Takaa-ajettuna taka-asemaan

Viipurinlinna ja vartiosotilas

Maaliskuussa Suomen puolustuksen painopiste siirtyi Viipurinlahdelle, jonka puolustukseen ei oltu panostettu riittävästi. Puna-armeija hyökkäsi kiivaasti myös Viipurin koillispuolella, Vuoksella ja Kollaalla, kunnes rauhantulo katkaisi sodan. Ennen rauhansopimuksen allekirjoittamista pyrittiin viimeiseen asti saamaan apua liittoutuneilta ja keventämään rauhanehtoja. Raskasta rauhaa kutsuttiin alusta lähtien välirauhaksi.

Suomalaisten vetäytyminen tapahtui eriaikaisesti, toisaalla joukot saavuttivat taka-aseman nopemmin kuin taas toisaalla. Neuvostojoukot seurasivat suomalaisia, mutta pääosin ilman selkeää taistelukosketusta. Viivytystaistelu taka-asemaan oli kuitenkin pääpiirteissään ohi nopeammin kuin oli toivottu. Tämä johtui lähinnä siitä, että naapurilohkoilla oli vetäydyttävä saarrotusuhan vuoksi. Monesti suomalaisosatojen välinen vieistiliikenne oli huonolla tolalla, ja joukot vetäytyivät oletettujen sivustauhken perusteella. Kiihkeimmät taistelut maaliskuussa käytiin Vuoksen suunnalla Keski-Kannaksella ja Viipurinlahdella.

Suomen sodanjohto ei ollut ottanut huomioon Viipurinlahden talvisolosuhteiden aiheuttamaa uhkaa. Ankara pakkastalvi sai lahden jäätymään niin, että se kantoi raskaat ajoneuvot kuoroma-auto- ja panssarikolonnia myöten. Vaikka Suomi keskitti tilanteen kiristyessä lohkolle lisää joukkoja, ne tulivat hieman myöhässä ja niiden hallitseminen oli vaikeaa. Johtosuhteita jouduttiin järjestelemään uudelleen pitkin maaliskuuta.

Neuvostoliitto pääsi maihin Viipurinlahden länsirannalle ja eteni sieltä kaupungiista länteen vievälle tielle. Myös lahden saarista käytiin ankaria taisteluita. Sodan päättyessä suomalaiset olivat kuitenkin onnistuneet pitämään vihollisen poissa itse kaupungista. Neuvostoliiton Viipurinlahden länsirannalta valtaamia sillanpääasemin vastaan pystyttiin puolustautumaan.

Kannaksella suomalaiset vetäytyivät taka-asemaan, johon tuli murtoja etenkin kokemattoman ja huonosti varustetun 23. D:n puolustuslohkolla. Neuvostojoukot eivät olleet saaneet Taipaletta murrettua helmikuussa, maaliskuussa Neuvostoliiton hyökkäyksen paine siirtyi Taipaleesta keskemmälle Kannasta, Vuoksen maastoihin, joista etenkin Vuosalmella taisteltiin kovasti. Tappiot olivat suuria puolin ja toisin, mutta suomalaiset kestivät huvenneidenkin joukkojen voimin. Tykistö oli suureksi avuksi puolustajille.

Suomi yritti loppuun asti etsiä tukea mutta joutui lopulta pettymään sekä Ruotsiin että liittoutuneisiin. Kummaltakaan ei tullut kaivantunkaltaista apua, vaan molemmat tahot halusivat pitää kiinni omista eduistaan. Rauhanehtoihin pyrittiin saamaan lievennyksi, mutta tilanteen muututtua rintamilla kriittiseksi Molotov piti kiinni Neuvostoliiton esittämistä vaatimuksista.

Rauhasta tuli raska, ja se oli tavallisille kansalaisille myös yllättä, koska he olivat tottuneet lukemaan uutisia Suomen menestyksestä sodassa. Rauhanetojen toivottiin jäävän väliaikaisiksi.

Neuvostojoukkojen panssarikärki oli 1.3.1940 jo Talin ja Viipurin välisellä tiellä. Liittoutuneet lupasivat Suomelle sotilaallista apua, ja vastausta Stalinille viivyteltiin. Maaliskuu Kannakselle alkoi synkissä tunnelmissa. Väsyneet suomalaiset vetäytyivät taakse, ja neuvostojoukot seurasivat heitä. Neuvostoliiton panssarijoukot ohittivat paikon taakse matkaavat joukot.

Väliaseman ja taka-aseman välillä pyrittiin vetäytymään askeleittain taaksepäin vivytyslinjalta toiselle. Käytännössä viivytyslinjoja ei juuri ehditty valmistelemaan taaksepäin vetäydyttäessä. Neuvostojoukot hyökkäsivät myös Heinjoella ja Viipurin lahdella. Heinjoki menetettiin, mutta Viipurinlahdella Uuraalla suomalaiset onnistuivat pitämään hyökkäjän poissa asemista.

Kun Länsi-Kannakselle suomalaiset vetäytyivt kohti taka-asemaa, Taipaleen joukot,lähinnä 7.D. olivat pitäneet jalansijansa Neuvostoliiton suurhyökkäyksen ajan. Alueella oli hyökännyt kolme neuvostodivisioonaa. Avain voittoon oli joukkojen tiivis vaihto etulinjaan, jolloin siellä olleet eivät päässeet määrällisesti tai henkisesti kulumaan aivan loppuun asti.

Kun puolustuslinja painui länteen, oli Taipaleen joukkojen vahvistettava omaa oikeata sivustaansa Vuosalmen suunnalla. III AK siirsi sinne joukkojaan, ja Taipaleeseen jäi vain seitsemän vajaavahvuista pataljoonaa. III AK:n tappiot helmikuussa olivat noin 1200 kaatunutta. Neuvostojoukkojen tappiot olivat helmikuussa niin suuret, että se keskeytti läpimurtoyrityksensä kuun lopussa.

Suomi oli päättänyt odottaa tietoja mahdollisista liittoutuneiden apujoukoista, ennen kuin Neuvostoliiton rauhanehdotukseen vastattaisiin. Heti puolenön jälkeen 1.3. pääministeri Ryti sai tiedon että Ranskan pääministeri Daladier lupasi lähettää Suomen avuksi 50 000 erikoisvarusteluta miestä maaliskuun lopulla. Tosiasiassa määrään sisältyivät kaikki joukot, jotka oli tarkoitettu lähettää Skandinaviaan turvaamaan liittoutuneiden etuja.

Suomen hallitus kokoontui pohtimaan tilannetta Rydin, Tannerin ja Mannerheimin johdolla alettiin toteuttaa viivytystaktiikkaa. Neuvostoliitolle annettavassa vastauksessa päätettiin kysyä tarkennuksia sen vaatimuksiin ja tiedustella myönnytyksistä saatavia korvauksia. Länsivalloilta puolestaan perättiin virallista vahvistusta apujoukkojen määrälle ja aikataululle. Ruotsin pääministerille Suomi ilmoitti vakavasti harkitsevansa länsivaltojen puoleen kääntymistä.

Rintamavastuun Sallassa ottanut ruotsalainen Stridgruppen SFK käy Paikanselässä asemasotaa Märkäjärven länsipuolelle pureutunutta neuvostorykmenttiä vastaan. Taistelut vaativat uhrinsa myös upseereilta, sillä taistelurykmentin ensimmäisen pataljoonan komentaja, everstiluutnantti Magnus Dyrssen kaatuu tykistön tulituksessa. Hänen seuraajakseen tulee 11.3. everstiluutantti Carl-Oskar Agell

Lähdeaineisto: Ilkka Enkenberg Talvisota päivä päivältä ISBN 978-952-220-706-7,

Talvisotakronikka ISBN 951-20-3446-8