Vuosi 1809 on Suomen historian suurin käännekohta. Venäjän voitto Suomen sodassa katkaisi vuosisatoja kestäneen valtiollisen yhteyden Ruotsiin ja liitti Suomen osaksi Venäjän keisarikuntaa. Samaan aikaan, kun Ruotsi luopui vallankaappauksen myötä kustavilaisesta yksinvaltiudesta, 1700-luvun kustavilainen valtio-opillinen perintö jäi elämään Pohjanlahden itäpuolelle. Suomen uuden aseman muotoutumiseen vaikuttivat suurvaltapolitiikan paineet, käytännön hallintotarpeet sekä tarkoituksellisen tulkinnanvaraiset juridiset ratkaisut.
Uuden valtiollisen aseman ulkoiset puitteet lyötiin lukkoon syyskuussa 1809 allekirjoitetussa Haminan rauhassa, jossa Ruotsi luopui virallisesti suomalaisista lääneistään. Rauhansopimuksen rajanveto osoittautui vaikeaksi, sillä Ruotsi esitti uudeksi rajaksi Kemijokea ja Venäjä vaati rajalinjaa aina Kalixjoelle saakka. Kompromissiksi muodostui Tornionjoki, minkä yhteydessä Tornion kaupunki liitettiin Suomen suuriruhtinaskuntaan, vaikka se sijaitsi fyysisesti joen länsirannalla. Lisäksi Venäjä vaati strategisista syistä ehdottomasti Ahvenanmaan liittämistä Suomeen. Koska valtakunnanraja oli myös omistusoikeudellinen raja, se halkoi yksityisiä tiluksia ja seurakuntia. Käytännön rajankäynnit ja tilusvaihdot venyivätkin pitkälle 1820-luvulle saakka.
Suomen sisäisen aseman perustukset oli kuitenkin valettu jo ennen rauhansopimusta. Keisari Aleksanteri I kutsui Suomen säädyt koolle Porvoon valtiopäiville maaliskuussa 1809. Kokouspaikaksi valikoitui Porvoo, koska Turku sijaitsi kaukana Venäjän rajasta ja Helsingissä oli marraskuussa 1808 riehunut tuhoisa tulipalo. Porvoon tuomiokirkossa 29. maaliskuuta antamassaan hallitsijanvakuutuksessa keisari lupasi säilyttää maan luterilaisen uskonnon, säätyjen erioikeudet sekä Ruotsin vallan aikaiset lait. Aleksanteri I:lle ja hänen lähimmälle neuvonantajalleen Mihail Speranskille Suomen korkeatasoisen lainsäädännön säilyttäminen oli järkevää rauhoituspolitiikkaa. Euroopan suursodan uhatessa Venäjä halusi estää levottomuudet valloitetulla rajamaalla tarjoamalla väestölle selviä etuja ja oman erillishallinnon.
Vaikka keisari vahvisti Ruotsin lakien pysymisen voimassa, hän jätti tarkoituksella määrittelemättä, mitkä yksittäiset lait kuuluivat vahvistettuihin perustuslakeihin. Yksinvaltias hallitsija ei halunnut sitoa omia käsiään liian tarkoilla valtiosääntöpykälillä. Suomessa tulkintavalta lipui nopeasti Ruotsista palanneille niin sanotuille kustavilaisille virkamiehille, joiden näkyvin hahmo oli Gustaf Mauritz Armfelt. Heidän piirissään vakiintui 1810-luvulla käsitys, jonka mukaan Suomen perustuslakeja olivat vuoden 1772 hallitusmuoto, vuoden 1789 yhdistys- ja vakuuskirja sekä vuoden 1734 yleinen laki. Nämä lait sopivat aluksi erinomaisesti myös itsevaltiaalle keisarille, sillä kustavilaiset perustuslait korostivat nimenomaan hallitsijan laajoja valtaoikeuksia ja rajoittivat säätyjen valtaa.
Vuonna 1809 syntynyt Suomen suuriruhtinaskunta ei ollut vielä täysivaltainen valtio. Korkein lainsäädäntövalta ja ulkopolitiikka pysyivät tiukasti Venäjän keisarin käsissä, ja maassa toimi venäläinen sotaväki. Ruotsin aikainen paikallis- ja lääninhallinto pidettiin kuitenkin ennallaan, ja sen yläpuolelle perustettiin oma keskushallinto, hallituskonselji, joka nimettiin myöhemmin senaatiksi. Näin ollen Suomen autonomia oli alkuvaiheessa ennen kaikkea suomalaisen virkakoneiston autonomisuutta suhteessa Venäjän hallintoon.
Lopulta vuoden 1809 ratkaisu osoittautui Suomen tulevaisuuden kannalta kaksiteräiseksi miekaksi. Perustuslakien tarkoituksellinen epämääräisyys johti vuosisadan loppupuolella ankariin valtiosääntötaisteluihin ja sortokausiin, kun Venäjän johto ja suomalainen virkamieseliitti tulkitsivat keisarin lupauksia täysin eri tavoin. Samaan aikaan oma lainsäädäntö, yhtenäinen virkalaitos ja erillinen keskushallinto loivat kuitenkin vakaan valtiollisen perustan, jolta Suomi kykeni myöhemmin nousemaan itsenäiseksi valtioksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti