Laatokan-Karjalan mottitaistelut

Kenraalimajuri Woldemar Hägglundin komentaman IV Armeijakunnan onnistui alkuvaiheen kangertelun jäleen pysäyttää neuvostojoukkkojen eteneminen Laatokan-Karjalasta länteen. Tilanteen näyttäessä rauhoittumisen merkkejä IV Armeijakunnan esikunta alkoi suunnitella omaa vastahyökkäystään kaistansa eteläosassa kohti Sortavalaan etenevien LVI AK:n joukkojen lyömiseksi.

Neuvostojoukot etenivät sekä Laatokan rantaa Salmin ja Pitkärannan kautta Kitilään johtavaa tietä että Tulemanjärveltä Käsnänselän ja Uomaan kautta Kitilään johtavaa tietä. Kärjessä hyökkäsivät 18. Divisioona ja 168 D. olivat työntäneet viivyttäviä suomalaisia pataljoonia länteen sekä päässeet yhtymän suomalaisten pääpuolustusaseman edessä Kitilän -Lemetin- Ruhtinaanmäen alueella. Hyökkäyksen jatkamiseski LVI AK:lle alistettiin 34. Hyökkäsyvaunuprikaati. Suojärveltä eteni Kollaan suuntaan armeijakuntaan kuulunut 56. D.

Suomalaisten vastahyökkäsysarjan aloitti eversti H. Hannukselan komentama 13. D hyökkäämällä joulukuun 12. päivänä viiden pataljoonan voimin Siirantien suunnassa Uomaan – Lemetin tielle Saarijävellä tarkoituksenaan katkaista tie, suojata osilla voimistaan itään ja jatkaa päävoimin länteen kohti Lemettiä sinne saarroksiin jääneiden neuvostojoukkojen lyömiseksi.

Väsyneiden pataljoonien liike ei kuitenkaan edistynyt suunnitellulla tavalla neuvostojoukkojen ryhdyttyä vastatoimenpiteisiin, joten armeijakunnan komentaja käski 13.12. iltayöllä keskeyttää hyökkäyksen. Hyökkäyksen epäonnistuminen osoitti, etteivät neuvostojoukot olletkaan niin arkoja selustayhteyksistään kuin oli oletettu. Kun vastahyökkäys lisäksi suunnattiin noin 20 kilometrin etäisyydelle selustaan, se ei kevenätynyt tilannetta rintamassa. Käytettävissä olleisin voimiin nähden hyökkäyksellä pyrittiin liian suureen tavoitteiseen.

Joulukuun 15.päivän aamulla eversti Hannuksela sai käskyn hyökätä Miroon ja edelleen Lemettiin. Hyökkäys alkoin seuraavana aamuna ja suomalaisten onnistui paikoittain murtautua neuvostojoukkojen asemiin. Alkumenestyksestä huolimatta vastahyökkäys ei johtanut tulokseen, sillä se muodotui rintamahyökkäykseksi ja kohdistui neuvostojoukkojen puolustuksen vahvaan kohtaan. Aloite alkoin kuitenkin selvästi siirtyä suomalaisille ja neuvostoliittolaisten oli puolestaan siirryttävä puolustuskannalle.

Joukkojen levättyä edellä mainitun hyökkäyksen jälkeen ja neuvostojoukkojen varustassa puolustustaaan lisävoimia odotellessaan kenraalimajuri Hägglund käski 24.12. joukkojensa valmistautui uuteen vastahyökkäykseen. Neuvostojoukoille ei hänen käsityksensa mukaan saanut jättää aikaa. Tällä vastahyökkäyksellä oli tarkoituksena lyödä Ruhtinanmäkeen edenneet 18 D. Joukot, samalla kun neuvostojoukot muualla sidotaan taistelunn rintamassa sekä Laatokan saarten kautta suoritettavalla aktiivisella toiminnalla. Tammikuun alkuun kestäneissä IV AK:n joukkojen onnistui paikoin murtaa neuvostojoukkojen puolustus ja katkaista niiden tieyhteydet itään sekä motittaa ne useisiin toisistaan eristettyinä taisteleviin tukikohtiin. Neuvostoliittolaisten sisukkaasti pureutuessa saavuttamaansa maastoon ei heidän puolustustaan Ruhtinaanmäessä kyetty murtamaan.

IV Armeijakunnan vastahyökkäykset johtivat kuitenkin siihen, että neuvostojoukkojen huoltotilanne alkoi muodostua kestämättömäksi. Yhteyksien katkettua ei huolto voinut seurata joukkoja. Käsnäselän- Uomaan- Kitilän tien suomalaiset saivat haltuunsa 28.12., ja Laatokan rantatien oli Mantsin linnakkseen tulen ja partioiden vaikutuspiirissä. Lisäksi tammikuun 2. päivänä raivonnut lumimyrsku umpeutti rantatien niin pahoin, että neuvostoliittolaiset saivat vasta kolmen päivää myöhemmin sen auki yksisuuntaista liikennettä varten.

IV AK:n esikunnassa tiedettiin neuvostoliittolaisten heikko ampuma- ja elintarvike- sekä polttoainetilanne. Armeijakunta valmistautuikin Päämän 31.12.1939 antaman käskyn mukaisesti vastahyökkäyksellä tuhoamaan Koirinojan-Kitilän-Syskyjärven alueelle motitetut LVI AK:n joukot. Päämaja alisti IV AK:lle kolme pataljoonaa, konekiväärikomppanian sekä myöhemmin vieä kaksi rykmenttiä ja Ratsuväkiprikaatin. Iskukykyisimän pataljoonan – Jalkaväkipataljoona 4:n – toimintaanpano jäi alkuvaiheessa riippuvaiseksi Päämajan operatiivisen osaston everstiluutnantti Valo Nihtilästä, jonka Päämaja oli lähettänyt seuraamaan hyökkäyksen toteuttamista.

