Suuri historia asuu usein aivan silmiemme alla, omilla kotikylillämme, vaikka sen jäljet olisivatkin ehtineet vuosikymmenten saatossa peittyä unohduksen ja vaikenemisen multaan. Minulle tämä historian inhimillinen ja kipeä puoli konkretisoitui, kun sain kuulla oman kotikyläni, Kalajoen Raution, sota-aikaisesta arjesta.
Jatkosodan aikana maaseutua vaivasi huutava työvoimapula, kun lähes kaikki kynnelle kykenevät miehet olivat rintamalla. Ratkaisuksi Suomen valtio sijoitti noin 40 000 neuvostoliittolaista sotavankia töihin maataloihin ympäri maata. Yksi näistä vangeista päätyi myös tänne Rautioon, ja hän työskenteli sota-vuosina Murtoniemen tilalla.
Tieto tästä herättää heti kysymyksiä. Kuka oli tämä nuori mies, joka teki töitä rautiolaisen isäntäväen rinnalla, jakoi saman arjen ja kenties saman ruokapöydänkin? Millaisia keskusteluja Murtoniemen pelloilla ja tuvassa käytiin, ja millaisen jäljen kylä jätti häneen – tai hän kyläläisiin?
Pitkään nämä suomalaisnaisten ja neuvostosotavankien kohtaamiset olivat aihe, josta vaiettiin molemmin puolin rajaa. Sota-aikana julkinen sana nimesi vieraat miehet vihollisiksi ja heidän kanssaan seurustelleet naiset maansa pettureiksi, "ryssän heiloiksi". Silti valvovien silmien takana, suomalaisilla maaseututiloilla, solmittiin satoja ystävyyssuhteita, koettiin aitoa rakkautta ja synnytettiin lapsia, joiden juuret jäivät vuosikymmeniksi vaietuksi perhesalaosuudeksi.
Tässä blogisarjassa sukelletaan suomalaisten sotavankileirien ja maalaistalojen vaiettuun historiaan – tilastoista aina yksittäisiin ihmiskohtaloihin. Samalla pohdin sitä, miten voimme tänä päivänä löytää tiedonmuruja niistä miehistä, joiden askeleet kerran jättivät jälkensä Raution maaperään.
1. Tilastot ja historiallinen tausta: Kaksi erilaista sotaa
Talvisota (1939–1940): Suomi vangitsi noin 5 700–6 000 neuvostosotilasta. Lyhyen vankeusajan vuoksi he selvisivät suhteellisen hyvin. Jo huhtikuussa 1940 kotimaahansa palautettiin 5 572 vankia. Heidän kohtalonsa Neuvostoliitossa oli kuitenkin karu: noin 500 tuomittiin kuolemaan ”valansa pettäneinä” ja loput lähetettiin vankileireille.
Jatkosota (1941–1944): Suomi otti vangiksi noin 64 000–72 000 neuvostosotilasta. Heistä peräti 25–29 % (noin 16 000–22 000 vankia) menehtyi. Korkeinta kuolleisuus oli talvella 1941–1942 aliravitsemuksen, kulkutautien ja suomalaisten valmistautumattomuuden vuoksi.
Heimosotavangit: Vangeista noin 2 000–3 500 kuului suomensukuisiin kansoihin (kuten karjalaisiin ja inkeriläisiin). Heitä kohdeltiin muita paremmin, ja noin 1 000 heistä liittyi Suomen puolelle heimosotureiksi. Sodan jälkeen heidät palautettiin Neuvostoliittoon, missä he saivat pitkiä vankeustuomioita maanpetturuudesta.
2. Arki maaseudulla ja virallinen kontrolli
Sotavangit suomalaisessa arjessa: Koska suomalaiset miehet olivat rintamalla, maaseutua vaivasi huutava työvoimapula. Noin 40 000 neuvostosotavankia sijoitettiin työskentelemään suomalaisille maatiloille. Erityisesti työssäkäyvien vankien olot kohenivat nopeasti, ja monet saivat maalaistaloissa lähes perheenjäsenen aseman.
Lainsäädäntö ja kielto: Presidentti Risto Rytin asetus vuodelta 1943 kielsi jyrkästi kaiken ylimääräisen ja asiattoman seurustelun sotavankien kanssa sakon tai vankeuden uhalla. Vankien valvonta jäi käytännössä isäntäväen vastuulle, ja pitkien sijoitusaikojen vuoksi määräyksiä rikottiin usein: vankien ja suomalaisnaisten välille syntyi lämpimiä ystävyys- ja seurustelusuhteita.
Sensuuri: Alkusyksystä 1941 Suomen sanomalehdet (kuten pohjoissuomalaiset Rovaniemi ja Pohjolan Sanomat) kirjoittivat kiihkeästi naisten ”löyhästä moraalista” ja varoittelivat seurustelemasta vieraiden miesten tai ”iivanoitten” kanssa. 20. marraskuuta 1941 päämajan sensuuritoimisto kuitenkin kielsi aiheesta kirjoittamisen kokonaan julkisuudessa, minkä jälkeen keskustelu siirtyi kotirintaman huhuiksi.
3. Yhteisön ankara tuomio ja rangaistukset
Kansallinen häpeä ja ryssäviha: Suhteisiin neuvostovankien kanssa suhtauduttiin huomattavasti jyrkemmin kuin suhteisiin saksalaisten aseveljien kanssa. Taustalla vaikutti vuosikymmeniä lietsottu ja vuoden 1918 sisällissodan värittämä ”ryssäviha”. Naisten katsottiin pettäneen rintamamiehet, isänmaan ja vaarantaneen kansakunnan etnisen ja moraalisen puhtauden.
Lotta Svärd -järjestön linja: Lotilta odotettiin erityisen korkeaa sukupuolimoraalia. Sotavankien kanssa seurustelu oli ainoa rike, josta seurasi Lotta-järjestössä automaattinen erottaminen ilman harkintavaltaa. Vuosina 1942–1944 tästä syystä erotettiin seitsemän lottaa.
Omankädenoikeus ja julkinen häpeä:
Sosiaalisessa eristämisessä sotavankien kanssa seurustelleita naisia nimiteltiin (kuten ”ryssän heiloiksi” tai ”ryssän huoriksi”) ja heidät jätettiin yhteisön ulkopuolelle, eikä heille esimerkiksi enää tervehditty.
Hiustenleikkuu: Muistitietoaineistoissa esiintyy lukuisia mainintoja naisista, joilta ajettiin rangaistukseksi ja julkiseksi häpeäksi tukka kokonaan pois.
Äärimmäinen väkivalta: Muistitietokyselyissä (kerätty 1988) on jopa synkkiä, joskin vahvistamattomia tarinoita rintamalta palanneista aviomiehistä, jotka saivat tietää vaimonsa uskottomuudesta ja murhasivat talossa olleen sotavangin tai suhteesta syntyneen aviottoman lapsen.
4. Inhimillinen perintö: Vaietut lapset ja sukujuurten etsintä
Sotavankien lapset Suomessa: Neuvostoliittolaisille sotavangeille arvioidaan syntyneen Suomessa noin 200–500 lasta. Aiheesta tuli pitkäksi aikaa täydellinen tabu ja ”vaiettu salaisuus”. Monet äidit salasivat lapsen taustan suojellakseen heitä ja itseään yhteisön tuomiolta – raskauksia piiteltiin lastenvalvojilta ja usein lapsen syntymä virallistettiin menemällä nopeasti naimisiin sodasta palanneen suomalaismiehen kanssa.
Lapsuuden kokemukset: Pro gradu -tutkimuksen (Wilms, 2010) haastattelujen mukaan sotavankien lapset eivät usein itse kokeneet suoraan kiusaamista, sillä isäkysymys yksinkertaisesti vaiettiin perheissä täysin. Monet saivat tietää biologisesta isästään vasta nuoruudessa tai aikuisiällä sattuman kautta tai äitinsä kuoleman jälkeen. Heimosotavankien lapsiin ja äiteihin suhtauduttiin usein ympäristössä myötämielisemmin kuin ”tavallisten” venäläisvankien jälkeläisiin.
Nykypäivän etsinnät: Nykyään ilmapiiri on muuttunut avoimemmaksi ja aika on kypsä asian käsittelylle. Sotavankien jälkeläiset (kuten Ira Vihreälehto ja Veikko Immonen) etsivät aktiivisesti sukulaisiaan Venäjältä ja Siperiasta asti. Digitaaliset arkistot, sosiaalisen median kanavat (kuten Facebook ja VKontakte) sekä internetin käännösohjelmat ovat muodostuneet korvaamattomiksi apuvälineiksi kadonneiden sukujuurten ja ”toisen elämän” löytämisessä.
TIETOLAATIKKO: Miten etsiä tietoa oman kotikylän sotavangeista?
Innostuitko aiheesta? Jos tiedät tai epäilet, että omalla kotipaikkakunnallasi tai sukusi vanhalla maatilalla työskenteli sota-aikana neuvostosotavankeja, voit lähteä jäljittämään heidän tietojaan näiden kanavien kautta:
Kansallisarkiston Astia-verkkopalvelu: Kansallisarkisto säilyttää Suomen Punaisen Ristin (SPR) sotavankitoimiston laajaa arkistoa. Jokaisesta vankia kohden laadittiin henkilökohtainen sotavankikortti. Voit tehdä virallisen tietopyynnön tai selata digitaalisia aineistoja Astia-palvelussa. Hakusanoiksi kannattaa syöttää oman alueen sota-aikainen suojeluskunta, paikalliset työvoimaviranomaiset tai Kalajoen/Raution tapauksessa Kalajoen nimismiespiiri.
Suomi, sotavangit ja ihmisluovutukset 1939–1955 -tietokanta: Jos tiedossasi on, että joku kylän sotavangeista menehtyi vankeusaikana sairauden, tapaturman tai ampumisen seurauksena, hänen tietonsa löytyvät sataprosenttisen varmasti Kansallisarkiston tutkimushankkeen pohjalta kootusta avoimesta datasta. Voit ladata aineiston Kansallisarkiston sivuilta ja hakea tietoja esimerkiksi kuolinpaikan, hautauspaikan tai vankileirin mukaan.
Paikalliset suojeluskuntien ja poliisin arkistot: Koska sotavankien sijoittamisesta maaseudulle ja työlupien myöntämisestä vastasivat paikallisviranomaiset, tietoja Raution ja lähikylien tiloille jaetuista vangeista voi löytyä paikallishallinnon sota-aikaisista papereista, viranomaiskirjeistä ja ilmoituksista, joita säilytetään Kansallisarkiston maakuntatoimipisteissä (esim. Vaasassa ja Oulussa).
Kyläkirjat ja kotiseutuarkistot: Monista Suomen kylistä on kirjoitettu vuosikymmenten varrella erittäin tarkkoja kyläkirjoja, historiikkeja tai sotavuosien muistelmia. Esimerkiksi Raution kyläyhdistyksen tai paikallisten kotiseutuseurojen kautta kannattaa tiedustella vanhoja julkaisuja – niihin on usein tallennettu sellaista yksityiskohtaista muistitietoa ja jopa valokuvia "oman kylän vangeista", joita viralliset valtionarkistot eivät tunne.
Suku- ja kotialbumit: Koska maaseudulla vangeista tuli usein osa perheen arkea, monet suomalaiset säilyttivät vankien valokuvia albumeissaan tai kirjeitä lipastojen laatikoissa unohdettuina salaisuuksina. Kysy rohkeasti suvun vanhimmilta tai tutki vanhoja sota-ajan valokuvia – hämäräperäinen "hevosmies" tai "tuntematon renki" vanhassa kuvassa saattaa hyvinkin olla unohdettu neuvostosotavanki.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti