Suomen vanhempi historia: Sarkatakkien perintö: Suojeluskuntajärjestön historia ja merkitys (1918

Suojeluskuntajärjestön virallinen synty vuonna 1918 oli suoraa jatkumoa Venäjän sortokausien ja vuoden 1917 vallankumousten synnyttämälle yhteiskunnalliselle tyhjiölle. Alun perin hajanaisista paikallisista järjestyskaarteista alkunsa saanut liike kehittyi kahden vuosikymmenen aikana Suomen historian suurimmaksi kansalaisjärjestöksi ja kenttäarmeijan liikekannallepanon viralliseksi selkärangaksi (17:42). Järjestön tarina on kuvaus Suomen itsenäistymisen kipeistä alkuvuosista, sisäisistä kriiseistä, kansallisesta eheytymisestä sekä vapaaehtoisen maanpuolustustyön ratkaisevasta roolista toisen maailmansodan rintamilla (29:59).

1. Juuret sortokausissa ja suurlakossa (1901–1917)

Suojeluskuntien historialliset juuret ulottuvat 1900-luvun alun sortokausiin. Venäjän keisari lakkautti Suomen oman sotaväen vuonna 1901, mikä jätti Suomen suurruhtinaskunnan ilman kansallista järjestysvaltaa (1:11). Tilanne kärjistyi loka–marraskuun suurlakossa vuonna 1905, jolloin lakkoileva venäläinen santarmilaitos menetti toimintakykynsä (2:21). Järjestyksen ylläpitämiseksi suomalaiset perustivat oman Kansalliskaartinsa, johon liittyi aluksi niin porvareita kuin työläisiä (2:49).

Lakko synnytti kuitenkin nopeasti ensimmäisen vakavan kahtiajaon. Eversti Ivar Gordin johtamat ylioppilaat muodostivat oman suojeluskaartinsa (valkokaartin), joka otti tunnuksekseen valkoisen käsivarsinauhan (3:04). Vastaavasti työläiset perustivat oman osastonsa, joka nimettiin punaiseksi kaartiksi (3:19). Nämä kaksi ryhmittymää ajautuivat epäluuloon, ja vuoden 1906 Viaporin kapinan yhteydessä ne kohtasivat verisessä Hakaniemen tulitaistelussa (7:16). Kahakan jälkeen senaatti lakkautti julkiset kaartit, ja punakaartien toiminta siirtyi maan alle (9:23).

Syvä ja lopullinen turvallisuustyhjiö syntyi keväällä 1917, kun Venäjän maaliskuun vallankumous johti keisarillisen poliisilaitoksen täydelliseen lakkauttamiseen. Yhteiskunnan murentuessa elintarvikepulan ja maatalouslakkojen keskellä paikallisia järjestyskaarteja alettiin perustaa uudelleen turvaamaan henkeä ja omaisuutta (0:17).

Samaan aikaan itsenäisyyttä ajavat aktivistit ja Haminan entisten kadettien perustama Sotilaskomitea alkoivat koordinoida suojeluskuntien perustamista salaisesti peitenimellä "palokunnat" (10:37). Heidän tavoitteenaan oli luoda valtakunnallinen aseellinen voima Suomen irrottamiseksi Venäjästä (10:37). Vaikka suojeluskunnat yritettiin aluksi pitää yleissuomalaisina, kiihtyvän luokkaretoriikan ja syksyn 1917 yleislakon myötä työväestö erosi niistä ja perusti omat punakaartinsa (12:19). Maa oli jakautunut jyrkästi kahteen leiriin (0:32).

2. Hallituksen virallisiksi joukoiksi ja sisällissotaan (1918)

Tammikuussa 1918 itsenäisessä Suomessa toimi jo noin 500 paikallista suojeluskuntaa, joihin kuului noin 40 000 miestä (14:28). Tilanteen kärjistyessä Pehr Evind Svinhufvudin johtama senaatti sai eduskunnalta valtuudet lujan järjestysvaltarakenteen luomiseksi (1:02). Senaatti julisti suojeluskunnat hallituksen virallisiksi joukoiksi 25. tammikuuta 1918, ja kenraaliluutnantti Carl Gustaf Emil Mannerheim nimitettiin niiden ylipäälliköksi (1:18).

Kun sisällissota syttyi punakaartien noustessa kapinaan Helsingissä, suojeluskunnat muodostivat aluksi valkoisen hallituksen ainoan reaalisen sotilaallisen rungon (1:32). Mannerheim kuitenkin totesi pian, ettei sotaa voitaisi voittaa pelkkien vapaaehtoisten varassa, joten hallituksen alueilla saatettiin voimaan asevelvollisuus (1:46). Valkoinen armeija muodostuikin lopulta vapaaehtoisista suojeluskuntalaisista, asevelvollisista sekä Saksasta helmikuussa palanneista jääkäreistä, joista tuli uuden armeijan selkäranka ja päällystö (2:14).

Valkoisten voittoon päättyneen sodan jälkeen toukokuussa 1918 suojeluskuntien tulevaisuus oli avoin (2:29). Aseellisten vapaaehtoisten riisuminen aseista oli poliittisesti mahdotonta, mutta paikallisten kaartien jättäminen vaille laillista kehystä nähtiin uhkana valtion yhtenäisyydelle (2:29). Ratkaisuksi annettiin 2. elokuuta 1918 ensimmäinen suojeluskunta-asetus, joka alisti järjestön sotaministeriön valvontaan (2:44). Lopullisempi organisaatiomuoto saavutettiin helmikuun 14. päivänä 1919 annetulla asetuksella, joka loi järjestölle oman yliesikunnan ja alueellisen piirijaon (3:01).

3. Alkuvuosien kriisit ja suojeluskuntaselkkaus (1919–1922)

Suojeluskuntajärjestön alkuvuodet rauhanajassa olivat äärimmäisen herkkiä ja monimutkaisia (3:19). Järjestön sisällä monet kokivat, että vapaaehtoisuuden kuului merkitä täydellistä riippumattomuutta parlamentaarisesta valvonnasta (3:49). Tämä johti jatkuviin jännitteisiin valtion virallisen sotilasjohdon ja hallituksen kanssa (4:04). Samaan aikaan vasemmisto suhtautui suojeluskuntiin syvällä epäluulolla ja piti sitä "valkoisena luokkakaartina", mikä rajoitti järjestön sosiaalista pohjaa kaupungeissa (3:35).

Nämä jännitteet huipentuivat kesäkuussa 1921 vakavaksi sisäpoliittiseksi kriisiksi, jota kutsutaan suojeluskuntaselkkaukseksi (4:04). Helsingin suojeluskuntapiirin päällikkö Paul von Gerich julkaisi Hufvudstadsbladetissa nimimerkillä artikkelin, jossa hän arvosteli voimakkaasti hallituksen ulkopolitiikkaa ja varoitti sitomasta Suomen kohtaloa Baltian maihin ja Puolaan (4:21). Hallitus vaati von Gerichin välitöntä erottamista (4:51). Järjestön ylipäällikkö Georg Didrik von Essen kuitenkin kieltäytyi noudattamasta määräystä vedoten suojeluskuntien itsenäiseen asemaan (4:51).

Konflikti johti dramaattiseen ketjureaktioon:

Hallitus erotti ylipäällikkö von Essenin virastaan 20. kesäkuuta 1921 (5:04).
Tilalle nimettiin kenraali Karl Emil Berg, joka noudatti hallituksen tahtoa ja erotti von Gerichin (5:17).
Päätös herätti suojeluskuntien ja upseeriston sisällä niin ankaraa arvostelua ja painetta, että kenraali Berg ampui itsensä virkahuoneessaan 22. kesäkuuta 1921, vain kaksi päivää nimityksensä jälkeen (5:31).

Kriisi järkytti syvästi koko maata ja paljasti, kuinka lähellä avointa valtiollista kriisiä itsenäinen Suomi horjui (5:46). Epävakaa tilanne ratkesi vasta 17. syyskuuta 1921, kun uudeksi ylipäälliköksi nimitettiin jääkärieverstiluutnantti Lauri Malmberg (5:58). Malmbergin nimitys muodostui historialliseksi käännekohdaksi (6:12). Hän aloitti määrätietoisen työn järjestön depolitisointitason nostamiseksi ja sen sitomiseksi tiukasti osaksi laillista yhteiskuntajärjestelmää (6:23). Fokus siirrettiin sisäpoliittisesta vastakkainasettelusta puhtaasti sotilaalliseen suorituskykyyn (6:36).

4. Vakiinnuttaminen, SAKO ja tulikoe Mäntsälässä (1923–1933)

1920-luvun kuluessa suojeluskunnista muovattiin ammattimaisesti johdettu valtakunnallinen vapaaehtoisjärjestö (7:54). Kehitys huipentui joulukuussa 1927 annettuun lakiin suojeluskuntajärjestöstä (347/1927) (8:13). Laki määritteli suojeluskunnat valtioon kytketyksi viralliseksi maanpuolustusjärjestöksi, jonka ylimpänä päällikkönä toimi tasavallan presidentti (3:01). Tämä vahvisti järjestön julkisoikeudellisen luonteen (8:30).

Sotilaallisen koulutuksen kulmakiveksi muodostui ampumatoiminta (10:17). Jotta kaikille jäsenille voitiin taata yhdenmukaiset ja luotettavat aseet, suojeluskuntien yliesikunnan yhteyteen perustettiin vuonna 1921 oma asepaja, josta muovautui myöhemmin itsenäinen yhtiö: Suojeluskuntain Ase- ja Konepaja, tunnetumpi lyhenteellä SAKO (10:32). Toiminta siirrettiin vuonna 1927 Riihimäelle, missä valmistuivat ikoniset pystykorvakiväärit, kuten mallit m/28 ja m/28-30, jotka olivat tarkkuudeltaan ja kestävyydeltään aikansa huippuluokkaa (11:02).

Suojeluskuntajärjestön organisaatiorakenne (Laki 1927)

Ylin johto: Tasavallan presidentti (Ylimpänä päällikkönä) (3:01) \(\rightarrow \) Suojeluskuntain Yliesikunta Helsingissä (Johtajana Lauri Malmberg) (9:17).

Alueellinen taso: Koko maa jaettu parienkymmeneen suojeluskuntapiiriin, joita johtivat päätoimiset upseerit esikuntineen (8:44).

Paikallinen taso: Kuntajakoa vastaavat paikallissuojeluskunnat, jotka suurimmissa kunnissa jakautuivat kyläosastoihin (8:59).

Järjestön horjumaton laillisuus joutui kovimpaan testiinsä helmikuussa 1932 radikaalin oikeistolaisen Lapuan liikkeen masinoimassa Mäntsälän kapinassa (13:28). Kapinalliset ja heihin kytkeytyneet aseistetut suojeluskuntalaiset ottivat vallan Mäntsälän suojeluskuntatalolla vaatien hallituksen eroa (13:43). Tilanne oli valtiolle vaarallinen, sillä kapinan johdossa oli entisiä suojeluskuntaupseereita ja jääkäreitä, jotka uskoivat järjestön kentän seuraavan heitä esivaltaa vastaan (13:43).

Kriisin ratkaisussa ratkaisevaksi nousi valtionjohdon luja kanta (14:12). Presidentti P. E. Svinhufvud piti 2. maaliskuuta 1932 kuuluisan radiopuheensa, jossa hän käski kapinaan osallistuneita suojeluskuntalaisia palaamaan välittömästi koteihinsa (14:25). Samanaikaisesti järjestön ylipäällikkö Lauri Malmberg antoi tiukan sotilaallisen käskyn, joka kielsi suojeluskuntayksiköitä osallistumasta poliittiseen liikehdintään (14:42). Käskyt tehosivat: valtaosa kapinallisista totteli laillista esivaltaa, ja kapina kuivui kokoon ilman laajamittaista verenvuodatusta (14:57). Tämä oli järjestölle historiallinen kypsyyskoe, joka osoitti sen olevan nimenomaan tasavallan laillisen johdon alainen elin, ei poliittisten ääriliikkeiden käsikassara (15:10).

5. Maanpuolustuksen kulmakivi ja aluejärjestelmä (1934–1939)

Sisäpoliittisten jännitteiden väistyttyä 1930-luvun puolivälissä alkoi tyynempi ja tuloksellisempi vaihe (15:55). Euroopan poliittisen tilanteen heikentyessä Suomen sotilasjohto ymmärsi, että pienen valtion oli kyettävä mobilisoimaan voimavaransa mahdollisimman nopeasti (16:16). Suojeluskunnista muodostuikin tämän mobilisointikoneiston toiminnallinen runko (16:33).

Puolustuskyvyn kannalta suurin uudistus toteutettiin vuonna 1934, kun Suomessa siirryttiin niin sanottuun aluejärjestelmään (16:33). Siinä rauhanaajan puolustusvoimat ja vapaaehtoinen suojeluskuntajärjestö kytkettiin tiiviisti toisiinsa (16:49). Koko valtakunta jaettiin sotilaslääneihin ja -piireihin, joiden puitteissa suojeluskuntapiirit toimivat (16:49). Suojeluskuntapiirit ja paikallisesikunnat ottivat vastatakseen reserviläisten kirjanpidosta, kutsuntajärjestelyistä sekä liikekannallepanon yksityiskohtaisesta suunnittelusta omalla alueellaan (17:06).

Sotilaallisen työn ohella suojeluskunnat tekivät 1930-luvulla laajaa työtä yhteiskunnallisen eheytyksen eteen (17:55). Maaseudulla suojeluskuntatalot muodostuivat paikallisen yhteisöelämän keskeisiksi tapahtumapaikoiksi, joiden urheilukilpailut, iltamat ja juhlat kokosivat yhteen kuntalaisia poliittisesta taustasta riippumatta (18:39). Kaupunkien työväestön määrä järjestössä kasvoi merkittävästi, ja he muodostivat lopulta noin neljänneksen suojeluskuntien jäsenistöstä (5:08). Nuorisotyötä tehtiin Sotilaspojat-organisaatiossa, jossa rintamalle liian nuorille opetettiin maastotaitoja, suunnistusta, ensiapua ja urheilua, mikä loi pohjan kenttäkelpoiselle ikäluokalle (19:14). Järjestön rinnalla toimi tiiviissä yhteistyössä naisten vapaaehtoinen maanpuolustusjärjestö Lotta Svärd, joka vastasi muonituksesta, lääkintähuollosta ja varainhankinnasta vapauttaen miehet puhtaasti sotilaalliseen toimintaan (12:10).

6. Ratkaiseva rooli sotavuosina ja järjestön lakkauttaminen (1939–1944)

Syksyllä 1939 suojeluskuntien arvo punnittiin lopullisesti. Kun neuvottelut Moskovassa kiristyivät, Suomi käynnisti peitellyn liikekannallepanon ylimääräisten harjoitusten (YH) nimellä (20:55). Vuodesta 1934 alkaen hiottu aluejärjestelmä toimi täydellisesti: kutsukirjeet ja määräykset jaettiin suojeluskuntien tiheän paikallisverkon kautta nopeasti, ja Suomen kenttäarmeija saatiin perustettua ja ryhmitettyä puolustusasemiin Karjalan kannakselle vain parissa viikossa (21:08).

Talvisodan (1939–1940) ja jatkosodan (1941–1944) aikana suojeluskuntalaiset eivät muodostaneet omia erillisiä taisteluyksiköitään, vaan he taistelivat rintamalla osana yleistä kenttäarmeijaa muiden reserviläisten rinnalla (22:29). Järjestössä saatu korkealaatuinen ampuma- ja maastokoulutus osoittautui korvaamattomaksi (23:19). Erityisesti suojeluskuntien kouluttamat ryhmän- ja joukkueenjohtajat muodostivat kenttäarmeijan kriittisimmän rungon (23:33).

Kotirintaman turvaksi luotiin kotijoukot, joiden rungon muodostivat yli-asevelvollisuusikäiset veteraanit sekä alle kutsunta-ikäiset nuoret suojeluskuntalaiset (23:47). He huolehtivat väestönsuojelusta, rautateiden ja siltojen vartioinnista sekä sotatoimialueen ulkopuolella liikkuneiden neuvostoliitolaisten desanttien kiinniotosta (24:01). Ilman heidän panostaan puolustusvoimat eivät olisi voineet irrottaa kaikkea työikäistä miesvoimaa rintamavastuuseen (24:01).

Sotatoimien päättyminen ja Moskovan välirauhasopimuksen allekirjoittaminen syyskuussa 1944 toi mukanaan suojeluskuntien äkillisen ja dramaattisen päätöksen (25:06). Välirauhasopimuksen 21. artikla velvoitti Suomen lakkauttamaan kaikki "hitleriläismieliset ja fasisminluontoiset" järjestöt (25:20). Kenraalieversti Andrei Ždanovin johtama liittoutuneiden valvontakomissio tulkitsi suojeluskunnat tällaiseksi organisaatioksi ja vaati sen välitöntä lakkauttamista (25:36). Järjestön lakkauttaminen oli välttämätön ehto välirauhan säilyttämiselle, ja eduskunta hyväksyi lain suojeluskuntajärjestön lakkauttamisesta marraskuun alussa 1944 (25:50). Lakkauttaminen tapahtui kurinalaisesti ilman avointa vastarintaa (26:24).

7. Jälkinäytös: Omaisuuden siirto ja asekätkentä

Lakkauttamisen yhteydessä järjestöllä oli edessään suuri haaste huomattavan kiinteän omaisuutensa (satojen suojeluskuntatalojen, ampumaratojen ja urheilukenttien) kanssa (26:24). Jotta omaisuus ei olisi päätynyt valvontakomission tai valtion takavarikkoon, se lahjoitettiin nopeasti siviilijärjestöille, kuten paikallisille urheiluseuroille, nuorisoseuroille, maamiesseuroille ja Suomen Punaiselle Ristille (26:56). Tämän ansiosta järjestön rakentama paikallinen infrastruktuuri jäi palvelemaan suomalaista yhteiskuntaa myös sodan jälkeen (27:13).

Samaan aikaan syksyllä 1944 joukko päämajan upseereita käynnisti salaisen vastatoimenpide-operaation, joka tunnetaan asekätkentänä (27:13). Tavoitteena oli hajavarastoida eri puolille maata aseita ja varusteita noin 35 000 sotilaalle, jotta Suomessa voitaisiin käydä sissisotaa, mikäli Neuvostoliitto miehittäisi maan (27:45). Tämä jättimäinen, noin 50 000 henkilöä käsittänyt operaatio tukeutui lakkautetun suojeluskunnan entiseen alueorganisaatioon ja sen luotettaviin paikallishenkilöihin (27:58). Vaikka operaatio paljastui keväällä 1945 ja johti laajoihin tutkintoihin ja tuomioihin, sillä oli suuri sotilaspoliittinen merkitys: se osoitti mahdolliselle miehittäjälle, että suomalainen yhteiskunta oli varautunut sitkeään vastarintaan kaikissa olosuhteissa (28:13).

Suojeluskuntajärjestö oli historiallisesti ainutlaatuinen ilmiö Suomen historiassa (29:14). Se syntyi vallankumouksellisesta sekasorrosta, kävi läpi syvän sisäisen prosessin ja muuttui vapaaehtoiskaartista ammattimaisesti johdetuksi massajärjestöksi (29:30). Vaikka sen poliittiset juuret aiheuttivat pitkään yhteiskunnallisia jännitteitä, sen tekemällä sotilaallisella ja fyysisellä kasvatustyöllä oli kiistaton ja ratkaiseva osa siinä puolustusvalmiudessa, johon Suomi tukeutui kohtalonvuosinaan (29:45). Järjestön vuonna 1934 luoma aluejärjestelmä jäi elämään puolustusvoimien sotilaspiirien muodossa pitkälle sotien jälkeiseen aikaan (28:59).