Sallan taistelut

Lapin puolustuksen helpottamiseksi oli Rovaniemelle sodan alussa perustettu välijohtoporras Sallan ja Petsamonn suuntia varten eversti O Willamon alaisuuteen. Ensimmäiset kiivaat taistelut käytiin 2.-3.12.Kelsinkäisten tunturimaastossa. Venäläiset koukkasivat suomalaisten oikeaan sivustaan noin pataljoonan suuruisin voimin. Hyökkääjälle aiheuttamistaan tuntuvista tappioista huolimatta Sallan pataljoonan oli vetäydyttävä Kuolajärven vesistölinjalle, jossa taisteltiin 3.-7.12. Vahvistukseksi lähetetty A-pataljoona liittyi puolustajien riveihin taistelujen loppuvaiheessa. Joulukuun 9. päivänä venäläiset valtasivat Sallan kirkonkylän ja saivat haltuunsa tienhaaran, josta haarautuivat tiet Joutsijärven kautta Kemijärvelle ja Savukosken kautta Pelkosenniemelle. Pelkosenniemeltä pääsi edelleen Petsamoon johtavalle suurelle maantielle ja Kemijärven kirkonkylään. Suomalaiset vetäytyivät pääosallaan Sallasta Märkäjären- Joutsijärven suuntaan ja vahvistetulla komappanialla Savukosken – Pelkosenniemen suuntaan. Venäläiset lähettivät viimeksi mainittuun suuntaan tykistöllä ja panssarivaunuilla vahvistetun jalkaväkirykmentin. Suomalaiset saivat vahvistuksekseen vielä Erp 26:n ja Kenttätäydennyspataljoona IX:n. Silti neuvostojoukkojen ylivoima oli murskaava. Joulukuun 11. päivänä ne olivat jo Märkäjärven edustalla. Panssarit ajoivat viivytysaseman läpi. Viivytysvaihe päättyi vihdoin viimein 16.12. Joutsijärvelle suomalaisten vetäydyttyä 125 kilometriä. Vihollinen saapui samana päivänä Pelkosenniemelle, joita mainitun komppanian lisäksi puolusti yksi täydennyspataljoona. Kemijärven tärkeä asutuskeskus ja tiesolmu olivat vaarassa. Idässä oli matkaa vajaat 30 kilometriä ja pohjoisessa noin 50 kilometriä.

Päämaja oli ryhtynyt toimenpiteisiin tilanteen selvittämiseksi. Ylipäällikkö perusti 12.12. Sallan ja Pelkosenniemen suuntia varten erillisen Lapin Ryhmän, jonka komentajana toimi kenraalimajuri K. Wallenius. Uusi sotatoimiyhtymä oli suoraan päämajan alainen. Lapin Ryhmää vahvistettiin heti tuoteeltaan yhdellä heikosti varustetulla jalkaväkirykmentillä JR 40:llä. Suomalaiset joukot saivat 14.12. kaksi 37 mm:n pst-tykkiä ja 19.12. ensimmäisen tykistöpatterinsa. Toinen saapui 6.2.1940.

Ratkaiseva taistelu käytiin Pekosenniemellä 18.12. JR 40 koukkasi kahdella pataljoonalla pohjoisen kautta venäläisten sivustaan ja selustaan. Suomalaisten rintama oli murtumaisillaan vahvennetun täydennyspataljoonan puolustaessa epätoivoisesti odottaessaan saarrostuksen vaikutusta. Jäljelle jäänyt pataljoona iski 15 tunnin koukkausmatkan jälkeen venäläisten auto- ja hevoskolonnaan tuhoten sen. Sotasaaliin joukossa oli 10 panssarivaunua, 40 kuoma-autoa, 150 ratsuhevosta ym. aseita. Yötaisteluun tottumattomina suomalaiset päästivät neuvostojoukot pakenemaan. Nämä vetäytyivät Saijaan saakka.

Joutsijärvellä venäläiset yrittivät murtaa puolustajien asemaa rajuillla rintamahyökkäyksillä. Epäonnistuttuaan tässä vihollinen vähälumista maastoa hyväkseen käyttäen kiersi puolustajat pohjoisesta tavoitteenaan Kemijärvelle johtava tie. Yksi pataljoona tunkeutui puolustajien selustaan Mäntyvaaralla. Erp 17 sai tehtäväkseen vastustajan eliminoimisen. Pimeyden laskeuduttua taistelukentän ylle käytiin vaaran laella ravoisa lähitaistelu käsikranaatein, pistimin ja puukoin. Armoa ei annettu eikä pyydetty. Venäläiset turvautuivat pääasiassa käsikranaatteihin ja pistimiin, suomalaiset puukkoihin. Usein pimeässä otettiin tunnustelemalla selville, oliko mies meikäläisiä vai ei. Repullinen oli näet venäläinen, reputon suomalainen. Taistelussa kaatui noin 800 venäläistä. Suomalaisten menetykset olivat noin 50 haavoittunutta ja kaatunutta.

Tilanne Joutsijärvellä vakiintui. JR 40:n pääosat saapuivat sinne 16.12.. Ne vaihtoivat etulinjan joukot, jotka maaston tuntevina saivat valmistautua hyökkäykseen. Operaatio suunniteltiin toimenpantavaksi yhdistettynä rintama- ja koukkaushyökkäyksenä. Hyökkäys alkoi 2.1. Koukkaava osasto pääsi Sallan-Kemijärven maantielle, mutta venäläiset lähettivät selustaan yhden pataljoonan, joka sulki huolto ja -perääntymistien. Päävaarassa syntyi raju taistelu, jossa vihollinen menetti yli 200 kaatuneina. Offensiivi epäonnistui sikäli, ettei neuvostojoukkoja kyetty tuhoamaan. Venäläiset havaitsivat yöpyvien hyökkäysjoukkojen nuotiot, jotka oli sytytetty kielloista huolimatta ja saivaan aikaan vastatoimenpiteet. Suomalaiset olivat myös aliarvioineet venäläiset joukkojen vahvuuden. Rintama kiteytyi Joutisjärvelle noin viikoksi.

Lähdeaineisto Suomen Rintamamiehet 1939-1945 ISBN 951-9064-18-4

Kuhmon ja Lieksan suunnan taistelut

Kuhmon ja Lieksan suunnissa perustetut pataljoonat muodostivat Pohjois-Karjalan Ryhmäksi kutsutun sotatoimiyhtymän, jonka komentajana oli everstiluutnantti E. Raappana. Pohjois-Karjalan Ryhmä oli puolestaan Kajaanissa sijaitsevan Pohjois-Suomen Ryhmän alainen, jota komensi kenraalimajuri W. Tuompo.

Lieksan suunnalla suomalaisten puolustus oli hyvin aktiivista sodan alusta lähtien. Venäläisten vahvistettu rykmentti yritti panssarivaunujen ja tykistön tukemana kahta eri tietä myöten murtautua Pielisjärvelle. Kovin tärkeänä ei puna-armeijan sodanjohto Lieksan suuntaa pitänyt, koska matka Ouluun oli huomattavasti pitempi kuin Kuhmosta ja Suomussalmelta ja maasto puolustajalle edullista.

Vihollisen hyökkäykset ns. Änäkäisen asemaa vastaan torjuttiin. Venäläiset kärsivät jo viivytysvaiheen aikana suuria tappioita. Heidät pysäytettiin lopullisesti Nurmijärven linjalle, joka sijaitsi noion 15 kilometrin päässä valtakunnan rajasta.

Kuhmosta johti rajalle kaksi tietä, eteläisempi Saunajärven kautta ja pohjoisempi Kiekonkosken kautta. Puna-armeija keskitti Kuhmon suunnalle melkoiset voimat, sillä Kuhmossa johtivat läntiset tieyhteydet Sotkamon kautta Kajaaniin ja luoteeseen Hyrynsalmelle Suomussalmen puolustajien selustaan. Neuvostojoukkojen hyökkäyksestä vastasi yksi heidän valioyhtymistään, 54. kaaderidivisioona kenraalimajuri Gusevskin johdossa. Kuhmon puolustus oli Kainuun miehistä kootun ErP 14:n harteilla. Komentajana toimi everstiluutnantti F. Ilomäki.

Ylivoimaisen vihollisen uhkaamat suomalaiset perääntyivät Saunajärveltä ja Kiekonkoskelta Rastin tienhaaraan ja Vääräkoskelle. Joukoilla ei viivytysvaiheen aikana ollut lainkaan kenttätykistöä ja panssarintojrunta-aseita. Hyökkäysten alettua kenraalimajuri Tuompo irrotti Kuhmon suunnan Pohjois-Karjalan Ryhmän alaisuudesta suoraan Pohjois-Suommen Ryhmälle alistetuksi Ryhmä Ilomäeksi.

Kuhmon vaaranalaisen tilanteen selvittämiseksi päämaja turvautui resreveihinsä, joita olisi kipeästi tarvittu Kannaksella. Oulun seudulla perustamispaikallaan oleva, eversti Siilasvuon johtama 9. D sai käskyn muodostaa siihen kuuluvasta JR 25:stä erillisen prikaatin, joka lähetettiin Kuhmon suuntaan everstiluutnantti A.Vuokon komennossa. Kenttätykistöä ja panssarintorjunta-aseita ei Kuhmon suuntaan liennyt vieläkään.

Neuvostojoukot ehtivät ennen vahvistuksien saapumista vallata Rastin tienhaaran. Suomalaisten vastahyökkäys alkoi 8.12. Se suuntautui venäläisten marssirivistöjen sivustoihih etelässä Ryhmä Vuokon ja pohjoisessa Ryhmä Ilomäen toimesta. Alkumenestysten jälkeen hyökkäys tyrehty hankaliin maasto-olosuhteisiin ja vihollisen ylivoimaisuuteen.

Panssaritorjunta-aseistuksen puuttumisesta huolimatta venäläiselle aiheutettiin huomattavia tappioita. Ryhmä Vuokko piti asemansa Nurmeksen tien suunnassa, mutta Ryhmä Ilomäen oli vielä jonkin verran peräännyttävä Jyrkänkoskelle, jonne rintama kiteytyi 12.12.

Suomalaiset uudistivat hyökkäyksensä 12.12. ja 24.12., mutta ne raukesivat venäläisten tykkien ja panssarivaunujen tuleen. Puna-armeijan rajut hyökkäykset Kuhmon kirkonkylän ja Nurmeksen tien suuntaan torjuttiin. Kierinkosken tieltä vihollinen onnistuttiin karkoittamaan vuodenvaihteessa. Kahden komppanian voimin hyökkäävä Osasto Kekkonen katkaisi tien venäläisten selustassa, puristi heidät asemistaan ja löylytti pahanpäiväisesti. Kierikoski vallattiin takaisin ja venäläostn joukkojen rippeet vetäytyivät tammikuun alussa rajan taakse. Näin oli pahin uhka Kuhmoa vastaan poistettu ja 54 D:n molemmat sivustat avoimina. Myös Lieksan suunnalla vihollisen hyökkäykset torjuttiin menestyksellisesti. Venäläiset yrittivät Kivivaaran suunnalla murtaa Nurmijärven linjan. Eversti Raappanan vihollisen selustaan joulupäivänä lähettämät joukot pakottivat sen kiireen vilkkaa perääntymään rajan taakse, jossa venäläiset pysyttelivät sodan loppuun asti. Vetåytymisen kiireellisyydestä ji todisteksi mm. seitsemän käyttökelpooista panssarivaunua. Kivas partio- ja sissitoiminta ulotettiin syvälle Neuvostoliiton alueelle.

Lähdeaineisto: Suomen rintamamiehet 1939-45 ISBN 951-9064-18-4

Jouluaattona Suomi hyökkäsi

Jouluaattona suomalaiset hyökkäsivät

Jouluaattona Suomi hyökkäsi Kannaksella, Kollaalla ja Sallassa. Kiivaat taistelut saivat siten jatkoa, mutta jäivät lyhyiksi. Mös muilla suunnilla hyökkäykset epäonnistuivat. Monin paikoin venäläisten vastarinta oli odotettua voimakkaampaa. Suomalaisia vastassa oli muun muassa kenttälinnoitettuja tukikohtia. Tiedustelu oli siis ollut huonolla tolalla, koska tietoa tästä ei oltu etukäteen saatu. Se ei luvannut hyvää. Hyökkäystä edeltäneet tykistön tulivalmistelut olivat minimaaliset, ammuksia oli vähän. Myös suomalaisten joukko-osastojen keskinäinen koordinointi kangerteli. Osa niistä ryhmittyi hyökkäystä varten myöhässä ja keskinäiset yhteydet viereisillä lohkolla hyökkäävien välillä olivat niin huonot, että eräät päätyivät ampumaan jopa omia. Myös puhelinyhteydet olivat paikoin poikki, minkä vuoksi tykistöltä ei saatu pyydettyä tulitukea.

Kun II Armeijakunnan esikunta iltapäivällä pystyi sirpaleisen tiedon perusteella muodostamaan jonkinlaisen kokonaiskuvan hyökkäyksen etenemisestä, se päätti keskeyttää sen klo 15. Vetäytyminen oli tällöin jo täydessä käynnissä, ja osa joukoista oli jo palannut pääasemaan.

Epäonnistumisen syyt olivat monet. Suomalaisilla ei ollut riittävää materiaalia hyökkäykseen kymmenien kilometrien levyisellä rintamalla. Mahdollisuus yllätykseen menetettiin, koska eri joukko-osasto aloittivat hyökkäyksensä eri aikaan. Myös viestiyhteyksien ja joukkojen liikuttelun ongelmat olivat ilmiselviä. Ne johtuivat liian lyhyestä valmisteluajasta ja kokemattomuudesta. Myös puna-armeijan ongelmia liioiteltiin saavutetun puolustusvoiton johdosta, mikä johti hyökkäykseen ilman ajantasaista tiedustelutietoa.

Lyhyydestään ja epäonnisuudestaan huolimatta hyökkäys kuitenkin vei neuvostojoukkojen hyökkäsyhalut. Neuvostoliiton pääsotaneuvosto päätti keskeyttää väliaikaisesti omat, Summaa vastaan suunnatut hyökkäysvalmistelunsa. Lisäksi hyökkäys karaisi suomalaisia, mistä etenkin Päämajan reservinä tahan asti ollut 6. divisioona hyötyi. Alle puoli vuorokautta kestänyt hyökkäys ve 361 suomalaisen miehen hengen. Neuvostoliiton tappioista ei ole tietoja. Hyökkäystä alettiin myöhemmin kutsus ”hölmän tölväykseksi”.

Suomalaiset hyökkäsivät päivän aikana Kollaalla ja Sallassa. Kollaalla suomalaiset pyrkivät luomaan pysyvät etuvartioasemat Kollaanjoen itäpuolelle ja katkaisemaan koukkauksella venäläisten yhteydet taakse. Hyökkäsy jouduttiin vetämään takaisin illalla. Saarrotus ei ollut onnistunut, vaan tiestä oli jääty 200 metrin päähän. Osa joukoista saatiin kuitenkin ryhmitettyä joen itärannan suolle.

Sallan suunnalla suomalaiset päättivät hyökätä, koska saivat tiedustelutietoa, jonka mukaan Neuvostoliiton 122. divisioona olisi irtautumassa asemistaan. Tieto ei pitänyt paikkansa, mutta hyökkäys päätettiin silti toteuttaa. Suomalaiset pääsivät parhaimmillaan venäläisten etummaisten taisteluhautojen tuntumaan, mutta niitä ei saatu vallattua. Epäonnistuneen hyökkäyksen jälkeen Sallan suunnalla seurasi asemasotavaihe.

Jouluaattona Neuvostoliitto hyökkäsi Kollaalla ja Suomussalmen suunnalla Raatteen tien suuntaisesti. Neuvostoliitto hyökkäsi panssarivaunujen tukemina jouluaattona ja joulupäivänä pariin otteeseen, mutta niiden yritykset saatiin torjuttua. Puolustajilla oli kuitenkn lähes hiljainen hetki jouluaaton jumalanpalvelukselle. Seuraavina päivinä vuodenvaihteen molemmin puolin tällä suunnalla oli suhteellisen hiljaista, eikä kumpikaan osapuoli tehnyt merkittäviä yrityksiä tilanteen muuttamiseksi.

Neuvostoliiton 163. divisioona oli kaivautunut tiukasti Suomussalmen maaperään, eivätkä suomalaiset olleet saaneet ajettua sitä pois. Nyt se aloitti vastahyökkäyksen, Hyökkäystä edelsi tykistön kolme tuntia kestänyt tarkka tulivalmistelu, johon osallistui divisioonan oman tykistön lisäksi 12 hävittäjää. Hyökkäys suomalaisten asemia vastaan jatkui koko iltapäivän, ja alkoi jo näyttää siltä, että asemat murtuisivat. Ne onnistuttiin kuitenkin pitämään kovin ponnistuksin, ja venäläiset saivat haltuunsa vain joitakin suomalaisten etummaisista tukikohdista.

Samaan aikaan suomalaiset valmistelivat omaan hyökkäystään Suomussalmen kirkonkylään, mutta sitä jouduttiin lykkäämään päivällä. Suunnalla jo olevan Ryhmä Siilasvuon lisäksi sinne keskitettiin muita joukkoja, joista yhdestä sen kanssa muodostettiin 9. divisioona. Se sai tehtäväkseen Suomussalmen takaisin valtauksen, joka aloitettiin 27.12.1939.

Aaton pimetessä Viipurissa alkoi levitä huhu, jonka mukaan pitkä panssarivaunu- ja autokolonnan oli tulossa kaupunkia kohti Viipurinlahden suunnalta. Tätä seurasi pian ilmoitus, että Uuraansalmen ja kaupungin välillä eteni kolonna kohti Viipuria, II AK:n esikunta pyrki kumoamaan huhun, sillä jää ei kestäisi painavaa panssarivaunukolonnaa. Hälytys kuitenkin annettiin. Kolonnan paljastui lopulta omien pieneksi huoltokolonnaksi, joka oli menossa linnakesaareen. Sen valot olivat herättäneet rantavartion mielikuvituksen.

Neuvostoliitto aloitti uuden hyökkäyksen Taipaleen suunnalla, jossa se pyrki murtamaan pääpuolustuslinjan. Sillä oli paikalla tuoreita voimia, ja hyökkäys oli raju. Suomalaiset puolustajat joutuivat vaikeuksiin varsinkin Keljassa, jossa suomalaisten puolustusryhmitys oli paikoin harva. Lumipukuisten vihollisten lähestyminen tapahtui sakean aamusumun suojissa, mutta kokonaisuudessaan hyökkäys ei tullut suomalaisille aivan puun takaa. Aamuyöllä oli nimittäin siepattu Neuvostoliiton radiosanoma, jossa kerrottiin hyökkäyksen alkamisesta. Vaikka sanoma vietiin hetimiten suomalaisten paikalliseen esikuntaan, se ei aiheuttanut toimia. Liekö jouluvietosta johtuvaa väsymystä ollut ilmassa.

Venäläiset pääsivät sumun turvin yllättämään suomalaiset yhtäkkiä näiden eteen rannassa. Suomalaiset joutuivat jäättämään ensimmäiset ampumahaudat lähes ilman vastarintaa, ja niin venäläiset saivat pian vallattua sillanpääaseman Suovannon suomalaiselta puolelta ja alkoivat tuoda lisää joukkoja jään yli. Suomalaiset yrittivät vielä samana päivänä vastahyökkäyksellä pakottaa vihollisen perääntymään, mutta se ei onnistunut vastustajan ylivoiman vuoksi. Sen isjaan tarkat tyksitäkeskitykset Suvannon jäälle saivat aikaan sekasortoa hyökkäävissä joukoissa ja hillitsivät miesvirtaa jäätyneen joen yli. Taistelu jatkui vielä kaksi päivää.

Lentosää oli joulupäivänä hyvä, ja Neuvostoliitto pommittikin useita paikkakuntia, muun muassa Helsinkiä, Turkua, Viipuria ja Ilomantsia. Myös rautateiden risteyspaikkakunnant, kuten Elisenvaara, saivat osansa. Erityisen paljon pommeja pudotettiin Käkisalmeen, jota vihollinen pommitti 50 koneen voimin. Koko päivän kestäneiden pommitusten vahingot jäivät kuitenkin vähäisiksi.

Hella Wuolijoki kirjoitti Tannerille kirjeen tarjoten apuaan neuvotteluyhteyden aikaansaamiseksi. Tanner tarttui tarjoukseen epäröiden,mutta lopulta neuvottelukosketus saatiin aikaan.

Lähdeaineisto Ilkka Enkenberg Talvisota päivä päivältä ISBN 978-952-220-706-7

Summan ihme

Tyypillisiä yövartiomiehiä Summassa

Suurhyökkäys Summassa alkoi laantua 20.12.1939. Lähinnä taisteluita käytiin Poppius-nimisen linnakkeen lähistöllä. Tämä linnake vartioi Viipuria kohti johtavaa tietä, mutta huolimatta siitä, että sen ympärillä pyöri vihollisen panssarivaunuja ja se vaurioitui osumista, se kyettiin pitämään. Myös 20.12. vaunut hyökkäsivät linnaketta vastaan, mutta jalkaväki ei seurannut niitä, ja vaunutkin vetäytyivät illalla.

Torjuntavoitosta puhuttiin Summan ihmeenä, termin keksivät lehtimiehet. Voitto herätti myös ulkomaisen lehdistön mielenkiinnon. Erityistä huomiota ne kiinnittivät siihen, että suomalaiset olivat torjuneet suuria hyökkäysvaunuosastoja ilman asianmukaista panssarintorjuta-aseistusta. Huomionarvoista on myös se, että suomalaisten ei tarvinnut turvautua reservissä olleisiin joukkoihin.

Ennen kaikkea Summan torjuntavoitto kasvatti omien itseluottamusta. Veilä suojajoukkovaiheessa armeijan johtoporras oli epäillyt suomalaisen sotilaan henkistä kanttia, mutta tuo luulo oli viimeistään nyt osoitettu vääräksi. Omiin asemiin tunkeutuneista panssarikiilosta huolimatta hermot olivat etulilinjassa pitäneet.

Osasto Talevan nimi oli edellisenä päivänä viahdettu Ryhmä Talvelaksi, ja sen johtaja , Paavo Talvela, oli ylennetty kenraalimajuriksi. Aaro Pajarista oli puolestaan tullut eversti. Pajarin hyökkäys Ägläjärven kylän valtaamiseksi jatkui siitä huolimatta, että Talvela oli viimein antanut luvan keskeyttää hyökkäys joukkojen väsymyksen vuoksi. Pajari kuitenkin katsoi, että keskeyttäminen ei tulisi kyseeseen, koska joukot olivat päässeet etenemään edellisenä päivänä jo kylään asti ja paremmat asemat olivat saatavissa vielä viimeisellä ponnistuksella.

Alueella taisteltiin monessa aallossa, sillä neuvostoliittolaiset pyrkivät ajamaan suomalaiset pois vastahyökkäyksillä, jotka puolestaan suomalaiset torjuivat omilla vastaiskuillaan. Neuvostojoukot olivat kärsineet suuria tappioita, suomalaiset olivat päivän aikana vallanneet muun muassa 8 kevyttä panssarivaunua. Myös Pajarin joukkojen tappiot olivat huomattavat. Ne olivat kohdanneet sietokykynsä rajat. Pajari itse jouduttiin kantamaan taistelukentältä lepäämään.

Saartorengas kylän ympärillä kiristyi, mutta Suojarven tietä ei saatu katkaistua, eikä saarrot ollut täydellinen. Venäläiset olivat varustaneet Ägläjärven kylän voimakkaaksi puolustuskeskukseksi, tulipesäkkeitä oli rakennettu rakennusten kivijalkoihin ja perunakellareihin. Suomalaiset käyttivät seuraavan päivän lepoon.

Sallan suunnalla venäläiset olivat hyökänneet kahdelta suunnalta kohti Kemijärveä. Pelkosenniemeltä tulleet joukot oli pakotettu vetäytymään, mutta nyt venäläiset yrittivät koukausta Märkäjärven suunnalla Mäntyvaarassa. Työpalvelumiehet kuulivat illalla suomalaisten asemien vierestä, vaaran laelta, venäjänkielistäpuhetta ja ilmoittivat siitä lepoon tulleille miehille. Vaaran laelle hyökättiin komppanian voimin, ja siellä ollut vihollinen yllätettiin. Taistelu kesti muutaman tunnin ja eteni pimeässä illassa puukoin ja lapioin käydyksi lähitaisteluksi. Lopulta suomalaiset selvisivät voittajina. Omat tappiot olivat 17, vihollisen noin 300 miestä.

Karjalankannaksen taistelut talvisodassa

http://fi.wikipedia.org/wiki/Karjalankannaksen_taistelut_talvisodassa

5. divisioona (talvisota)

http://fi.wikipedia.org/wiki/5._divisioona_(talvisota)

Tolvajärven–Ägläjärven taistelu

http://fi.wikipedia.org/wiki/Tolvaj%C3%A4rven%E2%80%93%C3%84gl%C3%A4j%C3%A4rven_taistelu

Sotahistoriamatka Karjalan kannakselle

http://www.joet.info/sotahistoria_karjalan_kannas.html

21.12.1939 oli välipäivä merkittävillä taistelusuunnilla. Suurhyökkäyksen viimeisetkin liekit sammuivat, 21.12. torjuttiin vielä muutamia heikkoja hyökkäyksiä. Puolustusaseman edessä laskettiin viikon kestäneiden kiivaiden taisteluiden päättyessä 50 tuhottua hyökkäysvaunua, joista 20 oli raskaita vaunuja.

Viimeisiä vihollisia ajettiin pois linnakkeista, joihin nämmä oli pesiytyneet. Ainoastaan ”Oinalan paise” jäi Neuvostoliiton haltuun. Sitä yritettiin vallata takaisin useaan otteeseen mutta jätettiin lopulta vihollisen haltuun miestappioiden välttämiseksi.

Kannaksen puolustamisesta vastanneen II Armeijakunnan tappiot olivat sodan alkamisesta lukien 2082 miestä, joista kaatuneita 744, haavottuneita 1225 ja kadonneita 113. Suurimmat tappiot oli kokenut Summan lohkolla puolustanut 5. Divisioona.

Suomalaiset tekivät 20 ja 21.12 öisin yllätyshyökäyksiä neuvostojoukkojen leirejä vastaan Suomussalmen suunnalla. Samalla oli alkamassa laajamittainen partiotaistelujen sarjan Suomussalmea kohti matkalla olevan Neuvostoliiton 44.divisioonaa vastaaan. Sen luoman uhan vakavuus ei kuitenkaan ollu vielä tässä vaiheessa tiedossa.

22.12.1939 Pajarin joukot valtasivat äivän kuluessa Ägläjärven, Tolvajärven-Ägläjärven taisteluiden voitto ja Summasssa saavutettu voitto ylittivät uutiskynnyksen myös ulkomailla ja loivat suomalaisille uskon puolustustaisteluun. Pesäke pesäkeeltä ja raunio rauniolta hyökkäystään vyöryttääen suomalaiset joukot valtasivat Ägläjärven kylän vedättyään edellisen päivän henkeä ja valmistauduttuaan hyökkäykseen. Joukkomme lähestyivät kylää useasta suunnasta ja kukistivat vastarinnan iltapäivällä. Lähes saman tien aloitettiin venäläisten joukkojen takaa-ajo, joka jatkui seuraavan päivän iltaan asti.

Tolvajärven- Ägläjärven taistelu oli suomalaisille suuri voitto. Myös neuvostojoukot osoittivat sitkeyttä eikä niiden taistelumoraali romahtanut suurista tappioista huolimatta. Suomalaisten arvioiden mukaan Neuvostoliitto menetti taisteluissa yhteensä noin 3000 sotilasta kaatuneina, 600 jäi vangiksi. Lisäksi Neuvostoliitto menetti 60 panssarivaunua, 30 tykkiä, yli 200 konekivääriä ja 3200 kivääriä. Suurin osa tästä kalustosta jäi suomalaisten sotasaaliiksi. Myös Osasto Pajarin tappiot olivat merkittävät. Kaatuneita oli 274, haavoittuneita 445 ja kadonneita 29. Voitolla turvattiin Laatokan Karjalassa taistelevan IV Armeijakunnan sivusta. Ennen kaikkea voitto loi suomalaisiin uskoa taistleussa ylivoimasta vihollista vastaan.

Suomi oli torjunut Neuvostoliitton suurhyökkäyksen Kannaksella ja alkoi nyt valmistella vastahyökkäystä. Sen oli määrä kohdistua neuvostojoukkkojen pääpainopistesuuntaan, Summan edustalle. II Armeijakunnan komentaja Öhqvist oli jo pitkään suunnitellut hyökkäystä, mutta Kannaksen Armeijan komentaja Östermän ja ylipäällikkä Mannerheim eivät olleet antaneet hänen käyttöönsä hyökäykseen tarvittavia reservijoukkoja. Neuvostoliiton nuolessa haavojaan epäonnistuneen suurhyökäyksen jäljiltä aika vaikutti nyt kypsältä vastahyökäykseen.

Asemasotaa ei uskottu jaksetavan itkään, ja tiedustelutiedot kertoivat, että puna-armeijan moraali oli alhaalla. Päämaja antoi hyökkäyksen käyttöön reservinä olleen 6. divisioonan. Lisäksi siihen oli tarkoitus osallistua kaikkien II AK:n joukkojen. Suunnitelman mukaan suomalaiset iskisivät neuvostoliittolaisia vastaan Summan suunnalla kaksipuolisella saarrostuksella. Se oli uhkapeliä, sillä suomalaisten hyökäyskyvystä ei ollut kokemusta. Hyökäyssota vaatii liikkumista ja nopeaa yhteistoimintaa eri aselajeilta, joista Suomella käytännössä puuttuivat panssarivoimat.

Voitto olisi lamauttanut venäläiset ”Viipurin portilla”, mutta tappio olisi tiennyt pahimmassa tapauksessa koko Kannakksen puolustuksen luhistumita, varsinkin, kun tuleen heitettäisiin myös reservit. Hyökkäyksen valmisteluaika jäi lyhyeksi, ja kyseessä oli Suomen mittakaavassa suuroperaatio. Ylipäällikön lupa tuli vasta 22.12., kun suunniteltu hyökäyshetki oli jo seuraavana aamuna.

Lähdeaineisto Ilkka Enkenberg Talvisota päivä päivältä ISBN 978-952-220-706-7

Väsyneet miehet Ägläjärvellä

Talvisodan radioreportteri Pekka Tiilikainen haastattelee 17.12.1939 sotilaita ja välittää miesten terveiset kotiin ”sieltä jostakin”.

Suurhyökkäus Summassa alkoi laantua 20.12. 1939 ja suomalaiset olivat pitäneet pääaseman. Pajari jatkoi yhä hyökkäystään Ägläjärvellä, ja miehet olivat jaksamisensa äärirajoilla.

Pajarin hyökkäys alkoin 20.12.1939. Kolmen kilometrin matkalle tuhottiin yhdeksän vihollisen panssarivaunua. Tielle oli jäänyt myös kaksi kenttätykkiä, kaksi kuorma-auton lavalle kiinnitettyä nelipiippuista ilmatorjuntakonekivääriä ja 30 tavallista konekivääriä ja saman verran pikakiväärejä. Kaatuneita venäläisiä oli tien reunoilla. Venäläiset olivat tien vankeja ja armoilla. Kun hanget nousivat korkeiksi, he eivät pystyneet enää koukkaamaan korven kautta eivätkä jättämään tietä, niin kuin sodan alussa. Ägläjärven kylä oli jäänyt saarroksiin. Tämä ei riittänyt Talvelalle. Hän kutsui Pajarin luokseen Värtislään ja määräsi tämän paikalle komentajaksi everstiluutnantti K. Viljasen, jonka Mannerehim oli luovuttanut Talvelan käyttöön. Pajari pysytteli pakollisessa levossa puolitoista vuorokautta, jos lepoa oli se, että hän kirjoitti kymmenen liuskaan pitkän tutkielman Tolvajärven operaatiosta. Talvela oli kertonut Mannerheimille, että Pajari ei kertakaikkiaan sydäntautisena miehenä jaksanut hyökätä niin nopeassa tempossa kuin oli tarkoitus. Hänen tavallaan ei Suojärven tasella päästy.

Viljanen hyökkäsi jo ennen Talvelan antamaa määräaikaa. Tämä oli vaatinut valloittamaan Ägläjärven kylän 22.12.1939. Viljanen aloitti edellisen vuorokauden puolella iltayöstä. Liikkelle joukot lähtivät iltapäivällä. Puolen yön maissa käytiin kylässä kiivas taistelu. Venäläiset pysäyttivät tulellaan suomalaisten hyökkäyksen. Muualla hyökkäys jatkui aamuun saakka. Puolenpäivän jälkeen 22.12. venäläiset vetäytyivät kylästä ja se oli suomalaisilla klo 15.30. Viljanen lähetti takaa-ajoon 7. polkupyöräpataljoonan ja jalkaväkirykmentti 16 tampelaispataljoonan. Tuon rykmentin III pataljoona jatkoi takaa-ajoaan ja oli 24.12 puolenpäivän aikaan Aittojoella. Sinne oli Ägläjärveltä reilut 15 km. Levon jälkeen piti sieltä hyökätä etelään menevää tietä Suojärvelle Talvelan suureen tavoitteiseen. Pajari oli jo palannut johtamaan hyökkäystä. Se ei kuitenkaan jatkunut pitemmälle. Suomalaisille oli nyt käynyt selväksi, että heitä vastassa oli uusi dividioona ja vanhan tutun 139. divisoonan kovasti kuluneet rykmentit.

Taistelukentältä löydettiin ja haudattiin 2988 kaatunutta venäläistä, vangiksi otettiin 580. Sotasaaliiksi saatiin 59 panssarivaunua, 3 panssariautoa, 14 kenttätykkiä, 17 panssarittorjuntatykkiä, 10 kranaatinheitintä, 3 nelipiipuista ilmatorjuntakonekivääriä, 223 konekivääriä, 142 pikakivääriä ja 3156 kivääriä. Samana aikana 10-23.12.1939 osasto Pajari mentti kaatuneina 668 miestä, haavoittuneina 989 ja kadonneina 65.

Pajaria kiukutti eteläpuolella oleva IV Hägglundin armeijakunta, jonka toinen divisioona uolusti pohjoisempana Kollaan linjalla Loimolaa ja toinen etelämpänä Laatokalle ulottuvaa Pitkäärantaa ja Sortavalaa. IV armeijakunta sitoi hyökävät venäläisjoukot useihin motteihin ja jäi vahtimaan niitä sotan loppuun saakka. Se oli passiivista sodankäyntiä ja väärää voimankäyttöä. Menestyksekäs puolustus voi tuoda rauhan, mutta voiton vain häikäilemätön hyökkäys. Tätä toistelivat niin Pajari kuin Talvelakin. Se oli ollut Mannerheimin iskulause 1918 ja sen jälkeenkin.

Mannerheim vapautti ryhmä Talvelan 25.12.1929 yrittämästä Suojärven valtausta. Hän laski, että käytettävissä olevin voimin se ei ollut mahdollista.

Helmikuun 20. päivänä 1940 Mannerheim määräsi Talvelan III armeijakunnan komentajaksi Itä-Kannakselle Laatokasta Äyräpään Vuosalmelle ulottuvalle linjalle. Venäläiset olivat aloittaneet uudelleen ja tosissaan talvisodan 1.2.1940 ja nyt olivat kaikki neuvot tarpeen. Timosenko, Neuvostoliiton luoteisen rintaman uusi ylipäällikkö, aloitti suurhyökkäyksen, joka jatkui taukomatta maaliskuun 13, päivään saakka, jolloin palasi rauhantila. Mannerheim toteis, että Österman ja Öhqvist olivat käyttökelvottomia tai hermoraunioina ja oli Erik Heinrichsin ja Talvelan vuoro yrittää. Tarvittiin kovia komentajia. Öhqvistiä ei sentään pantu syrjään. Hän tunsi parhaiten Länsi-Kannaksen, joka puolustuksesta vastasi. Aloite oli kokonaan venäläisillä, joten hän ei päässyt edesvastuuttomasti sooloilemaan.

Sodan loppuviikkojen ankarissa puolustustaisteluissa Aittojoella jäi kentälle pahasti haavoittuneena Pajarin 16. jalkaväkirykmentin III pataljoonan komentaja, kokenut jääkärimajuri. Jatkosodan aikana löysi etsintäpartio hänen karhun raateleman ruumiinsa. Se kyettiin tunnistamaan punaisesta paidasta, jonka Pajari oli alaiselleen komentajalle antanut.

Lähdeaineisto: Veijo Meri Suurta olla pieni kansa ISBN 951-1-14397-2

Tykit jyrisivät Taipaleessa

Suomalaiset hyökkäsivät Ägläjärvellä ja Pelkosenniemellä.

Sodan 18. päiänä tykit jyrisivät Taipaleessa. Neuvostoliitto oli aloittanut pari päivää aiemmin erikoisosasto Gröndahlin voimin, mutta Taipaleen puolustus oli kestänyt. !7.12. oli tämän hyökkäyksen viimeinen päivä. Puna-armeijan joukot pyrkivät päivän aikana kaksi kertaa hyökkäysryhmitykseen, ja vihollisen tykistö tulitti Suomen asemia. Suomalaiset vastasivat tykkituleen samalla mitalla, minkä johdosta vihollisen valmistelut tyrehtyivät molemmilla kerroilla. Toisen kerran jälkeen neuvostojalkaväki alkoi vetäytyä Koukkuniemestä epäjärjestyksessä, jolloin heitä vastaan suunnattiin paniikkia aiheuttanut sirpalekranaattikeskitys. Suomalaisten joukkojen ei tykistöä lukuunottamatta tarvinnut juuri ottaa osaa taisteluihin.

Summassa hyökkäys alkoi ennen kokemattomalla tykistön tulivalmistelulla. Suomalaisten asemia oli edellisestä päivästä lähtien pommitettu tauotta lähes vuorokauden kestäneellä voimakkaalla keskityksellä, jonka tauottua suurhyökkäys alkoi. Neuvostoliitto hyökkäsi Summassa, jota pidettiin ”Viipurin porttina”, sillä sieltä johti tie suoraan Karjalan tärkeimpään kaupunkiin.

Neuvostoliitto hyökkäsi panssarit edellä ja jalkaväki niitä seuraten. Punapanssarit murtatuivat paikoin suomalaisten asemien läpi, mutta jalkaväen hyökkäykset torjuttiin pääseman eteen. Venäläsiet pääsivät kuitenkin tunkeutumaan muutamaan tukikohtaan, joihin jäi myös suomalaisia. Lukuisista vastayökkäyksistä huolimatta konetuliasein varustautuneet viholliset pystyivät pitämään asemansa betonikorsuissa. Suomalaiset tuhosivat päivän aikana yli 20 hyökkäysvaunua, enimmakseen polttopullojen ja kasapanosten avulla.

Sallan suunnalla neuvostojoukot olivat edenneet Pelkosenniemelle, jossa ne pyrkivät läpimurtoon. Taisteluita käytiin Kemijoen yli vievän lossin tuntumassa. Päivän aikana panssarien tukemana hyökännyt puna-armeijan rykmentti sai vallattua sillanpääaseman joen länsipuolelta. Suomalaisilla ei ollut panssaritorjunta-aseita eikä tykkejä. Petsamon seudulla venäläiset pyrkivät saarrostamaan alueen puolutustuksesta vastannutta Osasto Pennasta, joka joutui perääntymään, sillä joukkoja oli niin vähän ettei niitä ollut irrottaa sivustojen suojaksi.

Sodan 19. päivänä eli 18.12.1939 Neuvostoliiton hyökkäyksen painopiste siirtyi päivän aikana Summasta itään, Muolaanjärven rannoille, jossa puolustusasemissa oli Suomen 11. divisioona. Voimakkaan tykistö- ja suorasuuntaustulen tukemina neuvostojoukot mursivat puolustuksen ja etenivät noin kahden kilometrin syvyyteen suomalaisten linjojen taakse vallaten Oinolan kylän. Yöllä murroskohtaan ryhmittyi lisää venäläisiä.

Neuvostoliiton panssarijoukot ryhmittyivät hyökkäystä varten myös Summassa, mutta yritys tyrehtyi alkuunsa suomalaisten voimakkaan tykistökeskityksen ansiosta, Noin 20 hyökkäysvaunuta tuhotui.

Osasto Pajari oli Tolvajärvellä saavutetun voiton jälkeen hyökännyt kohti Ägläjärveä. Raskasta ja hitaasti etenevästä hyökkäyksestä vastasi Osasto Pajari, jonka menetykset olivat olleet kovia: noin 400 kaatunutta. 18.12. Pajari miehineen hyökkäsi kohti Ägläjärven kylää. Joukot olivat jaettu niin, että hyökkäys tapahtui useasta suunnasta yhtä aikaa. Sää ei kuitenkaan suosinut hyökkääjiä, sillä lumi antoi periksi, ja sukset upposivat maan pintaan asti. Myös miehet olivat väsyneitä edellisten taisteluiden jäljiltä, ja nukahtelivat hangelle pienenkin pysähdyksen aikana. Vain pohjoista kylää kohti kiertänyt osasto pääsi tavoitteeseensa, mutta sen voima ei yksin riittänyt vihollisen tuhoamiseen ja se vetäytyi, kuten muutkin suomalaiset. Ensimmäinen yritys Ägläjärven valtaamiseksi oli epäonnistunut. Eversti Talvela antoi kuitenkin käskyn hyökkäyksen jatkamisesta, vaikka Mannerheim oli käskenyt välttää suuria tappioita vaativia sotatoimia.

Lapin ryhmä alkoi totuetttaa saamaansa käskyä tuhota Pelkosenniemen suuntaan edennyt vihollinen päivään loppuun mennessä. JR 40 oli myös käytössä rintamalla, mutta tilanne äityi kriittiseksi neuvostojoukkojen hyökätessä samaan aikaan suomalaisten kanssa. Samaan aikaan, kun osia JR 40:stä oli kiertämässä venäläisten selustaan, puna-armeija aloitti hyökkäyksensä käyttäen hyväkseen saavuttamaansa sillanpääasemaa joten länsipuolella ja hyökkäsi tien suunnassa panssarien tukemana. Puolustukseen ryhmittyneiden suomalaisten linja murtui, ja sen läpi ajaneet panssarivaunut herättivät pakokauhua.

Taistelun kulku kuitenkin muuttui, kun selustaan kiertäneet suomalaiset saivat taistelukosketuksen vihollisen tykistöasemiin ja huoltoon. Pimeässä täyttä saartorengasta ei saatu muodostettua, mutta Neuvostoliiton joukot vetäytyivät sekasortoisesti jättäen kaluston jälkeensä.

Neuvostoliittolaiset vetäytyivät Savukoskelle 40 asteen pakkasessa ja lähtivät sieltä kohti Sallaa, ennekuin suomalaiset ehtivät perässä.

Sodan 20. päivänä eli 19.12.1939 panssarit vyöryivät Summassa. Kannaksella, Summassa neuvostojoukot hyökkäsivät panssareiden johdolla. Puna-armeijan tykistö tuki hyökkäystä voimakkaasti. Suomalaisten onneksi jalkaväki vaikutti haluttomalta hyökkäykseen ja seuraili hyökkäysvaunuja hieman pelokkaasti. Sen eteneminen pysäytettiin suomalaisten etulinjaan.Päähyökkäyssuunnalla havaittiin päivän aikana peräti 100 panssarivaunua, jotka pääsivät toimimaan suhteellisen vapaasti. Miehet odottivat kuopissaan hämärän tuloa, jolloin vaunujen tuhoaminen kävisi päinsä. Tilanne oli uhkaava, eikä kokonaiskuvaa tilanteesta ollut ennen iltaa. Silloin varmistui, että vihollisen jalkaväi ei ollut päässyt vyöryttämään suomalaisten asemia. Läpi murtautuneista panssarivaunuista tuhottiin noin 20, loput pääsivät vetäytymään takaisin.

Edellisenä päivänä menetettyä Oinaan kylää ei vastahyökkäyksestä huolimatta saatu vallattua takaisin.

Osasto Pennanen, joka vastasi Petsamon puolustuksesta, oli joutunut vetäytymään pitkään ja saavutti nyt Konrnettijoen. Siellä olleet asemat saatiin kuitenkin miehittää rauhassa, sillä puna-armeija keskeytti hyökkäyksensä hieman yllättäen. Se oli ilmeisesti saavuttanut etenemisensä toisen tavoitteen.

Viivytystaistelu Petsamossa päättyi, ja siellä alkoi sissi- ja partiosota. Neuvostojoukot olivat edenneet 18 päivässä 120 klometriä. Vajaavahvuista suomalaista pataljoonaa vastassa oli ollut vahvennettu neuvostorykmentti.

Saarenpään linnake Koivistolla, Kannaksen merenpuoleisella länsirannikolla joutui vihollisen hyökkäyksen kohteeksi osana sen Kannakselle kohdistamaa suurhyökkäystä. Jo edellisenä päivänä sitä vastaan oli hyökätty ilmasta ja mereltä, ja se oli saanut osumia. Taistelulaiva Oktoberskaja Revulutsija oli ampunut linnaketta kohti 209 laukausta ja lisäksi 72 lentokonetta otti taisteluun osaa rynnäköimällä linnaketta vastaan.

Saarenpäätä vastaan hyökkäsi 19.12. taistelulaiva Marat, joka oli yhdessä edellisenä päivänä hyökänneen Oktoberskaja Reulutsijan kanssa Neuvostoliiton Suomenlahdella olevan laivaston suurin laiva. Sen pääaseistuksena oli 12 kpl 305 mm tykkejä, joiden suurin ampumaetäisyys oli 38 kilometriä. Pituutta aluksella oli reilut 180 metriä ja miehistöä yli 1000. Myös Maratilla oli hyökkäyksessään ilmatuki ja lisäksi letnokone tähystämässä tulta. Patteri oli kärsinyt vauroioita hyökkäyksessä, ja vain kaksi sen kuudesta 254 mm tykistä toimi kunnolla. Siitä huolimatta se osui Maratiin, joka kääntyi takaisin. Päivän aikana linnaketta pommitti kaikkiaan 87 lentokonetta. Suomalaiset menettivät viisi miestä kaatuneina ja kaksi haavoittuneena.

Neuvostoliitto jatkoi pommituksiaan sodan kuluessa 19.12. pommitettiin muun muassa Sortavalaa, Helsinkiä ja Hankoa. Turku joutui ensimmäisen kerran pommitusten kohteeksi. Pommituksia oli siellä päivän aikana kolme, ja maaleina olivat muun muassa sairaala ja asuinkorttelit. Kaikkiaan päivän aikan Suomea pommitettiin noin 200 koneen voimin, 14 niistä ammuttiin alas.

Lähdeaineisto Ilkka Enkenberg Talvisota päivä päivältä ISBN 979-952-220-706-7

Tolvajärven taistelu

Paavo Talvela

Jo 5.12. Päämaja antoi ensimmäiset käskyt Ryhmä Talvelan muodostamisesta. Everstiluutnantti Aaro Pajarin komentama Jalkaväkirykmentti 16 (JR 16) kuljetettiin Värtsilään samoin kuin kapteeni Arvi Vallan komentama Kenttätykistörykmentti 6:n III Patteristos (III/KTR 6). Ilomantsin suunnalla muodostettiin eversti Per Ekholmin komentama Osasto A, ja sille alistettiin Kenttätäydennysprikaatin (KT-Pr:n) kolme pataljoonaa.

Talvela saapui Värtsilään 7.12. aamuyöllä. Pajarin esittämän tilannekatsauksen mukaan taistelut Tolvajärvellä olivat kehittymässä puolustajalle todella uhkaaviksi. Kahden kokeneen komentajan neuvonpito ei kestänyt kauan. Molemmat olivat yhtä mieltä siitä, että ainoa keino pysäyttää 139. D oli ryhtyä itse hyökkäämään.

Pajari saapui Tolvajärvelle illalla 7.12. ja antoi käskyt. Iltayön tapahtumat olivat kuitenkin vähällä sorruttaa koko Pajarin suunnitelman. Ollessaan tarkastamassa ryhmitystään Kivisalmen maastossa Pajari totesi PPP 7:n hajonneen ja vetäytyvän pakokauhun vallassa kohti Tolvajärveä. Otettuaan Kivisalmella puolustuksessa olleen JR 37:n 8. Komppanian komentoonsa ja johdettuaan komppanian taistelua henkilökohtaisesti etulinjan poteosta Pajari sai hyökkääjän kärjen taittumaan ja pysähtymään, sillä myös se alkoi olla väsynyt ja kulunut.

Joulukuun 8. päivän aamu toi jo parempia uutisia. Osasto Paloheimo hyökkäsi neljän komppanian voimin Kangasvaaraan ja löi sinne edenneen neuvostopataljoonan Ala-Tolvjärven yli itään. Aamun kuluessa saapuivat lisäksi JR 16:n I Pataljoona ( I/JR 16:n) etummaiset osat autokuljetuksin Tolvajärven-Kotisaaren tasalle Kivisalmen länsipuolelle. Pimeässä tapahtuneen ryhmistyksen aikana taistelukokemusta vailla ollut pataljoona sähläsi kuitenkin siten, että omassa tulessa haavoittui joitakin omia miehiä. Kivisalmea puolustanut komppania 8/JR 37 irrotettiin ja siirrettiin lepoon ja huollettavaksi Tolvajärven kylän länsipuolelle, missä oli myös Ryhmä Talvelan eräitä huoltolaitoksia sekä tykistöpatterien tuliasemia.

Jo aamupäivällä 8.12 neuvostojoukot jatkoivat hyökkäystään Kivisalmelta kohti Tolvajärveä. Juuri puolustusryhmityksensä valmiiksi saanut kapterrin Usko Herrasen komentama i/JR 16 ei tottumattomuuttaan pystynyt pitämään asemiaan, vaan pataljoonan puolustua repesi iltapäivällä. Neuvostojoukot saivat nyt haltuunsa Kotisaaren sekä luonnonkauneudestaan kuuluisalla Tolvajrven harjulla olleen matkailumajan alueen.

Tästä huolimatta Talvela ja Pajari päättivät hyökätä, sillä se oli ainoa mahdollisuus yrittää muuttaa tapahtumien kulkua. Hyökkäykseen päätettiin käyttää Tolvajärvelle juuri saapunut I/JR16:n 4. Komppania, jota vahvennettiin puolustuksesta irrotetulla 9./JR 16:n parilla joukkueella sekä ollut PPP 7. Everstiluutnantti Pajarin johtama puolisentoista komppaniaa käsittänyt osasto yllätti iltayän pimeydessä Tolvajärven Kotisaaren eteläpuolitse ja iski Kivisalmen maastossa nuotiolla olleiden neuvostoliittolaisten kimppuun. Lyhyen mutta kiivaan tuliylläkön jälkeen Pajari irrotti joukkueensa ja jätti neuvostoliittolaiset taistelemaan keskenään. PPP 7 puolestaan hyökkäsi suoraan Tolvajärven yli Kotisaareen ja onnistui puoliyön tienoilla pureutumaan sen rantaan. Hyvin alkanut isku tyrehtyi kui pataljoonan komentaja Ericsson kaatui rantaviivalla, jollooin komppaniat palasivat hajanaisiana takaisin järven yli.

Joulukuun 9. ja 10. päivä saattiin käyttään pataljoonien huoltoon ja lepuuttamiseen.

Hyökkäyskäskyt annettiin 11.12. aikana. Pajarin ilmoitus läpimurron onnistumisesta oli Talvelalle helpotus. Hän antoi Pajarille käskyn heti jatkaa hyökkäystä antamatta neuvostojoukoille aikaa järjestää puolustaan uudelleen. Pajarin pataljoonat jatkoivat etenemistään, kun eversti Talvela oli henkiläkohtaisesti käynyt antamassa everstiluutnantti Pajarille käskyn hyökkäyksen jatkamisesta.

PPP 7 sai iltapäivällä kosketuksen neuvostojoukkoihin Taivaljärven kaakkoispuolella, mistä ne vetäytyivät Ristisalmelle kosketuksen katketessa, 139 Divisioonan rippeet saivat näin aikaa puolustuksensa järjestämiseen. Ankara taistelu riehui koko 15.12 vastaisen yön. Aamuyöllä neuvostojoukot suorittivat vereksin voimin vastahyökkäyksen, mikä hädin tuskin saatiin torjutuksi. Pajarin oli pakko joukkojensa väsymyksen vuoksi keskeyttää hyökkäys. Tolvajärvi oli kuitenkin lujasti omissa käsissä.

Tolvajärven taisteluissa saavutettiin loistava voitto. Kolmipäiväisissä taisteluissa tuhottiin kaksi vihollisrykmenttiä.

Tolvajärven – Ägläjärven taistelu

http://fi.wikipedia.org/wiki/Tolvaj%C3%A4rven%E2%80%93%C3%84gl%C3%A4j%C3%A4rven_taistelu

Tolvajärven taistelu

http://www.youtube.com/watch?v=zDXg9woQhVo

Tolvajärven ratkaisu taistelu

http://personal.inet.fi/koti/juhani.putkinen/Tolvajarven_ratkaisutaistelu.htm

Lähdeaineisto: Suomi sodassa Talvi ja ja jatkosodan tärkeät päivät ISBN 951-9078-94-0