Puna-armeija yrittää Vuoksen yli

Joulukuun 6. päivän tilanne Itä-Kannaksella oli III Armeijakunnan johdon kannalta uhkaava. Taipaleen lohkolla vihollinen ylitti helposti suomalaisten viakeaksi esteeksi kuviteleman Taipaaleenjoen ja sai vankan jalansijan elin sillanpään Koukunniemessä, joka pysyikin puna-armeijan hallussa sodan loppuun puolustajan vastahyökkäyksestä huolimatta. Taipaleen rintamalla, pääasemassa alkoivat helmi-maaliskuussa 1940 kestäneet välillä raivokkaat taistelut. Taipaleen suunnala sotijaosapuolten tappiot nousivat hirvittäviksi. Siitä huolimatta tai ehkä juuri sen tähden rintama Taipaleella oli rauhan tullessa suunnilleen samalla paikalla kuin vuoden 1939 itsenäisyyspäivänä.

Toinen huolestuttava suunta olii Kiviniemi. Neuvostojoukot olivat vauhdilla ja voimalla tulleet vajaassa viikossa rajalta lähes 30 kilometriä Vuoksen ja Suvannon etelärannalle. Raudun ryhmä oli tehtävänsä, viivyttämisen hoitanut ja sai mennä.

Vuokselle, Suvannolle ja Taipaleenjoelle edenneet puna-armeijan joukot kuuluivat suomalaissyntyisen armeijakunnankomentajan V.D. Grendalin 7.Armeijan 50. Armeijakuntaan, joka tavoitte oli viikossa tai kahdessa Käkisalmessa. Kiviniemen koohdalle saapuivat 90. ja 142. Jalkaväkidivisioona. Joulukuun 6. päivän iltaan mennessä kärjessä ollut 142. Divisioona oli ottanut haltuunsa Kiviniemen kosken eteläpuolisen alueen sekä Vuoksen ja Suvannon ranta-alueita molempiin suuntiin. Tipaleella vesistön ylimeno oli onnistunut samana päivänä hienosti ja Kiviniemen neuvostojoukot saivat samanlaisen käskyn – yli vain ja eteenpäin.

Jos oli suomalaisella puolella epäselvyyksiä, oli niitä myös vastapuolella. Joukkojen ja kaluston paljous kostautui, samoin epärealistiset käskyt. Alueella olleen 142. Divisooonan piti aloittaa vesistön ylitys 7.12. kello 11. Ensimmäisenä tuleen piti mennä 461. Jalkaväkirykmentti sekä 35. Hyökkäysvaunuprikaatin, mutta ne eivät olleet ehtineet valmistautua kunnolla. Siksi 142. Divisioonan osat joutuivat aloittamaan ylimenon käytännössä suoraan liikkeestä ilman tiedustelua ja omaa ylimenokalustoa. Divisioonan johto esitti käskyn takia vastalauseen, mutta ylemmät esikunnat viittasivat pyynnölle kintaalla ja ylitys alkoi 5. Ponttoonipataljoonan kärkijoukkueen saapumisen jälkeen.

Päivällä tykistö aloitti aika voimakkaan tulen JR 24:n asemiin. Kiivaimmat ryöpyt kohdistuivat Kiviniemen kosken pohjoispuoliseen maastoon ja alueelle siitä länteen Ipakinniemeen. Veistö piti ylittää kosken yläpuolelta ja ottaa vankka sillanpää, johon syötettiin lisää joukkoja. Pian raskaat aseet suuntasivat tulensa takamaastoon Saviojan ja Kasarmilan suuntiin. Kranaatit katkoivat lankayhteyksiä, joten oli turvauduttava lähetteihin. Linjoja ryhdyttiin heti korjaamaan, mutta jatkuvan tulen vuoksi työ ei edistynyt toivotusti.

Koska etelärannalla oli havaittu useita hyökkäysvaunuja, annettiin JR 24:lle kaksi panssarintorjuntatykkiä, yksi molemmille pataljoonalle – III Pataljoona oli 7. päivänä vielä Humalaisten kylässä, mutta matkalla Kiviniemen rintamalle, jonka rintamavastuun se pian ottaisi.

