keskiviikko 19. helmikuuta 2014

Mainilan laukaukset



Viipurin linnassa esikuntaansa pitävä II Armeijakunnan komentaja, kenraaliluutnantti Harald Öhqvist puuskahti yksityisen päiväkirjansa sivuille: ”Siinä meni nyt sivu suun jäniksenajo, josta olin edeltäpäin ollut kovin iloinen!” Valtakunnan puolustusneuvoston puheenjohtaja sotamarsalkka Mannerheim halusi tavata hänet kello seitsemän seuraavana päivänä. Se oli marraskuun 26.s. Viipurisssa satoi hiljalleen lunta. Kaupunginselkä ja Linnansalmi olivat jo osittain jäässä.

Öhqvist liittyi seuraavana aamuna Kiviniemessä sotamarsalkan seurueeseen ajettuaan sinne jo illalla ja nukuttuaan kasarmialueen tyhjässä upseeriasunnossa. Kyseessä oli tarkastusmatka Länsi- ja Keskikannaksen alueelle. Siellä kulki osa konekivääripesäkkeiden, betonibunkkerien, piikkilankaesteiden ja kivenlohkareista koottujen panssariesteiden muodostamaa Mannerheim-linjaa. Viimeisenä seurue kävi Summan kylässä, jonka kautta kulki huolestuttavan tuntuinen mahdollinen hyökkäsyura kohti Viipuria. Matka tehtiin junalla, ja Viipuriin oli tarkoitus palata kello 17.

Samaan aikaan kuin Mannerheimin seurue paluumatkallaan valmistui aterioimaan marsalkan ravintolavaunussa, olivat suomalaiset rajavartijat kuulleet useita räjähdyksiä Neuvostoliiton puolelta Mainilan kylästä. Tarkka kellonaika merkittiin ylös. Se oli 14.45 -15.05.

Vielä saman päivän iltana ulkoministeri Vjatseslav Molotov jätti Kremlissä Suomen suurlähettiläälle vapaaherra Aarno Yrjö-Koskiselle nootin. ”Puna-armeijan esikunnan ilmoituksen mukaan meidän joukkojamme, jotka ovat sijoittuneet Mainilän kylän tienoille, ammuttiin tänään odottamatta tykkitulella Suomen alueelta.”

Harald Öhqvist sai ennen puoltayötä tiedon venäläisten syytöksestä. Sen välitti hänen Etelävallin varrella sijaitsevaan kotiinsa puhelimitse II Armeijakunnan esikuntapäällikkö, jääkärieversti Yrjö Takkula, Tämä oli soittanut rajavartioiston vartiopaikkaan, joka sijaitsee Somerikossa aivan Mainilaa vastapäätä. Sieltä kerrottiin, että laukaukset kuulostivat kauempaa kaakosta ammutuilta ja että räjähdykset näkyivät kylän pelloilla. Öhqvist merkitsi päiväkirjaansa: ” Soitin asiasta marsalkan junaan, joka oli vielä paikoillaan asemlla, mutta marsalkka nukkui, ei Nihtilä ( päämajan toimistopäällikkö, everstiluutnantti) halunnut häntä herättää, mutta lupasi toimittaa ilmoituksen edelleen.

Suomen Yleisradio välitti uutisissaan tiedon Molotvoiin syytäksestä. Ei sitä todeksi tahdottu uskoa,vaikka se vetikin vakavaksi, sen täytyi olla harkittu prokokaatio. Tavalliset karjalaiset kansanihmiset eivät toki tienneet, mikä oli provokaatio. Valitustuneemmat selittivät: ”No se on just sellasta ko tekköö päätekaute itsellee jottai pahhaa ja sannoot sit et toine sen tekkii.”

Tiistaina marraskuun 28. päivänä saatiin radiouutisissa kuulla, että Neuvostoliitto oli sanonut irti Suomen kanssa solmimansa hyökkäämättömyyssopimuksen. Se haluttiin ymmärtää uudeksi luvuksi jo pitkään jatkuneessa hermosodassa. Pelolle ei haluttu antaa valtaa. ”Ne hitot on panneet sen Tassin valehtelemaa iha työksee.”

Huolta lievensi hieman myös Karjala-lehdestä luettu Mannerheimin antama tiedote:”Tämän väitteen (Mainilan laukaukset) täytyy perustua väärinkäsitykseen, sillä meidän etummaisimmat patterimme, nimittäin kevyt kenttäpatteristo, oli 20 kiometrin etäisyydellä Neuvosto-Venäjän rajalta.”

Rajaloukkauksia oli syksyn mittaan ollut tuon tuostakin, vaikka niistä ei julkisuuteen tietoja vuotanutkaan. Koivn pitkää aikaa ei siitäkään ollut kulunut, kun venäläinen pataljoona oli Raudun Raasulissa ryhmittynyt näyttävästi aukealle taistelumuodostelmaan, marssinut rajaviivalle ja pysähtynyt. Sama oli toistunut tuntia myöhemmin, mutta suomalaiset rajavartijat olivat hillinneet itsensä.

Lähdeaineisto Antero Raevuori Hyvästi, Viipuri ISBN 978-952-492-809-0

Mainilan laukaukset

Eeti Mattila – Mainilan laukaukset

Seitsemän salaperäistä kuoppaa

Mainilan laukaukset

Mainilan laukaukset

Mainilan laukaukset


Lähettänyt klo

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Tilaa: Lähetä kommentteja (Atom)