Suomi ja antikomintern-sopimus

Ulkoministeri Rolf Witting allekirjoitti 25. marraskuuta 1941 antikomintern-sopimuksen Suomen puolesta Berliinissä. Tuona päivänä sopimuksen luojat Saksa ja Japani sopivat uudesta viisivuotiskaudesta, ja juhlallisen uudistamistapahtuman yhteydessä sopimukseen otettiin lisää jäseniä. Suomi oli muuan niistä.

Antikomintern-sopimuks ei itsessään ollut kovin merkittävä. Se ooli aatteellinen julistus, jolla sopimuksen allekirjoittajat korostivat kommunismin vastaisuuttaan. Sopimuksen käytännöllinen kärki oli suunnattu kommunistista internationaalia vastaan, jonka toiminta suursodan takia oli vuonna 1941 lamassa. Sopimukseen liittymisen suoranaiset vaikutukset Suomen osalta rajoittuivat melkein siihen, että Eglannin proganda sai siitä vettä myllyynsä, Neuvostoproganda ei juuri satuttanut suomalaisia.

Antikomintern-sopimus ja Suomen liittyminen siihen ei siis näyttänyt merkitsevän suuria. Asia oli silti tärkeä, mutta tärkeys oli muilla tahoilla. Kysymys olikin Suomen ja Saksan jatkosodan aikaisen suhteen luonteesta ja Suomen poliittisesta asemasta liittoutuneisiin nähden. Suomen ja Saksan yhteistyö alkoi ja kehittyi kummankin osapuolen omien, ja vasta käytännön politiiassa samaan suuntaan johtaneiden etujen pohjalta. Etujen yhdensuutaisuuden kumpikin maa havaitsi kesällä 1940 Norjan ja Ranskan sotien ratkaisujen valossa. Poliittinen sopimus yhteistyön laadun ja ja suunnan määrittelemiseksi ei ollut tarpen, ja ainakin Hitlerin kannalta se olisi ollut haitallinenkin, Saksan poliittinen kiinnostus Suomea kohtaan olisi sillä tavoin tullut avoimesti ilmaistuksia. Hitlerin linjana oli vastoin todellisuutta kiistä tuo kiinnostuksensa, sillä Suomen piti olla näennäiesesti Neuvostoliiton etupiirissä Saksan ja Neuvostoliiton sopimuksen selvän määräyksen mukaisesta.

Idän sotaretken alettua kesäkuussa 1941 Suomen kanssa tehtävän poliittisen sopimuksen tiellä Saksan näkemyksessä olleet esteet poistuivat. Suomen toiminta oli kuitenkin aluksi varsin moitteetonta Hitlerin näkökulmasta yhteisten etujenkin pohjalta. Mutta aivan heinäkuun 1941 lopusssa Hitler ja Saksan korkeimman sodanjohdon valtasi epäillys siitä, että idän sotaretki ei suju aivan odotetulla vaivattomuudella. Suomessa oli samaan aikaan noussut poiittisluontoisia ongelmia vanhan valtakunnanrajan ylittämisestä kuten myös tappioiden raskaudesta. Suomen ja Saksan etujen yhtenäisyys rakoili aavistuksen verran.

Elokuun 1941 alussa Saksan lähettiläs Wipeert von Blucher vihjaillen huomautti Suomen mahdollisesta liittymisestä kolmenvallan sopimukseen. Se oli Saksan, Japanin ja Italia yhteistoimintasopimus, joka sisälsi selviä liittolaisvelvollisuuksia.

Näin kysymys Suomen sitomisesta Saksan liittosopimuksen avulla oli tullut esille. Samaan aikaan Suomen sitomisesta Saksan liittosopimuksen avulla oli tullut esille. Samaan aikaan Suomen hallitus ryhtyi korostamaan itsenäisyyttään erillissotakäsitteen avulla. Näissa kahdessa kohdassa kiteytyi jo sodan varhaisessa vaiheessa ratkaisevia ongelmia. Jos Suomi kävisi erillissotaa, kykenisikö se tekemään myös erillisrauhan. Keväällä 1942 kysymys oli käytännöllinen, ja Suomen hallitus etsi jo vastausta. Toinen kysymys oli se, kykenisikö Saksa estämään Suomen erillisrauhan.

Syksyllä 1941 Saksa merkitsi Suomelle tärkeintä ulkopoliittista realiteettia. Koska se oli ilmmaissut kiinnostuksensa sopimukseen, Suomen hallitus piti välttämättömänä ottaa kantaa asiaan. Kun Japanin-läheittiläs Tadasji Sakja oli myös kesällä 1941 tiedustellut Suomen halukkuutta liittyä antikomintern-sopimukseen, paine sopimuksen tekoa kohtaan näytti kasvavan. Suomen hallitus koetti valita pienemmän pahan, antikomintern-sopimuksen. Sen mukaan Witting tarjoutui allekirjoittamaan antikomintern-sopimuksen.

Tuossa vaiheessa asia ei kuitenkaan edennyt, mainitut lähettiläät olivat ehkä liikkeellä oma-aloitteisesti, Kysymys ei silti ollut aiheettomasta hälyytyksestä. Suomen erillissotaväittämä oli ruvennut herättämään Saksan johdon kielteistä huomiota. Marraskuussa 1941 Saksan ulkoministeri Joachim von Ribbentrop otti äkkiä Suomen antikomintern-sopimukseen liittymisen tarmokkaasti esille. Suomessa oli jo toivottu koko sopimusasian raunneen, ja käynnistyttyä suomalaiset koettivat aluksi viivytellen päästä siitä irti. Saksan painostus oli kovaa, ja lähettiläs Blucher, joka tiesi mistä kivisti, houkutteli omin luvin sillä, että kolmenvallan sopimus ei tämän ansioista tulisi esille. Witting matkusti lopulta Berliiniin allekirjoitustilaisuuteen. Vastoin toivomustaan Witting sai osakseen suurta huomiota. Tosin sopimus osoittautui merkityksettömäksi, kuten todettu, suureellisesta allekirjoitustilaisuudesta huolimatta, Ratkaisu Suomen ja Saksan suhteiden varsinaisiin ongelmiin haettiin lopultakin – kuten sodassa on luonnollista – rintamilta, joilla Suomen armeijan panos loi katetta erillisotakäsitteelle.

Sopimukseen liittymisellä oli muuan välittömästi ilmennyt myönteinenkin vaikutuksensa. Hitler myöntyi suurpiirteisin elein Suomen samaan aikaan esittämään suureen viljaostotoivomukseen. Suomen taistelukyvyn ylläpito, joka oli Saksalle välttämätöntä, vaati myös elintarvikehuollon perinpohjaista kohentamista Saksan toimitusten avulla. Saksan sodanjohto oli jo kallistunut sille kannalle, että Saksan on vastattava Suomen huollosta viime kädessä. Antikomintern-sopimuksen allekirjoittaminen helpotti Hitleriä tekemään päätöksensä vilja-asiassa Suomen kannan mukaisesti.

Lähdeaineisto Suomi sodassa ISBN951-9078-94-0