Jäähyväiset kotiseudulle – Paasikiven hallitus

Moskovan välirauhan jälkeen luovutetun Karjalan väestön oli sanottava uudestaan jäähyväiset kotiseudulleen. Noin 450 000 karjalaista joutui jatkamaan elämäänsä uusissa oloissa.

Karjalaisen siirtoväen asuttaminen onnistui nopeasti sekä viranomaisten että siirtoväen oman aktiivisuuden ansioista. Maataloussiirtoväki jatkoii maanhankintalain turvin ammattiaan uusissa oloissa. Kaupunkilaissiirtoväen sijoittaminen oli vapaaehtoista, ja moni siirtyi sinne, minne vanha työnantajakin meni. Useissa kaupungeissa rintamamiehet asuttivat kokonaisia uusia kaupunginosia.

Karjalaiset eivät unohtaneet entisiä kotiseutujaan, mutta kylmän sodan vuosina yhteydet Karjalaan jäivät pääasiassa kultaantuvien muistojen varaan. Erään karjalaisten itseoikeutetun puhemiehen mukaan ”moni haikaili rajan taakse jäänyttä sahaa ja myllyä, kun todellisuudessa pirttiin jäi pistosaha ja kahvimylly”.

Muistojen ja nykyisen todellisuuden vertailuun tarjoutui tilaisuus vasta 1980-luvun lopulla, jolloin itäraja avautui prestroikan myötä. Tuolloin karjalaiset saattoivat mm. omin silmin todeta, mitä tapahtuu, kun pienen markkinatalousmaan kansainvälinen kulttuurikeskus muuttuu kommunistisen jättiläsivaltakunnan ”vanhaksi venäläiseksi kaupungiksi”. Muutaman tunnin matkasta muodostui pitkä hyppy sekä henkiseen että fyysiseen menneisyyteen.

Paasikiven hallitus

Syyskuun lopulla 1944 nimitetty U.J.Castrenin hallitus ei kyennyt vakiinnuttamaan asemaansa. Se edusti vanhaa poliittista valtarakennetta, minkä vuoksi se ei tullut toimeen sen paremmin vasemmiston kuin valvontakomission kanssa. Oli saatava hallitus, joka kykenisi siihen. Tämän tehtävän sai hoitaakseen 17. marraskuuta nimitetty J.K. Paasikiven hallitus.

Paasikivi ei ollut kuulunut sodan aikaiseen korkeimpaan johtoon, joten hän oli vpaaa sotapolitiikan rasitteista. Hänen Neuvostoliiton-politiikkansa perusnäkemys oli kiteytynyt jo vuosisadavaihteen venäläistämiskaudella. Tuolloin hän oli kuulunut myöntyvyyslinjan omaksuneisiian vanhasuomalaisiin, joiden mielestä venäläistämiseen täytyi tietyissä määrin taipua, sillä lojaalisuuden avulla hankittaisiin vallanpitäjien luottamus.

Paasikiven ajaman ulkopolitiikan perusoivallus oli näkemys siitä, että Neuvostoliiton ulko- ja sotilaspoliittiset intressit Suomeen nähden oli hyväksyttävä realiteetteina. Riitaisuuksista kärsisi aina enemmän heikompi osapuoli eli Suomi. Joulukuussa 1944 pitämässään radiouheessa pääministeri totesi: ” Kansamme perusetujen mukaista vakaukseni mukaan on, että tulevaisuudessa Suomen ulkopolitiikkaa niin johdetaan, ettei se tule kulkemaan Neuvostoliittoa vastaan. Rauha ja sopu sekä luottamuksellinen naapurisuhde suuren Neuvostoliiton kanssa on meidän valtiollisen toimintamme ensisijainen ohje.”

Lojaalisuudellakin on rajansa, ja tämä raja kulki Paasikiven mielestä Neuvostoliiton ulko- ja sotilaspoliittiseten intressien ja Suomen sisäpolitiikan välillä. Raja ei ollut tarkka ja yksiselitteinen, mutta se oli olemassa, minkä myös vastapuolen odotettiin tunnustavan.

Paasikivellä ei ollut illuusioita Neuvostoliiton suhteen. Hän ymmärsi maan ”demokratian” todellisen luonteen ja pyrki estämään sen leviämisen Suomeen. Vaikka hänen toimintamahdollisuutensa olivat alkuvaiheessa rajalliset, hän pyrki tiukasti pitämään kiinni Suomen perinteisestä yhteiskuntajärjestyksestä.

Sisäpoliittisesti tämä merkitsi sitä, että hän pyrki aktiivisesti vetämään kommunistit mukaan hallitusvastuuseen. Hallituksessa kommunistit olisivat vaarattomampia kuin oppositiossa, jossa he olisivat voineet toimia vapaasti ja liittoutua myös neuvostoliittolaisten kanssa hallitusta vastaan.

Paasikiven hallitus oli selvästi uuden suunnan hallitus, sillä siinä oli 10 uutta ministeriä. Siinä oli porvarillinen enemmistö, mutta sen kokoonpano heijasti poliittisessa kentässä tapahtunutta muutosta jo ennen kkuin muutoksen voimakkuutta oli mitattu eduskuntavaaleissa.

Kommunistit saivat nyt ensimmäisen kerran edustajan Suomen hallitukseen, kun toiseksi sosiaaliministeriksi nimitettiin maatalousteknikko Yrjö Leino, O.V. Kuusisen tyttären Hertta Kuusisen puoliso. Leino oli Paasikiven mielestä ”hyvä mies”, jonka kanssa tulee toimeen”.

Kuutosia ja SKDL:a edusti valtionvarainministeri nimitetty Johan Helo, ja SDP:n ryhmä oli hyvin vasemmistopainotteinen. Rauhanoppositio oli mukana neljällä edustajalla.

Hallitus oli sisäisesti ristiriitainen, mutta se onnistui työssään edeltäjäänsä paremmin. Eiryisesti hallituksen ja valvontakomission suhteet paranivat, mikä näkyi mm. edistymisenä aikaisemmin syksyllä lukkituneissa sotakorvausneuvotteluissa.

Lähdeaineisto Suomi kautta aikojen ISBN 951-8933-60-X