Pakkolunastuksia ja jännitteitä – Kun eväkköjen asuttaminen jakoi Suomen

 

Lapsuusmuistoja kotikylän naapurustosta

Suuret historialliset murrokset muuttuvat todellisiksi silloin, kun ne koskettavat omaa kotikylää ja naapurustoa. Muistan elävästi, kuinka evakkoja saapui kotikylääni Rautioon. Kotinaapuriini muutti Tolkin perhe – Iida ja Juho Tolkki (0:09). Heidän lapsistaan muistan erityisesti Marjatan, Leenan ?, Toivon ja Teuvon. Teuvon kanssa olimme kansakoulussa samaan aikaan: minä olin kolmannella luokalla, kun Teuvo kävi jo neljättä. Muistan myös Kuutin perheen; Sulo Kuutin Seppo-poika oli minun kanssani samalla luokalla koulussa. Kylänraitilta jäivät mieleen myös Marjatta ja Petteri Naukkarinen, jotka pyörittivät Raution Ylipäässä tunnettua Naukkarisen baaria. Heidän lisäkseen muistan Jenny Sipilän, joka oli niin ikään evakko ja mahdollisesti sukua Iida Tolkille.

Kun katsotaan virallisia sijoituskarttoja, nämä lapsuuden kohtaamiset asettuvat osaksi laajempaa historian palapeliä. Jatkosodan jälkeisessä sijoitussuunnitelmassa Keski-Pohjanmaan ja Kalajokilaakson kuntiin, kuten silloiselle Kalajoelle ja itsenäiseen Raution kuntaan, ohjattiin pääasiassa Karjalan kannaksen asukkaita – muun muassa Koiviston saaristolaisia, Kivennavan ja Muolaan viljelijöitä – sekä idempää Raja-Karjalasta, kuten Suojärveltä, tulleita ortodoksisukuja, joihin myös monet Kuutin suvun haarat kuuluivat. He jättivät kaiken taakseen ja toivat palasen luovutettua Karjalaa osaksi pohjalaisen maaseudun arkea.

Julkisessa keskustelussa evakkojen asuttaminen maalataan usein silotelluksi tarinaksi kansallisesta yhtenäisyydestä ja sisusta. Todellisuus maanteillä ja uusilla kotitiloilla oli kuitenkin paljon raadollisempi. Kun toisen maailmansodan seurauksena yli 420 000 suomalaista eli 11–12 prosenttia väestöstä joutui jättämään kotinsa, vastassa oli usein aitoa epäluuloa, kulttuurieroja ja suoranaista syrjintää. Pakkolunastukset herättivät vihaa maata luovuttamaan joutuneissa, ja ortodoksitaustaiset evakot saivat kokea kylmää kyytiä uskontonsa vuoksi. Silti tästä kriisistä noustiin – urheilukenttien, uutteruuden ja sitkeän sopeutumisen kautta – rakentamaan modernia Suomea.

Karu arki maanteillä – ihmisarvo riisuttiin kaatosateessa

Hätäiset paot tapahtuivat usein vihollisen suurhyökkäyksen ja pommitusten alla, jolloin kotiseutu oli jätettävä puolessa tunnissa (0:09). Evakuointi tehtiin pääasiassa jalan ja hevoskärryillä, ja matkaan sai ottaa vain sen, mikä mahtui yhteen tai kahteen kuormaan (1:17). Marja Kuusela Koiviston Kiiskilästä kuvaili sodanaikaisessa haastattelussa, kuinka parhaimmillaan kahdeksan eri perheen kaikki säästyneet matkatavarat jouduttiin pakkaamaan yhteen ainoaan hevoskuormaan (3:07).

Matkantekoa vaikeuttivat ankarat sääolosuhteet, jotka koettelivat erityisesti perheen pienimpiä (5:21). Matka Kurkelasta Porlampiin taivallettiin vetisessä kaatosateessa, jolloin lapset kylmettyivät kärryjen päällä (5:21). Pitkien kävelymatkojen vuoksi evakkojen jalkineet kuluivat loppuun, ja osa joutui taivaltamaan uuteen kotimaahansa kokonaan paljain jaloin (5:59).

