Raiteet poikki

Viipurin tavara-aseman junamies Osmo Saari nukkui Yhdysoluttehtaan kellarissa. Se oli kakkoslohkon väestönsuoja. Junamiehen työ oli likaista ja raskasta varsinkin talvisaikaan. Ruuvikytkimet, joilla vaunujen puskimet kiristettiin yhteen, olivat kylmästä jäykkiä. Niin olivat myös ilmaletkut, joilla junaa veturista jarrutettiin.

Osmo Saaren samoin kuin muidenkin Viipurin rautatieläisten päivät oli vaarantäyteisiä. Oli työskenneltävä jatkuvan pommitusuhan alla. Rintama oli niin lähellä, että vihollisen tykistö kykeni ampumaan kaupungin suuntaan kymmenen tuuman kranaatteja aikaisempien kuusituumaisten sijaan. Kohteena oli erityisesti Maaskolan laaja järjestelyratapiha. Se oli Suomen suurimpia, rakennuksiakin puolensataa, niin puisia vajoja kuin suuria tiilisiä konepajarakennuksiakin.

Ratapihan ruuhkat olivat jokapäiväisiä. Silti oli saatava vaunusto kiertämään mahdollisimman nopeasti pis vaaralliselta asemanseudulta. Virallisia aikatauluja ei enää ollut. Pommitukset ja hävittäjien tulitus katkoivat tuon tuostakin eri asemien väliset ilmajohdoissa kulkevat puhelinyhteydet. Toisinaan oli käytettävä hiihtopartioita hoitamaan asemien välistä tiedonkulkua.

Osmo Saari oli työvuorossa myös tuhosunnuntaina, helmikuun 18. päivänä. Rataosuus Viipuri-Tienhaara katkesi, smaoin katkesivat rataosuudet Viipuri-Liimatta ja Viipuri-Tammisuo. Maaskolan suojelujohtajan vaurioilmoitus oli loputtoman pitkä: Karjalan talli keskeltä poikki, tavara-aseman pistolaituri rikki, konepajan konttorirakennus sortunut, nokitie poikki ja palojuna pussissa, pommi rikkonut puisen varastorakennuksen, Raviisikuopan laitaan pudonnut pommi katkaissut tien, reunatie konepajan sivulla poikki ja vaunut kaatunut, iso miinapommi särkenyt raiteet 61,56,55,45,46,47...

Päivän aikana tuhoutui sekä kaupungin että myös VR:n oma vesijohtoverkosto. Sammutustyöhn oli käytettävissä vain palojunan vähäiset 15 000 litran vesisäiliöt. Enää ei verkostoa kyetty korjaamaan. Veturien vedentarve voitiin tyydyttää vain varavedenottopaikalle asennetutlla moottoriruiskulla. Liioin ei sähkövistaa saatu enää rautatiealueelle, koska VR:n sähkötehtaan muuntajaan johtavat Imatran korkeajännitekaapelit katkesivat eikä laitoksen omaa dieselmoottorilla toimivaa vara-asemaa saatu käyntiin. Valoa saatiin vain öljytuikuista, ja vaihteet piti kääntää pyörittämällä kammella erikseen jokaista vaihdemoottoria.

Helmikuun 19 päivänä Viipurin asema-alue oli jälleen voimakkaan ilmahyökkäyksen kohteena. Puolen tusinaa räjähdyspommia meni läpi asemarakennuksen katon. Pääraide Viipurista Tienhaaraan katkesi jälleen kahdesta kohdasta. Shellin bensiiniasema rautatien torin laidalla syttyi tuleen. Aseman viereiseen SOK:n taloon tuli miinapommin täysosuma.

Helmikuun 20. päivänä ilmahälytys kesti yhtäjaksoisesti lähes yhdeksän tuntia. Heti alkuunsa tuli kaksi täysosumaa matkustaja-asemalle. Toinen pommi tunkeutui aseman ensiapupaikan katon läpi ja toinen osus aseman pannuhuoneeseen. Hieman ennen puoltapäivää kaksi matkustajavaunua syttyi tuleen, kymmeniä raiteita katkesi ja 30 tavaravaunua pirstoutui. Kaikk länteen johtavat raiteet olivat poikki. Ne oli korjattava, mutta korjausjunia oli liian vähän. Parin-kolmenkymmenen miehen työryhmät täyttivät Viipurin ja Tienhaaran väliltä pommikuoppia ja raivasivat syrjään pirstoutuneita vaunuja. Pommikuoppien täyttäjiä seurasivat raiteiden asentajat. ”Huolimatta vihollishävittäjien jatkuvasta häirinnästtä ja siitä painostavasta tietoisuudsta että huomenissa saattaa ratapiha jälleen olla samalaiseksi hävitetty, jaksoivat miehet uurastaa koko yön”. Näin oli luettavissa päiväämättömässä ja vailla allekirjoitusta olleesta raportista.

Karkauspäivänä, helmikuun 29:ntenä, tuli Kannaksen Armeijan esikunnasta määräys kello 1.30 kaikkien rautatieläisten poistuttava Viipurista niin pian kuin mahdollista. Ensin oli kuitenkin saatava Karjalan markustajatiellä oleva veturi nostetuksi pois. Niin ikään oli ennen lähtöä laadittava pioneerien kanssa suunnitelma, miten Viipurin ratapihan, rakennusten ja teknisten laitteiden hävitys hoidetaan. Pommitusten ja tykistötulen takia lähtö siirrettiin iltaan.

Viipurin viimeiset rautatieläiset marssivat majapaikastaan SOK:n varastorakennuksen kellarista aseman ala-aulaan kello 20.30. Osastoa johti rautatieupseeri, reservinluutnantti Matti Kalervo. Suuren kaariholvin rikkoontuneista yläikkunoista kajastivat palavan kaupungin loimut. Kranaattien ulvoessa yli aulan kupukatoksen kaikui sen sisäpuolella Karjalaisten laulu. Sen jälkeen puhui luutananti Kalervo: ”Me olemme saaneet määräyksen jtää kotikontumme, jättää täämän laitoksen,joka meille jokaiselle on tarjonnut elämisenmahdollisuuden. Me jätämme sen vasta nyt, kun kaikki ympärillämme on muuttunut rauniokasoiksi. Mutta me emme jätä sitä iäksi – me palaamme vielä kerran ja lupaamme rakentaa rauniot uudelleen. Lakit päästä! Veisamme virren Jumala ompi linnamme.”

Luutantti Kalervon puheen jälkeen koko ryhmä siirtyi asema-aulasta junaan. Siinä oli kolme vaunua ja Tienhaarasta ajettu kevyen sarjan veturi. Juna lähti kello 20.50. Sen jälkeen ei Viipurista enää junia lähtenyt.

Lähdeaineisto Antero Raekorpi Hyvästi Viipuri Isbn 978-952-809-0