sunnuntai 2. helmikuuta 2014

Suomi ei taivu Stalinin ja Hitlerin kauppoihin



Suomen hallitus ja asioita seuraavat kansalaiset lukivat mannermaan uutisia huolestuneina. Syksyllä 1938 ulkoministeri Rudolf Holstin himen haparoivat politiikka päättyi siihen, että hän oli solvannut Genevessä Hitleriä. Ehkä hän ei ollut sanonu Fuhreria vesikauhuiseksi koiraksi, kuten oltiin tietävinään, mutta jollain tavoin liian lähelle totuutta kuitenkin. Holstin täytyi erota, ja hänen seuraajakseen nimitettiin molempien oikeuksien kandidaatti, päätoimittaja Eljas Erkko edistyspuolueesta, maailmaa tunteva mies mutta ulkopolitiikkona amatööri. Moskovassa Holstin ero tulkittiin kumarrukseksi Saksan suuntaan, mutta Erkolla ei ollut sympatioita sinne päin vaan läntisiin suurvaltoihin.

Suomen hallituksen johtomiehillö oli 1938 ja alkuvuonna 1939 paljon päänvaivaa neuvostodiplomaattien ehdotusista. Ne välitti Helsingin lähettilään sijasta ensin lähetystöneuvos Boris Jartsev, jonka asema ei koskaan oikein selvinnyt suomalaisille, ja tämä salaperäisyys heikensi hänen mahdollisuuksiaan saada mitän aikaan. Myöhemmin on otaksuttu hänen saaneen valtuutensa ja ohjeensa suoraan maansa ulkopolitiikan johdolta, perimmiltään itse Stalinilta.

Jartsev kertoi keväällä 1938, että Moskovassa oltettiin Hitlerin hautovan hyökkäystä Neuvostoliittoon ja arveltiin hänen pyrkivän käyttämään myäs Suomen aluetta, Jotta puna-armeijan ei tarvisisi miehittää Suomea, tämän maan olisi sitouduttava puolustamaan ja ottamaan vastaan Neuvostoliiton tarjoama apu: asetoimituksia ja tarvittaessa joukkojakin. Kyseessä oli siin avunantosopimis. Kari Selen luonnehtii jyrkemmin: ”Itse asiassa Neuvostoliitto ei vaatinut enempää eikä vähempää kuin Suomen alistumista sovulla sen etupiiriin ja holhoukseen.”

Neuvostoliitto oli Jartsevin mukaan halukas osallistumaan Ahvenanmaan linnoittamiseen, josta Suomi ja Ruotsi neuvottelivat parhaillaan. Lisäksi venäläiset halusivat varustaa Suursaaren, joka Suomen tuli antaa vuokralle. Vastineeksi Jartsev lupaili edullista kauppasopimusta ja vakuutti Neuvostoliiton kunnioittavan Suomen itsenäisyyttä.

Suomen hallitus ei ottanut kantaa Jartsevin ehdotuksiin, eivätkä kaikki ministerit liene tunteneetkaan niitä; Mannerheimille niistä ilmoitettiin vasta syksyllä 1938. Jokunen ministeri keskusteli Jartsevin kanssa, mutta asia ei edennyt. Suomalaiset pitivät hänen välittämiään ehdotuksia tarpeettomina, koska maamme puolustaisi muutenkin aluettaan, jos Saksan sotavoimat yrittäisivät tunkeutua tänne. Neuvostohallituksen toivomuksiin suostuminen tekisi lopun Suomen puolueettomuudesta ja pohjoismaisesta suuntauksesta, joita valtaosa kansaa piti oikeana ulkopolitiikkana.

Maaliskuussa 1939 neuvostodiplomatia toi kentälle arvovaltaisempia miehiä kuin Jartsev, jota oli pidetty Suomessa vain tunnustelijana. Uudet keskustelut aloitti ulkoministeri Maksim Maksimovits Litvinov, ja niitä jatkoi entinen Helsingin suurlähettiläs Boris Stein. Moskovan toivomukset olivat täsementyneet ja supistuneet entisestään: Neuvostoliitto halusi vuokrata ”havaintopaikoiksi” Suomenlahden itäosan ulappasaaret, joista tärkein oli Suursaari. Vastineeksi Suomi saisi alaltaan paljon laajemman alueen Itä-Karjalasta.

Ehdotuksesta sai tiedon myös Mannerheim, joka neuvoi hallitusta suostumaan siihen. Saarilla ei hänen mielestään ollut sotilaallista merkitystä. Suomelle sen sijaan kyllä Leningradin meripuolustukselle, ja suopea suhtautuminen Moskovan toivomuksiin parantaisi Suomen turvallisuutta. Marsalkan todistelu ei tehonnut hallituksen johtomiehiin, joista nimenomaan Erkko pitäytyi jyrkästi oikeudellisiin näkökohtiin ja totesi tylysti, että Suomen alueesta ei neuvoteltaisi. Yhä vakuutettiin myös suomalaisten halua ja kykyä torjua alueemma kautta Neuvostoliittoa vastaan suunnatut hyökkäykset.


Lähdeaineisto Pentti Virrankoski Suomen historia 2 ISBN 951-746-342-1

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti