Sota vuoden 1939 loppuun

Kun sotaa oli käyty runsas viikko Päämaja lähetti yhtymien esikuntiin ohjeet kuinka saatuja vankeja oli kohdeltava. Kirjeessä puntaroitiin ensin sitä tosiasiaa, ettei Neuvostoliitto ollut yhtynyt Haagissa vuonna 1907 tehtyyn maasodan lakeja ja tapoja koskevaan kansainväliseen sopimukseen. Tämä tarkoitti, ettei Suomenkaan tarvitsisi noudattaa sopimuksen kakkosartiklassa mainittuja vankien kohtelua koskevaa ohjeistoa. Päämaja painotti kuitenkin, että Suomi noudattaa Haagin sopimusta kaikesta huolimatta. Ensimmäinen ja tärkein periaate oli, että neuvostovangit olivat Suomen hallituksen eivätkä yksittäisten sotilaiden tai joukko-osastojen vallassa, joka tarkoitti, että vankeja piti kohdella inhimillisesti. Valtaosa suomalaissotilaista pitikin punasotilaiden säällistä kohtelua ainoana oikeana tapana, joskin poikkeuksiakin oli. Kiivaissa taistelutilanteisssa tai heti niiden jälkeen tunteet käyvät kuumina, molemmin puolin, ja varsinkin jatkosodan aikana tapahtui suuri määrä vankien teloittamisia – molemmin puolin. Talvisodassa vangit olivat reserviläisille ja aktiiveillekin uusi ilmiö, joten naapurimaan sotilaisiin suhtauduttiin jope uteliaasti.

Toinen Päämajan päättämä asia oli joukoille huomattavasti tärkeämpi. Jostain syystä sodan alkaessa ei ollut yksiselitteisiä määräyksiä kaatuneiden hautapaikoiksi, vaan kirjelmissä mainittiin, että kaatunut voidaan haudata taistelutantereelle perustettuun kenttähautausmaahana. Kotiseudullekin mies saatiin viedä, jos se oli käytännössä mahdollista. Lopulta joulukuun puolivälin jälkeen saatiin asissa lopullinen päätös, että jokainen kaatunut kuljetetaan kotiseurakuntansa hautausmaalle perustettaviin sankarihautoihin. Taisteleville joukoille tämä oli äärimmäisen tarkeää, sillä sellainen vaihtoehto, että ruumis jäisi haudattunakin vieraille maille, oli kauhistus. Selvää oli, että jokainen halusi säädylliset ja kristilliset hautajaiset, Tosin suurin osa miehistä varmaankin ajatteli, ettei häneen osu, että kyllä sodasta hengissä selvitään. Aseveikkoja varmaankin kaatuisi.

Joulukuun 23. päivänä tapahtui odottamatonta. Viholliskoneita oli liikkeellä aamupäivästä lähtien, ja kello 11.45 kaksimoottorinen pommikone teki pakkolaskun Vuoksen jäälle Noisniemen edustalle Kiviniemen lohkon oikealla eli läntisellä reunalla. Ilmeisen taitava lentäjä miehistöineen säilyi hengissä ja yritti karkuun Vuoksen etelärannalle. Kone oli 200 metrin päässä rannasta, jossa oli JR24:n tukikohta numero 1, ja yhden miehen onnistuikin paeta, mutta kaksi saatiin vangiksi haavoittuneina. Toinen löytyi vielä lentäjän istuimelta jalka katkenneena, mutta ärhäkkänä ja Nagant-revolveri kädessään. Pommikonetta ohjannut vanhempi luutnantti M.G. Golovanov pääsi pakenemaan, tähystäjä A.G. Makovenko kattui rintamalinjaa ylittäessään ja haavoittunut konekivääriampuja vääpeli K.I. Drozdetskij vangittiin. Hän täytti neljän päivän päästä 24 vuotta.

Jouluaatto 1939. Kristikunnan suurta juhlaa vietettiin jokaisessa korsussa ja muussa tilassa arvosta ja aselajista riippumatta. Ensimmäinen sotajoulu oli kokems, joka säilyi miesten mielissä elämän loppuun saakka. Pisimmillään eräät miehet viettivät joulua armeijan harmaissa vielä neljä kertaa.

Joulun aikaan JR 24:n johto arvioi uudelleen puolustuslohkon uhkaavat vaarat. Esikunta päätteli, että suurin uhka ei enää kohdistu Kiviniemen kosken seudule, vaan alueelle siitä länteen aina Konttilaan saakka.

Joulukuun 27. päivänä asemasodan alkaminen oli suomalaisille hyvä uutinen, Mahdollisuus palata elävänä kotiin moninkertaistui, mutta liittyi tilanteeseen huonojakin puolia. Pimeän ja lumisateen aikana miehet liikkuivat asemamaastoissan, joissa oli sodan alkupuolella pystyssä useita kotitaloja ja kauppoja. Kuitenkin miehet, jotka kotiseudullaan eivät olisi aseella uhattunakaan kajonneet vieraaseen omaisuuteen, saattoivat nyt ottaa tavaraa sieltä tai täältä joko muistoksi tai täysin tarpeeseen.

Ennen vuoden vaihdettaei jouten oltu asemissakaan. Jalkaväki paranteli varustuksiaan ja rakensi takamaastoon uusia ja parempia korsuja. Tykistön miehet suunnittelivat ja mittailivat. Rintamien liikkumattomuus toi paikalle myös molempien osapuolien progandistit. Vuoden lopulla neuvostosotilaat saivat nauttia ensimmäisestä suomalaisesta kaiutinlähetyksestä.

Suomen armeijan kestävyys askarutti Päämajaakin sekä armeijakuntien johtoa, joten jotain päätettiin tehdä. Lisävoimaa koulutettiin ja aseita haalittiin pitkin maailmaa, mötätuntoa oli jo saatukin. Samaan syssyyn vihollista päätettiin harhauttaa muutamalla tiettyjen rykmenttien ja divisioonien numerointia.

Lähdeaineisto: Kimmo Sorko Kiviniemen lukko ISBN 978-952-93-1178-1