiset isänmaan asialla ISBN 951-97093-2-0

Epävarmuuden aika – sota ratkaisuna?

Neuvostoliitto vaatii Leningradin turvalisuuden takaamiseksi osaa Kannaksesta,Suomenlahden saaria sekä Hankoniemeä vuokralle, jotta se voisi sulkea Suomenlahden Vrion pohjoisrannikon tukikohtansa avulla. Vaihdossa Suomi olisi saanut Repolan ja Porajräven Aunuksen Karjalasta. Lokakuun neuvotteluissa sopimukseen ei päästy ja tilanne kiristyi. Neuvostoliitto ilmoitti alkuperäiset vaatimuksensa julkisuuteen lokakuun viimeisen päivän iltana, kun ulkoministeri Molotov puhui Moskovan radiossa. Tietojen julkistaminen tuli Suomen hallitukselle ja neuvottelutilanteeseen juuri vihityille kansanedustajille yllätyksenä ja se tulkittiin pelin kovenemiseksi; julkisuuteen annetuista vaatimuksista Neuvostoliitto ei kenties olisi enää valmis tinkimään, tosin kuin vielä lokakuun aikan monet olivat hallituksessa ajatelleet.

Suomen hallituksen ja asialle lokakuun lopussa vihittyjen eduskuntaryhmien kannalta vaikein pala oli Hankoniemen luovuttaminen vuokraa vastaan Neuvostoliiton tukikohdaksi. Tähän ei haluttu suostua vielä marrakuun alussakaan, jolloin ulkosaarista oltiin valmiit luopumaan ja Kannakseltakin oli valmistautuduttu hieman oikaisemaan rajaa Itä-Karjalasta saatua aluekorvausta vastaan, Mantereelta luovutettava tukikohta olisi nimittäin asetanut Suomen samaan asemaan Baltian maiden kanssa; ne olivat luovuttaneet itänaapurille tukikohtiaa, joihin sillä ei ollut maayhteyttä. Tämä olisi kyseenalaistanut maan suvereniteetin. Suomalaiset pohtivat myöntyvistä jonkin muuan laivastotukikohdan luovuttamiseen. Tapetilla oli esimerkiksi Jussärön saari Tammisaaren edustalla, mutta ideasta luovuttiin. Lopulta Stalin tuli vastaan vaatimuksessa ja olisi tyytynyt vaatimattomaampaan tukikohtaan Suomenlahden saarilla kuin koko Hankoniemeen. Myös Kannaksella suomalaiset halusivat luovuttaa maata vain niin vähän kuin mahdollista. Neuvostoliiton ja Suomen näkemykset eivät pienistä molemminpuolisista vastaantuloista täälläkään kohdanneet, Tämä ksymys oli erityisen tärkeä maalaisliittolaisile politikoille. Lisäksi pohdittavana oli rajansiirto Petsamon Kalasjansaarennolla. Neuvotteluista vastuussa ollut ulkoministeri Erkki ajoi tunnetusti myönnyksille kriittistä vähimmäsilinjaa. Sen jälkeen kun sota oli alkanut, alueluovutuksille alusta saakka suoela Tukholman läheittläs J.k. Paasikivi sälyttikin sosan syttymisen Tukholmaan siirretyn Erkon syyksi.

Edistyspuolueen Erkon asenne ei pehmentynyt Molotovin puheen jälkeen, Hän uhkasi erota, mikäli myönnytyksissä mentäisiin pitemmälle kuin hän oli valmist, eil ulkosaarten vaihtamiseen ja maltilliseen rajansiirtoon Kannakselle. Paasikivi alkoin pelätä, että eroamisen jälkeen vastuusta vapautuva Erkko laukaisisi suomalaisten keskuudessa vuosisadanvaihteen ns. routavuosia muistuttavan epäluulon myöntyväisyyttä ja passiivista vastarintaa kannattavien kansalaisten välillä. A.K. Kajanderin hallituksen oli siis julkisesti pdiettävä yhtä ja näytettävä yksimieliseltä, eikä Erkkoa saisi päästää eroamaan vaan ilmeisesti mahdollisuuksien mukaan taivutella myöntyväisemmäksi. Aikoinaan vanhasuomalaisin kuulunut Paasikivi tunsi nimittäin myäntyväisyydestä ylleen lankeavan varjon, sillä vuosisadan vaihteen routavuosiden aikkainen kansan jakautuminen oli seitsemänkymppisen konkarin muistissa ja omissa kokemuksissa, tuolloin hänkin nuorena miehenä oli joutunut kokemaan passiivista ja aktiivista vastarintaa kannattaneiden suomalaisten ylenkatseen.

