Varjoarmeija suon silmäkkeessä – Asekätkentää, suojelua ja valvontakomission painetta Raution pappilassa
Syksyllä 1944 Suomi eli poikkeuksellisen vaarallisia ja epävarmoja aikoja. Jatkosodan taistelut oli saatu päätökseen, mutta pelko Neuvostoliiton miehityksestä eli vahvana puolustusvoimien upseeriston keskuudessa. Vastuunsa tuntevat miehet päämajaa myöten päättivät ryhtyä salaisiin vastatoimiin: syntyi aseiden hajavarastointioperaatio, jonka tarkoituksena oli turvata sissisodankäynnin edellytykset, mikäli pahin mahdollinen tapahtuisi.
Pian operaatio – joka sai lehdistössä nimen asekätkentä – laajeni kattamaan tarvikkeet aina 35 000 taistelijan varustamiseen asti. Kaikki oli kuitenkin pidettävä ehdottoman salassa, sillä Moskovan välirauhansopimuksen nojalla Suomeen oli saapunut taho, joka ei katsonut tällaista toimintaa hyvällä.
Hotelli Tornin tiukka katse
Vuosina 1944–1947 Suomessa toimi Liittoutuneiden valvontakomissio, jonka virallisena tehtävänä oli valvoa Moskovan välirauhansopimuksen ehtojen toteutumista. Komission päämajana Helsingissä toimi Hotelli Torni. Vaikka kyseessä oli toisen maailmansodan voittajavaltioita edustava elin ja mukana oli myös brittien edustajia, todellista valtaa piti Neuvostoliitto. Komissiota johti neuvostoliittolainen kenraalieversti Andrei Ždanov.
Komissio valvoi tiukasti Suomen armeijan demobilisaatiota eli sotavoimien supistamista, sotakorvausten maksua sekä sotarikollisten tuomitsemista. Sen vaikutus ulottui kuitenkin paljon pelkkää sopimustekstiä syvemmälle, sillä elin puuttui vahvasti myös Suomen sisäiseen politiikkaan ja sananvapauteen. Kun asekätkentäoperaatio alkoi keväällä 1945 paljastua, valvontakomissio ja suomalaiset kommunistit vaativat tiukasti asian nopeaa selvittämistä ja osallisten rankaisemista. Seurauksena oli Pohjoismaiden historian laajin rikosjuttu ja poliisitutkinta.
Raution pappila vaaran vuosien polttopisteessä
Valvontakomission paine ja kommunistien johtaman valtiollisen poliisin (Valpo) käynnistämät massiiviset tutkinnat loivat pelon ilmapiirin, joka tuntui ja näkyi myös kaukana pääkaupungista. Paikallistasolla upseerit ja heidän luottomiehensä joutuivat nopeasti hankkiutumaan eroon pimitetyistä asevarastoista ennen kuin Valpo ehtisi niiden jäljille.
Yksi tällainen jännittävä ja vaarallinen solmukohta sijaitsi Raution vanhan pappilan (Granholman) vintillä. Pappilassa toimi tuon aikaan kirkkoherrana ja entisenä sotilaspastorina Vilho Kalevi Vihma (alun perin Wichmann). Vihman suvulla oli vahva isänmaallinen ja sotilaallinen tausta: hän kuului samaan laajaan sukuun kuin jatkosodan legendaarinen divisioonankomentaja ja Mannerheim-ristin ritari, kenraalimajuri Einar Vihma, sekä eversti Martti Vihma. Tämä tausta selittää osaltaan sitä, miksi Raution pappilassa oltiin valmiita ottamaan valtavia henkilökohtaisia riskejä vaaran vuosina.
Riski ei nimittäisinkään rajoittunut vain aseisiin. Jo marraskuun alkupäivinä 1944 pappilan vinttikamariin oli saapunut piileskelemään etsintäkuulutettu, saksalaismielinen Valpon entinen päällikkö Arno Anthoni. Väärällä nimellä esiintynyt Anthoni haki jopa maitoa pappilan naapurissa sijainneesta Ahosta, kunnes pitkä piileskely päättyi dramaattisesti siihen, että viranomaiset pidättivät hänet Raution pappilasta 23. huhtikuuta 1945.
Hätäinen operaatio pimeydessä
Anthonin paljastuminen ja pidätys keväällä 1945 toi viranomaisten ja Valpon katseet suoraan Raution pappilaan. Samaan aikaan koko Suomessa alkoi levitä tieto asekätkentäringin murtumisesta. Oli vain ajan kysymys, milloin etsinnät ulottuisivat uudestaan pappilaan. Aseiden säilyttäminen vintillä muuttui hengenvaaralliseksi, ja niistä oli hankkiuduttava kiireesti eroon ennen Valpon tuloa.
Ratkaiseva hetki koitti oletettavasti loppukesällä tai alkusyksystä 1945. Pappilassa oli tuolloin oma navetta ja renkejä, jotka asuivat pihapiirin renkituvassa. Tehtävän arkaluontoisuuden ja kiireen vuoksi rengit komennettiin apuun.
Eräänä syyskuisena iltana sää oli huono ja hämärys laskeutui nopeasti pappilan ylle. Rengit hakivat navetan luota hevoskärryt ja alkoivat kaikessa hiljaisuudessa kantaa vintille piilotettuja aseita kuormaan. Kyyti oli raskaasti lastattu, kun matka suuntasi kiireesti pois ihmisten ilmoilta.
Sivakkasuon ikuinen kätkö
Kärryt ohjattiin tuttujen, mutta pimeydessä petollisten Pohjarämeen ja Kettukallioiden kautta kohti Sivakkasuota. Syksyisen pehmeä suomaasto tarjosi täydellisen, joskin vaarallisen suojan tutkijoiden katseilta. Koko laajuudessaan asekätkentä paljastui valtakunnallisesti pääosin silloin, kun kätkijät itse purkivat piilonsa – mutta Rautiossa ratkaisu oli lopullinen. Aseet upotettiin syvälle suon silmäkkeisiin, mudan syleilyyn, jonne hakuosastojen oli mahdotonta päästä käsiksi. Paikallisen historian ja perimätiedon mukaan nämä hiljaiset todisteet Suomen vaaran vuosista lepäävät Sivakkasuon syvyyksissä koskemattomina tänäkin päivänä.
Pian kuumien tapahtumien jälkeen aikakausi pappilassa vaihtui. Kirkkoherra Kalevi Vihma jätti tehtävänsä Rautiossa marraskuussa 1946 siirtyessään Oulun tuomiokapitulin notaariksi. Pappilan vintti ei kuitenkaan jäänyt täysin tyhjäksi muistoista. Vuosikymmeniä myöhemmin vanhan pappilan vintiltä löydettiin kunnostustöiden yhteydessä vanhoja aselippaita, joiden arvioitiin kuuluneen jopa ensimmäisen maailmansodan aikaisiin aseisiin – konkreettisena ja kosketeltavana muistutuksena siitä, kuinka syvälle historian salaisuudet voivat kotiemme naapurissa ulottua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti