Hyökkäys Rukajärvelle

Päämajan käskyn mukaan eversti E.J. Raappanan komentama 14. Divisioona, joka perustettiin Maanselän Sotilasläänin alueella, keskitettiin kesäkuussa 1941 Nurmeksen-Kuhmon alueelle. Sen tehtävänä oli pitää puolustustilanteessa Hattuvaara, Nurmijärvi, Rasti ja Kuhmo. Osa sen joukoista oli kuitenkin ryhmitettävä niin, että siirtyminen hyökkäykseen oli mahdollista. Divisioona määrättiin jäämään suoraan ylipäällikölle alistetuksi.

Divisioonan taistelurungon muodostivat Jalkaväkirykmentti 10 (JR 10) komentajanaan eversti U.A. Tähtinen, Jalkaväkirykmentti 51 (JR 51) komentajanaan everstiluutnantti F. Ilomäki ja Jalkaväkirykmentti 52 ( JR 52) komentajanaan everstiluutnantti K. Raunio. Divisioonan kenttätykistöön kuuluivat Kenttätykistörykmentti 18 (KTR 18) ja Raskas Patteristo 29. Näiden lisäksi siihen kuului runsaasti muita aselajijoukkoja, tulihan divisioona toimimaan erillisessä suunnassa.

Saatu puolustustehtävä katsottiin joukkojen keskuudessa väliaikaiseksi ja hyökkäyksen aloittamista ehdittiin odottaa pitkästymiseen saakka. Divisioona sai 25.6. hyökkäyskäskynsä, jonka mukaan sen oli alkuvaiheessa vallattava Lentiira ja Repola sekä olla sen jälkeen valmiina jatkaan hyökkäystä itään.

Helmikuun 3. päivänä annettiin joukoille käsky ottaa seuraavan yön aikana haltuunsa lähimaasto rajan itäpuolelta. Hyökkäys oli näin alkanut, ja ensimmäistä tehtäväänsä suorittaessaan joukot kohtasivat ainoastaan heikkoja vihollisen varmistusosastoja. Paahtava helle ja kova kuivuus olivat vallinneet koko keskitys- ja ryhmitysvaiheen ajan. Sää jatkui hyökkäyksen alettua edelleen samanlaisena. Ensimmäisen huomattavan taistelunsa divisioona kävi ennen Repolaa Kolvasjärjevellä, missä lyötiin vihollisen Jalkaväkirykmentti 337. Taistelun jälkeen divisioona jatkoi Repolan suuntaan.

Repolan valtauksen jälkeen alkoi taistelu sillanpään valtaamiseksi Virran vesistökapiekon itäpuolelta 12. heinäkuuta. Aamuyöllä kello 2.42 alkoi tykistön tulivalmistelu, ja sen päätyttyä JR 10 hyökkäsi yli veistön ja onnistui saamaan noin kilometrin syvyisen sillanpään neljä tuntia kestäneissä taisteluissa. Vihollinen aloitti vastahyökkäyksensä jo aamupäivällä, ja JR 10 joutui vetäytymään. Päivän päättyessä sillanpää oli kaventunut noin puoleksi kilometriksi Virran kapeikosta itään ja koilliseen.

Sillanpään valtaamisen jälkeen hyökkäys pysähtyi noin viikoksi, jona aikana valmisteliin huolella hyökkäys Omelian kylän valtaamiseksi. Erityinen huomio kohdistettiin etenemisteiden tiedusteluun. Edelleen jatkuvan tukahduttavan helteen ja kovan kuivuuden vallitessa joukot sirtyivät lähtöasemiinsa 20. heinäkuuta pääosin Virran kapean sillanpään kautta. Siirtyminen onnistuttiin toteuttamaan salassa viholliselta.

Aamulla 21.7. aloittivat JR 52 ja JR 51 etenemisensä. Alkumatkasta ei kumpikaan rykmentti kohdannut vastusta. Vasta saavuttuaan Omeliasta Rukajärvelle johtavalle tielle osastot kohtasivat vihollisen, joka saarrettin kahteen mottiin. Puolenpäivän jälkeen JR 51:n pääosat jatkoivat hyökkäystään, joka kuitenkin nopeasti pysähtyi metsäpalojen, miinoitettujen murrosten ja vihollisen tulen vuoksi. Koko päivän ja seuraavan yön molemmat hyökänneet rykmentit olivat kiivaissa saarrostustaisteluissa sitkeästi puolustavan vihollisen kanssa. JR 10, joka tähän saakka oli ollut divisioonan reservinä Virran länsipuolella, siirrettiin taistelualueelle, ja se otti osaa vihollisen tuhoamiseen. Illalla 24.7. ilmoitti 14. Divisioonan komentaja eversti E.J. Raappana ylipäällikölle. ”Omelian taistelu päättynyt, JR 557 tuhottu. Alueen puhdistus jatkuu. 14. Divisioonan uudelleen ryhmitys etenemistä varten alkaa”.

Alueen jälkipuhdistuksen aikana ilmeni, että motissa oli ollut JR 557:n lisäksi myös hapuitsipatteristo, joka koko raskas kalusto saatiin sotasaaliiksi. Vihollisia kaatui taistelussa noin 600 ja vangisi jäi yli 300 miestä.

Omelian valtauksen jälkeen divisioona jatkoi hyökkäystään itään tavoitteena Ontrosenvaara. Kärjessä eteni JR 10, joka lähti liikkeelle Omeliasta 25. heinäkuuta iltapäivällä. Eteneminen jatkui nyt jo leveämpää, mutta pehmeäpintaista tietä pöly- ja savupilvien keskellä. Helle jatkui, ja vihollinen oli hyökkäyksen hidastamiseksi sytyttänyt tienvarsimetsät palamaan. Koko etenemisen ajan vihollinen teki sitkeää vastarintaa. Heinäkuun 30. päivänä murrettiin vihollisen asemat Tiiksjoen linjalla ja täältä JR 52 jatkoi etenemistä kärjessä kohti tavoitteita.

Kun Tsirkka – Kemijoki oli saavutettu, voitiin Rukajärven tien eteläpuoleista maastoa käyttää saarrostavaan hyökkäykseen Ontrosenvaaran itäpuolella. Koukkaustehtävä annettiin JR 31:lle, joka tähänastisen etenemisen aikana oli päässyt helpommalla. Hyökkäys alkooi tulivalmistelulla 3. elokuuta. Suunniteltu JR 51:n joen ylityspaikka oli erittäin vahvasti vihollisen miehittämä. Elokuun 6. päivänä rykmentti onnistui vihdoin päästä joen yli, mutta vasta kaksi päivää myöhemmin se onnistui yrityksessään edetä sillanpääasemastaan eteenpäin. JR 10 hyökkäsi Rukajärven tien suunnalla sen etelapuolella, ja Kiimasvaaran kautta divisioonan alueen pohjoisosassa edennyt Osasto Seitamo eteni kohden Ontrosenvaaraa luoteesta.

Illalla 11.8. kuluessa vihollisen vastus alkoi herpaantumaan ja etelässä ollut vihollinen alkoi vetäytyä Rukajärven tielle. Seuraavana päivänä lentotiedustelu havaitsi Ontrosenvaarana kylän ja idenpänä olevan Tsirkka-Kemijojen silla palavan. Tätä pidettiin merkkinä vihollisen vetäytymisaikeista. 13.8. oli ainoastaan divisiooan reservinä taistelujen alkuvaiheessa ollut JR 52 taistelussa vihollisen kanssa. Illalla sekin oli jo päässyt tielle Ontrosenvaaran itäpuolella Alanjärven maastossa ja puhdisti kylän ja tien katkaisukohdan välimaaston vihollisesta.

Saarrostussuunnan erittäin vaikeakulkuinen maasto, joukkojen väsymys, vihollisen Omelian taistelusits saamat kokemukset sekä se, että Ontrosenvaaran maasto aivan ilmeisesti edellytti saarrostusta etelästä, olivat estäneet vihollisen motittamisen. Koukkauksen ansiosta vihollinen voitiin kuitenkin karkottaa erittäin edullisesta maastosta vähin omin tappioin. Taistelujen jälkeen arvioitiin Ontrosenvaaraa puolustamassa olleen arviolta kaksi rykmenttiä ja tykistöpatteristo minen vahvennuksineen.

Vihollinen oli vetäytynyt Ontrosenvaarasta ennalta valmistelemiinsa asemiin Pismajoelle säilyttäen joen länsipuolella sillanpääaseman. Elokuun 14. päivänä sai JR 52 tehtäväkseen lyödä Pismajoelle ryhmittyneen vihollisen, mutta seuraavana päivänä toteutettu hyökkäys johti vain osittaiseen tulokseen, kun Rukajärven tien eteläpuolella osa rykmenteistä pääsi joen yli. Hyökkäys pysäytettiin, ja divisioona aloitti voimakkaan tiedustelun, joka ulottui syvemmälle aina Rukajärveltä Ontajoelle menevälle tielle saakka.

Aamulla 5.9. aloitettiin hyökkäys JR 52:n toimiessa tien suunnassa divisioonan kärjessä. JR 3 suunnattiin Rukajärven eteläpuolitse katkaisemaan Ontajoelle menevää tietä, ja JR 10 sekä Rajapataljoona Sietamo hyökkäsivät pohjoisesta tavoitteena Rukajärvelle johtava tie. Hyökkäyksessä divisioonan painopiste oli Rukäjärven tien suunnassa ja tämä tuli todennäköisesti yllätyksenä viholliselle, sillä sen ryhmityksestä saattoi päätellä hyökäystä odotetun jommaltakummalta sivustalta.

Vihollinen taisteli sitkeästi torjuakseen Rukajärveltä Tunkualle ja Ontajärveööe johtaivien teiden katkaisuyritykset. Näin taistelut Rukajärven valtaamiseksi jatkuivat aina 11. syyskuuta saakka, jolloin JR 10 ilmoitti sen ensimmäisen pataljoonan edenneen kylään ja kolmannen pataljoonan saavuttaneen kylän eteläpään.

Rukajärven valtauksen jälkeen eteneminen jatkui edullisille puolutusalueille sekä Kostskomaan että Ontajärvelle johtavien teiden suunnassa. Hyökkäys pysäytettiin 16.9. ja divisioona aloitti pääpuolutuslinjan tiedustelun.

Eversti E.j. Rappanan 14. Divisioona oli saavuttanut Päämajan sille määrämän tehtävän. Kun lisäksi oli ilmeistä, että pitkäaikaisissa, rasittavissa taisteluissa kulunein joukoin divisioona ei olisi pystynyt jatkamaan Rukäjärveltä avautuvien kolmen tien suunnassa eteenpäin, se määrättiin asettumaan puolustukseen tavoittamalleen tasalle Ontajokilinjalle. Taistelut Rukajärven suunnalla olivat menestyksestään huolimatta osoitus siitä, kuinka alivoimainen mutta taitava vihollinen saataa edullisessa maastossa tuottaa hyökkääjälle raskaita tappioita ja tehdä etenemisen varsin vaikeaksi.

Lähdeaineisto Suomi sodassa talvi- ja jatkosodan tärkeät päivät ISBN 951-9078-94-0