Armeijakunnan vastahyökkäys alkoin 5.1.1940 pohjooisesta vihollisen avoimeen sivustaan kaikkiaan 11 pataljooan ja kahden patteriston voimin, samalla kun neuvostojoukot sidottiin rintamassa kuuden pataljoonan ja kahden patteriston aktiivisella toiminnalla. Operaation syvyys etulinjasta lukien oli 10-15 kilometriä, joten päämäärä oli voimille riittävän suppea ja isku vaikutti lamauttavasti myös rintamassa olleiden neuvostojoukkojen taisteluun. Vaikkakin kolmen taisteluosaston liike alkoii melko laajalta alueelta, ne suuntatuivat kaikki seitsemän kolmetriä leveään tavoitteeseen. Isku osui vastustajan heikkoon kohtaan, joten yllätysvaikutusta ei menetetty eikä neuvostojoukoille jäänyt aikaa vastatoimepiteille.

Suomalaiset tunkeutuivat syvälle neuvostojoukkojen asemiin saaden useita uusia motteja, jotka olivat lujasti linnoitetut. Niiden uloimman kehän muodostivat useat maahankaivetut hyökkäysvaunut, joiden välille oli kaivettu jalkaväen pesäkkeitä. Tykistö, komentopaikat ja huolto olivat keskellä. Neuvostoliittolaiset yrittävät huoltaa motteja ilmateitse, mutta varsin usein tarvikkeet pudotettiin tai ne putosivat suomalaisten hallussa oleville alueille. Surkeasta huoltotilanteesta ja kylmyydestä huolimatta motteihin jääneet neuvostosotilaat taistelivat viimeiseen asti. Mottien nopeaksi tuhoamiseksi suomalaiset olisivat tarvinneet tykistön ja raskaan kranaatinheittimistön tukea, muta sen puuttuessa jalkaväki kykeni vain hitaasti ja suurin tappioin iskuosastotoiminnalla valtaamaan motteja, jotka jatkuvasti sitoivat osia joukoista toisarvoisiin suuntiin. Mottitaistelut kestivätkin sodan loppuun asti.

Neuvostojohto havaitsi varsin pian Kitilän- Ruhtinaanmäen-Koirinojan alueells saarrettuja joukkojaan uhkaavan vaaran ja alkoi siirtää paikalle lisävoimia. 25. Moottoritu Ratusväkidivisioona ja sen perässä 11. D ja 72 D lähestyivät Laatokan rantatien suunnassa, ja Uomaan tietä eteni 60 D. Hajottaakseen suomalaisten puolustuksen neuvostoliittolaiset suuntasivat Kollaalle 124 D:n ja !64 D.n. Kollaalla käytin Laatokan-Karjalan operatiivisesti tärkeä taistelu. Jos Kollaa ei olisi kestänyt, ei myöskään motteja Kitilän alueella olis kyetty laukaisemaan. Tilanne oli siis varsin erikoinen. Kaksi vahvennettua suomalaista divisioonaa , 12.D ja 13 D, oli motittanut selustassaan kaksi neuvostodivisioonaa ja yhden panssariprikaatin samalla kun suomalaiset torjuivat kuuden neuvostodivisioonan apuuntuloyritykset.

Parisen kuukautta kestäneissä taisteluissa suomalaiset IV AK:n joukot mursivat motin toisensa jälkeen. Suurista moteista Lemttin Läntinen eli ”rykmenttimotti” murttui 4.2. Itäisen Lemetin eli ”kenraalimotin” mursi vahvennettu Ratsuväkiprikaati helmikuun lopussa, 18 d. Ja 34. Panssariprikaati olivat tohoutuneet. Lemetti Itäisestä saatiin huomattava sotasaalis, mm. 71 panssarivaunua, 24 tykkiä, 133 erilaista konetuliasetta ja 2000 kivääriä. Yli 2500 neuvostosotilasta oli kaatunut, heidän joukossaan 18. D:n ja 34 PsPr:n komentajat, mutta vain kourallinen jäi vangeiksi. Myös suomalaisten tappiot olivat tuntuvat.

Neuvostoliittolaiset keskittivät ennen rauhan tuloa vielä 37 D:n alueelle. Kitilän suurmotissa olleeseen 168.D:aan muurrettiin väkisin huoltotien Laatokan kautta. Maaliskuussa saatiin tietoja, että neuvostoliittolaiset suunnittelivat hyökkäystä Laatokan kautta Sortavalaan, mikä operaatio olisi suuntautunut suomalaisten puolustuksen selustaan Jänsijokilinjan taakse. Aloite oli siis jälleen liukumassa neuvostoliittolaisille.

Siihen,että neuvostojoukot saatiin saarretuksi Kitilän alueelle, vaikutti suuresti suomalaisten pienten osastojen taistelu Laatokan saarilla. Paimionsaari, Petäjäsaari, Vuoratsu ja Maksimansaari pysyivät heidän halllussaan ratkaisevat päivät. Maaliskuussa neuvostoliittolaisten oli pakko käyttää suuria voimia ja erikoisjoukkoja, m. Desanttiprikaatia, saadakseen tien auki motissa olevaan 168. D:aan. Laatokan taistelijat olivat täyttäneet tehtävänsä IV Armeijakunnan merellisen sivustan suojana.

Lähdeaineisto Suomi sodassa talvi-ja jatkosodan tärkeät päivät ISBN 951-9078-94-0