Huolimatta neuvostotykistön ammunnasta eivät JR 24:n, lähinnä I Pataljoonan tappiot nousseet suuriksi. Vähäiset tappiot johtuivat todennäköisesti siitä, että tuli oli ”summankauppaista ja epätarkkaa”. Vihollinen ampui myös II Patteiston tulipattereiden asemia, mutta nämä vastasivat tuleen.

Ylimenoa tukenut tykistötuli alkoi kello 8 ja varsinainen hyökkäys illalla. Kärkijoukot siirtyivät kosken yläpuolelle ponttoneile sekä lautoille ja lähtivät matkaan. Suomalaiset eivät olleet poistuneet, vaan puna-armeijalaisiin suuntautui sekä kiväärikaliperinen että tykistön torjuntatuli. Vihollisen operaatiota tukivat muun muassa kosken etelärannalle ajetut tankit, jotka suoralla suuntauksella ampuivat puolustajien asemiin.

Ylimenohyökkäys jatkui pimeälle ja läpi yön. Matkaan lähti yhteensä yhdeksän ponttonia ja lauttaa. Mukana olleet viestintään tarkoitetut valoraketit upposivat eikä muuta yhteyttä ollut, joten neuvoskomentajat eivät tarkkaan tienneet miten operaatio edistyi. Se tiedettiin että taisteltiin, sillä pohjoisrannalta kuului välillä kova käsiaseiden rätinä ja ajoittaiset jymähdykset säestivät.

Koko 7. päivän sää oli huono ja näkyvyys vesistön yli heikko, lämpötila oli nollassa ja aamulla satoi lunta. Seuraavana yönä sää alkoi seljetä ja kylmetä, tähtikirkas taivas näkyi aamuyöllä. Joulukuun 8. päivän alkaessa alettiin nähdä mitä oli tapahtunut. Yhdeksästä matkaan lähteneestä pontonista neljä oli päässyt pohjoisrannalle, ja loput olivat vaurioituneet, uponneet tai ajautuneet viirran mukana takaisin etelärannalle. Maihin olivat päässeet 1., 4. j 5. Komppania. Ne olivat kärsineet suuret tappiot aivan rantaviivan tuntumassa puolustaneiden suomalaisten tulessa. Maissa olleet miehet eivät rohjenneet nostaa päitäään rantatöyrään takaa. Kahdeksasta T-37-vaunusta viisi juuttui esteisiin tai kiviin ja yksi vaunu upposi. Vain kaksi vaunua pääsi pohjoisrannalle, mutta ne eivät kyenneet nousemaan kunnolla maihin.

Maihinnousun torjuntaa osallistui sekä kivääriväki että tykistö. Erityisesti raskaiden aseiden tuella oli suuri merkitys, sillä kaikki I Pataljoonan miehet eivät olleet asemissa.

Vihollinen yritti yli muuallakin kuin kosken yläpuolelta. Kello 14.45 havaittiin Suvannon länsipäässä Röykkälän kylän kohdalla lauttoja. Tykistö ampui niitä, jollooin lauttamiehistöt kääntyivät takaisin keskeltä järveä.

Joulukuun 8. päivän illalla JR 24:n ja 8.Divisoonan johto uskoivat, ettei pohjoisrannalla ollut enää eläviä vihollisia. Väärässä olivat, sillä osa pontoneilla yli päässeistä ja yön pimeydessä rautatiesillan raunioita myöten suomalaisten puolelle tulleista piiloutui rakennuksiin ja siltaraunioihinkin.

Puna-aremijan miehiä oli mennyt rannan tuntumassa tyhjillään olleeseen Heikki Mustosen kookkaaseen tiilistä rakennettuun autokorjaamoon. Piiloutuneet aiheuttivat ensimmäisentappion jo 8.12.

Tyngän koululta Kiviniemeen

http://kalajoenhistoria.blogspot.fi/2009/03/tyngan-koululta-kiviniemeen.html

Pitkärannassa kaatui 13 Kalajoen miestä
http://kalajoenhistoria.blogspot.fi/2009/03/pitkarannassa-kaatui-13-kalajoen-miesta.html

Lähdeaineisto Kimmo Sorko Kiviniemen lukko ISBN 978-952-93-1178-1