Vastaanoton monet kasvot – tukea, tylyyttä ja poliisivoimia

Vaikka noin neljä viidesosaa evakoista koki saaneensa hyvän vastaanoton, kantaaottavampi totuus piilee siinä viidenneksessä, joka joutui suoranaisen vihan kohteeksi. Paikalliset suhtautuivat tulijoihin usein epäluuloisesti outojen tapojen, oudon kielen ja itäisen murteen vuoksi. Erityisen kylmästi suhtauduttiin ortodokseihin täysin luterilaisilla alueilla, joissa evakoita nimiteltiin ryssiksi.

Rautjärveltä evakuoidun Kaarina Karlssonin perhe joutui majoittumaan Kärkölässä maalaistalon huoneeseen, johon isäntäväki ei muukalaisia halunnut. Tila saatiin käyttöön vasta poliisin avulla, ja tyly arki pakotti 13-vuotiaan tytön lähtemään pian muualle lapsenlikaksi. Sopeutumisen vaikeudesta kertoo myös se, että Vaasan läänistä muutti vuoteen 1949 mennessä pois lähes 80 000 karjalaista.

Paasikiven tiukka linja ja "viralliset varkaudet"

Siirtoväen asuttaminen ei ollut pelkkää hyväntekeväisyyttä, vastaavasti se oli valtion sanelemaa pakkopolitiikkaa. Vuosien 1940 pika-asutuslaki ja 1945 maanhankintalaki pakottivat suuret maanomistajat luovuttamaan maita evakoille. Jotkut maataan menettäneet kokivat tämän laillistetuksi varastamiseksi.

Asutuspolitiikkaan liittyi myös vaiettua kielipolitiikkaa. J. K. Paasikiven vaatimuksesta määrättiin, ettei asuttaminen saanut muuttaa kuntien kielisuhteita. Koska ruotsinkielisiä evakoita oli vähän, ruotsinkielisiin kuntiin ei maataloussiirtoväkeä juuri sijoitettu. Suojellakseen omia alueitaan jotkut ruotsinkieliset kunnat jopa ostivat maita suomenkielisiltä alueilta ja luovuttivat ne evakoille. Samaan aikaan pohjoisessa Sallan ja Kuusamon siirtoväki pakkoasutettiin valtion korpimaihin niin sanotuille "kylmäasutustiloille".

Urheilukentät ja piirakkaterapia yhteiskunnan liimaajina

Jännitteiden purkamisessa ja uuden elämän rakentamisessa järjestöillä sekä urheiluseuroilla oli valtava rooli. Luovutetun Karjalan urheilun mahtiseurat muuttivat uusiin paikkakuntiin: yleisurheiluseura Viipurin Urheilijat nousi uuteen kukoistukseen Helsingissä, ja Viipurin Reipas muutti Lahteen jatkaen toimintaansa Lahden Reippaana.

Karjalaistaustaiset urheilijat nousivat nopeasti koko Suomen kansallisiksi sankareiksi, mikä hälvensi ennakkoluuloja. Kurkijoelta lähtöisin ollut hiihtäjä Veikko Hakulinen saavutti seitsemän olympiamitalia 1950-luvulla, ja Sortavalan maalaiskunnasta kotoisin ollut Sylvi Saimo meloi kajakkikultaa Helsingin olympialaisissa 1952. Urheilun rinnalla karjalainen ruokakulttuuri – kuten karjalanpiirakat ja karjalanpaisti – sulautui vähitellen osaksi suomalaista identiteettiä.

Nopeasta onnistumisesta uuteen pakolaisuuteen Ruotsiin

Kansainvälisessä vertailussa Suomen suoritusta siirtoväen asuttamisessa pidetään poikkeuksellisen nopeana ja onnistuneena, ja se onnistui patoamaan kommunismin leviämistä niin sanottuina vaaran vuosina. Mitalilla oli kuitenkin synkkä kääntöpuoli, joka paljastui 1960-luvulla.

Maatalouden ja metsätöiden nopean koneistumisen myötä sadat pika-asutuksessa luodut pientilat muuttuivat elinkelvottomiksi. Tästä seurasi valtava maaltamuuton aalto, joka pakotti monet evakkojen lapsista jättämään Suomen uudelleen – tällä kertaa siirtolaisina Ruotsiin. Evakkojen perintö elää kuitenkin vahvana, ja vuodesta 2025 alkaen heidän muistoaan on kunnioitettu virallisella evakkojen liputuspäivällä 20. huhtikuuta.