Puolutusneuvoston puheenjohtaja C.G.E. Mannerheim, jolla ei ollut virallista roolin neuvotteluissa, oli alusta saakka valmisalueluovutuksiin etenkin alueilla, joiden puolustaminen olisi muutenkin olljut vaikeaa. Hän katsoi asiaa sotilaalliselta kannalta mutta myös itänaapurin turvallisuusnäkökohtia ymmärtäen.

Viimeisen viikon raportit ennen sodan yllättävää alkamista kertoivat, kuinka kanslaisten luottamus hallitukseen osoitti vahvistumisen merkkejä. Tämä johtui katkenneista neuvotteluista. Marraskuun 26. päivänä ammuttujen Mainilan laukausten aloittaman Neuvostoliiton ja Suomen noottienvaihdon aikana alkoi jopa tuntua siltä, ett sotaan valmistautunut vapaaehtoistyö alkoi mennä hukkaan.

Lähdeaineisto Tuomas Tepora Sodan henki – kaunis ja ruma talvisota ISBN 978-951-0-40166-8

Puolustusjärjestelyt sodan kynnyksellä

Suomen tasavallan poliittisen johdon, Mannerheimin puolustusneuvoston ja sotilaallisen johdon välisistä kiistoista talvisodan edellä on kirjoitettu paljon. Yleinen näkemys on ollut, että ministerit maan hallituksessa eivät ymmärtäneet sodanuhan todellisuutta eikä Mannerheimille annettu riittäviä resursseja uskottavan puolutuksen järjestämiseksi, Armeijan heikko varustus on nähty tuloksena epäonnistuneesta puolutusmäärärahapolitiikasta. Sotilaitten ja poliitikkojen erimielisyydet ovat kuitenkin sysänneet syrjään ylempien upseerien keskinäiset erimielisyydet, joilla oli paljon merkitystä sotaan varauduttaessa. Hankintojenkaan suhteen asetelma ei ollut yksiselitteinen.

Tasavallan presidentin vaihtuminen Svinhufvudista Kallioksi ja A.K. Cajanderin hallituksen muodostaminen keväällä 1937 muuttivat tilannetta. Uusi puolustusministeri Juho Niukkanen osoittautui itsepäiseksi eikä suostunut myötäilemään Mannerheimiä. Heidän vastakkainasettelunsa ei ole selitettävissä pelkastään intressien yhteentörmäyksellä. Sekä Niukkanen että Mannerheim olivat vahvoja persoonia, ja heidän peräänantamattomuutensa oli luontaista. Molemmat pyrkivät yliotteeseen, ja arvovaltakamppailu leimasi heidän yhteistyötään alusta lähtien.

Sotilasjohdon ja valtioneuvoston kiistely määrärahoista oli krooninen ilmiö. Kun yleisesikunta siirrettiin uudelleenjärjestelyssä puolustusministeriöön ja Mannerheim saioman johtoesikunnan keväällä 1938, sotilaita oli aiempaa korostetummin molemmin puolin.

Supistuksia vastaan taistellessa jouduttiin puolustusneuvostossa miettimään erilaisia esitystaktillisia vetoja. Kuvaavaa on, että jääjärikenraali Harald Öhqvist oli keväällä 1938 sitä mieltä, että vähemmällä vaingolla päästäisiin, jos pyyhittäisiin jokin suuri summa, kuten lentolaivueet, kokonaan pois.

Ilmavoimien hankinnat aiheuttivat jatkuvasti päänvaivaa. Ilmavooimien komentaja jääkärieversti Jarl Lundqvist ei kuulunut puolutusneuvostoon mutta vieraili siellä säännöllisesti esittelijänä. Ilma-aseesta henklökohtaisesti kiinnostunut Mannerheim olisi hyvin itsetietoinen eikä hevillä sulatanut ilmavoimien komentajan esityksiä.

Ensimmäinen suurempi kiista koski pommikoneiden hankintaa. Soramarsalkaa vaihtoi mielipidettään, eikä puolutusneuvostossa päästy yksimielisyyteen päästy yksimieliseen päätökseen konetyypistä. Ilmavoimille ostettiin Englannista Bristol Blenheim-koneita, joiden toimituksiin meni vielä pari vuotta, Viimeiset koneet saapuivat Suomeen kesällä 1938.

Seuraavaksi kiisteltiin yhteistoimintalaivueiden hankinnoista, Puolutusneuvoston puheenjohtajan ja ilmanvoimien komentajan välit kärjistyivät keväällä 1936 puolutusneuvoston istunnossa, joka pidettiin poikkeuksellisesti Mannerheimin kotona Kaivopuistossa, Eversti Lundqvist ilmaisi suorasanaisesti ästymyksensä epätietoisuudesta ja pitkittyneistä päätöksistä. Sotamarsalkka suuttui, ja käytännösä heitti ilmavoimien komentajan ulos.

Hävittäjien kohdalla hankintoihin pureuduttiin todenteolla keväällä 1939. Ilmavoimien komentajan mielestä yhden hävittäjälaivueen ssaaminen Kannakselle oli riittävän nopean reagoinnin kannalta välttämätöntä. Puolustusneuvostossa esitys hyväksyttiin.

Sotamarsalkka oli saanut valtiojohdon silmissä pessimistin leiman. Hänen varoittelunsa sodan uhasta eivät vakuttaneet määrärahoja jaettaessa. Merivoimien komentaja jääkärikenraalimajuri Väinö Valve totesi venäläisten liikehdinnän yhteydessä, että Ahvenanmaan turvaamisjärjestelyiden ollessa akuutteja meripuolustus elää lähinnä ”hyvällä onnella”.

Puolustusneuvoston puheenjohtaja oli joutunut jatkuvasti pettymään puolutusministerin toimintaan, hallituksen esityksiin ja eduskunnan ratkaisuihin. Koska sodan uhka Euroopassa korostui korostumistaan, Mannerheimin oli yhä vaikeampi sietää puolusneuvosteon ylikävelemistä. Niukkasen omapäisyys ja suoranaiset kepulikonstit Ahvenanmaan linnoittamiseen varatuissa määrärahoissa keväällä 1939 ylittivät lopulta sotamarsalkan sietokyvyn. Hän anoi 16. kesäkuuta 1939 eroa puolutusneuvoston puheenjohtajan tehtävästä.

Mannerehimin eronpyynnöstä on havaittavissa sekä yksilöllinen että kollektiivinen puoli. Toisaalta hän vaati asemansa vahvistumista puolutusministeriin nähden, toisaalta puolutusneuvoston näkemysten esiintuomista valtioneuvostossa. Eripurat olivat Mannerehimin mielestä johtaneet niin suuriin laiminlyönteihin, että venäläisten invaasion torjumisen mahdollisuudet olivat kyseenalaistuneet.

Sotamarsalkan ero olisi romuttanut maanpuolustuksen uskottavuuden. Samalla kansalaismielipide olisi kääntynyt Cajanderin hallitusta vastaan. Kun presidentti Kallio sai lopulta tietää Mannerheimin eronpyynnöstä lukemalla siitä lehdestä sairauslomalla, hän hätkähti ja ryhtyi välittömästi sovittelijaksi osapuolten väliin. Kallion pystyi rauhoittamaan sotamarsalkan ja saamaan hänet harkitsemaan vaatimuksiaan uudelleen. Mannerheimin oli pakko tulla hallitusta vastaan ja niellä tosiasiat, Hän ei saanut hyväksytyksi kaikkea haluamaansa mutta kaiken saavutettavissa olevan eikä menettänyt kasvojaan.

Suomalaisten vuoro saada kutsu Moskovaan neuvotteluihin 5. lokakuuta oli sokki optimisteille poliittisessa johdossa. A.K.Cajanderin hallitus myöntyi vihdoin liikkekannallepanoon. Samantien Mannerehim perusti Kannaksen Armeijan, jonka tehtävänä oli estää neuvostojoukkojen tunkeutuminen maahan niin kutsutun ”Suomen portin” strategisella rintamalla. Samalla kaksi sen alaista armeijakuntaa - Öhqvistin II AK js jääkärikenraali Erik Heinrichsin III AK – aloittivat toimintansa. Kenttäarmeijan heikko varustus oli kenraaleille yllätys.

Lähdeaineisto Henrik Moisander Historian kosto: Suomen talvisota kehyksissään ISBN 978-952-234-327-7 Lasse Laaksosen kirjoitus

Suojeluskunnilla suuri rooli sotien välisessä urheilussa

Keski-Pohjanmaan suojeluskuntapiirn hiihtoparhaimmistoa 1930-luvun puolivälissä. Vas. Heimo Pulkkinen, Jussi Kurikkala, Valde Åaivu, A. Oravala ja M. Karkulahti.

Valtakunnallinen suojeluskuntajärjestö nousi kanslaissodan 1918 jälkeen merkittäään asemaan suomalaisen urheilutoiminnan kehittämisessä. Käytännössä SVUL ja suojelluskunnat toimivat yleensä hyvässä yhteisymmärryksessä. Jokaisesssa suojelukuntapiirissä oli päätominen urheiluohjaaja. Tehokkaimmat heistä olivat usein avainasemassa maaseudun muuten vähäisen urhelutoiminnan virittämisessä ja suurten massakilpailujen toteuttamisessa. SVUL puolestaan keskitti voimavaransa enemmänkin kilpaurheilun tukemiseen, kun järjestöllä ei ollut varaa päätoimisten sihteerien palkkaamiseen.

Suojeluskuntien järjestämät urheilukilpailut kokosivat 1920-luvulla yli 700 000 osanottajaa. Urheilutoiminnan luonteen ”sotilaallistumisesta” huolimatta suojeluskunnat säilyttivät myös 1930-luvulla merkittävän roolinsa suomalaisessa urheiluelämässä. Voimistelun ja urheilun mahdollisuudet huomattiin.

Yleisurheilu ei yltnyt Keski-Pohjanmaan suojeluskuntapiirissä 1920-luvulla sen enempää harrastajamäärien kuin tulostenkaan valossa samalle viivalle hiihdon kanssa. Keski-Pohjanmaan suojeluskuntapiirin kulta-aikaa olivat 1930-luvun alkuvuodet. Korkeimmat tunnusluvut kirjattiin 1932, jolloin 178 kilpailua koko 200 joukkuetta ja 3956 osanottajaa, Talvella toteutettiin 56 hiihtokilpailua, 36 ampumahiihtokilpailua sekä kolme muuta kilpailutapahtumaa. Kesän vastaavat luvut olivat yleisurheilun osaslt 27, pesäpallon 19, maastojuoksun 16 ja muiden kilpailujen 21. Lukumäärät olivat kelvollisia, mutta tulokset eivät.

Suojeluskuntapiirien huomattavaan laajuuteen nähden järjestöllä oli liian vähän urheiluneuvojia, Tavoitteena olikin keskittää voimat muutamaan lajiin, ensisijaisesti ammuntaan, hiihtoon, murtomaajuoksuun, pesäpalloon ja voimisteluun.

Keski-Pohjanmaan urheilupiirin toiminnan on arvioitu jääneen 1920-luvun alussa vähäiseksi suojeluskuntien keskeisen roolin takia. Pienillä paikkakunnilla suojeluskuntien vaikutus voitiin kokea jopa liian vahvaksi. Jollakin tahoilla pelättiin suojeluskuntien ottavan vallan koko urheiluelämässä. Muutamilla paikkakunnilla suojeluskunnat huolehtivat yksinään urheilutoiminnasta. Alujejärjestelmään siirtyminen 1935 heikensi suojeluskuntien otetta urheiluelämästä järjstön keskittyessä sotilaallista taitoa vaatineisiin lajeihin.

Järjestöjen yhteistyö sujui mallikkaasti kaikesta huolimatta. SVUL:n Keski-Pohjanmaan piirin käynnistyminen vuoden 1918 katkoksen jälkeen kytkeytyi suojeluskuntapiirin toimintaan. Urheilupiri järjesti yleisurheilun ja pyöräilyn mestaruuskilpailut Kokkolan suojeluskuntajuhlien yhteydessä syyskuussa 1919. Keski-Pohjanmaan urheilu- ja suojeluskuntapiirien käytännön yhteistyöhön liittyivät 1920- ja 1930-luvuilla yhteiset piirinmestaruuskilpailut. Suojeluskuntapiri näyttää olleen tässä yhteistyössä määrävämi osapuoli.

SVUL:n liittojohtokunta esitti vuonna 1931, että keskusjärjestön piirijako muutettaisiin yhteneväiseksi suojeluskuntajärjstön vastaavan jaon kanssa. Hnake ei koskaan toteutunut.

Hiihdon osalta päästiin valtakunnallisella tasolla 1930-luvun alussa sopimukseen siitä, että suojeluskunnat keskittyvät massatoiminnan järjestämiseen ja Hiihtoliitto klpailutoimintaan. Suojeluskuntajärjestön valtakunnalliset talvimestaruuskilpailut tosin kokosivat laduilleen suurin piirtein kaikki maan parhaat hiihtäjät ja menestyminen niissä oli usein vaikeampaa kuin lajin SM-kisoissa. Maakunnan suurhiihtäjä Jussi Kurikkalakaan ei yltänyt talven 1934 kahdeksatta sijaa parempaan menestykseen. Järejstön valtakunnalliset mestaruudet ratkaistiin 1938 Kannuksessa, jolloin Vaasan suojeluskuntapiiriä edustanut kruunpyyläinen Per Strandvalla – Mona-Lisa Strandvallin isä – lykki yllättäen 20 kilometrin kolmanneksi ja uusi sijoituksensa kolme vuotta myöhemmin suojeluskuntajärjestön viimeiseksi jääneissä talvimestaruuskilpailuissa Viipurissa.

Valtakunnallisessa vertailussa ammunta oli Kesk-Pohjanmaan suojelukuntapiirin ylivoimaisesti vahvin urheilumuoto. Sen kautta nousivat 1930-luvula suurin kansainvälisiin menestyksiin Toholammilta kotosin olleet kvääriampujat Kullervo ja Viljo Leskinen sekä kalajokiset Lauri ja Martti Kaarta. Leskiset tosin edustivat tuolloin jo Lapuan suojeluskuntaa, jonka tunnuksin Kaarratkin kilpailivat sotavuosien edellä.

Lähdeaineisto Lauri Järvinen Sata tarinaa urheilusta ISBN 978-952-93-2182-7

1930-luvun Suomi

Nuoren itsenäisen Suomen kansalaiset olivat ylpeitä omasta maastaan ja kansastaan, joka pärjäsi monen mittapuun mukaan hyvin maailman turuilla. Suomalainen naiskauneus juhli maailmalla jo 1930-luvulla. Ester Toivonen valittiin 1934 Miss Euroopaksi ja kolme vuotta hänen jälkeensä saman tittelin saavutti Britta Wickström. Taiteen ja kirjallisuuden allalla saavutettiin merkittävää kansainvälistä menestystä. Joulukuussa 1935 juhlittiin näyttävän kansainvälisesti Jean Sibeliusta tämän täyttäessä 70 vuotta. Sodan kynnyksellä sai F.E. Sillanpää arvostetun kirjallisuuden Nobelin palkinnon.

Nuori kansakunta ei menestynyt huonosti muillakaan elämänaloilla. Urheilun saralla Suomea juoksivat maailmankartalle mm. Hannes Kolehmainen, Paavo Nurmi ja Ville Ritola. Suomalaisten itsetuntoa nostatti myös 1930-luvun lopussa maallemme myönnetyt olympiakisat, jotka nostivat Suomen kansainväliseen polttopisteeseen. Helsingille oli myönnetty oikeus järjestää vuoden 1940 olympiakisat ja näitä kisoja silmälläpitäen useat tunnetut urheilujohtajat ja huippu-urheilijat vierailivat Suomessa ja Helsingissä ottamassa tuntumaa tulevaan olympiakaupunkiin.

Suomen maine maailmalla oli muutoinkin hyvä. 1930-luvun vaihteessa Suomi maksoi velkansa USA:lle ja saavutti maineitta asioistaan huolehtivana kansakuntana.

Tilanteen kiristyttyä nousi vapaaehtoisella pohjalla tehty maanpuolutustyö arvoonsa. Sodan varalta olivat koko 1920- ja 1030-luvun tehneet omaa työtään Suojeluskuntajärjestö ja Lotta Svärd. Maanpuolutuskyvyn kannalta tärkeä järjestö oli myös Sotilaskotiliitto, jonka aluunpaneva ajatuksen toivat jääkärit Saksasta tullessaan vuonna 1918. Oma tärkeä osansa oli tietysti myös Suomen Punaisella Ristillä.

Kuva Lotta Svärd-järejstön 20-vuotisjuhlallisuuksista, joihin osallistui lukuisa joukko valtakunnan silmäätekeviä.

Ensimmäinen merkki Neuvostoliiton konkreettisista aikeista Suomen suhteen saatiin vuonna 1938, jolloin Stalin käynnisti Suomen kanssa salaiset neuvottelut. Aiheena näissä keskusteluissa oli Leningradin turvallisuuden takaaminen, Neuvostoliitto katsoi, että valtakuntien välinen raja kulki liian lähellä Leningradin miljoonakaupunkia. Tällä syyllä Neuovstoliitto vaati Suomelta suuria alueluovutuksia. Käydyissä neuvotteluissa Suomi katsoi johdonmukaisesti, ettei maamme ollut uhka Neuvostoliitollle, joten Suomen hallitus kieltäytyi ryhtymästä mihinkään Neuvostoliiton esittämiin aluevaihtoihin tai muihin kouriintuntuviin toimiin.

Paasikivi seurueineen lähdössä ensimmäiselle neuvottelumatkalle 12.10.1939

Suomen asenne ei luonnollisestikaan miellyttänyt Stalinia, ja kun neuvottelut eivät johtaneet tuloksiin, julkisti Neuvostolitto lokakuun alussa 1939 neuvottelut lähettämällä Suomelle kutnsun saapua Moskovaan keskustelemaan ”ajankohtaisista poliittisista kysymyksistä:” Suomen neuvottelijaksi matkaan lähetetty J.K. Paasikivi sai Kremlissä vastaansa entisestään koventuneet vaatimukset, joihin sisältyi mm. Karjalan kannaksen osan sekä Suomenlahden ulkosaarien luovuttaminen Neuvostoliiton haltuun.

Neuvostoliiton vaateet olivat niin kovat, ettei niitä olut tarkoitettukaan hyväksyttäviksi. Itse asiassa Stalin oli aloittanut sotaretken valmistelut Suomeen Leningradin sotilaspiirissä jo syksyllä 1938, joten diktaattori arveli hyvissä ajoin ennen neuvottelujen aloittamist Suomen ongelman ratkeava – jos ei hyvällä, niin sitten pahalla.

Synkästä tilanteesa huolimatta mielialat Suomessa olivat syksyllä 1939 loistavat. Suomalaisten mielialan ja tunteet vangitsi osuvasti kirjailija F.E: Sillanpää runossaan, joka julkaistiin lokakuussa 1939 Suomen Kuvalehdessä. Vähän myöhemmin se sävellettiin marssiksi, jonka tahdissa sitten edettiin koko sota-aika. Varsinkin runon viimeinen säkeistö kouraisi syvältä kaikkien kansalaisten tuntoja:

Mitä lieneekin aarteita Suomessa,

toki kalleihin on vapaus.

Tääl suorana seistä ja kaatua

joka miehellä on oikeus.

Siis te lapaset ja vanhukset,

ja te äidit ja morsiamet;

niin kauan teilla on suojattu lies,

kun on pysytssä yksikin mies.

Lähdeaineisto Jouni Kallioniemi Suomalaiset isänmaan asialla ISBN 951-97093-2-0

Haupitseilla ja haulikoilla

Talvisodassa ei ollut kysymys mistä tahansa vihollisesta, vaan maasta, jolla oli 1930-luvun lopulla maailman suurin aseteollisuus ja joka sijoitti suurvalloista eniten maanpuolustukseen bruttokansantuotteensa nähden.

Malli Cajander on saanut nimensä A.K.Cajanderin maaliskuusta 1937- joulukuun alkuun 1939 istuneesta punamultahallituksesta, joka talvisodan sytyttyä sai luottamuksen eduskunnalta ja korvattiin laajemmalla Risto Rytin ”sotahallituksella”. Konkreettisesti malli Cajander syntyi loppukesän 1939 verbaalisessa väittelyssä sotamarsalkka C.G.Mannerheimin sekä pääministeri Cajanderin ja valtionvarainministeri Väinö Tannerin välillä edellisen vaatiessa vielä lisää varoja maanpuolustukseen ja jälkimmäisen suhteuttaessa puolustusmenoja muuhun yhteiskunnalliseen kehitykseen maassa.

Ylimääräisten harjoitusten alkaessa syksyllä asetakkeja ja -housuja riitti seitsemälle kymmenestä, päällystakkeja neljälle kymmenestä ja sotilasjalkineita miltei kolmelle kymmenestä. Todellisuudesa vaatetukseen liittyneet ongelmat ratkaistiin suhteellisen nopeasti eikä niillä ollut merkitystä itse sodankäyntiin. Ja ruokaakin riitti, kun päiväateria sisälsi 4140 kcal.

Malli Cajanderista ja Suomen puolustusvoimien 1930-luvun materiaalisesta puolutusvalmiudesta harvoin esitetään konkreettisia perusteita tai suhteutetaan asioita maamme tuolloiseen kantpkykyyn tai ylipäätänsä mihinkään.

Suomessa ryhdyttiin 1920-luvulla panostamaan sotataloudelliseen suunnitteluun, ensin kahdessa sotatalouskomiteassa ja vuodesta 1929 taludellisessa puolustusneuvostossa. Vuodesta 1936 alkaen suunnittelu toteutettiin puolustusministeriön sotatalousosastolla, jota johtamaan määrättiin tammikuussa 1936 Leonard Grandell. Kysymys ei ollut pelkästään puolutusvoimien matariaalisista tarpeista huolehtimisesta. Suunnitelmissa olivat mukana myös koko kansantalouden toimivuus ja siviiliväestön aineelliset tarpeet mahdollisessa kriisitilanteessa.

1920-luvull Suomessa sotatalouden suunnittelua haittasi puolustusvoimien haluttomuus antaa sotatalosukomiteoille tietoja sotilaspuolen asioista. Yhtenä merkittävänä askeleena armeijan materiaalisen puolustusvalmiuden kannalta voi pitää helmikuussa 1935 asetettua valtiontalouskomiteaa valtioneuvos J.K.Paasikiven johdolla. Jaos valmisteli puolustusministeriön tekemän pohjatyön perusteella perushankintaohjelman, jonka komitea hyväksyi, ja hallitus vei asiaa eteenpäin. Paasikiven komitea katsoi, että armeijan perushankintaohjelmaan tarvittiin 1678 miljoonaaa markkaa eli vuoden 1935 lisätalousarvioon 100 miljoonan lisäksi vähintään 210 miljoonaa markkaa lisää vuosina 1936-1942.

Taloudellisen puolustusvalmiuden suunnittelu siirrettiin 1936 puuolutusneuvoston puheenjohtajan sotamarsalkka Mannerheimin toivomusten mukaan sotilaiden johdettavaksi. Puolustusasetuksella 30. tammikuuta 1937 ministeriöön perustettiin sotatalouspäällikön virka, joon nimitettiin kenraalimajuriksi ylennetty Grandell. Se turvasi Mannerheimin mahdollisuuden tulla kuulluksi ja huomioon otetuksi sotalaoudellisessa suunnittelusa ja päätöksenteossa. Sotatalousosaston avuksi perustettiin maaliskuussa 1937 alusta saksalaisesikuvien mukaiset teollisuuspiirit Helsinkn, Turkuun, Tampereelle, Kuopioon ja Seinäjoelle ( myöhemmin Kokkolaan) sotateknisen koulutuksen saaneen upseerin johdolla. Sotatilan varalle oli olemassa suunnitelmat maan jakamisesta 43 teollisuusalueeseen.

Suomessa puolustuslaitoksen hankinnat suunnattiin 1920-luvun alun jälkeen lähes kokonaan kotimaisen tuotannon varaan, mikä pitkälti johtui eri intressipiirien halusta turvata omia asemiaan tässä yhteydessä. Tämä synnytti kotimaista ja valtion omistamaa sotatärkeää teollisuutta, jonka käyntiin saaminen vaati sekä aikaa että rahaa. Siksi tuotanto ei toiminut täysillä talvisodan syttyessä. Valtion omistamaan aseteollisuuteen luettiin 1918 perustettu Valtion laivatelakka Helsingissä ja Suomenlinnassa, ilmavoimien ilailutelaksta kehittynyt Valtion lentokonetehdas Helsingissä ( vuodesta 1937 Tampereella), Lapualle 1923 perustettu Valtion patruunatehdas ja 1926 Jyväskylässä aloittanut Valtion kivääritehdas, Vuonna 1935 esitettiin perushankitojen yhteydessä valtiojohtoisen tykkitehtaan perustamista. Valtion ruutitehdas oli aloittanut toimintansa Laukaan Vihtavuoressa vuonna 1926. Yksityisiä oli lähinnä kolem Tikkakoski Oy ( per. 1912) Oy Sytytin ( per.1929) aj Oy Sako Ab ( per.1921). Kotimaisen tuotannon suosiminen merkitsi varustautumisen kannalta sitä, että käytettävissä olleella rahamäärällä kyettiin ostamaan vähemmän tarvikkeita kuin mitä samalla summalla olisi saatu ulkomailta.

Sodan syttyessä Suomi oli hyvin maatalousvaltainen maa, jossa kolme viidesosaa työvoimasta luettiin alkutuotannon piiriin. Kolmekymmentäluvulle osuivat kansantalouden kultaiset vuodet, kun bruttokansantuote kasvoi kohisten. Hyvien aikojen ansioista ulkomainen velkamme aleni vuosikymmenen kuluessa noin kymmenestä miljardista markasta lähelle nollaa ja Suomi saavutti Yhdysvalloissa maineen maana, joka maksoi aina velkansa.

Suomen puolustusmenot olivat 15-20 prosenttia valtion kokonaismenoista, ja ne kasvoivat reaalisesti maailmansotien välisen ajan. Erityisesti 1920-luvun lopun laivasto-ohjelma sai rahaa, mikä vääristi sotilasmenojen rakennetta maavoimien kannalta katsottuna, Bruttokansantuotteeseen verrattuna Suomessa liikuttiin uli kahdessa prosentissa, mikä ylitti esimerkiksi Ison-Britannian vastaavan luvun. Sen aikaiset puolustusmenot kasvoivat tuntuvasti. Silti sen puolustusministeri Juho Niukkanen näki, että kaieksta sotavarustuksesta vallitsi puute.

Talvisota ja koko toinen maailmansota merkitsivät huomattavia menojen lisäyksiä Suomen valtiolle, erityisesti puolustusmenoina.

Talvisodan alkaessa Suomen armeijalla oli käytössään 255 000 kivääriä. Määrä oli kasvanut viiden edeltävän vuoden aikana reilulla neljänneksellä. Talvisodan päättyessä kiväärejä oli käytössä liki kaksi kolmasosaa enemmän kuin sodan alkaessa. Kotimaasta saatiin 83000 ja ulkomailta 77000 kivääriä sekä sotasaaliina vielä 25000 kivääriä.

Tykistöäkin Suomella oli, mutta talvisodan alkana sen ammusten päiväkiintiö oli vain muutamia kranaatteja tykkiä kohden. Talvisodan alkaessa armeijan käytössä oli 317 kenttäkanuunaan ja 279 kenttähaupitsiä ja sodan lopussa 460 kenttäkanuunaa ja 483 kenttähaupitsiä. Koko tykistön lisäys tuli ulkomailta.

Laivatolla oli talvisodan alkaessa käytössään parisataa laivaa ja liki neljäsataa moottorivenettä. Merivoimien hankinnoista kahdenkymmenen 45 torpedon hankinta tammikuussa 1940 Italiasta aiheutti jälkiselvittelyjä kuten 150 merimiinan hankinta samasta maasta.

Kansainvälisessä vertailussa talvisotaan lähtenyt Suomi pystyi mobilisoimaan rintamalle huomattavan suuren osan miespuolisesta väestöstään.

Kokonaisuutena ottaen voidaan sanoa, että Suomi oli suhteellisen hyvin valmistautunut talvisotaan, vaikka kansan mieliin on iskostettu ns. Cajanderin malli.

Lähdeaineisto Henrik Meinandet Historian kosto Suoomen talvisota kehyksissään Ilkka Nummelan kirjoitus ISBN 978-952-234-327-7